9. joulukuuta 2018

Framilla nyt: suuruudenhullu joulukirjapinoni




Noin. Vaatimatonta, eikö totta? Tämän pinon siis kuvittelen kellistäväni vielä joulukuun aikana. Muutaman päivän mittainen joululoma siintää edessäni aavana, hiljaisena lukukeitaana, jolloin aikaa on loputtomasti ja lukeminen on rajatonta. Tässä hempeässä kuvitelmassani esittelen nyt pinoni kirjat.



Marguerite Duras: Jokapäiväinen elämä
...koska haluan lukea kaiken mitä Duras on kirjoittanut, kaiken mitä hänestä on kirjoitettu. Tämä ei ole romaani, vaan pikemminkin ajatuskokoelma, jossa Duras puhuu mm. rakkauksistaan, kirjoistaan ja Pariisistaan.

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika
...koska en ole vielä koskaan lukenut Didionia. Katsoin hänestä tehdyn dokumentin The Center Will Not Hold ja miten vetoava oli se hänen herkkä kaurismainen karismansa! Tämä kirja on tutkielma surusta, aviomiehen kuolemasta.

Krista Launonen: Ofelian suru
...tämäkin on kirja surusta, menetyksestä. Ja taiteesta, salaperäisestä naisesta, joka kelluu veden pinnalla John Everett Millais`n Ophelia-maalauksessa. Odotan yhtä järisyttävää lukukokemusta kuin Anna Kortelaisen Virginie! oli aikoinaan.

Amos Oz: Meri on sama
...koska jo kirjan nimi on sellainen, että en voinut ajatellakaan, että jättäisin tämän kirjaston hyllyyn. Takakansi lupaa romaanin, joka on runoa.

Heikki Kännö: Sömnö
...koska minulle on sanottu: "lue tämä".

Henrika Ringbom: Sonjan kertomus
...kirja, joka on huutanut kirjaston hyllyssä jo vuosia: "lue minut!" Takakannessa sanotaan, että tämä on psykologinen trilleri ja intensiivinen kamariromaani, joka nivoutuu kahden naisen välisen koko yön kestävän keskustelun ympärille. 

Don DeLillo: Esittäjä
...kiinnostuin tästä, kun Kirjasammon Tuomas vinkkasi kirjaa Kirjan taajuudella -podcastissa.  Tämä on hypnoottinen kertomus taiteilijanaisesta, joka asuu merenrannalla. DeLillo kiinnostaa kovasti muutenkin.

John Bayley: Elegia Irikselle
...koska kaikki Iris Murdochiin liittyvä kiinnostelee. Elegia Irikselle on Murdochin aviomiehen muistelmateos, jonka hän kirjoitti vaimonsa kuoleman jälkeen.

Sinikka Vuola & Tommi Melender: Maailmojen loput
...esseitä lukemisesta, kirjoittamisesta, romaaneista ja romaanien lopuista. Pienoisesseissä on varsin kiinnostava romaanikattaus: Melender ja Vuola kirjoittavat mm. DeLillon Valkoisesta kohinasta, Han Kangin Vegetaristista, Maria Jotunin Huojuvasta talosta, Zadie Smithin Risteymistä ja Virginia Woolfin Majakasta.

Meg Wolitzer: The Female Persuasion
...tähän uppoamista odotan ehkä kaikkein eniten! Tarina vallasta, feminismistä, naiseudesta, ystävyydestä, ihailusta - siitä, mitä ja keitä me haluamme olla.




22. marraskuuta 2018

Miksi ajattelen Raija Siekkistä, kun luen Peter Handkea?




Iris Murdochin Meri, meri -romaanin kansiliepeessä (Weilin+Göös 1981) on esittely Peter Handken teoksesta Vasenkätinen nainen. Siinä sanotaan muun muassa näin: "Tämän kertomuksen nainen ei taistele tasa-arvosta miesten yhteiskunnassa vaan yksilön perusvapaudesta omaan itseensä." Liepeessä on lainattu myös Handkea itseään. Hän sanoo: "Minulla oli tarve hahmotella nainen, joka on voimakkaasti yksin."

Tämän luettuani minulle tuli puolestaan suunnaton tarve saada heti käsiini Peter Handken Vasenkätinen nainen - kirja, josta en ollut aiemmin koskaan kuullutkaan. Teos on ilmestynyt vuonna 1976 ja suomennettu 1981. Se on Handken toinen romaani.

Ja kuulkaa.

Tapahtui rakkaus!

Halusin huutaa (ehkä huusinkin!): missä olet ollut kaikki nämä vuodet?

Vaikka Peter Handke on toki ollut nimenä tuttu, olen sivuuttanut hänen tuotantonsa menestyksekkäästi. Vinkkinä siis kustantamoille: ehkä edelleen kannattaisi mainostaa toisia kirjoja kansipaperissa tai -liepeissä.

***

Bruno nousi seisomaan ja sanoi: "Minun korvani soivat vieläkin lentämisestä. Mennään jonnekin syömään oikein hienosti. Täällä on jotenkin liian yksityistä, tekee mieli muualle. Laittaisit sen puvun jossa on avonainen kaula-aukko."
Nainen oli vielä kyykyssä ja keräsi leluja: "Mitä sinä sitten panet päällesi?"
Bruno: "Minä tulen sellaisena kuin olen, niinhän on tehty ennenkin. Lainaan solmion hotellin vastaanotosta. Mennään kävellen, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan." (s. 12)

***


Kun luen Handkea, ajattelen lukevani Raija Siekkistä. Tunne on outo, kuin jokin tai joku yrittäisi huijata minua, kuin olisin unessa, kuin kaksi maailmaa sekoittuisivat. Vastaava tunne viivähti minussa jokin aika sitten, kun luin uudelleen Kjell Askildsenin novelleja ja ajattelin lukevani Peter Sandströmia.

Mikä Handkea ja Siekkistä sitten yhdistää? Miksi näiden kahden kirjailijan kielet sekoittuvat minussa toisiinsa? Ja miksi haluan nyt lukea kaiken, mitä Handke on kirjoittanut?

Handke on selvästi pienten tilanteiden, tunnelmien ja tunteiden mestari - aivan kuten Siekkinenkin. Handken romaanit ovat pääosin pienoisromaaneja ja sellainen on myös Vasenkätinen nainen. Siinä on sivuja 87 - aivan kylliksi, mutta ei yhtään liikaa. Myös Siekkisen romaanituotanto on fyysisesti ohutta.

***

Kumpikin kirjailija leikkii epäjohdonmukaisuuksilla ja hiljaisuuksilla. Sillä, että asioita ei sanota ääneen. Sillä, että dialogit jäävät kesken tai ne vain kuiskataan toisen korvaan. Lukijalle jää arvailijan ja lankojen solmijan rooli: ehkä näin on tapahtunut. Sekä Handke että Siekkinen ovat kirjailijoina salaperäisiä, arvoituksellisia. He yllättävät lukijan, iskevät puun takaa, säpsäyttävät. Uhkaava tunnelma on alati läsnä. Silti tarinoissa on myös lempeyttä, rutosti kauneutta.

Vasenkätisen naisen päähenkilö on nainen, joka päättää erota ja ryhtyä elämään yksin. Tai jos ei yksin, niin ainakin itselleen. Samankaltaisia yksinäisyyteen hakeutuvia naisia esiintyy oikeastaan koko Siekkisen tuotannossa, niin romaaneissa kuin novelleissakin.

Handken romaanissa naisen nimi mainitaan ainoastaan muutamissa repliikeissä; kirjan kaikkitietävä kertoja kutsuu häntä koko ajan vain naiseksi. Samaa keinoa käyttää myös Siekkinen. Esimerkiksi romaanissa Häiriö maisemassa nainen on vain nainen, myös mies on vain mies. Vieraaksi saapuva, muualta tuleva, rauhaa hetkauttava nainen sen sijaan saa nimen, Isabelle.

***

Lukiessani Handkea ja lukiessani Siekkistä nautin siitä, miten arkipäiväiset asiat ja tapahtumat nousevat tärkeiksi, kertomisen arvoisiksi. "Draama" ja jännite ei synny vauhdikkaista juonenkäänteistä eikä hektisestä toiminnasta, vaan pienistä tilannekuvista, vahvasta henkilökuvauksesta ja ihmisten välisistä suhteista. Yllä oleva sitaatti Vasenkätisestä naisesta osoittaa hyvin, miten Handke muutamalla repliikillä luo lukijalle kuvan henkilöhahmoistaan ja heidän välisistä (valta)suhteistaan.

Vasenkätisen naisen lopussa on Outi Vallen kirjoittama jälkipuhe. Vallen mukaan avainsanoja Handken romaaniin ovat mm. luonnos, yksinäisyys ja vieraantuminen. Jäin miettimään sanaa luonnos, se viehättää minua kovasti. Koska totta tosiaan, Handke kirjoittaa luonnosmaisesti, vähän kuin "huomaamatta". Teksti on vaivatonta, hetkellistä. Sama vaikutelma tulee myös Siekkisen teoksista. Se, miten suuren työn kirjailijat ovat tehneet luonnosmaisen vaikutelman eteen, on tietysti aivan eri asia... nämä eivät ole sutaisten kirjoitettuja, vaan harkittuja tiiviitä helmiä.

***

Tähän loppuun minulla onkin vain yksi kysymys: mistä teoksesta minun kannattaisi jatkaa Handkeen tutustumista? Mikä kirjoista olisi lähinnä Vasenkätisen naisen tyyliä ja maisemaa?

_______________________
Peter Handke: Vasenkätinen nainen
Alk. Die linkshändige Frau (1976)
Suom. Outi Nyytäjä
Weilin+Göös 1981
87 s.

21. lokakuuta 2018

Tärpit Helsingin Kirjamessuille 2018


Kuva: Messukeskus Helsinki

Helsingin Kirjamessut järjestetään tuttuun tapaan Messukeskuksessa 25.-28.10.2018. Neljä päivää kirjahuumaa - ken jaksaa! Itse aion osallistua messuille vain perjantaina, joten keskityn tapahtumatärpeissänikin perjantaihin. Jutun lopussa kuitenkin yksi supertärppi muillekin päiville!

Perjantai 26.10.2018

Klo 11.30-12.00 Suorittava sukupolvi: Sisko Savonlahti ja Eveliina Nieminen (Senaatintori)
Sukupolvitoverini Sisko Savonlahti ja Eveliina Nieminen keskustelevat ylisuorittamisesta - tuosta sukupolvemme vitsauksesta. Pitääkö täyttää muiden odotuksia vai saako elää siten kuin itse tahtoo? Ja mistä tietää, mitä itse tahtoo? Nautin kovasti Savonlahden kirjasta Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ja luen parhaillaan Niemisen englanninkielistä tarinakokoelmaa Late Bloomers - sekin vaikuttaa hienolta!

Klo 12.30-13.00 Henriikka Tavi: Tellervo (Esplanadi)

Kirjoittajakoulun opettajani, jolta on juuri ilmestynyt ensimmäinen romaani. En ole ehtinyt vielä lukea Tellervoa, mutta se on esitteen mukaan "villi - ja kiusallinen - aikalaisroomaani, joka kertoo itsen ja toisen vimmaisesta etsimisestä ja kadottamisesta". Toinen opettajani, Maarit Halmesarka, haastattelee.

Klo 14.30-15.00 Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät (Esplanadi)
Luin keväällä tämän Rannelan matkakirjan ja hullaannuin! 

Klo 15.00-15.30 Missä kirja-alalla mennään? (Töölö)
Tämäntyyppiset keskustelut kiinnostavat aina. Tällä kertaa kirja-alan näkymistä keskustelevat Gummeruksen toimitusjohtaja Anna Baijars, Kirjakauppaliiton toimitusjohtaja Laura Karlsson ja Suomen Kustannusyhdistyksen johtaja Sakari Laiho.

Klo 15.30-16.00 Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (Senaatintori)
Pulkkisen uusi romaani Lasten planeetta oli minulle ristiriitainen lukukokemus. Olen aina pitänyt Pulkkisen kirjoista, mutta tämä työnsi luotaan. Kiinnostavaa kuitenkin kuulla, mitä kirjailija itse kirjastaan sanoo.

Klo 16.30-17.00 Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Esplanadi)
Kankimäen uutukainen on juuri nyt ruokapöytäkirjanani. Se on ihana! Olen kokenut vahvoja samaistumisen tunteita ja syviä muistoja lukiessani Kankimäen seikkailuista itäisessä Afrikassa.

Jos voisin monistaa itseni, menisin katsomaan myös tätä: 

Klo 16.30-17.00 Antti Nylén: Patti Smith - Omistautuminen (miksi kirjoitan) (Töölö)
Patti Smithin Omistautuminen (miksi kirjoitan) -kirjan suomentaja Antti Nylén puhuu, Antti Arnkil haastattelee.

Klo 17.00-17.30 Omaelämäkerrallinen kaunokirjallisuus nyt: Saara Turunen ja Joni Skiftesvik (Töölö)
Autofiktiota kirjoittaneet Turunen ja Skiftesvik puhuvat prosessista, jossa tositapahtumat muokkautuvat fiktioksi.

Klo 17.30-18.00 Kritiikkitapaus: Saara Turusen Sivuhenkilö (Töölö)
Jatketaan Turusen kanssa! Turunen ja kriitikko Vesa Rantama purkavat osiin kevään 2018 suuren kritiikkikeskustelun, joka syntyi Sivuhenkilö-romaanista.

Klo 18.00-18.30 Lyriikkakeskustelu: D. R. E. A. M. G. I. R. L. S (Senaatintori)
Millaista lyriikkaa feministiräppärit kirjoittavat? Oon tästä aika pihalla, mutta kiinnostaa! Ronja Salmi haastattelee rap-kollektiivin jäseniä.

Ja jälleen haluaisin monistaa itseni Antti Nylénin takia:

Klo 18.00-18.30 Antti Nylén: Häviö (Töölö)
Nylénin vastailmestynyt teos Häviö on vetoomus taiteen, kirjallisuuden, sivistyksen ja vapaan älyn puolesta. Mitä kirjailijuus on? Onko se ammatti? Kohtalo?

Klo 18.30-19.30 Vaikene tai lätty lätisee: Jennifer Clement ja Sofi Oksanen (Senaatintori)
Päivän huipennus! Jennifer Clement, Sofi Oksanen ja haastattelijana toimiva Sirpa Kähkönen keskustelevat naiskirjailijoista ja väkivallan uhasta.


Supertärppi torstaille 25.10.2018

Klo 12.30-14.00 Livepodcast: Mitä Simone sanoisi? (Hakaniemi)
Sivumennen-podcastin Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen juttelevat Laura Gustafssonin ja Eveliina Talvitien kanssa Simone de Beauvoirista. Mitä annettavaa de Beauvoirin klassikkoteoksella Toinen sukupuoli on nykyfeminismille?


Supertärppi lauantaille 27.10.2018

Klo 15.00-15.30 Image esittää: kirjailija ja kriitikko kohtaavat (Hakaniemi)
Saara Turunen haastattelee Antti Majanderia eli kriitikkoa, joka kirjoitti Helsingin Sanomiin ei niin mairittelevan kritiikin Turusen esikoisesta ja otti vielä kantaa Turusen toisinkoiseenkin... Kutkuttavaa!


Supertärppi sunnuntaille 28.10.2018

Klo 14.00-15.00 HS Esikoiset (Senaatintori)
Jo klassikoksi muodostunut sunnuntaivinkkini: HS:n esikoiskirjapalkinnon kaikki finalistit yhtä aikaa lavalla. Keitähän siellä on? Veikkaan, että ainakin he: Anna-Liisa Ahokumpu (Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa), Marjo Vilkko (Vilpitön sydän) ja Elin Willows (Sisämaa).

9. lokakuuta 2018

Framilla nyt (eli TBR)

Framilla nyt on blogini juttu- ja kuvasarja, jossa paljastan, mitkä kirjat ovat juuri nyt To Be Read -listallani. Sarja päivittyy noin kerran kuukaudessa.


Yöpöydälläni on nyt hehkutettuja kotimaisia uutuuksia, jotka eivät varmaan suurempia esittelyjä kaipaa:

Minna Rytisalo: Rouva C
  • Fiktiota Minna Canthista ja erityisesti hänen avioliitostaan. Miten nuoresta Minna Johnsonista tuli se nainen - kirjailija, toimittaja, naisasianainen, mielipidevaikuttaja, esikuva - jonka me tunnemme? 
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
  • Koska rakastin - monien muiden tapaan - Kankimäen esikoisteosta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Uskon, että tämäkin on täynnä hullaantumista, inspiraatiota ja rohkeutta. Matkakirja maailmaan, historian naisiin ja omaan itseen.
Olli Jalonen: Taivaanpallo
  • En ole lukenut Olli Jalosta aiemmin, mutta tästä kiinnostuin kovasti. Historiallista, haikeaa proosaa. Tähtitiedettä, saaria ja purjehtimista. Uskon ja tieteen köydenvetoa. Aina kun avaan kirjan selaillakseni sitä, avaan sen tästä kohdasta: "Pitääkö ihmisen iho loputtomasti vettä ja onko se saumaton niin että vain ihon isoista aukoista voi vesi mennä?"


Näiden uutukaisten lisäksi aion lukea kaksi vähän vanhempaa kotimaista helmeä:

Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia
  • Tämä Vartion vuonna 1982 ilmestynyt romaani oli mukana Ylen Kirjojen Suomi 101 kirjaa -listalla, ja jo silloin päätin, että haluan lukea sen. Kirjaa on hehkutettu myös kirjoittajakoulussa, jota käyn. Rouva Pyy, jonka elämä tuntuu lipuvan ohi, kuulostaa hienolta, voimakkaalta, traagiselta henkilöhahmolta. Myös Vartion kieli kiinnostaa.
Markku Pääskynen: Tämän maailman tärkeimmät asiat
  • Pääskysen kolmas romaani on (takakansitekstin mukaan) kertomus muistista, muistamisen arvoituksesta ja henkilöhistorian rakentamisesta. Aloituslause vetää heti mukaansa: "Minun piti tavata äiti kahvilassa lähellä merta." Odotan haastavaa, kihelmöivää kerrontaa.




PS. Havahduin juuri siihen, että vuosi on pian lopuillaan ja Hyllynlämmittäjä-haasteeni on "lievästi" vaiheessa: olen lukenut kirjoista vasta kolme! Seuraavalle TBR-listalleni poiminkin luettavaa hyllynlämmittäjistäni. 

Ehkä. 

5. lokakuuta 2018

Solnitista, Woolfista, pimeydestä, kävelemisestä ja kritiikistä



Olen kierrellyt ja kaarrellut tämän kirjan (Rebecca Solnit: Men Explain Things to Me And Other Essays) ympärillä yli kuukauden. Ihailen Solnitin älyä, hänen kykyään kietoa asioita yhteen, nähdä niiden taakse, sanoa suoraan, pohtia, rakentaa kokonaisia tekstejä sirpaleista, pienistä yksityiskohdista. 

Olen jäänyt kiinni erityisesti yhteen esseeseen. Siinä on jotain, mikä kiehtoo minua. Kutsuu luokseen. Olen pimeässä, en osaa selittää tarkemmin, en tiedä... Esseen nimi on Woolf`s Darkness - Embracing the Inexplicable

Kyllä, on kyse Virginia Woolfista. Siitä, miten hän kirjoitti päiväkirjaansa 18.1.1915 näin: "The future is dark, which is the best thing the future can be, I think". 

I think.

Epäily. Arvelu. Ehkäily.


Solnitille Woolf on yksi tärkeimmistä kirjailijoista. Hän on lukenut Woolfia paljon, hän on syvällä Woolfin mielenmaisemassa, tämän kirjoituksessa, konventioissa. Hänen mukaansa Woolf kirjoittaa usein "en tiedä". 

Woolf kirjoittaa näin ja jatkaa etsimistä.

Sillä Solnitin mukaan Woolf ei pelännyt pimeää. Woolf ei pelännyt sitä, mikä on vierasta, outoa, tuntematonta, epävarmaa. Mietin nyt Maggie Nelsonia, Argonautteja - sitä, miten nautittavaa on, että Nelsonkin myöntää kirjassaan, ettei hän vielä ole varma jostain; hän myöntää vasta pohtivansa asiaa. On mahdollista kirjoittaa upea kirja ja myöntää, että tämä ajatus on vielä kesken.

On olemassa vasta "ehkä".

Ja silti siitä ehkästä voi kirjoittaa.

Siitä pitää kirjoittaa.

Mietin taas  myös Marguerite Durasia. Sitä, miten hänkin kehotti epäröimään. Sanoi, että teksti on voimakkaampi silloin, kun kaikki ei ole varmaa. Kun jossain, vähintään nurkan takana, on pimeys.


Solnitin esseekokoelman aloittaa nimiessee Men Explain Things to Me - luen sen siis ennen kuin luen tämän Woolf-esseen. Kuuluisassa esseessään Solnit käsittelee "miesselittämistä", sitä miten mies hiljentää ja ignooraa naisen; kuvittelee tietävänsä kaikesta enemmän ja paremmin ja aina oikein. Essee on hyvä, kannattaa lukea. En kuitenkaan käsittele sitä nyt tämän enempää, heitän vain ilmoille kysymyksen, pohdinnan: kuinka usein mieskirjailijat sanovat "ehkä" tai "en tiedä"? Onko heitä? Keitä he ovat?


***

Rebecca Solnit on julkaissut vuonna 2012 kirjan, jonka nimi on Wanderlust - A History of Walking. Kirjassa Solnit pohtii kävelemistä ja kävelemisen (ja liikkeen) yhteyttä ajatteluun, mieleen. 

Woolf oli kävelijä. Kävely oli hänelle ajattelua. Esimerkiksi Majakka-romaani syntyi Woolfin ollessa kävelyllä: hän kertoo A Sketch of the Past -muistelmaesseessään, miten ideat vain purskahtelivat hänestä, kun hän asteli Tavistock-aukion ympäri.

Oleellista tässä lienee sana wander: harhailla, vaellella, kuljeksia, hortoilla. Juuri tämä kuljeskelu, kenties täysin päämäärätön harhailu - jopa eksyminen - antaa ajattelulle tilan, jossa se voi leijua vapaasti, mennä paikkoihin, joihin se ei ikinä löytäisi työpöydän ääressä. Solnit kirjoittaa: 

"the wandering on foot can lead to the wandering of imagination" 

ja 

"at times, thinking is an outdoor activity, and a physical one"


Nyt ajattelen kirjailijaa, joka kulkee Helsingin katuja iltaisin. Puhuu nauhuriin. Kirjoittaa kirjaa puhumalla. Kirjoittaa kirjaa kävelemällä. 

Haastattelin viime viikolla Lahden pääkirjastossa Anna-Kaari Hakkaraista, ja hän kertoi, että on kirjoittanut tulevaa romaaniansa osittain näin: kävelemällä ja puhumalla samalla nauhuriin. Lauseista tulee puhuttuina erilaisia, Hakkarainen sanoi. Entä kävely, mietin nyt. Kuinka paljon kävely vaikuttaa lauseisiin?

Ehkä paljon.

Ei, nyt olen varma: Paljon.

Se tuo lauseisiin uuden rytmin. Se tuo niihin yllättävyyden. Sillä kävellessä - harhaillessa - mukana on aina epävarmuus ja outous, mahdollisuus uusiin polkuihin, yllättäviin kohtaamisiin, eksymisiin. Ehkään.


***

Olen miettinyt viime aikoina hyvin paljon kirjoittamista. Myös kirjallisuudesta kirjoittamista. Mitä oikeastaan haluan lukemistani kirjoista sanoa? Miten haluan niitä katsoa, tulkita? 

Olen ollut todella tympääntynyt ns. perinteiseen kritiikin tekotapaan; siihen, että kirja pitäisi ruotia jotenkin kokonaisuudessaan auki ja lausua siitä sitten joku lopullinen mielipide tai näkemys. En yhtään jaksaisi. Kaipaan uusia tapoja olla, lukea, kirjoittaa.

Ja sitten Solnit esittelee esseessään Woolfin esseistiikkaa ja käyttää niistä termiä counter-criticism (vastakritiikki vai mikä tämä olisi suomeksi?). Korvissani alkaa soida linnunlaulu, kuulen lehtien havinan... aivan kuin jokin solmu minussa aukenisi. 

Woolfille ja Solnitille myös kirjallisuuskritiikki voi olla (pitää olla!) epävarmaa; sen ei tarvitse lyödä kaikkea lukkoon, sen ei tarvitse löytää kaikelle oikeaa luokkaa tai genreä tai yhtään mitään. Kritiikki saa olla pohdiskelua, fiilistelyä, kysymyksiä, keskusteluun kutsua.

"The worst critisism seeks to have the last word and leave the rest of us in silence; the best opens up an exchange that need never end."

Minä voin lukea kirjan ja sanoa: ehkä. mahdollisesti. i think.


___________________________________
Rebecca Solnit: Men Explain Things to Me and Other Essays
Granta 2014
130 s.


26. syyskuuta 2018

Mitä opin kirjoittamisesta Marguerite Durasilta?


Kuva: Tomi Reunanen

Luin reilu kuukausi sitten Nimetön intohimo -teoksen, joka koostuu keskusteluista, joita Marguerite Duras on käynyt italialaisen toimittajan Leopoldina Pallotta della Torren kanssa 1980-luvun lopulla. Kirjassa puhutaan laaja-alaisesti kirjoittamisesta, elokuvista, taiteesta, elämästä. Duras on rakastettavan suorapuheinen, avoin ja auki, ja minä nautin lukemisesta.

Jotta en unohtaisi asioita, joita Duras minulle tässä teoksessa opetti, kirjaan niitä nyt ylös. Eli mitä opin kirjoittamisesta Marguerite Durasilta?


  • Tiivistä, hio, pyyhi pois. Kuvaa vain se, mikä on aivan välttämätöntä. 
  • Jätä aukkoja, jätä kesken.
  • Nauti valkoisista tyhjistä tiloista, niiden hiljaisuudesta.
  • Kirjoita yön hämystä.
  • Epäröi ja anna sen näkyä. Voit kirjoittaa "ehkä niin on", voit kirjoittaa "voi olla". 
  • Käytä konditionaalia.
  • Mitään ei ole niin vaikea ilmaista tai kuvailla kuin intohimoa. 
  • Naura!
  • Ole yksin ("yksikin päivä ilman yksinoloa kuristaisi minut hengiltä").
  • Rakasta tyhjyyttä; tyhjyyttä, jonka toiset ihmiset sinuun jättävät.
  • Kirjoita kotona, keittiössä.
  • Kaikki tärkeä tapahtuu hiljaisuuksissa.
  • Kirjoita merestä; merestä, joka on kiehtova, kauhistuttava.
  • Keskity paikkoihin: tietyissä paikoissa syntyvät tietynlaiset tarinat, kuvat.
  • Sulje ovi vasta myöhään illalla ("kun kirjoittaa, tarvitsee ilmaa, ääniä, kaikkea elävää... ulkomaailmaa.")
  • Kirjoita odotuksesta, poissaolosta.
  • Kirjoita kesyttömästi.
  • Kirjoita mielihyvän vallassa.
  • Romaanin ei tarvitse johtaa mihinkään: "tarina ei pääty, kirja vain loppuu".
  • Vaali keskeneräisyyttä.
  • Vihjaa.
  • Kirja voi syntyä nopeasti, muutamassa päivässä ("pitkien, loputtomien hiljaisuuksien jälkeen").
  • Hylkää lineaarisuus, riko kronologia.
  • "Vain puutteesta, merkitysketjua kovertavista aukoista, tyhjyyksistä, voi syntyä jotakin."
  • Kirjoita "juoksevasti" (siten, että yhdestä asiasta siirrytään toiseen selittämättä, painottamatta)
  • "Kirjoittaminen ei ole tarinankerrontaa vaan sitä, että herättää henkiin tarinaa ympäröivän - luo tuokion kerrallaan."
  • Keskity katseeseen, päällekkäin meneviin katseisiin.
  • Kirjoita fragmentti fragmentilta; anna yhteyksien muodostua tiedostamatta.
  • Istu alas, kirjoita. Kirjoita, vaikka et tietäisi, mitä olet kirjoittamassa.
  • Kuvaa kiellettyä. 
  • Herätä pahennusta.
  • Elä.

_______________________________________________
Marguerite Duras: Nimetön intohimo. Keskusteluja Leopoldina Pallotta della Torren kanssa.
Alk. La passione sospesa (1989)
Suom. Aura Sevón (ranskankielisestä käännöksestä)
Osuuskunta Poesia 2014
163 s.

15. syyskuuta 2018

Hengitän, runoja


Lukeminen tuntuu usein hengittämiseltä, niin tärkeää se on. Joskus lukeminen voi kuitenkin myös tukehduttaa, olla jollain lailla liikaa, liian paljon. Liian täyttä.

Silloin luen runoja.

Yritän muistaa lukea runoja.

Koska runot ovat kaikkein lähimpänä hengittämistä.

Tällä viikolla olen lukenut nämä kaksi runoteosta:



Ja olen hengittänyt.


Esikoiskokoelma ja kokeneen runoilijan 12. kokoelma. Molemmissa kaipaus, pelko.


Luin Tuukka Pietarisen (s. 1996) Yksin ja toisin -teoksen kahteen kertaan. Aloitin alusta heti, kun olin lopettanut. Luin runoja myös ääneen puolisolleni. Pohdimme niitä yhdessä. Tämä on runoissa parasta: pohtiminen. Mitä ihmettä? Mitä tämä tarkoittaa? Mitä tämä voisi tarkoittaa?

Pietarisen runot liikkuvat proosarunosta lyhyisiin aforistisiin katkelmiin; ne ovat ajatusleikkejä, kysymyksenasetteluja, matemaattisia pelejä ja absurdeja tarinoita. Ne ovat viittauksia toisiinsa, keskenään keskustelevia.

Tulkinnat ja niiden mahdollisuudet lienevät loputtomia. Minä löysin näistä kritiikkiä kulutusta kohtaan, ihmisen itsekkyyttä ja ajattelemattomuutta kohtaan, välinpitämättömyyttä kohtaan. Jokin tällainen ajatus heräsi: meidän jälkemme ja varjomme jäävät tänne vielä silloinkin, kun me itse olemme jo poissa.

Viimeisissä runoissa kohoaa kauhu: ihmiset katoavat, eläimet katoavat, veri valuu kyljestä ja tahraa vaatteet. Meri on syvä ja sinne on helppo vajota. Kaupungit hajotetaan, lapsille ei jää enää mitään.


Tua Forsströmin (s. 1947) Merkintöjä mahtuu taskuun ja ihmiseen. Se on lämmin ja viisas, koskettava ja puhutteleva. Se puhuu sinälle, joka ei ole minä, vaan lapsi, tyttö, Vanessa, poissa. Runojen ydin on menetys, punainen lanka kaipaus. Kaiken alla muistot; kesäiset päivät, rannat, leningit.

Tietyt kuvat ja motiivit toistuvat: vesi, tuuli, unet, eläimet. Uiminen, lentäminen. Keskustelukumppanina toimii muun muassa W. G. Sebaldin Austerlitz - kirja, jota en ole vieläkään lukenut ja jota silti jo jotenkin varmuudella rakastan.

Rytmi - sitä ajattelen, kun luen näitä runoja. Sitä, miten kauniisti sanat liittyvät yhteen ja etenevät, kulkevat, kasaantuvat. Luovat kokonaisuuden. Runo numero 5 (s.11) on tästä täydellinen esimerkki: sanat, jotka eivät kuulu yhteen tai niin voisi ajatella, liitetäänkin yhteen ja siinä ne ovat ja ne ovat siinä hyvin ja oikein ja siten, että minä luen tämän pienen välimerkittömän tekstin yhä uudelleen ja todella tunnen sen, nauran, nauran kuten perhostyttö.


_____________________________
Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin
WSOY 2018
61 s.

Tua Forsström: Merkintöjä
Alk. Anteckningar
Suom. Jyrki Kiiskinen
Siltala 2018
52 s.