6. marraskuuta 2019

Sormiharjoitus: Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraama

Olen julkaissut tänä vuonna vain kymmenen blogipostausta. Voisin vedota kiireeseen, mutta suurempi syy lienee motivaatiossa, priorisoinnissa. Nyt olen kuitenkin lukenut niin hienon kirjan, että haluan kirjoittaa siitä jotain, haluan muistaa, nostaa esiin, ihmetellä. Tämä teksti on eräänlainen sormiharjoitus: kirjoitin sen muistivihkooni heti, kun olin saanut luettua Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraaman (Tammi, 2019). Stilisoimatta tulkoon se nyt myös tänne.





Tällaista siis on elää tekstin tiheydessä, täydessä maailmassa, mahdollisissa maailmoissa. Kielessä, joka kokeilee, testaa, tutkii. Sukeltaa syvään, kysyy. 

"Ajattele nyt", se sanoo ja tarjoaa minulle ajatuksen tai idean, jota en ole koskaan aiemmin ajatellut; faktan, josta en ole aiemmin edes haaveillut tietäväni. 

Pitkään luulin, että kirjoittaminen on vain kirjoittamista, mielikuvitusta, oman pään tonkimista. Että kaiken on tultava suoraan minusta, minun sisältäni. Ajattelin usein, että olen liian tyhjä kirjoittaakseni todella. Mutta hiljalleen olen oppinut tekstien verkot, olen oppinut "kirjalliset kudinlangat", olen oppinut, että kirjoittaminen todella on lukemista ja lukeminen kirjoittamista - että kaikki liittyy kaikkeen ja kaiken ei tarvitse olla minussa valmiina: 

"Kaikki taide syntyy vanhan päälle."

Jo Kristallipalatsissa Hakkarainen uitti romaaniinsa lukemaansa, mutta Dioraamassa kudelmat ovat vielä vahvempia, moninaisempia ja selvemmin myös lukijan nähtävissä. Rakastan sitä, miten fakta kietoutuu fiktioon, miten ne rakentuvat toistensa päälle ja lomaan.

Syvyys, ajattelen. Yksityiskohdat, taiten tehty toisto. 

Fragmentaarisuus: hetkien tarjoilu lukijalle, kauneus.

En tiedä, mitä turkulaista hotellia Hakkarainen kuvaa tai onko juuri tällaista hotellia oikeasti edes olemassa, mutta hotelli herää eloon, yksityiskohdat (taas), visuaalisuus, tarkat aistihavainnot, pöly jota kattotuuletin loputtomiin kauhoo ja papukaija, tietysti, papukaija.

Intensiivisyys sekä henkilöissä että kerronnassa. Intohimo, niin intellektuaalinen kuin fyysinenkin. Elämän- ja tiedonjano, loputon tarve tietää ja kokea lisää:

"Ymmärsin, että aikaa voi manipuloida. Että ei ole vain yhtä aikaa vaan monta. Mitä enemmän tein, mitä enemmän koin uusia asioita ja opettelin uusia asioita, sitä pidemmältä mieleni sisäinen aika tuntui."

Rakkaus, luonto, taide. Kyse on ainakin näistä.

Myös ihmisyydestä, siitä mikä tekee meistä meidät (olisimmeko me korvattavissa?)

Ja kielestä, kyvystämme muistaa, assosioida: "Ihmisen aivot ovat loputonta runoa."

Rakastuminen vertautuu maailman syntyyn; se on kaikennielevää, vääjäämätöntä, fysiikkaa jota vastaan ei voi taistella.

Menneisyyteen juuttuneen museon dioraamoissa loputtomuus: mikään ei muutu, saalis ei ikinä tule saalistetuksi, "kurki huutaa päättymätöntä huutoaan suolla". Jään kiinni näihin dioraamafragmentteihin, niissä kerronta pysähtyy - ja aika. Kunpa rakastuneetkin voisivat jäädä dioraamaan!

Dioraama on lyyrinen maailma, josta en haluaisi pois. Kun olen lukenut kirjaa yli puolen välin, alan hidastella, luen jotain muuta, selailen. En siksi, että olisin väsynyt tai tympääntynyt, vaan koska olen lukemisesta niin täysi, niin onnellinen. Tällainen olo tulee minulle lopulta melko harvoin - edellisen kerran niin on tainnut käydä Hannele Mikaela Taivassalon In transitin kanssa.

Ajattelen, että Hakkarainen on tehnyt juuri niin kuin Monika Fagerholm Helsingin kirjamessujen lukupiirissä sanoi, ohjeisti kirjoittajia: "Älä ajattele tekstiä, ajattele maailma". Vaikka Dioraama kurkottaa moneen suuntaan ja syö romaanille ominaiseen tapaan monenlaista, sen maailma on silti koherentti ja kokonainen. Tiheä ja täysi.

Julia on sitä mieltä, että "päämäärä helpottaa valintaa". En ole varma, päteekö ajatus kirjoittamiseen. Haluaisin tietää, onko Dioraama syntynyt niin, että päämäärä on ollut alusta asti selvä.

(en ymmärrä, miten niin voisi kirjoittaa) 
Olen kirjoittanut marginaaliin: Mikä on minun ydinkuvani? 

"Taiteilijoilla on oma kuvakielensä, hahmot jotka toistuvat maalauksesta toiseen", sanoo Karl Julialle. Mitkä ovat Hakkaraisen hahmoja, mietin. En löydä hänen romaaneistaan toistuvaa symboliikkaa, mutta sen sijaan löydän kehityskaaren. Sen, miten kirjailija jokaisella teoksellaan kasvaa, on yhä taitavampi, yllättävämpi.


___________________________________
Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama
Tammi 2019
319 s.



22. lokakuuta 2019

Tärpit Helsingin Kirjamessuille 2019





Helsingin Kirjamessut järjestetään tulevana viikonloppuna Messukeskuksessa. Neljä päivää kirjahuumaa! Minä messuilen näillä näkymin kuitenkin vain yhtenä päivänä, torstaina. Olen tutustunut avajaispäivän ohjelmaan ja annan nyt omat tapahtumatärppini torstaille. Jutun lopussa kuitenkin myös yksi supertärppi muillekin päiville - sekä oma ostoslistani messuille!


Torstai 24.10.2019


Klo 12.00-12.30 Riikka Pelo: Kaikki elävä (Senaatintori)
En ole vielä ehtinyt saamaan Riikka Pelon uutta romaania Kaikki elävä käsiini, mutta se kuulostaa upealta! Kirjan sanotaan ammentavan mm. ruumiin paljaasta kielestä. Peloa haastattelee Juha Hurme.


Klo 12.30-13.00 Emma Puikkonen: Lupaus (Senaatintori)
Aion jäädä istumaan Senaatintorille vielä toiseksi 30 minuutiksi ja kuunnella Emma Puikkosen haastattelun. Lupaus on ollut minulla pariinkin otteeseen lainassa, mutta jokin siinä on vastustanut. Puikkosen edellistä romaania Eurooppalaiset unet rakastin.


Klo 13.30-14.00 Salongeista julkiseen tilaan: Sisko Savonlahti, Laura Lindstedt, Katja Kallio (Töölö)
Kello viiden salongin ohjelmaa: naisten kirjoittamat romaanit on pitkään haluttu nähdä heppoisena tunteiden parissa askarteluna eikä sillä ole ollut asiaa maailmankirjallisuuden kaanoniin. Miten on nykyään? Haastattelijana Venla Hiidensalo.


Klo 14.00-14.30 Virtuaalitiloissa - fiktion ja todellisuuden rajapintoja: Arsi Alenius, Maria Matinmikko, Pontus Purokuru (Töölö)
Mitkä ovat utopian, dystopian ja todellisuuden rajapinnat nykykirjallisuudessa? Maria Matinmikon keväällä ilmestynyt runoromaani Kolkka oli huikea, ja haluankin erityisesti kuulla, mitä Matinmikko tästä aiheesta ajattelee. Haastattelijana Sofia Blanco Sequeiros.


Klo 14.30-15.00 Juha Kauppinen: Monimuotoisuus - kertomuksia katoamisista (Senaatintori)
Juha Kauppisen luonnon monimuotoisuuden hupenemista käsittelevä tietoteos Monimuotoisuus oli pysäyttävä lukukokemus, joka synnytti minussa halun lukea enemmän luontokirjallisuutta; tietää enemmän. Kirjahyllyni pursuilee nyt esimerkiksi lintuihin ja metsään liittyviä teoksia.


Klo 15.30-16.00 Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (Senaatintori)
Missä Monika, siellä minä.


Klo 16.30-17.30 Lukupiiri: Monika Fagerholm - Kuka tappoi bambin? (Lonna)
Päivän kohokohta, otaksun. Kuka tappoi bambin? on villi ja levoton, sen kerronta on toisteista ja hyrrämäistä - Fagerholm kirjoittaa kuin ei kukaan muu. Ihailen suuresti, enkä tiedä osaanko sanoa lukupiirissä mitään, ehkä vain kuuntelen, imen itseeni hänen sanojaan. Tai sitten sanon kiitos; kiitos kielestäsi.


Klo 17.30-18.00 Pirkko Saisio: Epäröintejä (Senaatintori)
Jos jaksan, menen kuuntelemaan vielä tämän. Epäröintejä on nerokas teos kirjoittamisesta!



Supertärppi perjantaille 25.10.2019


Apua, en pysty valitsemaan yhtä! Nämä haluaisin nähdä molemmat:

Klo 12.30-13.00 Villi luonto vai ihmiseläinluonto: Riikka Kaihovaara ja Elisa Aaltola (Lonna)
Mitä suhteemme luontoon kertoo meistä? Kuten aiemmin kerroin, hyllyssäni on tällä hetkellä paljon luontoon liittyviä kirjoja ja niiden joukossa ovat sekä Riikka Kaihovaaran esseeteos Villi ihminen ja muita luontokappaleita että Elisa Aaltolan filosofisempi Häpeä ja rakkaus - ihmiseläinluonto.

Klo 16.00-16.30 Lihan loppu - mitä syömme huomenna? Suvi Auvinen, Antti Hurskainen, Antti Nylén (Hakaniemi)
Olen ollut nyt vajaan vuoden vegaani ja kaikki tähän aiheeseen liittyvät kirjat ja keskustelut kiinnostavat.


Supertärppi lauantaille 26.10.2019


Klo 14.30-15.00 Kaunokirjalliset ilmastodystopiat: Markku Rönkkö ja Maarit Verronen (Töölö)
Millaisina maailmoina ilmastonmuutos heijastuu kaunokirjallisuudessa? Miten kirjoittaa ympäristöaiheista? Erityisesti Verrosen pohdinnat aiheesta kiinnostaisivat.


Supertärppi sunnuntaille 27.10.2019


Klo 10.30-11.00 Maija Muinonen: Sexdeathbabies (Hakaniemi)
Muinosen toinen romaani Sexdeathbabies on kielellinen ilotulitus! Mielelläni kuulisin, miten kirjan maailma syntyi, miten sen omaehtoinen kieli löytyi.


***

Ostoslistani messuille:

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama
Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis
Paula Heinonen: Vegaanin kotiruokaa
Nihil Interit: Runopakka
+ mahdollisia löytöjä antikvariaattiosastolta


31. heinäkuuta 2019

Klassikkohaaste, osa 9. Colette: Chéri


Kirjabloggaajien klassikkohaaste on edennyt jo 9. osaansa. Tällä kierroksella haastetta emännöi Tuntematon lukija -blogi. 

Aiemmilla kerroilla olen päättänyt hyvissä ajoin etukäteen, minkä kirjan luen klassikkohaasteeseen. Tällä kertaa kuitenkin vatvoin päätöstä ihan loppumetreille asti: ensin ajattelin, että selättäisin haasteeseen viimein Elfriede Jelinekin Pianonsoittajan, jonka olen jättänyt kahdesti kesken. Sitten ryhdyin lukemaan uudelleen Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut -romaania ja ajattelin kuitata klassikkohaasteen sillä, mutta teos osoittautuikin liian likeiseksi - sellaiseksi, jonka synnyttämät ajatukset haluan pitää vain itselläni.

Lopulta haastekirjaksi valikoitui ranskalaisen Coletten (1873-1954) Chéri, joka julkaistiin vuonna 1920. Chéristä on saatavilla kaksi eri suomennosta: Eeva Lauran suomennos vuodelta 1946 ja Marja Haapion suomennos vuodelta 2000. Minä luin Haapion käännöksen.


Yllätyn heti ensimmäisellä sivulla, sillä olin aina kuvitellut, että nimi Chéri viittaisi naispäähenkilön nimeen. Mutta Chéri onkin nuori mies, hyvin kaunis, hiukset sinertävät kuin mustarastaan sulat. Hänen oikea nimensä on tosin Fred, mutta olen Coletten kanssa samaa mieltä: ei niin tylsä nimi sovi näin kauniille, eläväiselle nuorukaiselle.

Chéri on 19-vuotias kun hän ryhtyy suhteeseen 43-vuotiaan uraansa lopettelevan kurtisaanin Léonie Vallonin eli Léan kanssa. Tästä suhteesta Chéri kertoo - suhteesta, joka on kestänyt jo kuusi vuotta. Mutta mitä tapahtuu, kun Chéri naitetaankin nuorelle Edmée-neidille?

***

Sekä Chéri että Léa ovat teoksen näkökulmahenkilöitä: kertoja pujahtaa sujuvasti molempien pään sisään, joskus jopa samassa kohtauksessa. Mutta vaikka kirjan nimi on Chéri, ainakin minulle todelliseksi päähenkilöksi nousee Léa: nainen, joka salaa syntymäpäivänsä, mutta myöntää auliisti tulleensa siihen ikään, jolloin saattoi sallia itselleen joitakin makupaloja. Chéri on tällainen makupala.

Coletten on sanottu rakentavan teoksissaan ns. Uutta naista, jossa naisen kohtaloksi ei tulekaan avioliitto tai kuolema (1). Uusi nainen on subjekti, aktiivinen toimija ja ainakin Coletten tapauksessa myös aktiivinen katsoja. Mietin Chéria lukiessani paljon käsitettä "female gaze", ja mielestäni tässä teoksessa katse on nimenomaan naisen. Léa katsoo Chéria ja muitakin miehiä (ja myös toisia naisia!) avoimen arvioivasti:


"Léa hymyili ja nautti lämmöstä, siitä että sai istua kaikessa rauhassa katselemassa kahden alastoman miehen ottelua ja verrata miehiä mielessään: Tuo Patton on kaunis mies! Kaunis niin kuin rakennus voi olla kaunis. Poikakin kehittyy mukavasti. Ei tuollaisia polvia kenellä tahansa olekaan, ja minä jos kuka sen tiedän. Lantiokin on... ei, tulee vielä olemaan upea - - Ja entä kaulan asento - kuin veistoksella!" (s. 39)


Léa on nainen, joka haluaa ja himoitsee. Hän on nainen, joka ei välitä sovinnaisuuksista ja joka osaa nautiskella elämästä. Nykypäivän näkökulmasta Léan hahmo ei ole mitenkään järisyttävän siveetön, mutta aikanaan Chéri ja Coletten muutkin teokset - ja Colette itse! - herättivät pahennusta.

Coletten ensimmäinen aviomies Henry Gauthier-Villars kommentoi Chéri-käsikirjoitusta kysymällä, eikö Colette todellakaan pysty kirjoittamaan kirjaa muusta kuin rakkaudesta, pettämisestä, puoli-insestisistä suhteista ja eroista. Henry olisi halunnut, että Colette kirjoittaisi jotain arvokkaampaa, vaikkapa tarinan "jalosta ja rehdistä miehestä" (2).


Anteeksi, mutta nauran hetken aikaa.

.
.
.
.
.


No niin.

Rauhoitun. Jatkan.

Colette kirjoittaa hyvin. Ja kirjan aiheellahan ei ole mitään väliä silloin, kun kirjailija kirjoittaa hyvin.

(Tosin luen paljon mieluummin kirjan rakkaudesta, pettämisestä, puoli-insestisistä suhteista ja eroista kuin jalosta ja rehdistä miehestä).

***

Chérin kerronta on vaivatonta ja varmaa; kieli hiottua mutta ei kuitenkaan vailla luonnetta. Dialogi on leikkisää ja rosoista, paljon ihania huudahduksia! Voisin verrata Chérin tyyliä esimerkiksi sellaisiin kirjoihin kuin Francoise Saganin Tervetuloa, ikävä tai Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla. Mielestäni näissä kaikissa kerronnan kepeys yhdistyy johonkin synkempään ja painavampaan. Koomisen oheen puskee traagisuus.

Léan ja Chérin suhde on aluksi ollut leikkiä, hupaisaa ilottelua, piittaamatonta ajankulua. Léa ajattelee, että voisi hyvinkin vaihtaa Chérin johonkin toiseen - niin kaunis kuin hän onkin.

Mutta kun Chéri kuuden vuoden jälkeen 25-vuotiaana meneekin naimisiin toisen naisen kanssa, irtipäästäminen ei olekaan niin helppoa - kummallekaan. Colette kuvaa näitä ristiriitaisia tunteita taitavasti. Kirjan hienoimpia kohtauksia on se aamun hetki, jolloin Chéri - vietettyään vielä yhden yön Léan kanssa - katsoo Léaa ja ymmärtää, että suhde oli ohi, että eilisillan suuri onni tuntui paenneen.







Visuaalisuus on Chérissä silmiinpistävää. Miljöön kuvaus on tarkkaa, ja henkilöhahmot heräävät eloon ulkonäön kuvailun kautta. Ulkonäkö - sekä oma että toisten - on jotain, mitä henkilöt jatkuvasti miettivät ja tarkkailevat. Kyse ei kuitenkaan ole pinnallisuudesta, vaan pikemminkin paljastamisesta.

Kun Léa katselee itseään peilistä ja arvioi kuihtunutta kaulaansa ja harmaantuvia hiusjuuriaan, lukija pääsee hyvin liki häntä ja hänen suruaan. Jotain hyvin painavaa kertoo myös kohtaus, jossa Léa lähtee kaupungille keltaisissa paksupohjaisissa jalkineissa ja karunpuoleisessa kävelypuvussa ja säikähtää, kun luulee törmäävänsä odottamatta Chériin:


"Voi, en halua, että hän näkee minut näissä postinkantajan kengissä, ja näytän lihavalta tässä jakussa - - Ei, ei, lähden takaisin kotiin." (s. 140)


Ulkonäköön ja fyysisyyteen keskittyvä kerronta tuo Chériin myös huumoria ja lempeää ivaa. Léan ja Chérin äidin Charlotten ystävyys rakentuu kateuden ja kyyläämisen varaan:


"He olivat tunteneet toisensa kaksikymmentäviisi vuotta. He olivat toisilleen vihamielisen läheiset - - Katkeria ystäviä niin kuin naiset, jotka kilvan vaanivat toistensa ensimmäistä ryppyä ja harmaata hiusta." (s. 24-25)


Tai:


"Hän [Léa] työntyi unessa kohta koittavaan vanhuuteensa, näki yksitoikkoiset, pitkät päivät, näki itsensä istumassa vastapäätä Charlotte Pelouxia ja huomasi, että heidän kiihkeä, ajan kulkua jouduttava kilpailunsa oli varjellut häntä jo pitkään siltä häpeälliseltä välinpitämättömyydeltä, joka saa keski-ikäiset naiset luopumaan ensin korsetista, sitten hiusten värjäämisestä ja lopulta hienoista alusvaatteista." (s. 138-139)


***

Kirjoitan tätä blogitekstiä kolmisen viikkoa Chérin lukemisen jälkeen, ja huomaan, että päällimmäiseksi mielikuvaksi kirjasta on jäänyt jonkinlainen rentous ja "hällävälisyys" - niin kielessä kuin siinä elämässäkin, mitä teos kuvaa. Vaivattomuus, tehokkuus, tiiviys ja letkeys. Chéri on viimeiseen asti hiottu, mutta silti sen lukeminen tuntui leppoisalta, jopa viihdyttävältä.

Colette on kirjoittanut Chérille jatko-osan, Chérin loppu (1926, suom. 2001). Luulen, että jossain vaiheessa luen senkin. Näiden kahden teoksen lisäksi Colettelta on suomennettu vain romaanit Claudinen koti ja Vilja oraalla. Coletten tuotanto on kuitenkin hyvin laaja. Itseäni kiinnostaa erityisen paljon La Naissance du jour (engl. Break of Day), joka on omaelämäkerrallinen teos, hiljainen, hidas ja lyyrinen, jonka Colette kirjoitti toisen avioeronsa jälkeen.

Chérin innoittamana tulin katsoneeksi myös vuonna 2018 ensi-iltaan tulleen Colette-leffan. Suosittelen! Keira Knightley - jonka leffoista en yleensä erityisemmin pidä - tekee hienon roolin nuorena, omaa tietään etsivänä Colettena.


Lähteet:
(1)Mervi Väisänen: Ranskalainen visiitti Coletten "naiselliseen komediaan". Artikkeli teoksessa Kansallista / kansainvälistä. Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirja 50 Osa III.
(2) Judith Thurman: Colette. Intohimon salaisuudet.

Ps. Aiemmat klassikkohaastepostaukseni:
Virginia Woolfin Mrs. Dalloway
Raymond Queneaun Tyyliharjoituksia
Margaret Atwoodin Orjattaresi
J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa
Maria Jotunin Huojuva talo
Doris Lessingin Kultainen muistikirja
Jean Rhysin Siintää Sargassomeri
William Faulknerin Ääni ja vimma


_____________________________________
Colette: Chéri
Alk. Chéri (1920)
Suom. Marja Haapio
Gummerus 2000 
176 s.

14. heinäkuuta 2019

Syksyn 2019 uutuudet: 9 kirjaa, jotka on pakko lukea





Kirjasyksystä on tulossa tuhti ja upea! Esimerkiksi Elina Hirvonen, Pajtim Statovci, Inka Nousiainen ja Cristina Sandu julkaisevat uudet romaanit. Käännöskirjoista houkuttelevat mm. Per Petterson ja Patrick Modiano.

S&S ja Teos ovat ainakin minulle syksyn tähtikustantamot: niiden katalogit ovat täynnä kiinnostavia, yllättäviä, herkullisia kirjoja ja tekijöitä.

Poimin syksyn listoilta yhdeksän teosta, joita odotan kaikkein eniten. Listallani on monta suosikkikirjailijaani - ehkä suurimpana Monika Fagerholm, jonka uutta romaania olemme saaneet odottaa jo seitsemän vuotta.



1. Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama (Tammi)

Hakkaraisen edellinen romaani Kristallipalatsi oli yksi vuoden 2016 hienoimpia kirjoja. Dioraamaa (miten upea nimi!) kustantamo kuvailee  suggestiivisen kauniiksi ja julmaksi romaaniksi - julmuus on aina plussaa! Minuun vetoaa myös tieto, että kirjassa vetäydytään lumen saartamaan hotelliin.


2. Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis (Tammi)

Romaani syvälle juurtuneesta naisvihasta. Kun kirjoittajana on Stridsberg, uskallan odottaa että kirja on vielä paljon enemmän kuin aiheensa. Rakastin Stridsbergin Unelmien tiedekuntaa, joka suomennettiin viime vuonna - toivon, että Rakkauden Antarktis on samankaltaista kielen ja rakenteen ilotulitusta.


3. Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta (Otava)

Olisiko tämä yhtä hieno kuin Säihkyvä maailma? Se oli meinaan ihanan kummallinen kirja, feministinen ja älykäs. Jotenkin minua viehättää kuva, jonka kustantamo kirjan lähtökohdaksi antaa: "Nuori nainen, S. H., muuttaa New Yorkiin 1970-luvun lopulla ja kehittää pakkomielteen oudosta naapuristaan Lucysta. Ohuiden seinien läpi kantautuu Lucyn pahaenteiseksi yltyvä monologi, jota S. H. kirjaa muistivihkoonsa."


4. Anna Burns: Maitomies (Docendo)

Burnsin Milkman voitti Man Booker Prizen viime vuonna ja kiinnostuin siitä heti: nimetön pieni kaupunki, jossa juorut ja kuulopuheet ajavat totuuden ohi. Kirja seksuaalisesta häirinnästä ja vaikenemisesta. Yritin lukea kirjaa jo aiemmin englanniksi, mutta kappalejaottomuus väsytti enkä päässyt alkua pidemmälle. Ehkä suomeksi sujuu paremmin? Jännää muuten, että tällaisen kirjan kustantaa Docendo! Suomentajana ansioitunut kääntäjä Laura Jänisniemi.


5. Ellen Strömberg: Syyhy (S&S)

Strömberg on minulle uusi tuttavuus! Hän on kirjoittanut kaksi teosta, joista Syyhy on ensimmäinen suomennettu. Kirja kuulostaa superkiinnostavalta: nainen valvoo ja valvoessaan hän puhuu itsekseen, pitää öistä monologia elämästään, suhteestaan, työstään, ystävistään. Pohdintaa mm. kehosta ja tabuista. Kustantamon esittelyssä mainittu adjektiivi outo - aina plussaa!


6. Carmen Maria Machado: Kahdeksan puraisua (S&S)

Yhdysvaltalaisen kirjailijan esikoisteos, novellikokoelma. Odotan tätä aivan hirveästi! Fyysistä kamaa; kauhua, inhoa, eläimellistä himoa. Adjektiivi unenomainen mainittu - yes please!


7. Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (Teos)

Ja sit tää! Aaaaah! Viimeinkin! No words needed.


8. Maija Muinonen: sexdeathbabies (Teos)

Muinosen esikoisromaani Mustat paperit (2013) oli omalaatuinen ja tyylikäs. Siitä asti olen odottanut, milloin hän julkaisee lisää. Ja nyt odotus palkitaan! Mieletön kirjan nimi - täähän on ihan pakko lukea jo sen takia! Jos tulkitsen kustantamon esittelytekstiä oikein, sexdeathbabies sisältää ravistelevan tekstin lisäksi myös kiinnostavia visuaalisia ratkaisuja.


9. Malin Kivelä: Sydän (Teos)

Iso sydän tälle jo nyt! Kivelän ensimmäinen suomennettu romaani Muualla teki minuun ison vaikutuksen, kun sen muutama vuosi sitten luin. Se kieli! Sydän on romaani naisesta, jonka vastasyntyneellä pojalla todetaan sydänvika. Odotan fyysistä, syvää lukukokemusta.


2. kesäkuuta 2019

Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista #tanssivakarhu25


Ylen Tanssiva karhu -runopalkinto täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Yle haastaa lukemaan palkinnon voittaneita teoksia ja jakamaan lukukokemukset hashtagilla #tanssivakarhu25. Myös joukko kirjabloggaajia on haasteessa mukana, ja Yle nostaa blogitekstit sivuilleen, tänne
 
Minä luin haasteeseen Catharina Gripenbergin runokokoelman Ottaisit käteni, kummallista. Teos voitti Tanssiva karhu -palkinnon vuonna 2008 - se ilmestyi ruotsiksi vuonna 2007 nimellä Ta min hand, det vore underligt. Suomennoksen saimme kuitenkin vasta tänä keväänä, 12 vuotta myöhemmin. Luin haasteeseen siis nimenomaan tämän uunituoreen suomennoksen, jonka on tehnyt Gripenbergia aiemminkin taidokkaasti suomentanut Kristiina Lähde.



Minulla on hyvin vahva muistikuva: istun espoolaisessa kirjastossa jonain arkipäivänä, lounasaikaan, minulla on varmaankin vapaapäivä, ehkä loma. Tuoli on pehmeä ja verhottu vahvalla kankaalla, selkänoja kallistuu hieman taaksepäin. Luen summamutikassa hyllystä poimimaani kirjaa, jonka kannessa on lennokkia lennättävä lapsi ja väritys, joka taittaa vaaleaan sineen ja punaan.

Kirja on Catharina Gripenbergin Sinä siellä kaukana näytät tutulta (2005) - runoteos, johon on koottu suomennettuja runoja Gripenbergin kahdesta eri kokoelmasta: På diabilden är huvudet proppfullt av lycka (1999) ja Ödemjuka belles lettres från en till en (2002). 

Minulle tulee kiire kaivaa muistikirja esiin. Luen Gripenbergiä ja minussa alkaa kasvaa sanoja. Luulen, että tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin minussa heräsi pakottava tarve kirjoittaa jonkun toisen tekstin päälle tai toisesta tekstistä käsin. En tarkoita sitä, että olisin kopioinut Gripenbergin sanoja suoraan enkä sitäkään, että olisin yrittänyt kirjoittaa täsmälleen samoin kuin hän, vaan pikemminkin koin, että lukemalla Gripenbergiä sain lisää omia sanojani; kirjoitin yhtäkkiä aivan luontevasti sellaisia sanoja ja lauseita, joita en ollut koskaan aiemmin edes ajatellut kirjoittavani.

Tuosta lounasaikaan sattuneesta vavahduksesta on aikaa pian kymmenen vuotta. Tänä keväänä olen lukenut Sinä siellä kaukana näytät tutulta -kokoelmaa uudelleen ja olen edelleen hurmaantunut sen rosoudesta, fyysisyydestä, vimmasta, rytmistä, leikkisyydestä. En voi olla ajattelematta: jos Monika Fagerholm kirjoittaisi runoa, se olisi juuri tällaista.

Kun talvella kuulin Teoksen julkaisevan lisää Gripenbergin runoutta suomeksi, olin tietysti innoissani. Tilasin Ottaisit käteni, kummallista -kokoelman heti itselleni omaksi (ajattelin, etten tee samaa virhettä kuin aiemmin: Sinä siellä kaukana näytät tutulta on loppuunmyyty enkä ole yrityksistä huolimatta löytänyt sitä omaan hyllyyni).


***


Ottaisit käteni, kummallista. Eikö ole hieno kirjan nimi? Ja kansikuvassa valkoiset pitkät verhot tarttuvat tuuleen, luikertavat haalla tuetusta ikkunasta ulos. Ikkunanpielissä halkeilevaa maalia, ajan ja tarinoiden patina.

Sekä kirjan nimi että kansi lupaavat minulle ilmavuutta, ihmetystä, haikeutta, salaperäisyyttä. 

Mutta mitä saan?

Ottaisit käteni, kummallista tekee selvän pesäeron Gripenbergin aiempaan runouteen. Siinä missä Sinä siellä kaukana näytät tutulta otti minut vastaan rempseästi ja avosylin, Ottaisit käteni, kummallista työntää minua luotaan. Koen sen sanovan: "ota selvää tästä ja tästä ja lue minut vasta sitten".

Gripenbergin runojen pohjana ovat nyt toiset tekstit, myytit ja tarinat, joiden kanssa hän keskustelee, joita hän muokkaa, kommentoi, puhuttelee, käy draamallista dialogia. Omat osionsa tai runonsa saavat esimerkiksi Ovidius ja metamorfoosit, kristinuskon tekstit ja liturgiat (mm. syntiinlankeemusoppi, uskontunnustus), Robert Walser, Virginia Woolf, Juri Gagarin

Kokoelma alkaa kuitenkin osiolla, jonka nimi on Edith

Ja minä ajattelen: on ihmeellistä, miten asioilla on niin usein tapana paakkuuntua, kasautua. Samaan aikaan kun ryhdyn lukemaan Gripenbergiä, luen myös Aino Vähäpesolan esikoisteosta Onnenkissa. Se on esseemäinen romaani, joka käsittelee mm. joogaa, seksiä, ihmissuhteita, sukupuolirooleja, muotia - ja Edith Södergrania. Se on ottanut Onnenkissa-nimensäkin eräästä Södergranin runosta.



Siinä missä Vähäpesola kirjoittaa omaa elämäänsä Södergranin runojen ympärille, Gripenberg kirjoittaa omaa versiotaan Södergranin runoista. Kaivan esiin Elämäni, kuolemani ja kohtaloni -teoksen, johon on koottu Södergranin koko tuotanto ja vasta sitten koen saavani jonkinlaisen otteen Gripenbergin runoista. Luen Gripenbergiä ja Södergania rinnakkain, kuuntelen keskustelua (onko se keskustelua?), johon nykyrunoilija modernismin esitaistelijaa kutsuu.

Siinä missä Södergran ikävöi maahan jota ei ole, Gripenberg ikävöi maahan joka on. Luen Gripenbergin versiota nykyhetkestä käsin, ilmastokriisistä käsin. Tavoitan pelon, joka monessa meissä juuri nyt asuu:


"Mutta minä ikävöin paikkaan joka on paikalla
Huutoon joka on: huuto!
minuun joka olen minä
sinuun joka olet sinä.
Maassa joka ei ole ei ole isiä, äitejä, lapsia, ei metsää"



Ja jälleen kaikki paakkuuntuu, kasaantuu. Olen avannut Maria Matinmikon hiljattain ilmestyneen runoromaanin Kolkka, joka alkaa "Maa jota ei ole" -nimisellä luvulla. Matinmikko hahmottelee upeassa teoksessaan paikkaa tai seutua tai maastoa, joka olisi nykyisyyden ulkopuolella. Paikkaa, jota ei vielä ole. Paikkaa, joka olisi sukupuoleton tai muunsukupuolinen, neutri. Ja Södergran kirjoittaa ehkä tunnetuimmassa runossaan "Vierge moderne":

"En minä ole nainen. Olen neutri. / Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös, / olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa..."

Gripenbergin "Vierge moderne" on ensin hajoilevaa dialogia, sitten leikkisää proosarunoa, lopussa kirjemuotoa. Neutri etsii runossa paikkaansa, paratiisia. Hän muistaa Edithin, hakee hänestä rohkeutta: "Edithillä oli vain kuolema, runoja / mutta hän ei epäröinyt".

Lopulta pidän eniten niistä Gripenbergin Edith-runoista, jotka eivät rakennu suoraan jonkin tietyn Södergranin runon päälle vaan ottavat voimansa Södergranin henkilöhistoriasta tai -kuvasta. "Edithin saha" -proosarunossa aistin jopa hetkellisesti Gripenbergin esikoiskokoelman rempseyden, roson ja huumorin. Osion päättävä "Exit Edith" on hieno kunnianosoitus ja kiitos Södergranille, esikuvalle: "Edith, tässä olemme ja kynä."


***


Toukokuun alussa istun luennolla, jolla puhutaan runouden intertekstuaalisuudesta. Luennoitsijan mielestä muihin teksteihin viittaaminen ja esimerkiksi myyteillä leikkiminen ei saisi olla runon itsetarkoitus vaan runon pitäisi kyetä puhumaan lukijalle myös silloin, kun lukija ei tunnista tai ymmärrä intertekstuaalisia viittauksia.

Kun luen Ottaisit käteni, kummallista -kokoelmaa, mietin usein tätä luennoitsijan lausahdusta. Etenkin Ovidiuksen Muodonmuutoksilla leikittelevä osio sulkee minut ulos, ei avaudu, ei puhu. Koen tyhmyyttä; haen jopa Ovidiuksen opuksen kirjaston varastosta ja ajattelen, että sivistän nyt itseäni, mutta en sitten kuitenkaan jaksa. On nimittäin niin, että aina kun kuulen tai luen jonkun antiikin tarun tai jumalan nimen, korvissani alkaa soida ja suu vääntyy haukotukseen.

Rachel Cuskin romaanissa Outline (suom. Ääriviivat) kerrotaan naisesta, joka ei ole koskaan kuullutkaan Venezuela-nimisestä maasta. Naisen aviomies häpeää vaimonsa tietämättömyyttä, mutta kirjan minäkertoja kysyykin mieheltä, kuka hän on määrittelemään sen, mitä ihmisen tulisi tietää. On varmasti paljon asioita, joita mies itsekään ei tiedä, minäkertoja huomauttaa. Kun luin tämän kohtauksen, tunsin suurta mielihyvää ja mietin sitä jälleen lukiessani Gripenbergiä: minun ei tarvitse tietää tätä.

Palautan Ovidiuksen lukemattomana kirjaston varastoon.


Kirjat, joihin olen tekstissä viitannut.



Aino Vähäpesolan mukaan runojen tulkinta kertoo enemmän tulkitsijasta kuin runoista. "Minä luen niitä runoja, jotka resonoivat minussa, minä kirjoitan tutkielman niistä", Vähäpesola sanoo Onnenkissassa. Hän antaa itselleen luvan olla ymmärtämättä kaikkea, olla välittämättä kaikesta. Samalla tavoin minäkin luin Gripenbergiä; tartuin vain niihin kohtiin, jotka värähtelivät minussa.

Pidin kovasti Virginia Woolfille kirjoitetusta runosta "V. W.". Siinä Gripenberg puhuttelee Woolfia, hän kirjoittaa tästä oman runonsa henkilöhahmon ja sanoo:


"Mutta minun runossani et kuolisi - - 
Virginia, nouse vedestä
on tulossa aivan tavallinen päivä jollaista et koskaan kokenut:
Eläviä henkilöitä, muutama kuollut, huoneita ja lounastaukoja, 
virkamiespalkka."


Hieno on myös kokoelman loppupuolella oleva "Broken nose during dinner" (mikä nimi!!!). Nautin runon absurdismista, toistosta, kiivaudesta, huudahduksista. Muuttuuko illallinen siinä lopulta venäläiseksi romaaniksi?


____________________________
Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista
Alk. Ta min hand, det vore underligt (2007)
Suom. Kristiina Lähde
Teos 2019
92 s.

8. maaliskuuta 2019

Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteen koonti


Kuva: http://www.mitaluimmekerran.fi

Viime syyskuussa Mitä luimme kerran -blogin Laura lanseerasi Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteen, jonka ideana oli innostaa lukemaan nimenomaan naiskirjailijoiden klassikkoteoksia. Haaste päättyy tänään, kansainvälisenä naistenpäivänä. 

Lähdin haasteeseen mukaan "katsotaan mitä tulee" -periaatteella eli en aktiivisesti ajatellut haastetta enkä kerännyt lukulistalleni tietoisesti naisskribenttien klassikkokirjoja. Arvelin kuitenkin, että luen puolen vuoden aikana väkisinkin edes jonkun haasteeseen sopivan kirjan: olin nimittäin jo aiemmin aloittanut oman henkilökohtaisen Marguerite Duras -lukuprojektini ja minun näkökulmastani Duras on aina klassikko.

Uteliaisuuttani laskin ensin kaikkien puolen vuoden aikana lukemieni kirjailijoiden sukupuolijakauman. Olen lukenut syyskuun alusta maaliskuun alkuun yhteensä 62 kirjaa. Niiden kirjoittajista miehiä on 19,5 ja naisia 42,5.

En suuremmin yllättynyt.

Mutta entäs ne klassikot? Mitä haasteeseen sopivaa tulin lukeneeksi? 




Ainakin nämä neljä teosta solahtaa klassikkotermin alle:

Marguerite Duras: Rakastaja
Marguerite Duras: Moderato cantabile
Sylvia Plath: Sanantuojat
Aila Meriluoto: Peter-Peter

Näistä rakastin aivan erityisen paljon Durasin Moderato cantabilea, jonka tilasin antikvariaatista myös omaan hyllyyni. Se on yksinkertaisesti upea, taattua Durasia, vähäeleistä, toisteista, salaperäistä. Myös Plathin runokokoelma Sanantuojat oli nautinto - en jostain syystä ole lukenut Plathin runoja aiemmin suomeksi. Pidin erityisesti runosta "Terä" ja kokoelman päättävästä laajasta runonäytelmästä "Kolme naista".

***


Ja jee: Mitä luimme kerran -blogin Laura paljasti tänään ilmestyneessä koontipostauksessaan, että Joka päivä on naistenpäivä -haaste saa jatkoa! Uusi haaste alkaa saman tien ja päättyy 8.3.2020. Mahtavaa! Omassa lukupinossani onkin jo useampi haasteeseen sopiva teos, esimerkiksi nämä:

Joan Didion: Keskipäivän illuusio
Colette: Chéri
Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja
Djuna Barnes: Yömetsä


***


Ps. Instagramin puolella haastetta emännöi englanniksi @ireadlikephoeberuns. Hästagilla #everydayiswomensdayreadingchallenge löytyy muiden haasteeseen osallistuneiden kuvia.


18. helmikuuta 2019

Framilla nyt eli mitä aion lukea kevään korvalla



Jo muutaman kuukauden ajan minulla on ollut valtava runouden jano. Luen runoja etenkin iltaisin, kun haluan rauhoittua, hiljentyä. Etsin runoluettavaa pääosin summamutikassa: menen runohyllylle, otan kirjan, luen pätkän sieltä, toisen täältä. Jos jokin tekstissä tai sanoissa puhuttelee tai herättää kiinnostukseni, lainaan kirjan. Ja sitten iltaisin: luen. Ja merkitsen ylös kauneimmat ja kauheimmat lauseet. Runoista löydän kielen, saan lisää kieltä. 

Tällä hetkellä yöpöydältäni löytyvät nämä runoteokset:

Vesa Haapala: Valekuolleet
Anja Erämaja: Kuuluuko tämä teille
Tomas Tranströmer: Kootut teokset 1954-2004
Arja Tiainen: Nukun silmät auki
Silja Kejonen: Vihkilumen talo
Erkka Frilander: Heräämisen valkea myrsky

Runojen myötä olen tosiaan löytänyt taas sen viehätyksen, mikä liittyy kirjastossa (tai kirjakaupassa) vaeltamiseen ja jonkin sellaisen löytämiseen, mitä en ole edes tiennyt etsiväni. Proosan lukeminen on minulle paljon mietitympää, lukulistani ja varausjononi ovat pitkät ja vain hyvin harvoin löydän esimerkiksi romaaneja "sattumalta", niin että vain törmäisin niihin hyllyssä. 

Vaalin tätä tunnetta, tätä yllätyksen ja keveyden tunnetta, minkä runojen löytäminen ja lukeminen minussa juuri nyt herättää.



Ja tässä vielä muutama poiminta siitä pinosta, joka on kerääntynyt yöpöydälleni siis hieman suunnitellummin.

Carol Shields: Ellei
Maaliskuun lukupiirikirjamme. Tulee olemaan muuten ensimmäinen Shieldsini. Arvelen pitäväni. 

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
No viimein! Luen tämän Lahden kaupunginkirjaston aikuisten lukudiplomiin. Olen varma, että pidän!

Aila Meriluoto: Vaarallista kokea. Päiväkirja vuosilta 1953-1975
Koska Sivumennen-podcastissa tätä niin hehkutettiin! Varmasti hauska ja avoin lukukokemus tulossa. Pitäisi muutenkin lukea enemmän (kirjailijoiden) päiväkirjoja, ne ovat lähes aina kiinnostavia.

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät
Parin vuoden takainen "hittikirja", joka jäi minulta silloin lukematta. Tommi Melender ylistää tätä niin paljon Maailmojen loput -esseeteoksessa, että ei auta muuta kuin ottaa ja lukea.

Deborah Levy: Things I Don`t Want to Know
Ostin tämän Levyn muistelmien ensimmäisen osan viime kesänä St. Ivesista. Se on lämmittänyt hyllyäni jo aivan liian pitkään. Tiedän, että rakastan.

Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta
Nuori taiteilijanplanttu hengailee Madridissa ja pohtii runoutta, taidetta, ihmisiä. Ilmeisen nerokas, omaperäinen romaani. Lerner kiinnostelee muutenkin! Toivottavasti myös hänen uudempi romaaninsa 10:04 suomennetaan pian.