25. helmikuuta 2017

Hanna Hauru: Jääkansi


Tänä keväänä pyrin lukemaan uutuuksia hyvin valikoidusti, sillä haluan käydä läpi omaa kirjahyllyäni (ks. #hyllynlämmittäjä) ja lukea kirjoja, jotka ovat olleet must read -listallani jo aivan liian pitkään. 

Hanna Haurun uunituoreeseen teokseen Jääkansi tartuin kuitenkin hyvällä omallatunnolla, sillä tässä intensiivisessä pienoisromaanissa on vain 117 sivua. Lisäksi luvut ovat lyhyitä ja ladonta ilmavaa; kirjan lukemiseen kului vain tunti.

Jääkannen jättämät jäljet ovat kuitenkin minussa yhä.

En ole lukenut Haurua aiemmin, vaikka omasta hyllystäni löytyykin yksi hänen teoksensa, Utopia eli erään kylän tarina

Odotin Jääkannelta runoa, lyyrisyyttä, mystisyyttä, ehkä jopa kauneutta. Niiden sijaan sain haavoja, verta, sylkeä, nyrkiniskuja. Haurun kieli onkin runon sijasta hyvin toteavaa ja (inho)realistista. Mikään tapahtuma ei synnytä kielen tasolla tunnetta; piinaava nälkä, lapsen kaltoinkohtelu ja miehen itsemurhakin ovat vain asioita, jotka tapahtuvat, joista vain todetaan: näin kävi, näin oli.

Ja juuri siinä on lopulta tämän teoksen voima.

Lukiessani kaipasin jotain lisää. Ehkä vain jotain hyvää, vähän lämpöä. Mutta nyt ymmärrän, että Haurun kertoma tarina syöpyi syvälle minuun juuri siksi, että se oli niin ruma. Jo kuullessani kirjan synopsiksen ajattelin Asko Sahlbergin loistavaa pienoisromaania Irinan kuolemat, ja lukiessani Jääkantta nämä kirjat kietoutuivat mielessäni yhä vahvemmin yhteen.

Vaikka Sahlbergin kieli on kimurantimpaa, rujous ja kaunistelemattomuus on näille kirjoille yhteistä. Eritteet tahraavat molempien kirjojen sivut, väkivalta on totta, tyttölapsen kohtalo karu. Myös sota ja sen jättämät traumat ovat osa kumpaakin teosta.

Jääkansi on ennen kaikkea kirja naiseksi kasvamisesta ja sen aiheuttamasta häpeästä. Siitä, miltä tuntuu kun isäpuoli tuijottaa pieniä rinnanalkuja. Siitä, millaista on tunkea villasukka alushousuihin kuukautissuojaksi. Siitä, kun halu herää ja samoin pelko, että jää ikuisesti neitsyeksi. Ja sitten: sukupolvesta toiseen kulkeva häpeä siitä, kun vatsa alkaa kasvaa ja kylällä kulkevat juorut.


Helmet-lukuhaaste: vuoden 2017 uutuuskirja

____________________________
Hanna Hauru: Jääkansi
Like 2017
117 s.

13. helmikuuta 2017

Elif Shafak: Kunnia



"Häntä ei hätkähdyttänyt niinkään vasemmanpuoleinen liikenne tai autojen vastakkaisella puolella istuvat kuljettajat kuin lontoolaisten olemus ja käytös. Vanhojen rouvien jäykkyys, nuorison hävyttömyys, kotiäitien vapaus, sellainen itsevarmuus, jota hänellä ei koskaan ollut eikä hän uskonut koskaan saavansa." (s. 516-517)


Olen jo pidemmän aikaa halunnut lukea Elif Shafakia - Turkin suosituinta naiskirjailijaa, joka on ihailun lisäksi joutunut myös syytettyjen penkille kirjojensa takia. Niinpä ehdotin Shafakin ehkä tunnetuinta romaania Kunnia lukupiirimme helmikuun kirjaksi.

Shafak on taitava tarinan kuljettaja. Se on selvää heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Yli 500-sivuinen teos nappaa otteeseensa, ja sivut kääntyvät lähes huomaamatta. Varasin kirjan lukemiseen aikaa pari viikkoa, mutta lopulta luinkin sen yhdessä viikonlopussa.

Kunnia on nimensä mukaisesti kirja kunniasta. Tarkemmin: miehen kunniasta.

"Lapsi voitiin nimetä Kunniaksi, kunhan se vain oli poika. Miehillä oli kunniaa. Vanhoilla miehillä, keski-ikäisillä miehillä ja jopa niin nuorilla koulupojilla, että he tuoksuivat yhä äitinsä maidolta. Naisilla ei ollut kunniaa. Sen sijaan heillä oli häpeä." (s. 30)

Koko teos kietoutuu tämän ajatuksen ympärille. On naisen häpeä ja tuska siitä, ettei hän onnistu synnyttämään poikalasta. On nuoren tytön häpeä siitä, että hänen huhutaan tulleen raiskatuksi. On nuori mies, joka turvaa kunniansa naimalla neitsyen, vaikka rakastaakin toista. On nainen, joka häpeää ja piilottelee avioliiton ulkopuolista suhdetta; hentoa kosketustakin. Ja on poika, joka on valmis puolustamaan perheensä kunniaa vaikka tappamalla.

Kunnia on monipolvinen sukutarina, joka työntää juurensa 1940-luvun Turkista 1990-luvun Britanniaan. 

Tarinan kertoo Lontooseen muuttaneen kurdiperheen tytär Esma, mutta keskiössä ovat pikemminkin Esman vanhemmat Pembe ja Adem sekä hänen isoveljensä Iskender. Esma kertoo myös Yunus-pikkuveljestään, mutta mielestäni Yunus ei tuonut tarinaan mitään oleellista lisää. Pidin oikeastaan hieman epäuskottavana, että 7-vuotias poika olisi pyörinyt punkkareiden ja talonvaltaajien kanssa siten kuin Yunus teki.

Mutta Pembe ja Adem ovat vahvoja hahmoja. Shafak piirtää heidän menneisyytensä ja nykyisyytensä hienoin vedoin, tekee heistä lihaa ja verta. Pidin siitä, että Shafak antoi äänen onnettoman avioliiton molemmille osapuolille ja katsoi heitä kumpaakin ymmärtäen. Vaikka Adem hairahtaakin nuoren stripparin matkaan ja jättää perheensä, lukija pystyy tuntemaan myötätuntoa häntä kohtaan. On selvää, että myös Adem on kunniajärjestelmän uhri.

Mielenkiintoista on myös se, miten voimakkaan äänen teoksessa saa Iskender - kunniamurhasta vankilassa istuva nuorukainen. Iskender pitää päiväkirjaa, jossa hän paitsi kertoo arjestaan vankilassa myös muistelee lapsuuttaan ja perhettään. Päiväkirjaosioissa on myös huumoria, mikä keventää lukukokemusta. Vaikka Iskender on kirjan "pahis", Shafak ei tuomitse häntäkään. Pikemminkin Shafak kysyy: miksi jo pieni lapsi ajattelee, että nainen tahraa itsensä vain näyttäytyessäänkin vieraan miehen seurassa? Miten syvään kunnia-ajattelu on oikein kaiverrettu?

Kirjaa lukiessa tunsin vihaa ja surua. Vaikka Kunnia on fiktiota, on se myös täyttä totta. Naisen aseman lisäksi Shafak sivuaa myös rasismia ja maahanmuuttoa. Vaikka valtaosa tapahtumista sijoittuukin 70-luvun Lontooseen, kirja on äärimmäisen ajankohtainen myös juuri nyt. Kulttuurierojen käsittelijänä kosmopoliitti Shafak on todella taitava.

Kunnia oli tärkeä lukukemus, mutta enempää paljastamatta totean, että lopun "yllättävästä" ratkaisusta en pitänyt. Ylimääräinen juonikoukero oli vain ja ainoastaan ärsyttävä.


Helmet-lukuhaaste: Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

__________________________
Elif Shafak: Kunnia
Alk.Honour (2012)
Suom. Maria Erämaja
Gummerus 2013
524 s.

8. helmikuuta 2017

Rachel Cusk: Outline



Kanadalaissyntyinen mutta nykyään Lontoossa vaikuttava Rachel Cusk on ollut osa tietoisuuttani muutaman vuoden ajan. Makuutin hänen vuonna 2009 ilmestynyttä The Bradshaw Variations -romaaniaan pitkään yöpöydälläni, mutta en lukenut sitä. Havahduin Cuskiin uudelleen viime kesänä, jolloin Omppu kirjoitti viekoittelevasti Cuskin Outline-teoksesta, joka ylsi myös Baileys Women`s Prize for Fiction 2015 -palkinnon lyhytlistalle. 

Ostin Outlinen omakseni viime elokuussa ja nyt - #hyllynlämmittäjä-haasteen innostamana - otin ja luin sen.

Ja.

Huh.

Täh?

Hyrisen tyytyväisyyttäni ja samalla olen kuin halolla päähän lyöty. Luin jotain todella hyvää en oikeastaan mistään.

Cusk nauraa räkäisesti sanalle "juoni". Yhtenäinen tarina - buahhahahahaa!

Outline on nimensä mukaisesti pelkkää ääriviivaa, luonnosta, hahmotelmaa. Minäkertoja on nainen, joka matkustaa helteiseen Ateenaan pitämään luovan kirjoittamisen kurssia. Vaikka hän on ainoa henkilö, joka kulkee koko kirjan läpi, hän ei silti ole kirjan päähenkilö. Tai oikeastaan: tässä kirjassa ei ole lainkaan päähenkilöitä. On vain joukko ihmisiä, jotka tulevat, puhuvat, menevät. Sillä, kuka puhuu, on lopulta aika vähän merkitystä.

Haluaisin kutsua Outlinea episodiromaaniksi, mutta en tiedä onko se oikea termi. Selitän: minäkertoja tapaa matkallaan lukuisia henkilöitä, jotka alkavat kertoa hänelle itsestään ja elämästään. Suhteistaan, perheistään, töistään. Hetkellisesti heistä tuleekin minäkertojia sen oman "episodinsa" sisällä. Nainen kuuntelee, kommentoi silloin tällöin. Haastaa ja kyseenalaistaa harkitusti, mutta osuvasti. Hän on kirjailija, hän osaa noukkia ihmisten tarinoista epäkohdat, häilyvyydet, suoranaiset valheet.

Naisessa on jotain, mikä saa ihmiset avautumaan. Se lienee hyvä ominaisuus kirjailijalle. Mietin, ovatko kaikki nämä avautumiset potentiaalista materiaalia naisen omiin teksteihin. Ja mietin myös, voisiko tämä kaikki tapahtua Suomessa. Kun opiskelijat yksi toisensa perään kertovat luokkahuoneessa ummet ja lammet omista asioistaan, tunnen oloni hieman epämukavaksi. Koko juttu tuntuu epäuskottavalta: ketkä oikeasti puhuvat noin paljon?

Ja samaan aikaan haluaisin kiivaasti olla osa tuota porukkaa. Sitä häpeilemätöntä puheen virtaa. Haluaisin repiä teipin oman suuni edestä ja avata solmun vatsani pohjalta. Antaa tulla.

Myönnän: Outlinen alussa kompuroin. Kesti aikansa, että aloin ymmärtää Cuskin ideaa. Että hyväksyin sen, että oikeasti tässä ei tule tapahtumaan mitään. Ja sitten riemu: näinkin voi tehdä! Näinkin voi kirjoittaa!

Onneksi Outline on omani, sillä piirsin sen täyteen merkintöjä. Paljon huutomerkkejä, paljon hymiöitä. Pitkää aaltoviivaa. Outline kertoo ihmisyydestä jotain oleellista, ja tekee sen siten, että suupielet kääntyvät hymyyn ja silmät kostuvat - samaan aikaan. 

Tänä vuonna Cuskilta on ilmestynyt romaani Transit, joka on eräänlainen jatko-osa Outlinelle. Menee lukulistalle.


Helmet-lukuhaaste: kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

__________________________
Rachel Cusk: Outline
Vintage 2014
249 s.

6. helmikuuta 2017

Sinikka Vuola: Replika



Yksi viikonloppu. Nojatuoli; pehmeä, erittäin miellyttävä. Uni, joka kärkkyy silmäluomien takana. Pää nytkähtää. Kuluu viisi minuuttia, ehkä vartti, ehkä tunti. Olen jossain, missä on hyvin pimeää. Ympärillä alastomia naisia, jotka huutavat. Pulleamahaisia lapsia, jotka itkevät juostessaan - kipu paljaissa kantapäissä. Yhtäkkiä laakso, jota halkoo junarata. Huhuilua, joka tulee maan alta, kaivosta. Ja vielä: sänky, jossa nainen sekä syntyy että kuolee. Elämä, joka ei ole johtanut minnekään.

Runoilijana tunnetun Sinikka Vuolan ensimmäinen romaani Replika on sukellus unimaailmaan, jossa on syytä olla hereillä. 

Minäkertoja on lapsi tai ehkä jo nuori. Pitkään luulin hänen olevan tyttö, mutta yli sadan sivun jälkeen häntä kutsutaankin poikaseksi. Havahdun, saan kiinni omista ennakkoluuloistani lukijana. Pitkään yritän sijoittaa tarinaa Suomeen, mutta jossain vaiheessa en ole enää varma. Ehkä olemmekin jossain, mikä ei tottele tämän maapallon rajoja. Ja entä aika? Olemmeko menneessä vai tulevassa? Leijumme molemmissa, niin luulen.

Replikassa on samaan aikaan valtavasti asioita, joihin tarttua ja asioita, jotka vain valuvat läpi ja jättävät jälkeensä pelkkää tahmaa. Tämä on kokeellista proosaa: se tutkii mitä kaikkea se voi lukijan eteen työntää. 

Minä jäin kiinni muistoihin ja ajatukseen siitä, että lapsuutta (tai mennyttä) ei voi koskaan paeta. Ja siihen, miten esineet kantavat elämäämme mukanaan, miten niihin tallentuu jokainen muisto, jokainen tapahtuma, jokainen ihminen. Ja miten ne ovat yhä täällä vielä sittenkin, kun me olemme poissa.

"Mutta lapsuus ei katoa ihosta vaikka kuinka hankaisi, lapsuus ei katoa vaikka ruumiin ja muistin täyttäisi ruoalla tai samppanjalla tai uusilla ihmisillä." (s. 51)


Kirjan nimi Replika viittaa kopioon. Minkä kopioon? Mitä tässä kopioidaan? Miksi tuollainen nimi ja sitten vain ällistys? Vai onko niin, että tämä on kopio saduista? Uusi versio jostain, minkä me kaikki tunnemme? Läpi Replikan kulkee nimittäin kaksi klassikkosatua, Pinokkio ja Ritari Siniparta. Ilman niitä Replika ei todellakaan olisi Replika. 

Vai onko niin, että nimi viittaakin elämän toisteisuuteen? Siihen, miten jokaisen laaksossa asuvan ihmisen elämä on vain kopio toisen ihmisen elämästä - vailla mitään omaa ja erityistä, pelkkää tavanomaisuutta? Pelkkää kopiota?

Mutta onko todella niin? Voiko yhden ihmisen elämää koskaan täysin toistaa? 

Yksinkertaistettuna: Replika on tarina pojasta, joka syntyy pieneen kylään. Kylään, jossa tuloerot ovat jakaneet kansan samalla tavalla kuin kylän poikki juokseva junarata. Kun pojan äiti kuolee, surussaan rypevä poika lähtee etsimään isäänsä pääkaupunkiin. 

Todellisuudessa: Replika on surrealistinen, häilyvä, pimeä ja väkivaltainen. Sen maailma on unenkaltainen, jopa absurdi. Mitä vain voi tapahtua, ja se, liittyvätkö tapahtumat toisiinsa, on täysin sattumasta kiinni. Replika ottaa voimansa mielikuvistuksesta ja toistosta, kielestä joka ei pelkää mitään. Hetken olemme jopa goottilaisen kauhun näyttämöllä.

Lukijalle jää kimppu kysymyksiä. Esimerkiksi tämä: mistä on tullut musta tahra kodin kynnykseen?


Helmet-lukuhaaste: kirjablogissa kehuttu kirja
_________________________
Sinikka Vuola: Replika
Tammi 2016
197 s.

31. tammikuuta 2017

Klassikkohaaste, osa 4. J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa



Muutama vuosi sitten kävi näin: 

Olin juuri aloittanut uudessa työssäni kirjastossa, vastuualueenani aikuisten kaunokirjallisuus. Eräänä päivänä kirjastoon tuli noin kolmekymppinen mies, joka kertoi lukeneensa J. D. Salingerin romaanin Sieppari ruispellossa ja tykänneensä siitä kovasti. 

"Osaisitko suositella jotain vastaavaa?" hän kysyi.

Siihen päivään saakka olin kuvitellut, että Sieppari ruispellossa kertoo jostain nuoresta pojasta (totta) jossain pellon ja metsän keskellä (ei totta). Luulin, että kyseessä oli jonkinlainen seikkailutarina (totta, tavallaan), jossa on paljon jännitystä ja ehkä jopa viikatteita (ei totta).

"Eli jotain jännää seikkailua?" kysyin asiakkaalta.
Hän pyöritteli silmiään.
Tajusin, että mielikuvani saattoi olla hieman ontuva. Korjasin kurssia:
"Mikäs siinä Siepparissa oli sellaista, mistä tykkäsit?"
"No sellainen maailman ja elämän pohdinta..."
"Jahaaa..."
Pyörin romaanihyllyjen välissä väkkäränä ja tyrkkäsin hänelle pari kirjaa kouraan. Kun asiakas oli lähtenyt, ryntäsin googlettamaan Siepparia. 

En enää muista, mitkä kirjat annoin asiakkaalle, mutta noin viikkoa myöhemmin hän tuli takaisin ja sanoi:
"Tykkäsin siitä toisesta kirjasta TOSI paljon."

Eli loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta tämän tapauksen jälkeen päätin, että vielä jonain päivänä luen Siepparin ruispellossa. Ja kiitos jo klassikoksi muodostuneen kirjabloggaajien klassikkohaasteen, tuo päivä on nyt. 

Neljättä klassikkohaastetta emännöi Yöpöydän kirjat -blogi.

***

Amerikkalainen J. D. Salinger (1919-2010) eli pitkän elämän, mutta hänen kirjallinen tuotantonsa jäi melko niukaksi. Sieppari ruispellossa on se kirja, josta hänet parhaiten tunnetaan.

Kirjan kertoja on todellakin nuori häiskä: 17-vuotias Holden Caulfield, mutta hän ei suinkaan heiluttele viikatetta viljapellossa vaan astelee New Yorkin katuja - jälleen kerran koulusta erotettuna.

Holdenin ääni on jutusteleva. Hän puhuttelee lukijoitaan te-muodossa ("jos te tosiaan haluatte kuulla siitä") ja saa siten aikaan illuusion kuulijaringistä: hän on kuin se bileiden suulain jätkä, joka kertoo kommelluksistaan kaikille ja kovaan ääneen. Hän on hauska ja suorapuheinen. Hän ei kaunistele eikä kainostele. Hänen suunsa edessä ei ole minkäänlaista suodatinta. 

Holden tarkkailee jatkuvasti itseään ja muita. Oikeastaan tuossa tarkkailussa on koko kirjan juju. Vaikka Holden ei pärjää koulussa, hän on eittämättä älykäs kaveri. Hän osaa lukeaa ihmisiä, hän osaa kaivaa heistä esiin niin hyvät kuin huonotkin puolet. Hän tekee monia nerokkaita oivalluksia ihmisyydestä ylipäätään. 

Minulle Holden näyttäytyy varsinaisena elämän(tapa)kriitikkona, sillä hänellä on näkemys ja mielipide kaikkeen: ei pelkästään kirjoihin ("lempikirjailijani on veljeni D. B., ja toiseksi paras on Ring Lardner") ja leffoihin (ajanhukkaa), vaan jokaiseen asiaan ja ihmiseen, johon hän törmää. Ja se on hervotonta! Ihan varppina on. Ihan tosi.  

***

Sieppari ruispellossa on kirja vakavasta aiheesta. Se kertoo koulupudokkaasta; aikuisuuden kynnyksellä olevasta pojasta, joka ei jaksa nähdä vaivaa oikein minkään eteen. Joka leikkii ihmissuhteillaan ja omalla tulevaisuuudellaan. Joka suree veljensä kuolemaa ja tuntee itsensä yksinäiseksi ja välillä masentuneeksikin. 

Silti luin Siepparia hyväntuulisesti ja monessa kohdin naureskellen. Vakavan pohjakerroksen päällä lepää runsaasti toivoa, uskallusta, huumoria, heittäytymistä. Kirja on täynnä nuoruuden kapinaa ja tässä hetkessä elämistä. Minulle jäi vahva tunne siitä, että lopulta Holdenille käy hyvin.

"Monet ihmiset, varsinkin yksi täkäläinen psykoanalyytikko, kyselee minulta vähän väliä, aionko keskittyä koulutyöhön, kun menen takaisin kouluun ensi syyskuussa. Minusta se on tosi tyhmä kysymys. Siis miten ihminen muka voi tietää mitä se tekee, ennen kuin se sen tekee? Vastaus on: ei mitenkään." (s. 288)

***

Luin kirjan Arto Schroderuksen uutena suomennoksena (aiemman suomennoksen on tehnyt Pentti Saarikoski v. 1961). Valtaosin nautin tekstistä, kieli soljui vaivattomasti eteenpäin ja Holdenin äänestä tuli hyvin tunnistettava. Kaunista tämä ei ole, mutta pirun vetävää kylläkin. Epäilemättä erinomaista kamaa etenkin poikien lukuhalujen herättämiseen!

Jossain vaiheessa kirjan tyylikeinot, kuten jatkuva liioittelu, voimasanat ja tiettyjen fraasien toistelu, alkoivat hieman tympiä, mutta toisaalta mahtava ihmiskuvaus kannatteli kirjaa loppuun asti. Vaikka näin:

"Jane oli jännä tyttö. En kuvailisi sitä varsinaisesti kauniiksi. Mutta minusta se oli hauska. Se oli jotenkin isosuinen. Siis kun se puhui ja innostui jostain, sen suu lepatti miten sattui, huulet ja kaikki." (s. 108)

Ja kalojen talvehtimista koskeva keskustelu, jonka Holden käy Horwitz-nimisen taksikuskin kanssa (s. 114-115) on niin hulvaton ja huutonaurua aiheuttava, että jo sen vuoksi tämä kannatti lukea. Ja vielä siksikin, että lupasin joulukuussa, että tutustun paremmin Patti Smithin suosikkikirjailijoihin, ja Salinger on yksi niistä.


***

Ps. Aiemmat klassikkopostaukseni:

__________________________
J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa
Alk. The Catcher in the Rye (1951)
Suom. Arto Schroderus
Tammi 2004
289 s.

27. tammikuuta 2017

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2016 - minun ehdokkaani


Logot: Marja-Leena Liipo


Suuri, jännittävä päivä! Tänään 27.1. äänestetään Blogistanian kirjallisuuspalkintojen voittajista! 

Kaikki kirjabloggaajat, jotka haluavat osallistua äänestykseen, julkaisevat omat ehdokkaansa omissa blogeissaan klo 10. Äänet lasketaan yhteen, ja voittajat julkistetaan emäntäblogeissa huomenna 28.1. klo 10. Tänä vuonna emäntäblogeina toimivat Lukutoukan kulttuuriblogi (Finlandia), Yöpöydän kirjat (Globalia), Notko, se lukeva peikko (Kuopus) ja Kirjakaapin kummitus (Tieto). 

Minä äänestän kahdessa kategoriassa eli Finlandiassa (kotimainen kaunokirjallisuus) ja Globaliassa (käännetty kaunokirjallisuus). Ehdokkaani ovat:

BLOGISTANIAN FINLANDIA 2016


3 pistettä Hannele Mikaela Taivassalo: In transit

2 pistettä Pajtim Statovci: Tiranan sydän

1 piste Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi


BLOGISTANIAN GLOBALIA 2016


3 pistettä Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

2 pistettä Deborah Levy: Uiden kotiin

1 piste Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut



26. tammikuuta 2017

Kirjojen Suomi: Rosa Liksomin Hytti nro 6 (v. 2011)


Ylen Kirjojen Suomi -hankkeeseen liittyy 101 kirjaa -lista, johon on noukittu yksi merkittävä kotimainen kaunokirjallinen teos jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Kirjablogit ovat hankkeessa mukana bloggaamalla listan kirjoista. 

Vuoden 2011 kirja on Rosa Liksomin Hytti nro 6, joka voitti ilmestymisvuonnaan myös Finlandia-palkinnon.




Vuonna 2011 kaikki kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat olivat naisten kirjoittamia. Hytti nro 6:n lisäksi kuusikkoon nousivat Eeva-Kaarina Arosen Kallorumpu, Kristina Carlsonin William N. päiväkirja, Laura Gustafssonin Huorasatu, Laila Hirvisaaren Minä, Katariina ja Jenni Linturin Isänmaan tähden.

Rannalle jäivät ruikuttamaan muun muassa Jari Tervon Layla, Asko Sahlbergin HäväistytMiika Nousiaisen Metsäjätti, Kari Hotakaisen Jumalan sana - sekä Katja Ketun Kätilö

Vuonna 2011 ilmestyi myös kaksi esikoisromaania, jotka kolahtivat minuun erityisen lujaa: Iida Rauman Katoamisten kirja ja Satu Taskisen Täydellinen paisti.


***

Mutta nyt, lähtekäämme matkalle. Istukaamme kapean sängyn reunalle hieman tunkkaiseen junahyttiin, katsokaamme ulos huuruun vetävästä ikkunasta (vielä hetken aikaa Moskova, Kremlin tornit ja Punainen tori), vetäkäämme syvään henkeä ja haistakaamme lievä vodkan ja suolakurkkujen lemahdus ja sitten: tuntekaamme, miten kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset.




Asema: Kirov

Suomalainen tyttö, jolla ei ole nimeä ja venäläinen mies, jolla on kaalimaiset korvat, jakavat hytin junassa, joka ryskyttää Siperian radalla, kohti Ulan Batoria, läpi Neuvostoliiton, läpi hajoavan suurvallan. Tyttö ei puhu mitään, mies ei juuri muuta teekään - paitsi juo teetä ja votkaa. Tyttö kaipaa hiljaisuutta ja omaa rauhaa - ja samaan aikaan hän ikävöi sitä, mitä on lähtenyt karkuun: Moskovaa, ihmisiä, rakkautta. Mies on rujo ja raaka, hän tarttuu tyttöä ranteesta ja pakottaa kuuntelemaan likaisia juttujaan. Hetken aikaa: pelko tytön puolesta.

Ulkona sataa lunta. Veturi viheltää. Vaunuemäntien hytissä, pienessä transistoriradiossa laulaa Georg Ots.


Asema: Balezino (ohi ajaen)

Muistot ja nykyhetki risteilevät. Tyttö palaa ajatuksissaan Moskovaan, opiskelukaupunkiinsa, ja kerii hiljalleen omaa menneisyyttään auki. Ja mies, hän kertoo kaiken kovaan ääneen, tarinoita joissa naiset saavat turpaansa, koulupoika ampuu opettajansa ja Venäjän eri kansat kuulevat kunniansa. Tytöltä hän tiedustelee: Mutta kertokaahan mulle, miksi teikäläinen on tässä junassa? Vittuako myymässä? Tyttö on vihainen, hän vihaa miestä, hän haluaa hytistä pois. Ja kuitenkin: he juovat teetä yhdessä, pelaavat tammea, mies levittää aamupalaa hytin pienelle pöydälle, sanoo tytölle: ota.

Kuuluu tömähdys. Juna on törmännyt hirveen. 


Asema: Perm

Hetken kaikki on kaunista: luonto nukkuu, yö on sametinmusta, kaupunki peittyy varjoihin. Ja sitten rumuus: lumikinoksissa koirien kusta, junan vessassa tahmaiset ovenkahvat ja limaiset saippuanpalat. Ajatus: Ihminen ei voi elää ellei petä itseään. Vakava muuttuu ironiaksi, parodiaksi. Huumorista tulee mustaa. Ja silti ehdottomasti: kaiken yllä aito melankolia, venäläinen mielenmaisema. Minä istun hytissä ja ihmettelen, missä asennossa minun tulisi olla, mitä tuntea? Mies sanoo: Älä tyttöseni usko kaikkea, mitä sulle syötän. Luulen, että se puhuu minulle.

Vaunuemännän nimi on Arisa. Mies läimäyttää Arisaa persuksiin.


Asema: Omsk

Tämä matka koostuu ristiriidoista: votkasta ja etunojapunnerruksista, vihasta ja ystävyydestä, villistä luonnosta ja öljynporaustorneista, historiasta ja nykyhetkestä, lemmestä ja väkivallasta, kaipuusta ja unelmista.

Ja vaikka monilla on nälkä ja kauppojen hyllyt kitisevät tyhjyyttään, tämä matka koostuu myös ruuasta: hapankaalista, tattaripuurosta, Tšaikovski-suklaalevyistä, borssista, smetanasta, suolakurkuista, sipulikeitosta. Ja vielä: karvahatuista, huopikkaista, samovaareista, paukkupakkasista, maatuskoista, balalaikoista. Kaikki itänaapurimme tunnusmerkit ovat läsnä, neuvostoarki puskee päälle lupaa kysymättä, rajuna ja ankarana.

Tyttö makaa sängyllä ja kuuntelee musiikkia korvalappustereoista. Mies käärii likaiset alusvaatteensa Literaturnaja Gazetaan.




Asema: Novosibirsk (annetaan veturin levätä hetki)

Adjektiiveja, jotka tunkevat suustani ulos, kun katson maisemaa, johon mies ja tyttö katoavat: repsottava, kulahtanut, repaleinen, luhistunut. Rumankaunis, se myös. Adjektiivit ovat tärkeitä, oleellisia. Pellavalyhteet, sinkkiämpärit tai tuohivirsut eivät ole millään tavalla kiinnostavia sellaisenaan, mutta entä nyt: mätääntyneitä pellavalyhteitä, puhkiruostuneita sinkkiämpäreitä, repeytyneitä tuohivirsuja?

Mies ja tyttö ajavat Pobedalla Tomskiin. Hotellia pitävä mummo kiillottaa lusikat sylkäisemällä niihin.


Asema: Krasnojarsk (suljettu kaupunki)

Olemme noin puolivälissä tarinaa. Matka-aikaa tai -kilometrejä en välitä laskea. Olemme perillä sitten kun olemme. Mutta tarina, se on tärkeä. Ja se saa yhä absurdimpia sävyjä. Ravintoloiden ovissa lukee "suljettu" ja ravintolat ovat täynnä ruokailijoita, puheensorinaa, tattaripuuron ja savukkeiden tuoksua. Junan ikkunaan piirtyy alaston lihava nainen, kulkukoira kusee tytön kengälle ja nappaa tämän setelit suuhunsa. Mies sanoo tytölle: Mua ei kiinnosta sun mielipiteet. Mulle sä olet pelkkää paskavettä, ja vain hetkeä myöhemmin yllättävä hellyys: mies puhdistaa tytön ruhjetta, puhaltaa tämän hiuksiin.

Pariskunta istuu ravintolavaunussa. Miehellä oli huolitellut neliöviikset, naisen viikset rehottivat vapaina.


Asema: Irkutsk

Tyttö on jättänyt Moskovaan kaksi rakkautta. Mies on jättänyt Moskovaan kauniin naisen, jonka kasvojen toinen puoli on turvoksissa. Tytön piti alunperin tehdä tämä matka kaksin - niin oli suunniteltu - mutta ehkä näin on parempi. Hän saa ajatella rauhassa, muistella, kaivata. Mieskin haluaa olla hetken yksin. Kun juna liikkuu, kaikki on pysähtynyttä.

Tyttö ottaa hotellihuoneen. Vastaanottovirkailijattarella on päässään piisamihattu, huulet ovat suurpiirteisesti punatut.




Asema: Ulan Ude

Tämä matka ei olisi sellainen kuin se on ilman tarinassa esiintyviä tehokeinoja: listoja, toistoa. 1980-luvun lopun Neuvostoliitto piirtyy eteemme sanoina, jotka vyöryvät, valuvat, kierivät ylitsemme. Pilkkua pilkun perään, listoja ja luetteloita esineistä, maisemista, tunteista. Toisto tuo matkaan pysyvyyttä, pysähtyneisyyttä: jokainen asemalta lähtö on samanlainen, jokainen junassa vietetty päivä toisensa kaltainen. Ja samaan aikaan: kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset.

Juna lipuu Baikaljärven ohi. Mies kaataa votkaa kahteen lasiin.


Asema: Habarovsk (unta?)

Miten olemme yhtäkkiä täällä? Habarovskissa, Siperian Pariisissa, joka ei sijaitse Trans-Mongolian radan varrella, ei siellä päinkään. Mutta täällä olemme, ja tyttö on jo juossut junasta pois, hän on hotellihuoneessa, sängyssä joka on leveä ja puhdas. Olen kuullut, että tätä tarinaa on kutsuttu kasvutarinaksi ja juuri Habarovskissa ymmärrän näin olevan. Tässä kaupungissa tyttö on vain itsensä kanssa, hän on sujut, hän on onnellinen - olen siitä yhtäkkiä aivan varma. Ja vaikka tämä olisi unta, niin on silti.

Ravintolasalissa istuu nainen savuke sormiensa välissä. Hän sanoo: En ole avioliitossa, koska viihdyn ihmisten kanssa. Ajattelen niin kuin Tšehov. Jos rakastat yksinäisyyttä, mene naimisiin.


Nauški (raja-asema)

Läpi matkan mietin kulttuurieroja. Mietin sitä, kuinka paljon tyttö edustaa Suomea ja kuinka paljon mies Venäjää. Onko tytön hiljaisuus ja mietiskelevyys suomalaista, onko miehen häpeilemättömyys ja rempseys venäläistä? Onko niin, että Suomi kuuntelee hiljaa kun Venäjä puhuu? Nieleskelee vihansa, lähtee ulos hetkeksi, palaa taas sopua hieroen? 

Mietin paljon myös sukupuolta: sitä, miten hytin dynamiikka muuttuisi, jos siellä matkustaisikin keski-ikäinen venäläisnainen ja nuori suomalainen mies? Tai vielä kieputtaen: keski-ikäinen suomalaisnainen ja nuori venäläinen mies? Kuka silloin kinuaisi ja mitä?

Tytön piirustuslehtiö katoaa tullimiesten taskuihin. Haukka katselee matona luikertelevaa junaa.


Asema: Ulan Bator (päätepysäkki - ja kaiken alku)

Matka päättyy, ja toivo ja tulevaisuudenusko kiipeävät sydämelle. Viimein myös tyttö puhuu! Kun matkalaukut on jo pakattu paluumatkaa varten, saamme vielä kuulla kiitoslistan: matka ei olisi ollut tämännäköinen ilman isoa liutaa venäläisiä kirjailijoita. Tämä on ollut leikkiä kirjallisuuden kentällä - leikkiä, josta itse ymmärsin vain vienon henkäyksen. Sitten kun turgenjevit, goncharovit ja tšehovit ovat tulleet tutummiksi, hyppään junaan taas uudelleen!

Ikivanha vuoristo peittyy lumeen ja pimeyteen. Tyttö on valmis palaamaan elämäänsä.




Katso myös:
Kirjablogit ja 101 kirjaa
Kirjojen Suomi: Hytti nro 6

____________________________
Rosa Liksom: Hytti nro 6
WSOY 2011
187 s.