15. toukokuuta 2017

Satu Taskinen: Lapset


Satu Taskinen on julkaissut kolme romaania: Täydellinen paisti (2011), Katedraali (2014) ja Lapset (2017). 

Kolme näitä kirjoja yhdistävää seikkaa: 
1) kaikki ovat yhdenpäivänromaaneja
2) mikään niistä ei päästä lukijaa helpolla
3) kesken jättäminen ei ole vaihtoehto

Tänä keväänä ilmestynyt Lapset on haastavuudessaan vielä aivan omaa luokkaansa. Idea lyhyesti on tämä: 

eläkeikää lähestyvä miesopettaja tekee lähtöä lastenlastensa juhliin, mutta matkan varrelle tulee yhä uusia esteitä ja hidasteita. Valtaosa hidasteista on Navidin päänsisäisiä, sillä niin: oikeastaan koko romaani on tämän sympaattisen miehen yksinpuhelua tai yksinajattelua. Ulkoisesti tapahtuu vain hyvin vähän, mutta Navidin pään sisällä kuohuu ja vaahtoaa. Yksityiset perhehuolet lyövät kättä isojen maapalloa ravistelevien ongelmien kanssa, mutta lopulta Navidin ajatukset kiertyvät yhden peruskysymyksen ympärille: Mikä on ihminen?

Luin Lapsia hyvin, hyvin hitaasti. Välillä kirjan avaaminen tuntui raskaalta, mutta hämmentävällä tavalla tunsin kuitenkin kiitollisuutta joka kerta, kun jaksoin avata kirjan ja lukea edes muutaman sivun. Suurimman osan ajasta olin ihan pihalla, mutta sitten niinä hetkinä kun tajusin jotain, tajusinkin aina jotain mielettömän hienoa. Jotain oleellista.

Taskinen käsittelee Navidin kautta oikeastaan kaiken, millä on merkitystä. Hän levittää ihmisyyden eteemme, vetää sen puukolla rajusti auki ja fileoi nätisti kohta kerrallaan. Filosofisella otteella hän pohtii lasten kasvattamista, kommunikoinnin vaikeutta, ihmisen älykkyyttä ja tyhmyyttä, pelkoa ja kateutta, itsekkyyttä ja epätasa-arvoa, luonnon kunnioittamista, kulutushysterian älyttömyyttä, elämän kiertokulkua. Taskinen vetoaa lukijaansa lukemattomin tavoin, mutta kirjastoböönana poimin sitaatiksi tietysti tämän:

"Usein on niin, että ihminen tietää asioita, joita ei haluaisi tietää, ei edes niiden mahdollisuudesta. Väittää sitten: ei aavistusta, ei tuolloin eikä nyt. Ihminen väittää: olisin sitä ja tätä, jos vain olisin tiennyt, ymmärtänyt, tajunnut. Ihminen vetoaa tietämättömyyteen, hölmöyteen, ymmärtämättömyyteen, tahattomuuteen, kun haluaa vapautua vastuusta. Mutta eihän sellainen vetele, jos on aivot päässä ja lukutaito ja kirjastokortti taskussa." (s. 39-40)

Kirjan nimi Lapset viittaa paitsi Navidin oppilaisiin ja hänen omiin lapsiinsa, myös yleisemmin kaikkiin lapsiin ja nuoriin, joissa on - kliseisesti - maapallon ja ihmiskunnan tulevaisuus. 

Navid painii kasvatuksellisten kysymysten kanssa: hän yrittää opettaa oikeudenmukaisuutta, yksilön erityisyyttä, rohkeutta, lämpöä, vastuunkantoa ("Olen sanonut oppilailleni, että täytyy pitää itsestä huolta. Että se ei ole oikeus vaan velvollisuus."). Hän uskoo lapsiin ja tuleviin sukupolviin, mutta samaan aikaan hän tuntee valtavaa riittämättömyyttä ja pelkoa, ettei osaa toimia lasten kanssa oikein: "Me opimme toisiamme matkimalla. Apinoimalla. Siksi: maailman typerin ja vastuuntunnottomin neuvo: Älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon.

Taskisen romaani on loputon filosofisten kysymysten aarreaitta, ja sitä voisi tarkastella lukemattomilta suunnilta. Itselläni jäi vahviten mieleen ajatukset materialismista ja hysteerisestä kuluttamisesta sekä tämä: miksi ihminen aikuistuessaan kadottaa kaikkein yksinkertaisimmat vastaukset? Kun lapsi kysyy, miksi köyhälle ei vain anneta ruokaa ja miksi aikuiset ovat julmia ja lyövät, me emme osaa enää vastata. 

_______________________________
Satu Taskinen: Lapset
Teos 2017
296 s.


2. toukokuuta 2017

Kittanoita: Tällä tavalla maailma loppuu ja Kupoli


Blogini on ollut viime aikoina vähän henkitoreissaan, mutta uskallan luvata, että pian helpottaa! Tekohengityksenä tarjoilen tässä kaksi kittanaa*: toinen oli minulle yksi kevään odotetuimmista uutuuskirjoista ja toiseen en olisi varmasti koskaan tarttunut ilman työpaikan henkilökunnan lukupiiriä. Valitettavasti molemmat lukukokemukset jäivät hailakoiksi.

*kittanat = lyhyitä mietteitä lukemistani kirjoista

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Alk. Så här upphör världen (2017)
Suom. Jaana Nikula
Otava 2017
287 s.

Philip Teirin esikoisromaani Talvisota: avioliittoromaani (2013) oli kirja, johon humahdin täydellisesti ja jonka olen usein maininnut myös yhdeksi suosikkikirjakseni. Teirin tapa kuvata ihmisiä ja kuljettaa tarinaa toi mieleeni Jonathan Franzenin ja jep, minun suustani tämä on valtava kehu. Siksipä odotinkin tätä uutta romaania Tällä tavalla maailma loppuu kieli pitkällä.

Lukiessa tuli kuitenkin hämmennys. En oikein saanut kirjan ideasta kiinni, en tiennyt mistä kulmasta sitä pitäisi tarkastella, mihin tyylilajiin se tulisi tunkea. Takakansi lupaa "hauskanhaikeaa", mutta minulle kirjan tunnelma oli pikemminkin mystinen, hämyisä, jollain lailla ehkä alakuloinen ja synkeä. Hauskuutta löysin korkeintaan yhdestä hahmosta, Susannesta. 

Tämä ei ole vielä sinänsä moite: minähän pidän nimenomaan synkästä ja mystisestä, enkä kovinkaan usein jaksa mitään hassunhauskaa. Teir luo jännän tunnelman, mutta ehkä se, mikä minua tässä vaivasi, oli se, etten ollut ihan varma, "tulkitsinko" tätä tunnelmaa oikein. Kaivoinko kirjasta esiin jotain, mitä siinä ei kuitenkaan ollut? 

Toinen asia, mikä minua lukiessa vaivasi, oli se, että minusta tuntui, että olen lukenut jotain todella samantyylistä aiemminkin. Mietin paljon esimerkiksi Joel Haahtelan romaania Naiset katsovat vastavaloon, jossa myös kiehtova "hippipariskunta" pistää naapuruston sekaisin. Ja mietin Karoliina Timosen romaania Kesäinen illuusio, jossa ollaan niin ikään meren rannalla ja mystiset elementit valtaavat tilaa. Ja mietin Monika Fagerholmin romaania Ihanat naiset rannalla, jossa ollaan samalla tavalla paettu kesää huvilalle ja jossa lapset aikuistuvat ja aikuiset kaipaavat vapautta.

Teirillä on kyllä tässäkin kirjassa hetkensä. Erityisen hyvin hän kuvaa nyt lapsia, lasten tunteita ja kokemuksia. Sitä, miten pieni Anton pelkää kulkea yksin metsän läpi. Pelkää astua autioon mökkiin. Ja miten hän juoksee, juoksee, juoksee. Myös teini-ikäisen Alicen mielenkuohut ovat uskottavia ja aitoja. Ehkä olisinkin toivonut, että henkilögalleria olisi rajattu pienemmäksi - ehkä vain pelkän ydinperheen tarkastelu olisi riittänyt. Miksi esimerkiksi Kati ja Anders saivat näin paljon sivutilaa, vaikka heidän tarinansa oli täysin toissijainen?

Ja vielä: Teir petaa jännitystä salaisuuden ympärille, jonka lukija tietää, mutta kaikki kirjan henkilöt eivät. Lukija odottaa, että salaisuuden paljastuessa räjähtää kunnolla, mutta noh... pliisuksi jää. 


Pekka Matilainen: Kupoli

Atena 2013
299 s.

Historiallinen dekkari. Siinäpä kaksi sanaa, jotka saavat minut helposti huokailemaan. Yhdistettynä ne tuntuvat vieläkin tympeämmiltä. Mutta niin vain otin ja luin pari viikkoa sitten historiallisen dekkarin - kiitos lukupiirin.

Pekka Matilaisen esikoisromaani Kupoli sijoittuu 1400-luvun Firenzeen. On tapahtunut murha, ja kohta murhia tulee lisää. Pian selviää, että murhien taustalla on eräs harvinainen käsikirjoitus, Alfa-koodeksi, jonka yksi jos toinenkin mahtimies tai oppinut haluaisi itselleen. 

Matilainen kirjoittaa kiinnostavaa ajankuvaa. Kansiliepeessä kerrotaan hänen tutkineen renessanssin Firenzeä, ja se on helppo huomata: aika ja kaupunki heräävät eloon, todelliset henkilöt tipahtelevat kirjan sivuille notkeasti. Kieli on viehättävän vanhanaikaista ja simppeliä, jopa asiallista. Välillä Matilainen tuntuu unohtavan, että kirjoittaa romaani: etenkin sodista kertovat kohtaukset lipsuvat luennoinniksi. 

Dekkarina Kupoli ei ole hääppöinen, sillä jännitystä ei synny nimeksikään. Juonenkäänteet ovat välillä vaivaannuttavia. Viehättävintä kirjassa onkin sen välittämä ajatus humanismista ja kirjarakkaudesta, suurimmasta mahdollisesta sivistyksestä. Myös minäkertojana toimiva 16-vuotias Toni on lämmin, sympaattinen hahmo - kielen ja kirjoitusten rakastaja hänkin.



20. huhtikuuta 2017

Juha Itkonen: Minun Amerikkani


"Lähdin kirjoittamaan kirjaa Amerikasta, kiinnostuksestani tai oikeastaan rakkaudestani siihen. Ja jumalauta, tähän se päättyy: näin Amerikka minua kohtelee." (s. 339)

Luin Yaa Gyasin Matkalla kotiin -romaanin heti Juha Itkosen Minun Amerikkani -kirjan perään, ja yllättäen - ja ilahduttavasti! - nämä kaksi täysin erilaista teosta keskustelivat keskenään. 

Gyasin romaanin toinen tarinalanka sijoittuu Yhdysvaltoihin ja kertoo karua tarinaa maan historiasta: orjuudesta, pakkotyöstä, rotuerottelusta. Amerikan historiaa pohtii myös Itkonen. Hän matkustaa muun muassa etelävaltioihin ja miettii kansalaisoikeustaistelua, miettii sitä että vain 50 vuotta sitten bussimatkustajat eroteltiin ihonvärin mukaan, miettii orjuutta vaikka ei sitä pystykään käsittämään. Itkonen tankkaa kauhuissaan tietoa orjuuden historiasta ja tulee maininneeksi monia yksityiskohtia, jotka heräävät karulla tavalla eloon Gyasin romaanissa.

Itkosen Minun Amerikkani on niin henkinen kuin fyysinenkin matkakirja Yhdysvaltoihin. Pidin kirjasta paljon, ja ehkä erityisesti siksi, että Itkonen kirjoittaa politiikasta, yhteiskunnasta ja historiasta äärimmäisen ymmärrettävästi. Vaikka hän selvästi tietää kohdemaastaan mielettömän määrän faktaa, hän myöntää olevansa itsekin välillä aivan pihalla ja ihmeissään. Minun Amerikkani on kirja, joka kutsuu pohtimaan ja kummastelemaan yhdessä. 

Se on myös hyvin henkilökohtainen, jopa intiimi kirja. Vaikka se on teos Amerikasta, se on myös teos Itkosesta itsestään. 

Itkonen on matkustanut Yhdysvalloissa lukemattomia kertoja niin vapaa-ajallaan kuin työn puitteissa. Hän on kirjoittanut Amerikan tavalla tai toisella lähes kaikkiin kirjoihinsa. Jo aivan nuorena hän ihannoi tuota suurta kaukaista maata, jonka kulttuuri tuntui kummallisesti samaan aikaan vieraalta ja tutulta. 

Silti yhä hän on täynnä kysymyksiä. Jotain todella tunnistettavaa ja lohduttavaakin on siinä, miten Itkonen kuvaa omaa pelkoaan ja epävarmuuttaan ollessaan matkalla. Varsinkin ollessaan matkalla yksin. Pelko iskee jo lentokentällä: mitä jos he eivät hyväksykään minua maahansa?

Minun Amerikkani on ennen kaikkea kirja matkalla olosta. Se on kirja menneistä matkoista ja muistoista; se on kirja nykyhetkestä ja kuluneesta vuodesta, jolloin Itkonen vietti erityisen paljon aikaa Amerikassa ja seurasi Donald Trumpin likaista, käsittämätöntä voittokulkua maan presidentiksi. 

Itkonen kulkee läpi hiljentyneiden tehdaskaupunkien, jututtaa Trumpin kannattajia, seuraa Trumpin kampanjashow`ta ja sitä, miten vaihtoehtoiset totuudet villitsevät ihmisten mielet. On hetkiä, jolloin Itkonen kysyy itseltään, miksi hän ihannoi tätä valtiota. Eikö tämä ole ihan naurettavaa? Ja surullista? 

Ja toisaalta: on hetkiä, jolloin hän uskoo Amerikkaan yhä, näkee toivon, näkee ne lukemattomat ihmiset, jotka ovat yhä hyvän puolella. Tunneskaala on tätä kirjaa lukiessa laaja.

Jos jostain vähän nipotan niin siitä, että eräässä kirjailijaresidenssissä käymässään keskustelussa Itkonen arvelee, että kirjailija Taiye Selasi on ehkä saavuttanut osan kansainvälisestä menestyksestään "suotuisan" ulkonäkönsä ansiosta. Jotenkin hirveästi tympäisi tämä kommentti. Onkohan Itkonen lukenut Selasin romaania Ghana ikuisesti, joka on sanalla sanottuna UPEA?

______________________________
Juha Itkonen: Minun Amerikkani
Otava 2017
350 s.

16. huhtikuuta 2017

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin


Ghanalais-amerikkalaisen Yaa Gyasin esikoisromaani Matkalla kotiin oli minulle yksi tämän kevään a must read -kirjoista. Vaikka kirjan tylsä nimi ei jää mieleen ja menee sitä paitsi heti sekaisin esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajien ja Sadie Jonesin Kotiinpaluun kanssa, kirjan tarina kaivautuu syvälle ja seisoo ehdottomasti omillaan.

Matkalla kotiin on vavahduttava teos mustien historiasta. Tai ei, aloitin heti väärin. Matkalla kotiin on vavahduttava teos ihmisten historiasta: siitä, miten väärin olemme toimineet. Siitä, miten sokeita olemme olleet. Siitä, miten vähän olemme oppineet. 

Matkalla kotiin luikertelee vuosisatojen läpi aina nykyhetkeen saakka. Se kertoo orjakaupasta, kolonialismista, heimosodista, rotuerottelusta, pakkotyöstä, rasismista, eriarvoisuudesta, väkivallasta, huumeriippuvuudesta. Se kertoo ihastumisista, ruumiin ikävästä, suvun kunnioittamisesta ja oman tien etsimisestä. Se kertoo sukupolvista, vuosien kulumisesta. Ja kyllä, ehdottomasti: rakkaudesta.

Aluksi luin Gyasin romaania hieman ihmeissäni. Jokainen luku kertoi uudesta ihmisestä ja jokainen luku tuntui jäävän jotenkin kesken. Palasin yhä uudelleen ja uudelleen kirjan alussa olevaan sukupuuhun ja yritin ymmärtää. Ja sitten kun viimein ymmärsin, huokaisin syvään ja sanoin: okei Yaa Gyasi, anna mennä, kerro tarinasi. Kerro kaikkien näiden ihmisten tarinat.

Ymmärsin, ettei olekaan pelkästään minun, sinun ja hänen tarinoita. On myös tarina, joka koostuu kaikkien meidän tarinoista. Minun tarinastani tulee kokonainen vasta sinun tarinasi myötä. Kirjassa sukupolvet vaihtuvat, vuosikymmenet ja -sadat vierivät, mutta jokainen uusi ihminen kantaa mukanaan menneitä.

Lyhyesti: kirjan rakenne hämmensi aluksi, mutta alkoi sitten ihastuttaakin vietävästi.

Gyasilla on kerronnan lahja. Hän piirtää jokaisen henkilönsä eläväksi, tarttuu heistä jokaiseen koko voimallaan ja ravistaa niin, että jalat irtoavat maasta. Kukaan ei nouse toista tärkeämmäksi, mutta jokainen on oman pienen hetkensä ajan se kaikkein tärkein. 

Matkalla kotiin opetti minulle paljon. En ehkä jaksaisi lukea tällaisia historiallisia romaaneja kovin monta peräkkäin, sillä on äärimmäisen raskasta lukea, miten väärin ja kamalasti asiat ovat menneet ja miten haavat - tässä tapauksessa orjakaupan haavat - ovat yhä arpeutumatta, tikit repeilevät, orjuuden haamut tanssivat yhä uusien sukupolvien yllä. Ja silti - tai oikeastaan juuri siksi - pidin romaanista paljon. Ja toivon, että ihan jokainen ihminen lukisi sen. Viimeistään aivan lopussa, kun kaikki kietoutuu yhteen, tulevat kyyneleet.

Helmet-lukuhaaste: Sukutarina

_________________________
Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Alk. Homegoing (2016)
Suom. Sari Karhulahti
Otava 2017
373 s.

9. huhtikuuta 2017

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta

Hei vaan blogini. Tulin käymään nopeasti, laittamaan ylös muutaman asian kirjasta, jonka luin noin viikko sitten. Kyseessä on norjalaisen Geir Gulliksenin ensimmäinen suomennettu romaani Kertomus eräästä avioliitosta.

Enemmän kuin avioliitosta kirja kertoo kuitenkin siitä, miten tuo avioliitto hajoaa. Jon (mies) ja Timmy (nainen) ovat olleet naimisissa 20 vuotta, heidän avioliittonsa on ollut kaikilla mittapuilla "täydellinen", mutta silti käy niin, että Timmy jää kiinni toisen miehen katseeseen. Jää kiinni siihen, miten tuo toinen mies katsoo häntä. 

Ja se katse on lähtölaukaus avioliiton hitaalle hajoamiselle.

Tai näin on ainakin, jos uskomme Jonia. Ja häntä meidän on pakko uskoa, jos johonkin tässä kirjassa haluamme uskoa. Sillä:

Koko tarina kerrotaan Jonin näkökulmasta. Timmy ei saa ääntä lainkaan. Timmy ei saa sanoa omaa mielipidettään Jonista, heidän avioliitostaan, uudesta ihastuksestaan. Tässä kirjassa Jon kertoo, miten kaikki kävi, ja silloinhan tietysti on niin, että Timmy on syypää kaikkeen. Timmy on pesänrikkoja ja pettäjä, Jon on uhri ja uhrautuja.

Ehkä näin onkin. Mistäs sitä tietää. Mutta silti koin epäreiluna ja ärsyttävänä sen, että Timmy on kirjassa vain kohde, jota tarkkaillaan. Jon kuvittelee, mitä Timmy tuntee ja mitä Timmy ajattelee ja kertoo sitten totena nämä kuvitellut tunteet ja ajatukset. Ihastumisen vääjäämättömyys on kuvattu kyllä taitavasti, mutta silti pohdin: kokiko Timmy sen noin? Menivätkö asiat Haraldin kanssa todella tuolla tavalla?  

Pidän Gulliksenin kielestä. Siitä, miten hän vyöryttää virkkeitään, viljelee pilkkujaan. Tunnelma on intensiivinen ja upottava. Jonin ahdistus tuntuu aidolta, epätoivo siitä että oma kumppani liukenee pois on kuvattu viiltävästi. 

Jonin ja Timmyn avioliitto on äärimmäisen - jopa häiritsevän - avoin: he ovat tottuneet kertomaan toisilleen kaiken ja myös Timmy kertoo tapaamastaan miehestä heti Jonille. Valheet ja vähättely tulevat vasta paljon myöhemmin. Jonille ja Timmylle tärkeintä on vapaus; he eivät missään nimessä halua sitoa tai rajoittaa toisiaan. He kauhistelevat tavallista latteaa perhe-elämää, sellaista jota naapurit elävät, sellaista jossa päivät toistuvat samanlaisina, ennalta-arvattavina. 

He yrittävät kiivaasti olla erilaisia kuin muut, mutta lopulta: vapaus on harhaa, halu omistaa totta. Mustasukkaisuus luikertelee ovesta sisään ja kuristaa henkihieveriin.

Jos jotain, Kertomus eräästä avioliitosta on hieno tutkielma ihmisten välisistä suhteista. Vallasta, halusta, vetovoimasta, kaipuusta. Voisin nostaa esiin useitakin älykkäitä sitaatteja, mutta otan tähän nyt vain tämän:

"Rakkaudessa on kyse vallasta, eikä valtasuhde pysy koskaan samana, ei edes kahden yhdessä elävän välillä." (s. 164)

Helmet-lukuhaaste: Kirja, jossa kukaan ei kuole

____________________________________
Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta
Alk. Historie om et ektenskap (2015)
Suom. Hanna Tarkka
Siltala 2017
200 s. 

26. maaliskuuta 2017

Riikka Heinonen: 17 tuntia


Riikka Heinosen toinen julkaistu teos 17 tuntia pakenee määrittelyjä. Takaliepeessä teosta kutsutaan runokokoelmaksi, mutta tarina alkaa kuin draama. Aivan aluksi esitellään kirjan henkilöt:

THÉO, nuori haaveilija
SEBASTIÉN, Théon ystävä
LORELEE, Théon ja Sebastiénin égérie
SERGE, lihakauppias
ENZO, lihakauppiaan oppipoika
PAULINE, Sebatiénin chérie
NAAPURIN ROUVA, lihakaupan asiakas
RENOIR, lehtikioskin myyjä

Esittelyjen jälkeen alkaa maailman luonti. 

Pienin välähdyksin Heinonen kertoo, millainen on Pariisi yhden lauantaipäivän ja -yön kuluessa, seitsemäntoista tunnin aikana. Luvut (tai runot - jos niin haluamme) ovat kuin maalauksia, ne tuoksuvat patongilta ja brie-juustolta, ne kopsuvat kuin korkokenkä mukulakivikadulla, ne lehahtavat kuin hameet pilkullisten pikkupöksyjen yllä.

Luen tätä aluksi pelkkinä tunnelmapaloina, mutta sitten ymmärrän lukea tätä myös tarinana. Sillä kyllä: Heinonen kertoo tässä myös tarinan, vieläpä kronologisesti etenevän tarinan. Runon ja draaman lisäksi olemme myös keskellä proosaa.

Ja olemme keskellä mutkikkaita ihmissuhteita. Keskellä yksinäisyyttä, halua, kaipuuta. Keskellä petosta, keskellä tympeyttä. Keskellä haaveita ja vielä: keskellä Gauloises Mentholin savua.

***

Katsoin eilen The Affair -sarjan neljännen kauden viimeistä jaksoa, jossa ollaan Pariisissa, ja huokaisin: nuo pariisilaiset naiset! Nuo kahvilat, kirjakaupat, baskerit ja murrettu englanti. 

Heinonen tavoittaa upeasti tuon hienostuneen ja samalla varsin rosoisen pariisilaistunnelman. Erityisen onnistunut on Loreleen hehkeä hahmo. Pariisin-kaipuuta tuntevalle tämä 80-sivuinen opus onkin varsinainen aarre. 

Hetken kuvittelin itsekin käveleväni Seinen vartta, pitkässä otsatukassa, punaisin huulin, savuke sormieni välissä. Ja olin varma, että pian ohitseni kulkisi mies, jolla on vaaleat hytkyvät kiharat. Ja ehkä jossain alkaisi sataa.

______________________
Riikka Heinonen: 17 tuntia
Nordbooks 2017
80 s.

17. maaliskuuta 2017

Kittanoita: Kirottu ajan katoava virta, Yhdyntä ja Jazz


Olen lukenut helmi-maaliskuussa paljon, mutta blogannut melko vähän. Syytän töitä ja pitkäksi venähtänyttä flunssaa, mutta ehkä myös sitä, että prioriteetit ovat olleet hetkellisesti jossain muualla. Loppukeväästäkin on tulossa sellainen, että blogini saattaa hieman yskähdellä. Neljä asiaa: 

1) vaihdan huhti-kesäkuuksi työpisteeni ihanan inspiroivaan ja aktiiviseen Kallion kirjastoon - paljon uutta opittavaa!
2) olen Sylvin toukokuussa ilmestyvän uuden numeron päätoimittaja. Numeron teemana on... tättädädääää: kirjallisuus
3) haluan ottaa lisää aikaa omalle kirjoittamiselle
4) juoksukausi on todenteolla alkamassa ja tavoitteet on asetettu!

Tässä kuitenkin kolme kittanaa*, olkaa hyvät! Nämä kaikki kolme kirjaa ovat sellaisia, joiden lukemista olen suunnitellut jo pitkään.  

*kittanat = lyhyitä mietteitä lukemistani kirjoista


Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Alk. Jeg forbannen tidens elv (2008)
Suom. Katriina Huttunen
Otava 2011
218 s.

Nyt olen lukenut kaikki suomennetut Pettersonit! Hevosvarkaat on yhä suosikkini, mutta myös tämä Kirottu ajan katoava virta miellytti minua kovin. Tyyli ja teemat ovat taattua Pettersonia; keskiössä on perhesuhteet ja etenkin (nyt jo aikuisen) pojan suhde äitiinsä. Arvid on keski-ikäinen mies, joka muistelee mennyttä: hän palaa nuoruuteensa ja aikaan, jolloin hän hurahti kommunismiin; jätti opinnot ja meni tehdastyöläiseksi. Hän kertoo, miten tapasi vaimonsa, josta on nyt tulossa ex-vaimo. 

Muistelujen rinnalla kulkee vuorokausi vuonna 1989, jolloin Arvid matkustaa äitinsä perässä Tanskaan perheen kesämökille. Äiti on sairastunut syöpään, ja Arvid tajuaa, että nyt jos koskaan hänen on tutustuttava äitiinsä, selvitettävä kaikki menneet. 

Petterson luo Arvidin ja äidin suhteesta herkullisen. Jotain piinaavan ärsyttävää ja silti hellyttävää (ja tunnistettavaa) on siinä, miten äidin mielestä 37-vuotias Arvid ei vieläkään ole aikuinen: "En kutsuisi häntä aikuiseksi. Se olisi liioittelua. Hän aikoo erota. En tiedä mitä teen hänen kanssaan.". Hykertelin myös sille, että äidin ensimmäinen repliikki aina kun hän näkee poikansa on "oletko rahaton?".

Petterson käyttää kaikissa kirjoissaan muistelutekniikkaa. Yleensä nautin siihen liittyvästä aikatasoilla hyppelystä, mutta Kirotussa ajan katoavassa virrassa tasot olivat välillä hankalasti hahmotettavia: saattoi kulua pitkä tovi ennen kuin tajusin, minkä ikäisestä itsestään Arvid kulloinkin kertoo. Pidin kuitenkin jutustelevasta kerrontatyylistä ja siitä, miten Arvid poukkoilee asiasta toiseen. Välillä Arvid kuulostaa ihan Holden Caulfieldiltä

Olen sanonut tämän ennenkin, mutta en pysty lukemaan Pettersonia vertaamatta häntä Peter Sandströmiin - ja päinvastoin. Kirotussa ajan katoavassa virrassa kiinnitin huomiota mm. siihen, että tunnelmallinen kerronta saattaa katketa rajusti johonkin väkivaltaiseen kohtaukseen. Sandströmin Valkeassa kuulaassa käy samalla tavalla. Yhtenäisistä teemoista en nyt edes aloita...

Ja vielä yksi asia, vaikka tämän tekstin pitikin olla kittana: Petterson on aivan mielettömän taitava vaivautuneen kanssakäymisen kuvaaja! Rrrrrrrakastan.

Helmet-lukuhaaste: kirjan nimi on mielestäsi kaunis


Asko Sahlberg: Yhdyntä

WSOY 2005
136 s.

Sahlbergin tuotanto on kiinnostanut minua siitä lähtien, kun luin hänen upean pienoisromaaninsa Irinan kuolemat. No, nyt luin sitten tämän: Yhdyntä-nimisen pienoisromaanin, joka sijoittuu talveen 1944. Helsinki, pommitukset, yksi vuorokausi. Mies ja nainen, jotka tapaavat sattumalta ja antautuvat hetken vietäviksi - koska miksikäs ei. Kuolema on niin läsnä koko ajan, että jokaiseen hetkeen, kohtaamiseen, mahdollisuuteen on syytä tarttua.

Kirjan idea on todella kiinnostava. Mitä tekee kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä Helsingin keskustassa sijaitsevan asunnon kattohuoneistossa, kun ulkona pommikoneet laulavat? Kirjan nimi paljastaa tietysti jo jotain: yhdyntöjä tapahtuu.

Jostain syystä lähdin lukemaan Yhdyntää romanttisesta vinkkelistä: ajattelin, että kirja on vimmainen rakkaustarina, halun ja himon alttari, herkkyyden ylistys. Ajattelin sen tarjoavan jotain kaunista ruman sodan keskellä. Noh jaa, olinpa väärässä.

Sahlbergin kerronta on - Irinan kuolemien tapaan - karua. Seksikohtaukset ovat kylmiä ja analysoivia, ja niistä siirrytään takaumina kummankin henkilön menneisiin kokemuksiin ja suhteisiin. Lopulta pääosaan nousee yksinäisyys; se, miten yksin ihminen voi olla, vaikka olisi toisen kanssa.

Kirjassa on myös muutamia muita henkilöitä kuin nämä kaksi, Axel ja Valma. En ihan saanut kiinni, miksi näitä sivuhenkilöitä oli tungettu kirjaan mukaan, mutta yhdestä tyypistä pidin: välillä esiin nousee kertojan ääni, joka puhuttelee lukijaa, kysyy ja kommentoi. Tällaisista kerronnan "rikkomisista" nautin, ne hätkäyttävät hereille.

Helmet-lukuhaaste: yhdenpäivänromaani


Toni Morrison: Jazz

Alk. Jazz (1992)
Suom. Seppo Loponen
Tammi 1993
233 s.

Tunnustan: minulla on (tällainenkin) aukko sivistyksessä. En ole lukenut Toni Morrisonia. Jazz on ollut lukulistallani iäisyyden, samoin Sinisimmät silmät ja Minun kansani, minun rakkaani.

Nyt aukon paikkaaminen on kuitenkin aloitettu! Jazz oli oikeastaan hyvin erilainen kirja kuin kuvittelin sen olevan. Luulin kirjan kertovan eritoten jazzista, siitä miten tuo uusi musiikki vyöryy New Orleansin kautta muualle Amerikkaan ja villitsee ihmisiä. Mutta jazz onkin vain kirjan taustahälyä, ääneen mainitsematonta humua.

Ja ehkä jazz on myös kielessä, sen rytmissä - siinä, miten Morrisonin polveilevat lauseen hakkaavat, vyöryvät, nakuttavat, ulisevat. Ehkä jazz on siinäkin, miten 20-luvun New York aukeaa edessämme; Harlemin kadut ja kodit, voimakas dialogi, arki, työnteko, naapureiden kyyläys.

Jazzin lukeminen on jännä kokemus: tiedän, että nyt olen laadukkaan kirjallisuuden ytimessä, haistan ja maistan sen ihan kaikesta. Siitä, miten Morrison kuljettaa tarinaa, avaa uusia näkökulmia, paljastaa hiljalleen lisää ja toisaalta muokkaa sitä, mitä on paljastanut aiemmin.

Samaan aikaan tajuan, että en tajua kirjasta läheskään kaikkea. Näennäisesti simppeli tarina (aviorikos, mustasukkaisuus, katumus) on kaikkea muuta kuin simppeli. Loistavan henkilökuvauksen kautta Morrison osoittaa, millainen oli/on mustien asema Amerikassa, millaisia ovat valkoisten ja mustien suhteet. Ja myös tämä: Jazz on sukupuolten valtapeliä, jatkuvaa kisaa, kynsimistä ja puukottamista (kirjaimellisesti...).

Se, kuka kirjan minäkertoja on, jäi minulle hämäräksi. Kerrontaratkaisu on niin jännittävä, että jo sen vuoksi tämä pitäisi lukea uudestaan. Ja siksi, että kirjassa on esimerkiksi tällainen virke:

"En minä halua olla vapaa neekeri, minä haluan olla vapaa ihminen."

Helmet-lukuhaaste: kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt