26. maaliskuuta 2017

Riikka Heinonen: 17 tuntia


Riikka Heinosen toinen julkaistu teos 17 tuntia pakenee määrittelyjä. Takaliepeessä teosta kutsutaan runokokoelmaksi, mutta tarina alkaa kuin draama. Aivan aluksi esitellään kirjan henkilöt:

THÉO, nuori haaveilija
SEBASTIÉN, Théon ystävä
LORELEE, Théon ja Sebastiénin égérie
SERGE, lihakauppias
ENZO, lihakauppiaan oppipoika
PAULINE, Sebatiénin chérie
NAAPURIN ROUVA, lihakaupan asiakas
RENOIR, lehtikioskin myyjä

Esittelyjen jälkeen alkaa maailman luonti. 

Pienin välähdyksin Heinonen kertoo, millainen on Pariisi yhden lauantaipäivän ja -yön kuluessa, seitsemäntoista tunnin aikana. Luvut (tai runot - jos niin haluamme) ovat kuin maalauksia, ne tuoksuvat patongilta ja brie-juustolta, ne kopsuvat kuin korkokenkä mukulakivikadulla, ne lehahtavat kuin hameet pilkullisten pikkupöksyjen yllä.

Luen tätä aluksi pelkkinä tunnelmapaloina, mutta sitten ymmärrän lukea tätä myös tarinana. Sillä kyllä: Heinonen kertoo tässä myös tarinan, vieläpä kronologisesti etenevän tarinan. Runon ja draaman lisäksi olemme myös keskellä proosaa.

Ja olemme keskellä mutkikkaita ihmissuhteita. Keskellä yksinäisyyttä, halua, kaipuuta. Keskellä petosta, keskellä tympeyttä. Keskellä haaveita ja vielä: keskellä Gauloises Mentholin savua.

***

Katsoin eilen The Affair -sarjan neljännen kauden viimeistä jaksoa, jossa ollaan Pariisissa, ja huokaisin: nuo pariisilaiset naiset! Nuo kahvilat, kirjakaupat, baskerit ja murrettu englanti. 

Heinonen tavoittaa upeasti tuon hienostuneen ja samalla varsin rosoisen pariisilaistunnelman. Erityisen onnistunut on Loreleen hehkeä hahmo. Pariisin-kaipuuta tuntevalle tämä 80-sivuinen opus onkin varsinainen aarre. 

Hetken kuvittelin itsekin käveleväni Seinen vartta, pitkässä otsatukassa, punaisin huulin, savuke sormieni välissä. Ja olin varma, että pian ohitseni kulkisi mies, jolla on vaaleat hytkyvät kiharat. Ja ehkä jossain alkaisi sataa.

______________________
Riikka Heinonen: 17 tuntia
Nordbooks 2017
80 s.

17. maaliskuuta 2017

Kittanoita: Kirottu ajan katoava virta, Yhdyntä ja Jazz


Olen lukenut helmi-maaliskuussa paljon, mutta blogannut melko vähän. Syytän töitä ja pitkäksi venähtänyttä flunssaa, mutta ehkä myös sitä, että prioriteetit ovat olleet hetkellisesti jossain muualla. Loppukeväästäkin on tulossa sellainen, että blogini saattaa hieman yskähdellä. Neljä asiaa: 

1) vaihdan huhti-kesäkuuksi työpisteeni ihanan inspiroivaan ja aktiiviseen Kallion kirjastoon - paljon uutta opittavaa!
2) olen Sylvin toukokuussa ilmestyvän uuden numeron päätoimittaja. Numeron teemana on... tättädädääää: kirjallisuus
3) haluan ottaa lisää aikaa omalle kirjoittamiselle
4) juoksukausi on todenteolla alkamassa ja tavoitteet on asetettu!

Tässä kuitenkin kolme kittanaa*, olkaa hyvät! Nämä kaikki kolme kirjaa ovat sellaisia, joiden lukemista olen suunnitellut jo pitkään.  

*kittanat = lyhyitä mietteitä lukemistani kirjoista


Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Alk. Jeg forbannen tidens elv (2008)
Suom. Katriina Huttunen
Otava 2011
218 s.

Nyt olen lukenut kaikki suomennetut Pettersonit! Hevosvarkaat on yhä suosikkini, mutta myös tämä Kirottu ajan katoava virta miellytti minua kovin. Tyyli ja teemat ovat taattua Pettersonia; keskiössä on perhesuhteet ja etenkin (nyt jo aikuisen) pojan suhde äitiinsä. Arvid on keski-ikäinen mies, joka muistelee mennyttä: hän palaa nuoruuteensa ja aikaan, jolloin hän hurahti kommunismiin; jätti opinnot ja meni tehdastyöläiseksi. Hän kertoo, miten tapasi vaimonsa, josta on nyt tulossa ex-vaimo. 

Muistelujen rinnalla kulkee vuorokausi vuonna 1989, jolloin Arvid matkustaa äitinsä perässä Tanskaan perheen kesämökille. Äiti on sairastunut syöpään, ja Arvid tajuaa, että nyt jos koskaan hänen on tutustuttava äitiinsä, selvitettävä kaikki menneet. 

Petterson luo Arvidin ja äidin suhteesta herkullisen. Jotain piinaavan ärsyttävää ja silti hellyttävää (ja tunnistettavaa) on siinä, miten äidin mielestä 37-vuotias Arvid ei vieläkään ole aikuinen: "En kutsuisi häntä aikuiseksi. Se olisi liioittelua. Hän aikoo erota. En tiedä mitä teen hänen kanssaan.". Hykertelin myös sille, että äidin ensimmäinen repliikki aina kun hän näkee poikansa on "oletko rahaton?".

Petterson käyttää kaikissa kirjoissaan muistelutekniikkaa. Yleensä nautin siihen liittyvästä aikatasoilla hyppelystä, mutta Kirotussa ajan katoavassa virrassa tasot olivat välillä hankalasti hahmotettavia: saattoi kulua pitkä tovi ennen kuin tajusin, minkä ikäisestä itsestään Arvid kulloinkin kertoo. Pidin kuitenkin jutustelevasta kerrontatyylistä ja siitä, miten Arvid poukkoilee asiasta toiseen. Välillä Arvid kuulostaa ihan Holden Caulfieldiltä

Olen sanonut tämän ennenkin, mutta en pysty lukemaan Pettersonia vertaamatta häntä Peter Sandströmiin - ja päinvastoin. Kirotussa ajan katoavassa virrassa kiinnitin huomiota mm. siihen, että tunnelmallinen kerronta saattaa katketa rajusti johonkin väkivaltaiseen kohtaukseen. Sandströmin Valkeassa kuulaassa käy samalla tavalla. Yhtenäisistä teemoista en nyt edes aloita...

Ja vielä yksi asia, vaikka tämän tekstin pitikin olla kittana: Petterson on aivan mielettömän taitava vaivautuneen kanssakäymisen kuvaaja! Rrrrrrrakastan.

Helmet-lukuhaaste: kirjan nimi on mielestäsi kaunis


Asko Sahlberg: Yhdyntä

WSOY 2005
136 s.

Sahlbergin tuotanto on kiinnostanut minua siitä lähtien, kun luin hänen upean pienoisromaaninsa Irinan kuolemat. No, nyt luin sitten tämän: Yhdyntä-nimisen pienoisromaanin, joka sijoittuu talveen 1944. Helsinki, pommitukset, yksi vuorokausi. Mies ja nainen, jotka tapaavat sattumalta ja antautuvat hetken vietäviksi - koska miksikäs ei. Kuolema on niin läsnä koko ajan, että jokaiseen hetkeen, kohtaamiseen, mahdollisuuteen on syytä tarttua.

Kirjan idea on todella kiinnostava. Mitä tekee kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä Helsingin keskustassa sijaitsevan asunnon kattohuoneistossa, kun ulkona pommikoneet laulavat? Kirjan nimi paljastaa tietysti jo jotain: yhdyntöjä tapahtuu.

Jostain syystä lähdin lukemaan Yhdyntää romanttisesta vinkkelistä: ajattelin, että kirja on vimmainen rakkaustarina, halun ja himon alttari, herkkyyden ylistys. Ajattelin sen tarjoavan jotain kaunista ruman sodan keskellä. Noh jaa, olinpa väärässä.

Sahlbergin kerronta on - Irinan kuolemien tapaan - karua. Seksikohtaukset ovat kylmiä ja analysoivia, ja niistä siirrytään takaumina kummankin henkilön menneisiin kokemuksiin ja suhteisiin. Lopulta pääosaan nousee yksinäisyys; se, miten yksin ihminen voi olla, vaikka olisi toisen kanssa.

Kirjassa on myös muutamia muita henkilöitä kuin nämä kaksi, Axel ja Valma. En ihan saanut kiinni, miksi näitä sivuhenkilöitä oli tungettu kirjaan mukaan, mutta yhdestä tyypistä pidin: välillä esiin nousee kertojan ääni, joka puhuttelee lukijaa, kysyy ja kommentoi. Tällaisista kerronnan "rikkomisista" nautin, ne hätkäyttävät hereille.

Helmet-lukuhaaste: yhdenpäivänromaani


Toni Morrison: Jazz

Alk. Jazz (1992)
Suom. Seppo Loponen
Tammi 1993
233 s.

Tunnustan: minulla on (tällainenkin) aukko sivistyksessä. En ole lukenut Toni Morrisonia. Jazz on ollut lukulistallani iäisyyden, samoin Sinisimmät silmät ja Minun kansani, minun rakkaani.

Nyt aukon paikkaaminen on kuitenkin aloitettu! Jazz oli oikeastaan hyvin erilainen kirja kuin kuvittelin sen olevan. Luulin kirjan kertovan eritoten jazzista, siitä miten tuo uusi musiikki vyöryy New Orleansin kautta muualle Amerikkaan ja villitsee ihmisiä. Mutta jazz onkin vain kirjan taustahälyä, ääneen mainitsematonta humua.

Ja ehkä jazz on myös kielessä, sen rytmissä - siinä, miten Morrisonin polveilevat lauseen hakkaavat, vyöryvät, nakuttavat, ulisevat. Ehkä jazz on siinäkin, miten 20-luvun New York aukeaa edessämme; Harlemin kadut ja kodit, voimakas dialogi, arki, työnteko, naapureiden kyyläys.

Jazzin lukeminen on jännä kokemus: tiedän, että nyt olen laadukkaan kirjallisuuden ytimessä, haistan ja maistan sen ihan kaikesta. Siitä, miten Morrison kuljettaa tarinaa, avaa uusia näkökulmia, paljastaa hiljalleen lisää ja toisaalta muokkaa sitä, mitä on paljastanut aiemmin.

Samaan aikaan tajuan, että en tajua kirjasta läheskään kaikkea. Näennäisesti simppeli tarina (aviorikos, mustasukkaisuus, katumus) on kaikkea muuta kuin simppeli. Loistavan henkilökuvauksen kautta Morrison osoittaa, millainen oli/on mustien asema Amerikassa, millaisia ovat valkoisten ja mustien suhteet. Ja myös tämä: Jazz on sukupuolten valtapeliä, jatkuvaa kisaa, kynsimistä ja puukottamista (kirjaimellisesti...).

Se, kuka kirjan minäkertoja on, jäi minulle hämäräksi. Kerrontaratkaisu on niin jännittävä, että jo sen vuoksi tämä pitäisi lukea uudestaan. Ja siksi, että kirjassa on esimerkiksi tällainen virke:

"En minä halua olla vapaa neekeri, minä haluan olla vapaa ihminen."

Helmet-lukuhaaste: kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt


8. maaliskuuta 2017

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja


"Kun kuva lapsesta on poissa, muistot alkavat murtua, ne lohkeilevat kuin hampaat. Martina ei ole enää aivan varma siitä, mikä oli totta ja miten kaikki tapahtui. Sillä asiat lakkaavat olemasta jos jäljellä ei ole ketään joka ajattelee niitä. Lapsi on muisto, joka riippuu hänestä, muisto joka lakkaa olemasta hänen mukanaan. On pelottavaa olla ainoa joka tietää." (s. 115)


Marisha Rasi-Koskisen edellinen romaani Valheet (ilm. 2013) on jättänyt syvän muistijäljen. Jokin siinä hankasi, kalvoi, hiersi. Sen henkilöhahmot olivat kiinnostavalla tavalla outoja, ja episodimaisen kirjan tunnelma oli kauttaaltaan painostava, salamyhkäinen; mihinkään tai kehenkään ei voinut luottaa.

Uusi romaani Eksymisen ja unohtamisen kirja (upea nimi muuten - minä jostain syystä rakastan kirjoja, jotka tituleeraavat nimessään itseään kirjaksi) on tunnistettavaa Rasi-Koskista. Varsinkin kirjan alkupuolella tunnelataus on voimakas: aavistus pahasta - siitä, että jotain ikävää tulee tapahtumaan - leijailee sieraimista sankkana sisään.

Luin Eksymisen ja unohtamisen kirjan flunssan kourissa, hyvin intensiivisesti, yhden päivän aikana. En tiedä, johtuiko lukutavastani, mutta näin kirjan hyvin elokuvallisena: vahvoina kerrontalinjoina, värikkäinä kuvina, tarkkoina yksityiskohtina. Matkanteon painostavuudessa ja luonnon armoilla olemisessa oli myös jotain samaa kuin Cormac McCarthyn post-apokalyptisessa Tie-romaanissa.

Jo Valheissa Rasi-Koskinen kuvasi tapahtumia hyytävästi lapsen näkökulmasta, ja samoin hän tekee Eksymisen ja unohtamisen kirjassa. Seitsemänvuotias Julia tarkkailee vanhempiaan auton takapenkiltä, tekee tulkintoja, ymmärtää paljon vaikka yrittää ymmärtää vain vähän. Julialla on myös kyky nähdä tulevaan: hän tietää enemmän kuin vanhempansa. Hän tietää, että suunta, jonka he ovat ottaneet, on väärä.

Pakomatka. Sillä Julia vanhempineen on, vaikka reissu naamioidaankin huviretkeksi. Pakomatka jatkuu läpi kirjan, mutta se, mitä paetaan jää hieman hämyisäksi. Ainakin velkojia, ehkä rikoskumppaneita, varmasti menneisyyttä.

Julian lisäksi kirjassa kerrotaan Jan-nimisestä pojasta sekä naisesta nimeltä Martina. Näiden kolmen henkilön yhteyttä toisiinsa solmitaan salamyhkäisesti, pikku hiljaa.

Lopulta, kun kaikki yhteydet paljastuvat, olen hämilläni: ymmärrän kyllä, että Rasi-Koskinen on punonut upean ja yllättävän juonikuvion, mutta samaan aikaan mietin, oliko tämä punonta lainkaan tarpeellista. Itselleni kirjan vahvuus on ennen kaikkea kielessä, tunnelmassa ja siinä, miten Rasi-Koskinen rakentaa jokaisen henkilöhahmonsa, luo heille omat tarinansa.

Erityisesti nautin romaanin paikattomuudesta; siitä, ettei se sijoitu mihinkään. Ainoatakaan paikannimeä, kylää, kaupunkia tai maata ei mainita. Se, mikä tapahtuu, tapahtuu kaikkialla ja ei missään.


Helmet-lukuhaaste: kirjassa liikutaan luonnossa

________________________________________
Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja
WSOY 2017
253 s.

28. helmikuuta 2017

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa



Välttelin ruotsalaisen Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa -romaanin lukemista julkisilla paikoilla, sillä ajattelin, etten halua alkaa itkeä vaikkapa aamun ruuhkajunassa. 

Kirja kertoo sydäntäraastavan tositarinan: Tom ja Karin odottavat ensimmäistä lastaan, mutta raskauden loppuvaiheessa Karinin vointi heikkenee rajusti ja hänellä todetaan akuutti myelooinen leukemia. Lapsi  tytär Livia – syntyy keisarinleikkauksella, mutta sairaus vie Karinin nopeasti. 

Tom palaa lapsen kanssa yksin kotiin.

Kirjan nimi on kaunis ja se havahduttaa ajattelemaan jokaisen päivän, jokaisen hetken merkitystä. Niin tekee myös kirjan tarina, vaikka kauneuden lisäksi se on myös surua, kauhua, pelkoa, epätoivoa, riitaa, vihaa.

Malmqvist on runoilija, ja siksi odotin lyyrisyyttä myös tältä hänen esikoisromaaniltaan. Malmquistin ilmaisu on kuitenkin varsin asiallista, toteavaa, konkreettisiin tapahtumiin kiinnittyvää - kielen tasolta ei löydy hippuakaan tunteilua. Tunne löytyy itse tapahtumista, repliikeistä - siitä, että tämä on totta.

Kirjan vahvin osa on sen alku. Lukija heitetään rajusti suoraan sairaalan käytäville, tehovalvontaosastolle, leikkauspöydälle. Preesensmuotoinen kerronta imaisee mukaansa, lukija on keskellä tapahtumia, keskellä kaiken hektisyyttä, intensiivisyyttä. Kuulen jokaisen hengenvedon, jokaisen hissin oven avautumisen, jokaisen hoitajan ripeän askeleen, jokaisen lääkäritakin kahistuksen. 

Pala nousee kurkkuun, kun tiedän mitä kohti kaikki on menossa.

Kirjan seuraavat osuudet kertovat Tomin elämästä Karinin kuoleman jälkeen. Silloin tällöin palataan takaumien kautta myös menneisyyteen, Karinin ja Tomin suhteen vaiheisiin. Minä olisin toivonut lisää juuri näitä takaumia, sen avaamista, millainen oli Karin, millainen oli Tom, millaisia he olivat yhdessä. Nyt tarina hieman leviää, mukana on liikaa henkilöitä; kavereita, sisaruksia, vanhempia, appeja ja anoppeja.

Minä olisin halunnut keskittyä vain Tomiin ja Kariniin, heidän tarinaansa. Ja tietysti Liviaan, jossa Tomin ja Karinin tarina jatkuu.

Kritiikin esittäminen tuntuu kuitenkin jotenkin julmalta. Sanoa, että sinun elämäsi olisi ollut kiinnostavampi jos olisit kertonut sen näin

Niinpä sanon vain: kiitos kirjasta. Se ei lopulta saanut minua itkemään, mutta se sai ajattelemaan. Arvostamaan jokaista hetkeä, jonka olemme elossa.


Helmet-lukuhaaste: kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

_____________________________________
Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa
Alk. I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv (2015)
Suom. Outi Menna
S&S 2017
326 s.

25. helmikuuta 2017

Hanna Hauru: Jääkansi


Tänä keväänä pyrin lukemaan uutuuksia hyvin valikoidusti, sillä haluan käydä läpi omaa kirjahyllyäni (ks. #hyllynlämmittäjä) ja lukea kirjoja, jotka ovat olleet must read -listallani jo aivan liian pitkään. 

Hanna Haurun uunituoreeseen teokseen Jääkansi tartuin kuitenkin hyvällä omallatunnolla, sillä tässä intensiivisessä pienoisromaanissa on vain 117 sivua. Lisäksi luvut ovat lyhyitä ja ladonta ilmavaa; kirjan lukemiseen kului vain tunti.

Jääkannen jättämät jäljet ovat kuitenkin minussa yhä.

En ole lukenut Haurua aiemmin, vaikka omasta hyllystäni löytyykin yksi hänen teoksensa, Utopia eli erään kylän tarina

Odotin Jääkannelta runoa, lyyrisyyttä, mystisyyttä, ehkä jopa kauneutta. Niiden sijaan sain haavoja, verta, sylkeä, nyrkiniskuja. Haurun kieli onkin runon sijasta hyvin toteavaa ja (inho)realistista. Mikään tapahtuma ei synnytä kielen tasolla tunnetta; piinaava nälkä, lapsen kaltoinkohtelu ja miehen itsemurhakin ovat vain asioita, jotka tapahtuvat, joista vain todetaan: näin kävi, näin oli.

Ja juuri siinä on lopulta tämän teoksen voima.

Lukiessani kaipasin jotain lisää. Ehkä vain jotain hyvää, vähän lämpöä. Mutta nyt ymmärrän, että Haurun kertoma tarina syöpyi syvälle minuun juuri siksi, että se oli niin ruma. Jo kuullessani kirjan synopsiksen ajattelin Asko Sahlbergin loistavaa pienoisromaania Irinan kuolemat, ja lukiessani Jääkantta nämä kirjat kietoutuivat mielessäni yhä vahvemmin yhteen.

Vaikka Sahlbergin kieli on kimurantimpaa, rujous ja kaunistelemattomuus on näille kirjoille yhteistä. Eritteet tahraavat molempien kirjojen sivut, väkivalta on totta, tyttölapsen kohtalo karu. Myös sota ja sen jättämät traumat ovat osa kumpaakin teosta.

Jääkansi on ennen kaikkea kirja naiseksi kasvamisesta ja sen aiheuttamasta häpeästä. Siitä, miltä tuntuu kun isäpuoli tuijottaa pieniä rinnanalkuja. Siitä, millaista on tunkea villasukka alushousuihin kuukautissuojaksi. Siitä, kun halu herää ja samoin pelko, että jää ikuisesti neitsyeksi. Ja sitten: sukupolvesta toiseen kulkeva häpeä siitä, kun vatsa alkaa kasvaa ja kylällä kulkevat juorut.


Helmet-lukuhaaste: vuoden 2017 uutuuskirja

____________________________
Hanna Hauru: Jääkansi
Like 2017
117 s.

13. helmikuuta 2017

Elif Shafak: Kunnia



"Häntä ei hätkähdyttänyt niinkään vasemmanpuoleinen liikenne tai autojen vastakkaisella puolella istuvat kuljettajat kuin lontoolaisten olemus ja käytös. Vanhojen rouvien jäykkyys, nuorison hävyttömyys, kotiäitien vapaus, sellainen itsevarmuus, jota hänellä ei koskaan ollut eikä hän uskonut koskaan saavansa." (s. 516-517)


Olen jo pidemmän aikaa halunnut lukea Elif Shafakia - Turkin suosituinta naiskirjailijaa, joka on ihailun lisäksi joutunut myös syytettyjen penkille kirjojensa takia. Niinpä ehdotin Shafakin ehkä tunnetuinta romaania Kunnia lukupiirimme helmikuun kirjaksi.

Shafak on taitava tarinan kuljettaja. Se on selvää heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Yli 500-sivuinen teos nappaa otteeseensa, ja sivut kääntyvät lähes huomaamatta. Varasin kirjan lukemiseen aikaa pari viikkoa, mutta lopulta luinkin sen yhdessä viikonlopussa.

Kunnia on nimensä mukaisesti kirja kunniasta. Tarkemmin: miehen kunniasta.

"Lapsi voitiin nimetä Kunniaksi, kunhan se vain oli poika. Miehillä oli kunniaa. Vanhoilla miehillä, keski-ikäisillä miehillä ja jopa niin nuorilla koulupojilla, että he tuoksuivat yhä äitinsä maidolta. Naisilla ei ollut kunniaa. Sen sijaan heillä oli häpeä." (s. 30)

Koko teos kietoutuu tämän ajatuksen ympärille. On naisen häpeä ja tuska siitä, ettei hän onnistu synnyttämään poikalasta. On nuoren tytön häpeä siitä, että hänen huhutaan tulleen raiskatuksi. On nuori mies, joka turvaa kunniansa naimalla neitsyen, vaikka rakastaakin toista. On nainen, joka häpeää ja piilottelee avioliiton ulkopuolista suhdetta; hentoa kosketustakin. Ja on poika, joka on valmis puolustamaan perheensä kunniaa vaikka tappamalla.

Kunnia on monipolvinen sukutarina, joka työntää juurensa 1940-luvun Turkista 1990-luvun Britanniaan. 

Tarinan kertoo Lontooseen muuttaneen kurdiperheen tytär Esma, mutta keskiössä ovat pikemminkin Esman vanhemmat Pembe ja Adem sekä hänen isoveljensä Iskender. Esma kertoo myös Yunus-pikkuveljestään, mutta mielestäni Yunus ei tuonut tarinaan mitään oleellista lisää. Pidin oikeastaan hieman epäuskottavana, että 7-vuotias poika olisi pyörinyt punkkareiden ja talonvaltaajien kanssa siten kuin Yunus teki.

Mutta Pembe ja Adem ovat vahvoja hahmoja. Shafak piirtää heidän menneisyytensä ja nykyisyytensä hienoin vedoin, tekee heistä lihaa ja verta. Pidin siitä, että Shafak antoi äänen onnettoman avioliiton molemmille osapuolille ja katsoi heitä kumpaakin ymmärtäen. Vaikka Adem hairahtaakin nuoren stripparin matkaan ja jättää perheensä, lukija pystyy tuntemaan myötätuntoa häntä kohtaan. On selvää, että myös Adem on kunniajärjestelmän uhri.

Mielenkiintoista on myös se, miten voimakkaan äänen teoksessa saa Iskender - kunniamurhasta vankilassa istuva nuorukainen. Iskender pitää päiväkirjaa, jossa hän paitsi kertoo arjestaan vankilassa myös muistelee lapsuuttaan ja perhettään. Päiväkirjaosioissa on myös huumoria, mikä keventää lukukokemusta. Vaikka Iskender on kirjan "pahis", Shafak ei tuomitse häntäkään. Pikemminkin Shafak kysyy: miksi jo pieni lapsi ajattelee, että nainen tahraa itsensä vain näyttäytyessäänkin vieraan miehen seurassa? Miten syvään kunnia-ajattelu on oikein kaiverrettu?

Kirjaa lukiessa tunsin vihaa ja surua. Vaikka Kunnia on fiktiota, on se myös täyttä totta. Naisen aseman lisäksi Shafak sivuaa myös rasismia ja maahanmuuttoa. Vaikka valtaosa tapahtumista sijoittuukin 70-luvun Lontooseen, kirja on äärimmäisen ajankohtainen myös juuri nyt. Kulttuurierojen käsittelijänä kosmopoliitti Shafak on todella taitava.

Kunnia oli tärkeä lukukemus, mutta enempää paljastamatta totean, että lopun "yllättävästä" ratkaisusta en pitänyt. Ylimääräinen juonikoukero oli vain ja ainoastaan ärsyttävä.


Helmet-lukuhaaste: Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

__________________________
Elif Shafak: Kunnia
Alk.Honour (2012)
Suom. Maria Erämaja
Gummerus 2013
524 s.

8. helmikuuta 2017

Rachel Cusk: Outline



Kanadalaissyntyinen mutta nykyään Lontoossa vaikuttava Rachel Cusk on ollut osa tietoisuuttani muutaman vuoden ajan. Makuutin hänen vuonna 2009 ilmestynyttä The Bradshaw Variations -romaaniaan pitkään yöpöydälläni, mutta en lukenut sitä. Havahduin Cuskiin uudelleen viime kesänä, jolloin Omppu kirjoitti viekoittelevasti Cuskin Outline-teoksesta, joka ylsi myös Baileys Women`s Prize for Fiction 2015 -palkinnon lyhytlistalle. 

Ostin Outlinen omakseni viime elokuussa ja nyt - #hyllynlämmittäjä-haasteen innostamana - otin ja luin sen.

Ja.

Huh.

Täh?

Hyrisen tyytyväisyyttäni ja samalla olen kuin halolla päähän lyöty. Luin jotain todella hyvää en oikeastaan mistään.

Cusk nauraa räkäisesti sanalle "juoni". Yhtenäinen tarina - buahhahahahaa!

Outline on nimensä mukaisesti pelkkää ääriviivaa, luonnosta, hahmotelmaa. Minäkertoja on nainen, joka matkustaa helteiseen Ateenaan pitämään luovan kirjoittamisen kurssia. Vaikka hän on ainoa henkilö, joka kulkee koko kirjan läpi, hän ei silti ole kirjan päähenkilö. Tai oikeastaan: tässä kirjassa ei ole lainkaan päähenkilöitä. On vain joukko ihmisiä, jotka tulevat, puhuvat, menevät. Sillä, kuka puhuu, on lopulta aika vähän merkitystä.

Haluaisin kutsua Outlinea episodiromaaniksi, mutta en tiedä onko se oikea termi. Selitän: minäkertoja tapaa matkallaan lukuisia henkilöitä, jotka alkavat kertoa hänelle itsestään ja elämästään. Suhteistaan, perheistään, töistään. Hetkellisesti heistä tuleekin minäkertojia sen oman "episodinsa" sisällä. Nainen kuuntelee, kommentoi silloin tällöin. Haastaa ja kyseenalaistaa harkitusti, mutta osuvasti. Hän on kirjailija, hän osaa noukkia ihmisten tarinoista epäkohdat, häilyvyydet, suoranaiset valheet.

Naisessa on jotain, mikä saa ihmiset avautumaan. Se lienee hyvä ominaisuus kirjailijalle. Mietin, ovatko kaikki nämä avautumiset potentiaalista materiaalia naisen omiin teksteihin. Ja mietin myös, voisiko tämä kaikki tapahtua Suomessa. Kun opiskelijat yksi toisensa perään kertovat luokkahuoneessa ummet ja lammet omista asioistaan, tunnen oloni hieman epämukavaksi. Koko juttu tuntuu epäuskottavalta: ketkä oikeasti puhuvat noin paljon?

Ja samaan aikaan haluaisin kiivaasti olla osa tuota porukkaa. Sitä häpeilemätöntä puheen virtaa. Haluaisin repiä teipin oman suuni edestä ja avata solmun vatsani pohjalta. Antaa tulla.

Myönnän: Outlinen alussa kompuroin. Kesti aikansa, että aloin ymmärtää Cuskin ideaa. Että hyväksyin sen, että oikeasti tässä ei tule tapahtumaan mitään. Ja sitten riemu: näinkin voi tehdä! Näinkin voi kirjoittaa!

Onneksi Outline on omani, sillä piirsin sen täyteen merkintöjä. Paljon huutomerkkejä, paljon hymiöitä. Pitkää aaltoviivaa. Outline kertoo ihmisyydestä jotain oleellista, ja tekee sen siten, että suupielet kääntyvät hymyyn ja silmät kostuvat - samaan aikaan. 

Tänä vuonna Cuskilta on ilmestynyt romaani Transit, joka on eräänlainen jatko-osa Outlinelle. Menee lukulistalle.


Helmet-lukuhaaste: kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

__________________________
Rachel Cusk: Outline
Vintage 2014
249 s.