25. syyskuuta 2016

Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki

"Jos sä tietäisit, mitä ja miten mä olen elänyt, niin sä et ihmettelis enää mitään. Kato nyt ympärilles, nämä ihmiset tässä, venäläiset - ei ne tiedä elämästä mitään. Ne käy koulunsa, menevät töiihin ja kuolevat pois. Ei nää tiedä mitään ulottuvuuksista... Nää kuvittelee, että maailma on kolmiulotteinen, mutta ehei... Mä sanon, että maailma ja elämä on kaksi potenssiin se, mitä tavalliset ihmiset kuvittelee päässään. Se on totuus." (s. 77)


Rosa Liksomin novellikokoelma Yhden yön pysäkki voitti J.H. Erkon palkinnon vuonna 1985. Se oli siis ilmestymisvuotensa paras esikoisteos. Tai ainakin räävittömin, railakkain, riettain ja rohkein esikoisteos. Ehkä voimme jopa heittää etumääritteen hittoon ja sanoa vaan teos.

Yhden yön pysäkillä elämä on rajua ja kovaa. Ikinä et tiedä, mistä heräät ja kenen kyljestä. Kuka makaa sun päällä, kuka lyö sua turpaan, kuka vetää ittensä keinuun ja kuka joutuu seuraavaks boseen. 

Maisemat vaihtuu, mutta sama meno säilyy. Liikkeelle lähdetään Helsingistä (Steissi, kaivopiha, steissi), sitten puikkelehditaan Köpiksestä Moskovan kautta Barcelonaan (Euroopan eteisaula) ja kivutaan lopulta Lapin perukoille - päiviin, jolloin pakkasta on aina yli kolmekymmentä celsiusta (67 astetta pohjoista leveyttä). Kokoelman päättää neljän novellin rykelmä (Neljä variaatiota), jossa yksinäisyys hengittää raskaasti ja kosketukset tuntuvat vääriltä.

Ensimmäinen ajatukseni: pirun hauskaa.

Toinen ajatukseni: hemmetin synkkää.

Kolmas ajatukseni: mä haluun lisää. 

Liksomin lyhyet novellit laukkaavat eteenpäin ja nopeaan loppuunsa kuin pillastuneet hevoset. Niissä ei ole mitään liikaa, ne eivät pyytele anteeksi keneltäkään, ne eivät häpeile millin vertaa.

Henkilöhahmot ovat vereslihalla, yksinäisiä, takertujia, elämän heittopusseja. Välillä sympatiaa heitä kohtaan joutuu kaivelemaan perstaskusta, välillä hautakuopasta. Ja sitten se lätkäistään nenänvartta vasten niin että risahtaa: näin käy esimerkiksi novellissa Se päivä alkoi lievällä länsituulella, jossa parisuhdeväkivallan uhri kertaa illan tapahtumia:

"Se seisoi lattialla ku marmoripatsas ja sylki mun päälle. Se oli ku elukka. Mä en liikahtanutkaan. Mä seisoin ja halveksin sitä. Se sylki, huusi, löi ja potki. Mä kaaduin lattialle, se nosti mut ylös ja räivi pitkin seiniä niin ett laasti rapisi. Mä en itkenyt. Mä yritin suojella käsillä kasvojani, sillä plastiikkakirurgiset toimenpiteet on meikäläiselle mahdottomuus. Sitä jatkui aikansa. Sitt se sammui uupuneena ja tyydytettynä sänkyyn. Mä nuolin haavojani muutaman tunnin ja nukahdin sen viereen." (s. 14-15) 

Yksi asia, mistä pidin aivan erityisesti näissä novelleissa, oli yllättävyys. Liksom läpsyttelee lukijaa poskelle, nauraa räkäistä nauruaan (jos olette joskus kuulleet Rosa Liksomin naurun, tiedätte mitä tarkoitan) ja keikauttaa koko tarinan päälaellaan novellin viimeisessä virkkeessä. Hieron poskeani ja hymyilen pullamössöt suussa.

Luin Yhden yön pysäkin pokkaripainoksena, jonka toisella puolella on Liksomin seuraava novellikokoelma Unohdettu vartti (1986). Ei tarvitse siis kuin kääntää kirja nurin ja toiveeni toteutuu: mä saan lisää.

Haluan päättää tämän postaukseni vielä sitaattiin, joka löytyy Yhden yön pysäkiltä heti nimiösivun jälkeen:

"Kaikki on nastaa koska mikään ei ole tylsää."

Siinäpä miettimistä loppuillaksi.

_________________________
Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki
WSOY 2012 (1. painos 1985)
141 s.

20. syyskuuta 2016

Riitta Jalonen: Kirkkaus



Viime viikot ovat olleet melko kiireisiä, uudet kuviot töissä ovat venyttäneet päiviä ja mieltä. Sen vuoksi lukeminenkin on ollut hitaampaa, entistäkin hetkittäisempää. 

Luin Riitta Jalosen Kirkkaus-romaania (ensimmäinen lukemani Jalonen muuten!) pitkään, hiljaa hiipien ja lyhyinä rykäyksinä. Ohitin varmasti paljon tärkeää, koska mieli seikkaili muualla - ja sitten taas toisaalta jäin kiinni yksittäisiin lauseisiin ja ajatuksiin: luin niitä uudelleen ja uudelleen ja ajattelin, että juuri näin, tässä on kaikki, juuri näin minäkin sen tunnen

Kirkkaus on romaani tai jonkinlainen fiktiivinen elämäkerta uusseelantilaisesta kirjailijasta nimeltä Janet Frame (1924-2004). Tuottelias Frame on kirjoittanut vaikka mitä ja vielä 2000-luvun alussa hän keikkui mukana Nobel-veikkauksissakin - tästä huolimatta häntä ei ole suomennettu lainkaan, enkä minäkään ollut kuullut koko tyypistä ennen tätä Jalosen kirjaa. Kurkkaus Helmet-hakuun onneksi paljastaa, että kirjastosta on saatavissa aika mukavasti hänen teoksiaan englanniksi. Kannattaisikohan aloittaa esikoisromaanista Owls Do Cry

Laitan tähän väliin muutaman sitaatin, joihin jäin lukiessani kellumaan.

"Omaa voimaa suojelee kaikkein eniten ympäristössä vallitseva hiljaisuus." (s. 83)

"Käsikirjoitus lepää hytissä, en jaksa edes katsoa sitä. Silti kirjoittaminen on koko ajan olemassa, se elää sisälläni, vaikka en pitäisi kynää kädessä ja kirjoittaisi mitään muistiin." (s. 319)

"Junan ikkunasta poimin maiseman kappaleita kuin kehystettyjä kuvia. Ajattelen, että niitä minä katson yksin eikä kukaan ole olkani takana sanomassa, miten maisema on nähtävä." (s 324)


Jalonen kirjoittaa kirjoittamisesta. Kirjoittamisen pakosta. Siitä, miten kirjoittamisesta tulee pakotie - ja tie omaan onneen; tie omannäköiseen elämään. Sitä kirjoittaminen oli Framelle, jonka lapsuudessa siskoja hukkui ja köyhyys oli niin totaalista että hampaatkin mätänivät suuhun. Kirjoittaminen oli Framelle myös pelastustie täysin mielivaltaisesta hoidosta, jota hänelle annettiin uusseelantilaisessa mielisairaalassa. Hän välttyi täpärästi lobotomialta, koska lääkäri tajusi Framen olevan lahjakas kirjoittaja.

Jalonen kirjoittaa myös (erityis)herkkyydestä ja introverttiydestä sanomatta kuitenkaan koskaan näitä sanoja ääneen. Pienin kuvauksin hän piirtää Janet Framesta ihmisen, joka rakastaa rauhaa, yksinoloa, hetkiä jolloin kukaan ei vaadi häneltä mitään. Nämä kuvat olivat koskettavia, samaistuttavia. 

Frame kantaa mukanaan menneisyyttään, siitä hän ammentaa kaikki tekstinsä, siitä hän muovaa tarinansa. Hänen mielikuvituksensa laukkaa, mutta lopulta se palaa aina menneeseen, perheeseen:

"Jos lähtisin takaisin, vastassa olisivat Myrtle, Isabel, äiti ja isä ja June ja Geordie. He kaikki ovat moninkertaisesti olemassa, koska he ovat menneessä ja nykyisessä ja tulevassa. Kirjoittaessani kierrän ympyrää heidän ympärillään, teen matkaa joka ei ala eikä pääty koskaan." (s. 297)


Kirkkaus on kirja, jonka voisin ajatella lukevani vielä uudelleenkin. Sen vahvuus on hetkissä, tunnelmassa, siinä miten voimakkaana Framen hahmo nousee esiin. 

Viehätyin myös kirjan rakenteesta ja pohdinkin useaan otteeseen, millainen Jalosen kirjoitusprosessi on mahtanut olla: onko se pulpunnut samalla tavalla kuin lopullinen teksti? Ovatko nykyhetki ja menneisyys limittyneet jo kirjoitushetkellä näin saumattomasti toisiinsa ja jopa ryöpynneet toistensa päälle vai ovatko aikatasot sekoittuneet vasta leikkaamisen ja liimaamisen kautta? Lopputekstissään Jalonen avaa hieman kirjan taustoja, ja selvää on, että Kirkkaus on ollut tekijälleenkin aivan erityinen työ.

_______________________________
Riitta Jalonen: Kirkkaus
Tammi 2016
352 s.


12. syyskuuta 2016

L. Onerva: Mirdja


Syksy.
Lukupiiri.
Kesällä luettu klassikko.
L.Onerva.
Mirdja.

Mielenkiintoista, haastavaa. Olen ylpeä, hämmentynyt.

***

Tänään lukupiirimme palaa kesälaitumilta, ja keskustelemme L. Onervan esikoisromaanista Mirdja, joka on ollut ikuisuuden lukulistallani ja jonka siis nyt olen lukupiirin innoittamana viimein lukenut. 

Mirdja on haastava, poukkoileva, varsin draamallinen romaani naisesta nimeltä Mirdja, joka etsii itseään porvarillisen yhteiskunnan vaatimusten puristuksessa. Hän kysyy, millainen nainen voi ja saa olla - hän kysyy sitä itseltään ja miehiltä, joita hän tapaa; miehiltä, jotka järjestään jumaloivat häntä. 

Mirdjan selän takana supistaan, hänen moraaliaan kauhistellaan. Nykynainen lukee tätä suupieli hieman ylöspäin taipuneena, mutta samaan aikaan sydän pamppaillen, tunnistaen, samaistuen.

Mirdja on rohkea. Hän on itsekäs. Hän on häilyvä. Hän on epävarma. Hän on epäkunnioittava. Hän on yksin. Hän on vahva.

Mirdjan identiteetti hajoilee, hänestä on vaikea saada otetta. Onerva kirjoittaa Mirdjalle lukuisia eri rooleja, mutta läpi kirjan säilyy yksi: uskollisuus itselle. Mirdja taistelee kaikkia niitä odotuksia ja vaatimuksia vastaan, joita yhteiskunta naiselle asettaa. Hän kapinoi yksiavioisuutta ja avioliittoa vastaan, hän väheksyy auktoriteetteja ja poroporvareita, hän nousee lavalle, on taiteilija. Hän lehahtaa sängystä sänkyyn, nauttii hetkistä, silmänräpäyksistä. Hänelle elämä on mosaiikkiteos; ei mikään yksi iso möhkäle.

"Lasketko sinä rakkauden suuruuden pituusmitoissa ja elämän arvon vuosimäärien mukaan? Eikö yksi päivä voi olla suurempi kuin kymmenen vuotta ja yksi hetki todellista rakkautta sisällöltään parempi kuin tuhat valheellista?" (s. 45)

Ilmestyessään vuonna 1908 Mirdja sai varsin nihkeän ja paheksuvan vastaanoton. Pirjo Lyytikäisen kirjoittamassa esipuheessa (vuoden 2002 painos) kerrotaan, että naislähetystö vieraili Onervan luona ja nuhteli tätä yleisen moraalin ja sukupuolisiveellisyyden loukkaamisesta. En tiedä, miten Onerva nuhteluihin suhtautui, mutta haluan ajatella, että hän nauroi, nauroi suu ammollaan.

Vaikka nautin teoksen rohkeudesta ja eittämättä myös feministisestä vireestä, koin välillä myös puistatuksia. Onerva rakentaa Mirdjasta jonkinlaisen erityisyksilön, erityisnaisen. Mirdja on "sukupuolensa ulkopuolella", hän on erilainen kuin kaikki muut naiset, poikkeus säännöstä. Onerva ei haasta ajatusta ns. perusnaisesta tai -naiseudesta: hän tuntuu hyväksyvän sen, että valtaosa naisista on heikkoja, tunteellisia, miehelle alistuvia. Vain Mirdja on intelligentti kuin mies - vain Mirdja on sellainen nainen, jonka kanssa mies voi olla myös ystävä.

Harmistuin myös siitä, että lopulta Mirdjan kohtalona on mielisairaus. Sekö on ainut tie naiselle, jonka sydän on taiteilijan ja jonka suurin kaipuu on kohti vapautta?

Ja mietin sitäkin, miksi Onerva on päätynyt tekemään Mirdjasta orvon; sedän kasvattaman. Tuliko Mirdjasta tällainen "outolintu" siksi, että hänen vanhempansa katosivat taivaan tuuliin? Siksi, ettei hän koskaan saanut ns. naisen mallia? Koska kuten Mirdjan ystävä, kapakkafilosofi Rolf Tanne sanoo:

"Kysy pikemmin: miksi ovat ihmiset lisäksi niin perin typeriä, että he uskovat omiin valheisiinsa. Ja minä vastaan silloin: siksi että kasvatus on naisen käsissä. -- Sinä Mirdja, sinä olet poikkeus heidän joukossaan, sinä varhaiskypsä ajatus-olento, joka uskallat katsoa totuutta silmiin. Mutta kiitä siitä kohtaloa, kun se on säästänyt sinut naisen vaikutukselta." (s. 29)

Mirdjan kieli on maalailevaa ja paikoin hyvin paatoksellista. Tunteet ovat isoja, dialogi nykylukijan silmin epäuskottavaa ja hilpeääkin. Rakenteeltaan teos on kuitenkin moderni; se heiluu ja haahuilee, se tekee aikahyppäyksiä, kokeilee erilaisia muotoja. Mietin Mirdjaa lukiessani paljon Anja Kaurasen esikoisteosta Sonja O. kävi täällä ja toisaalta myös mm. Anaïs Niniä ja Erica Jongia

Nainen, joka etsii häpeilemättä identiteettiään, vapauttaan ja seksuaalisuuttaan ei ole koskaan turha aihe taiteessa.

__________________________________
L. Onerva: Mirdja
SKS 2002 (1. painos 1908)
364 s.

2. syyskuuta 2016

Helmi Kekkonen: Vieraat


Aivan aluksi: eikö ole upea kansi?

Ja jos mahdollista, kirjan lukemisen jälkeen kansi on vieläkin upeampi, täydellisesti kirjan fiilistä kuvaava.

Helmi Kekkosen kolmas (pienois)romaani Vieraat on tunnelmallinen, lempeän karu, viiltävä, hetkellinen, ajassa ja paikassa leijuva, unelmien täyttämä. 

Tallella on Kekkosen tarkka ja häpeilemättömän tunteikas katse. Hän kuvaa ihmisiään kaikkine vikoineen ja heikkouksineen, sukeltaa mielen perukoille ja niihin pieniin hetkiin ja katseisiin, jotka kertovat kaiken ja enemmänkin. Keskiössä ovat jälleen ihmissuhteet, erityisen painokkaasti vanhempien ja lasten moninaiset suhteet.

Uutta on episodimaisuus: jokainen luku tarjoilee uuden näkökulman ja uuden ihmisen, mutta kaikki henkilöt kietoutuvat kuitenkin yhteen. 

Ajattelin Vieraita lukiessa monesti Emma Puikkosen loistavaa Eurooppalaiset unet -teosta, joka on niin ikään episodiromaani. Kekkosen romaanissa henkilöt muodostavat kuitenkin selvästi tiiviimmän yhteisön kuin Puikkosen teoksessa: siinä missä Puikkonen heitti lukijan eteen haasteita ja yllätyksiä, Vieraiden lukija pystyy melko hyvin päättelemään etukäteen, kuka hahmoista saa äänen seuraavaksi ja paikoittain jopa sen, mitä tuo ääni aikoo sanoa.

Kekkosen vahvuus ei ehkä olekaan rakenteellisissa jipoissa tai yllätyksellisyydessä vaan kerronnan syvyydessä ja rehellisyydessä. Kekkonen kertoo juuri avatuilla uusilla verkkosivuillaan, että hän haluaa "kuvata ihmistä, mahdollisimman tarkasti, jokaista tunnetta, ajatusta ja henkäystä myöten". Ja tämän hän osaa: henkilöhahmot ovat aitoja ja auki, tulevat helposti lähelle.

Episodimaisuus kiehtoo minua lukijana, mutta en ole varma, toimiko se parhaalla mahdollisella tavalla tässä kirjassa. 

Juuri kun aloin todella uppoutua yhden henkilön tarinaan, se loppui ja toinen alkoi. Luvut eivät ole välähdysmäisiä, joissa olisi mukana vain tämä hetki, vaan niissä palataan myös menneisyyteen, kerrotaan jokin käännekohta tai rankka kokemus henkilön historiassa. Lukija ehtii kiintyä ja kiinnostua, ja sitten: käännetään katse.

Ehkä tämä on metafora elämälle; sille miten keskeneräisiä tai puolinaisia käsityksemme monista ihmisistä ympärillämme ovat.

Vieraita lukiessa aloin toivoa, että Kekkonen kirjoittaisi seuraavaksi paksun romaanin. Jonkinlaisen perhe- tai ystäväpiirikronikan, jossa ihmisten välisiä suhteita vatvottaisiin vielä roimemmin ja sivuja säästelemättä. Nyt Kekkosen lause on hyvin minimaalinen (ja kaunis!), mutta kerronnasta pulpahtelee merkkejä siitä, että laajemmatkin tarinakuviot voisivat onnistua.

Vielä lyhyesti kirjan kantavasta teemasta eli vanhempien ja lasten välisistä suhteista. Kekkonen onnistuu tarkastelemaan aihetta todella monipuolisesti. Hän kertoo lempeistä suhteista, väkivaltaisista suhteista, onnellisista suhteista, huomionkipeistä suhteista, epävarmoista suhteista, kuristavista suhteista. Hän kertoo siitä, miltä tuntuu haluta lasta ja siitä, miltä tuntuu olla haluamatta. 

Ja niin: kehyskertomuksenahan ovat juhlat, illalliset. Ja on mies, joka on lähtenyt hakemaan ruusuja, valkoisia ruusuja. Vieraat on kumarrus Woolfin Mrs. Dallowaylle. Lontoo on vain vaihtunut Helsingiksi.

____________________________
Helmi Kekkonen: Vieraat
Siltala 2016
195 s.


28. elokuuta 2016

Lomalla luettua - tervetuloa syksy!

Sitaatti seinältä Edinburgh International Book Festivaleilla 8/2016


Olen ollut kuluneet kolme viikkoa kesälomalla. Lomasäät ovat olleet jokseenkin mielenkiintoiset, mutta siitä huolimatta loma on ollut hyvä ja rentouttava. 

Olen sukuloinut Pohjanmaalla, pyöräillyt enemmän kuin alkukesänä yhteensä, pällistellyt taidetta ja lukuisia elokuvia, istunut meren äärellä kuohuviinilasin kanssa, osallistunut kahdelle tanssitunnille (minä, joka en IKINÄ muka tanssi muuten kuin pikkuhuppelissa), nähnyt ystäviä (mm. yksi riemastuttava re-union neljäntoista vuoden jälkeen), lennähtänyt Skotlantiin ja piipahtanut myös Edinburghin kirjamessuilla

Olen kuunnellut paneelikeskusteluja kirjallisuudentutkimuksen tulevaisuudesta ja hyönteissyönnistä. Olen maistellut oluita ja koukuttunut täysin Netflixin Bloodline-sarjaan. Olen siivonnut kirjahyllyni, ruokakaappini. Ja olen kirjoittanut. Olen lukenut.

Huomenna palaan takaisin töihin, hieman uusiin kuvioihinkin siellä ja luulen, että olen valmis. Ihana syksy, lempivuodenaikana.

Lomani ajan olen viettänyt hiljaiseloa täällä blogin puolella. Olen kuitenkin lukenut seitsemän kirjaa, joista varsinkin yksi ravisteli rajusti. Kuusi muuta olivat kaikki hyviä lukukokemuksia - mainioita valintoja lomailun lomaan. 


Tove Jansson & Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari 
WSOY 1996, Suomennos Liisa Ryömä, 102 s.


Kirja koostuu Toven tarinoista ja Tuulikin grafiikasta. Ollaan Klovharun saarella, paikassa jossa pariskunta vietti lähes kolmekymmentä kesää 1960- ja 1990-luvuilla. Kirjassa on lämmin, seesteinen ja välillä myös humoristinen tunnelma - tämä oli täydellinen lukuvalinta murskaavan A Little Lifen jälkeen.

Haru, eräs saari on helppo nähdä sisarteoksena muutama vuosi aiemmin ilmestyneelle Reilua peliä -tarinakokoelmalle. Myös tässä on lempeää pitkän parisuhteen kuvausta, pientä touhuilua ja puhdetta luonnon helmassa, tilannekuvia, lintuja ja työtä, hiljaisuutta.

Erityisen koskettavaa oli lukea siitä, miten Tove alkaa viimeisenä saarikesänään pelätä merta, vaikka aina aiemmin meren äärellä asuminen on ollut hänelle unelma ja suuret aallot ovat merkinneet seikkailua.


Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus 2016, 234 s.


Rytisalon esikoinen on salakavalasti kasvava ja raa`istuva romaani. Kirjan alku on hiipivä, ehkä
vähän liiankin runollinen ja kaunis, mutta hiljalleen elämän rajuus ja ihmisen pahuus kurkottavat kouransa kaikkialle.

Kirjassa on kolme kertojaa, joilla jokaisella on oma tunnistettava äänensä - nimihenkilö Lempi, jonka ympärille koko tarina rakentuu, ei saa kuitenkaan ääntä lainkaan. Tämä asetelma tuo mieleen Jonas Hassen Khemirin Kaikki se mitä en muista -teoksen. 

Kirjan kieli on hieman vanhahtavaa, mikä sopiikin tietysti aikakauteen; Lapin sodan melskeeseen. Nopealukuinen, mukavan kevyt ladonta. Erityisesti pidin siitä, että Rytisalo ei selitä mitään asioita puhki, useasti vain vihjaa; lukija arvostaa tällaista luottamusta.


Deborah Levy: Hot Milk
Hamish Hamilton 2016, 218 s.


Man Booker Prizen pitkälistalle kivunnut Deborah Levyn Hot Milk on persoonallinen, juonettomuudellaan koukuttava tutkielma tyttären ja äidin suhteesta - repivästä, tukahduttavasta, tarrautuvasta. Se kysyy, milloin ihmissuhteesta tulee enemmänkin taakka kuin onnen lähde.

Teoksen pääasiallisena tapahtumapaikkana on Almerian rannikkokaupunki Länsi-Espanjassa. Siellä tytär Sofia pyristelee irti menneisyydestään, miettii tulevaisuuttaan, riuhtoo itseään ihmissuhteiden viidakossa. Äiti Rose puhuu hänelle käskylausein, vähättelevin äänenpainoin. Kreikkaan paennut isä ei ole yhtään sen mukavampi tapaus.

Levy on hauska, jopa absurdi. Hän leikittelee seksuaalisuudella ja on terävän feministinen pohtiessaan sukupuolirooleja. Kirjassa on myös hieman ironista uskontokritiikkiä, mistä pidin kovasti.

Hot Milk ei ollut minulle aivan yhtä hurmaava lukukokemus kuin Levyn aiempi romaani Uiden kotiin, mutta luulen sen johtuvan enemmänkin kirjan kerroksellisuudesta kuin keveydestä. Tämä teos vaatisi toisen lukukerran, jotta sen kaikki neroudet paljastuisivat.



Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
Atena 2016, 344 s.


Tässäpä Rytisalon Lempin lisäksi jo toinen syksyn kotimainen esikoisromaani! Lifländerin kolmiodraamaa puiva teos on lähtökohdiltaan varsin tavanomainen tarina ja sen kerrontakin tuntuu hyvin traditionaaliselta. Kieli on hallittua ja etenkin alkupuolella liiankin tarkkaa ja selittävää.

Onneksi Lifländer kuitenkin uskaltaa lisätä kierroksia: kirjan edetessä kieli muuttuu, irtoaa kaavoistaan ja vyöryy kohti - näin tapahtuu etenkin niissä luvuissa, joissa äänessä on Helmi - petetty vaimo. Helmi on nainen, joka rakastaa vauhtia ja liikkumista, Volvon ratissa istumista. Kunpa hän olisi päässyt säteilemään kirjassa vielä enemmän; kunpa hän ei olisi ihan niin paljon vain tyytynyt.

Kolme syytä elää on moniääninen ja eri aikatasoilla hyppivä kirja. Se on silti hyvin nopealukuinen - teos veti minut samanlaiseen lukusukkulaan kuin Kristiina Bruunin Kaikki mikä on sinun -esikoinen viime syksynä. Lifländerin teos on lohdullinen ja lämmin, mutta ehkä minun makuuni vähän liiankin kiltti. Tiivistääkin olisi voinut. Kirjassa on joka tapauksessa paljon ajateltavaa, vaikkapa tämä:

"Matka oli ollut ehkä virhe, mutta hän oli tyytyväinen, että oli tehnyt sen. Elämässä ei lopulta ollut kovinkaan monta virhettä, joita hän ei olisi halunnut tehdä, koska niitä oli kaikkein mielenkiintoisinta muistella jälkikäteen." (s. 284)


Malin Kivelä: Muualla
Teos & S&S 2013, Suomennos Laura Jänisniemi, 276 s.


Wow! Tässä on se lomani ravistelevin kirja. Malin Kivelän ensimmäinen suomennettu romaani Muualla (alk. Annanstans) tarttui matkaani puolivahingossa; en tiennyt kirjasta/kirjailijasta juuri mitään etukäteen. Tämä Kivelän kolmas romaani oli kuitenkin ihana löytö, juuri sellaista kirjallisuutta, joka viehättää minua. Juoni häilyy epämääräisenä taustalla, tärkeintä on tunnelma, hetket, kieli joka liikkuu täydellisessä rytmissä.

Kivelä kertoo neljän sukupolven naisten tarinat, siirtyy näppärästi 20-luvulta 90-luvulle, Helsingistä New Yorkiin. Molempien kaupunkien syke on kuvattu upeasti. Kieli lähenee paikoin proosarunoa, hetkittäin saan erittäin vahvoja Monika Fagerholm -viboja (mikä on kiinnostavaa siksikin, että Kivelä kiittää Fagerholmia kirjan kiitoslistassa).

Kirjan rakenne on jännittävä, omaperäinen, rakeinen. Äänen saavat Helga, Vailet ja Nina, mutta yhden sukupolven nainen, Lida - se hurjapäisin, kuumeisin, maailmaan kadonnut - rakentuu vain muiden kertomusten kautta. Kantavina teemoina ovat lähteminen ja jääminen, moottoriteiden kutsu, vapauden kaipuu, levottomuus ja koti. Vaikkapa näin:

"Ihminen jähmettyy muottiin, jähmettyy niin helposti, sulkeutuu. Ei ole yhtään nelikymppistä jonka kasvoilla ei näkyisi merkkejä laiskuuteen perustuvista valinnoista. 
On oltava varuillaan. Koko ajan, koko ajan.
Elämänasenteena epävarmuus.
Siihen me uskomme.
Eikö niin?" (s. 20)

"Mitä enemmän on kotona, sitä enemmän haluaa olla kotona." (s. 213)


Kivelän muut romaanit ovat Australien är också en ö (2002) ja Du eller aldrig (2006). Olisiko tässä hyvä hetki lukea jotain myös ruotsiksi? Vai uskaltaisiko vielä odottaa suomennoksia?


Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
Tammi 2010 (1. p. 1967), Suomennos Inkeri Hämäläinen, 112 s.


Meidän taloudessa oli reilu viikko sitten oikein Capote-päivät. Mies luki Kylmäverisesti-romaania (kuulemma alku erinomainen, loppu vähän tympeä) ja minä leijuin Aamiainen Tiffanylla -pienoisromaanin pyörteissä.

Tartuin kirjaan ennen kaikkea siksi, että siinä on aineksia, joita tulen mahdollisesti käyttämään omissa kirjoitustöissäni, joten luin teosta hivenen rajatusta näkökulmasta. Joka tapauksessa pidin Capoten tyylistä, räiskyvästä mutta myös älykkäästä ja surumielisestä Holly Golightlystä, kepeästä dialogista, New Yorkin tuoksuista, synkemmistäkin sävyistä kaiken juhlimisen ja pintaliidon taustalla.

Katsoin myös kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, joka oli paljon kevytmielisempi ja siirappisempi kuin kirja. Leffan ja kirjan tarinapolut eroavat aika paljonkin ja kirja on ehdottomasti se, joka kouraisee syvemmältä - ja tekee Hollysta kiinnostavan klassikkohahmon.

Tähän teokseen palaan vielä.


Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
Otava 2000, 199 s.


Joel Haahtela, ah! Sijoitan hänet jonnekin samoille linjoille sellaisten suosikkikirjailijoideni kanssa kuin Per Petterson, Johan Bargum, Kjell Askildsen ja Helmi Kekkonen. Tiheä ilmaisu, kirkas lause, hiipivä tunnelma. Keskiössä ihmissuhteet - ne hetket, jolloin mietimme, kuka toinen on ja kuka minä?

Tämä Haahtelan toinen romaani kertoo vastavihitystä pariskunnasta, joka muuttaa valkoiseen taloon meren rannalle. Eletään 70-luvun alkua, lahkeet lepattavat ja naapurissa asuu hippejä. Salaperäisiä, kiehtovia, vetäviä hippejä.

Tunnelma on salamyhkäinen ja arvoituksellinen, ehkä jopa pahaenteinen. Ulkoisesti ei tapahdu juuri mitään, mutta sisällä kuohuu. Tällaisen fiiliksen luojana Haahtela on mestari!

Haahtela leikittelee kirjassa paljon seksuaalisuudella ja eroottisella latauksella, mutta onnistuu siinä vain osittain: kirjassa katsellaan ja kosketellaan rintoja mauttoman paljon - tai ehkä vain mauttomasti, en minä tiedä. Se kuitenkin särähti itselleni silmään muuten hienossa teoksessa.



7. elokuuta 2016

Hanya Yanagihara: A Little Life


Olen juuri aloittanut kolmen viikon kesälomani, ja valikoin parhaillani lukemista lomani ajaksi. Kaipaan kipeästi iloa ja kepeyttä. Kieltä, joka jättää asioita sanomatta, piilottaa niitä rivien väleihin. Kaipaan lempeyttä, ehkä jopa onnellisia loppuja. Hiljaisuutta, pieniä tarinoita, tuulahduksia. Runoja.

Kaipuuni johtuu kirjasta, jota olen lukenut viimeisen kolmen viikon ajan ja jonka sain päätökseen tänään.

Amerikkalaisen Hanya Yanagiharan A Little Life on musertava, raaka, toivoton romaani. Upea teos, joka saa lukijan vapisemaan ja kuiskaamaan: ei enää, eihän enää? Ja sitten, jälleen: murskaus. 

Tämä kirja ei tehnyt minulle hyvää, mutta en kadu hetkeäkään, että luin sen. Vaikka A Little Lifessä niin monen ihmisen elämä tuhoutuu, mikään kirja ei ole opettanut arvostamaan elämää yhtä paljon.

Palkintoehdokkuuksia (mm. Baileys Women`s Prize of Fiction, Man Booker Prize, National Book Award) rohmunnut A Little Life kertoo neljästä kaveruksesta, jotka muuttavat opintojensa jälkeen New Yorkiin luomaan uraa ja toteuttamaan unelmiaan. Heistä jokainen on lahjakas ja valmis tekemään rutkasti töitä omalla alallaan: Malcolm arkkitehtinä, JB kuvataitelijana, Willem näyttelijänä ja Jude lakimiehenä. Ystävyys kannattelee heitä: se on maaperä, josta he ponnistavat.

Vaikka olin kuullut jo etukäteen, että kirja on rankka, odotin silti jonkinlaista miespuolista versiota Sinkkuelämästä: ihmissuhdesotkuja, työkuviota, bileitä ja minglausta coctailpartyillä, kokoontumisia vakkarikapakkaan ystävänelikon kesken. 

Ja tosiaan, tavallaan sainkin näitä kaikkia. 

A Little Lifen pohjavire on kuitenkin äärimmäisen synkkä: menneisyydessä on tapahtunut asioita, jotka heittävät sankan sumupilven nykyisyyden ylle. Vaikka tämä hetki olisi kuinka onnellinen tahansa, vaikka ympärillä olisi ihania ihmisiä, vaikka omistaisi upean loft-asunnon keskeltä New Yorkia ja matkustelisi sekä työkseen että huvikseen ympäri maapalloa, elämä voi silti tuntua pahalta, väärältä, kestämättömältä. 

Voi tuntua jopa siltä, että ei ole ansainnut tätä onnea. Että pian kaikki paljastuu, että pian kaikki huomaa, miten turha ja iljettävä olen.

En halua lähteä avaamaan kirjan juonta tai tapahtumia tässä tämän enempää. En näe siinä hirveästi järkeä ja - myönnettäköön - en ehkä enää kestäisi palata kirjan yksityiskohtiin uudelleen. Yanagihara ei säästä lukijaansa yhtään, ei milliäkään. Teos on väkivaltainen ällöttävyyteen asti, jopa epäuskottavuuteen asti. Lukija haluaa ajatella näin: eihän kaikki tämä kauheus voi millään osua yhden ihmisen kohdalle? eihän maailma voi olla sellainen? ei sentään näin paha?

Ja sitten kuitenkin: ehkä se voi. Ehkä se on.

Tätä kirjaa et taatusti lue kuivin silmin. Etkä miettimättä ihmisiä, jotka ovat olleet elämässäsi ja ovat siinä nyt. Koska: juuri heistä nousee kuitenkin myös toivo. Mahdollisuus, että kaikki voisikin olla jatkossa paremmin.

____________________________________
Hanya Yanagihara: A Little Life
Picador 2015
720 s.

5. elokuuta 2016

Eläköön essee! - Jonathan Franzen: Yksin ja kaukana


Kirsin Book Clubin Airi haastoi minut noin kuukausi sitten mukaan Eläköön essee! -haasteeseen, jonka tarkoituksena on nostaa esiin esseekirjallisuutta. Alunperin haasteen pani alulle Marjatta.

Kiitän haasteesta: se innoitti minut viimein tarttumaan Jonathan Franzenin esseisiin, joita olen jo pitkään halunnut lukea. 

Franzenilta on suomennettu kaksi esseekokoelmaa: Epämukavuusalue (2012) ja Yksin ja kaukana (2013). Näistä Yksin ja kaukana vaikutti selvästi kiinnostavammalta: se on sekalainen kokoelma tekstejä vuosilta 1998-2011, painopiste ainakin äkkivilkaisulla kirjoittamisessa, kirjallisuudessa ja myös: linnuissa. Epämukavuusalue puolestaan lähestyy muistelmateosta, sillä se kertoo ilmeisen totuudenmukaisesti Franzenin omasta nuoruudesta.

Eli: lainasin Yksin ja kaukana -kokoelman ja päätin lukea esseen päivässä. Lopulta lukutahtini oli kuitenkin selvästi ripeämpi, sillä kaksikymmentä esseetä tuli luettua reilussa viikossa. 

Ja miltäkö se tuntui?

Ensinnäkin harmitti. Siis se, että luen esseitä niin vähän. Blogini elinaikana olen lukenut kolme esseeteosta, joista tämä on siis se kolmas. Se on liian vähän, kun miettii, miten paljon olen niistä kaikista nauttinut.

Toiseksi olin ihastuksissani kuin pieni lettipäinen tyttö. Kihertelin Franzenin jutuille, luin häntä töissä ruokatauoilla enkä olisi voinut toivoa parempaa ruokaseuraa. Hänen setämäinen ärsyyntymisensä nykytekniikasta (miksi emme yhä voisi vain käyttää WordPerfectiä!) ja siitä, että ihmiset huutavat täpötäydessä bussissa puhelimiinsa i love you ja muuta henkilökohtaista, on hellyttävää. Se saa minut kääntämään esiin Franzenin kuvan kansilehden liepeessä ja ihan pikkuisen silittämään tuota paksua tuulitukkaa.

No niin, asiaan.

En tiedä, kuinka mainio tämä kokoelma mielestäni olisi, jos en olisi koskaan aiemmin lukenut Franzenia ja jos en olisi ollut aivan pähkinöinä etenkin hänen Vapaus- ja Muutoksia-romaaneistaan. Jos en olisi fangirl, en ehkä olisi jaksanut lukea koko teosta sillä intensiteetillä, jolla sen nyt luin.

Yksin ja kaukana on nimittäin aika epätasainen pläjäys. 

Sen pitkä nimiessee on upea tarina siitä, miten yksinäisyyttä kaipaava julkkiskirjailija pakenee Masafueran saarelle: paikkaan, joka sijaitsee eteläisellä Tyynellämerellä, todellakin kaukana kaikesta, liki mahdottomien liikenneyhteyksien päässä. Saarella hän muistelee itsemurhan tehnyttä hyvää ystäväänsä, kirjailija David Foster Wallacea (ja ripottaa tämän tuhkia mereen), lukee Robinson Crusoeta, yrittää bongata juanférnandezintulikulman (siis linnun, äärimmäisen uhanalaisen), miettii yksinäisyyden olemusta ja lopulta: potee koti-ikävää.

Kertakaikkisen nautittavaa luettavaa.

Kuten on myös essee "Omaelämäkerrallisesta romaanikirjallisuudesta", jossa Franzen avaa omaa kirjoittamisprosessiaan ja vaikutteitaan. Hän kertoo erityisesti Muutoksia-romaanin synnystä - ja häpeilemättä myös synnytysvaikeuksista. Luin tätä kieli pitkällä, intensiivisesti. Essee on tunnemylly, joka jättää jälkeensä paljon. Esimerkiksi ajatuksen kirjallisista ystävistä ja vihollisista:

"Minun on mahdoton kirjoittaa uutta romaania löytämättä ensin uusia ystäviä ja vihollisia. Saadakseni alulle romaanini Muutoksia ystävystyin Kenzaburõ Õen, Paula Foxin, Halldór Laxnessin ja Jane Smileyn kanssa. Ennen Vapauden kirjoittamista löysin uusiksi liittolaisikseni Stendahlin, Tolstoin ja Alice Munron." (s. 138)


Alice Munro, tosiaan. 

Yksin ja kaukana -kokoelmassa on useampia kirjallisuusaiheisia esseitä (kritiikkejä, esipuheita, mitä lie), joista hekumallisimmaksi nousee Alice Munroa käsittelevä teksti. Siinä Franzen yrittää löytää syitä sille, miksi Munron maine ei vastaa läheskään hänen ansioitaan (essee on kirjoitettu vuonna 2004 eli liki kymmenen vuotta ennen Munron saamaa Nobelia). 

Franzenin kirjoitus henkii aitoa ihailua, jopa oppipoikamaisuutta. Hän pyörittelee Munron tekstejä ympäri ämpäri ja päätyy lopulta harmittelemaan ylipäätään sitä, että novellistiikkaa ei arvosteta samoin kuin romaania. Hän siteeraa Times Book Reviewin ex-päätoimittajaa Charles McGrathia, joka on verrannut nuoria novellisteja "ihmisiin, jotka opettelevat pelaamaan golfia uskaltautumatta ikinä golfkentälle ja jotka sen sijasta lyövät palloa harjoituskentällä". 

Entäs se epätasaisuus?

Kokoelmassa on pari pitempää matkaesseetä, jotka ovat sinänsä kiinnostavia ja äärimmäisen tärkeitä, mutta aivan väärässä paikassa. Näissä esseissä Franzen matkustaa Kiinaan ja Välimeren maihin (mm. Kyprokselle, Maltaan ja Italiaan) ja raportoi niiden ympäristöongelmista - erityisesti lintujen kaltoinkohtelusta ja (sala)metsästyksestä. 

Franzen on intohimoinen lintuharrastaja (en voi olla ajattelematta Vapauden Walteria) ja hänen surunsa on käsinkosketeltavaa, kun hän näkee liimatikkuihin juuttuneita sieppoja Kyproksella tai häkkeihin suljettuja peippoja kiinalaisella lintutorilla. 

En harmittele näiden tekstien lukemista, mutta harmittelen sitä, että luin ne tässä yhteydessä. Yksin ja kaukana olisi ollut koherentimpi kokonaisuus, jos esseiden tematiikka olisi ollut rajatumpi. Nyt lopputulos vaikuttaa hieman siltä, että kirjaan on tungettu kaikki Franzenin vuosien kuluessa kirjoittamat esseet ja ainoa lajitteluperuste on vuosiluku: esseet kulkevat kirjassa uusimmasta vanhimpaan.

Yhtä kaikki, Franzen on <3

*

Eläköön essee! -haaste on tainnut kiertää jo niin monessa blogissa, että en haasta enää nimeltä ketään. Jos kuitenkin juuri SINÄ haluaisit osallistua haasteeseen, just do it!

__________________________________
Jonathan Franzen: Yksin ja kaukana
Alk. Farther Away (2012)
Suom. Raimo Salminen
Siltala 2013
338 s.