1. joulukuuta 2016

Hannele Mikaela Taivassalo: In transit



"Tämän matkan tarkoitus jää minulle yhtä hämäräksi kuin kaupungin kylteissä, seinillä ja ikkunoissa kohtaamani kyrillinen teksti. Mitä minä taas hainkaan? Hainko minä tätä kaupunkia? Yksinäisyyttä? Kirjoittamista? Onko sillä mitään merkitystä, kirjoitanko vieraassa huoneessa Pietarissa vai omassa mutta silti vähän vieraassa työhuoneessani Helsingin Kalliossa? Ja jos kirjoitan, mitä minä sitten tästä kaupungista haluan? Sitäkö että se on ulkopuolella? Huoneen ulkopuolella odottamassa?" (s. 138)


Hertsyykeli sentään! Olen rakastunut, olen liekeissä, vereslihalla, valtavassa tunnekuohussa ja järjettömän ihastuksen vallassa. 

Olen lomalla ja lomaseuralaisenani on ollut tämä raivokas kaunokainen: Hannele Mikaela Taivassalon In transit.

En tiedä, koska olisin lukenut viimeksi jotain näin hyvää. 

Jotain näin syvälle menevää, osuvaa, omaa. 

Olin lainannut In transitin kirjastosta, mutta luettuani sitä noin viisikymmentä sivua marssin kirjakauppaan ja ostin teoksen omakseni. Halusin päästä sitä vieläkin lähemmäksi, halusin piirtää sen sivuihin ja marginaaleihin: huutomerkkejä, alleviivauksia, sydämiä - kokonaisia ja särkyneitä. 

In transit on kiihkoa, halua, epävarmuutta, etsimistä, yksinäisyyttä, vaeltamista, muistamista, muistojen pakenemista, valitsemista. 

On Galadriel, jonka koti on koko maailma ja samaan aikaan vain ja ainoastaan hän itse. Galadrielissa asuu levottomuus, uhma, tyytymättömyys. Häilyvyys. Tarve olla yksin ja hiljaa, tarve tulla huomatuksi ja liki. Ja unelma: unelma pohjoisnavasta, jäämerestä, ahtojäästä, arktisesta valosta.

On Vera, jolle kaupunki on ollut kaikki. Ja sitten: ei mitään, tai oikeastaan vain pelkkää kipeää. Vera palaa pieneen kotikyläänsä, keltaiseen taloon, villiintyneeseen puutarhaan. Hän on jo vanha, kädet rypyillä, mutta silti koko sydän vielä auki. Auki muukalaisille, muistoille, tanssille (Täytyy tehdä työtä ja tanssia), kirjeille jotka olisi pitänyt polttaa jo aikoja sitten. 

On Sem, joka tyytyi. Joka koki hetken onnen ja huuman Tukholman kaduilla, sen miten kaunis vaalea mies katsoi häntä ja kosketti. Vain hetken, muutaman yön. Ja sitten paluu: paluu kotitilalle, ehkä velvollisuudesta, ehkä rohkeuden puutteesta, ehkä vain koska niin kuului tehdä. Vaimo, lapsia. Ja ikuinen, uniin tunkeva muisto kauniista vaaleasta miehestä.

Ja on vielä muitakin hahmoja, näkökulmia joille annetaan hetkeksi ääni. Mutta tärkeimpiä ovat Galadriel, Vera ja Sem - nuo kolme, jotka lähtivät ja palasivat, kukin omista syistään. 

Taivassalon kieli on vahvaa ja rohkeaa. Se on toisteista (kuin mantraa!), leikkisää, häpeilemätöntä. En voi olla ajattelematta Monika Fagerholmia, en Malin Kivelää, en Taiye Selasia (!). Jossain kohdin - ehkä niissä, joissa nuori lastenhoitaja Vera rakastuu työnantajaperheensä isään - kuulen kaikuja myös Riikka Pulkkisen Totasta. Ja silti tämä on jotain erityistä, täysin omaäänistä ja omintakeista.

Haluaisin sanoa vielä jotain kirjan rakenteesta, joka on rakeista mutta hallittua. Jonka upeasti otsikoidut luvut valuvat mahlana lukijan sisään ja sydämeen, valuvat sinne rytmikkäästi ja rajusti. Osa luvuista on vain pieniä hetkiä, välähdyksiä, ajatuksia. Runoa, sitä ne ovat myös. Vaikka tämä:

VERA
Kaikki nämä vuodet. Miten monta kertaa olenkaan muuttunut. 
    Niin minä olen tehnyt kerran toisensa jälkeen. Muuttunut. (s. 25)

In transit on kirja elämän suurista käänteistä. Niistä hetkistä, jolloin kaikki muuttuu, vaihtaa suuntaa. Se on kirja rakkaudesta, rakkauksista. Siitä vaikeudesta, mitä muiden ihmisten läsnäolo aiheuttaa. Ja valinnoista, ehkä aivan ennen kaikkea niistä. 


*

Olen lukenut Taivassalolta aiemmin lasten kuvakirjan Hämäräkirja sekä vampyyriromaanin Nälkä. Luulen, että joululukemistoni on jo aika hyvin selvillä, sillä tahdon ehdottomasti lukea myös Taivassalon romaanit Oi, tule katsomaan (2010) ja Viisi veistä Andrei Kraplilla (2008).


In transit on ihastuttanut muissakin blogeissa:


_____________________________
Hannele Mikaela Taivassalo: In transit
Alk. In transit (2016)
Suom. Raija Rintamäki
Teos & Förlaget 2016
460 s.


27. marraskuuta 2016

Kaksi kirjaa Nigeriasta: Kalamiehet ja Kaikki hajoaa




Epos e-lukupiirin tämän syksyn viimeisenä kirjana luimme nigerialaisen Chigozie Obioman (s. 1986) esikoisromaanin Kalamiehet, joka on niittänyt maailmalla rutkasti mainetta ja palkintoja. Kirja kipusi muun muassa Man Booker Prizen ja Guardian First Book Awardin finaaleihin.

Kalamiehet viittaa - monien muiden nigerialaisten nykyromaanien tapaan - useasti Chinua Acheben vuonna 1958 ilmestyneeseen klassikkoteokseen Kaikki hajoaa. Vaikka minulla on ollut englanninkielinen Things Fall Apart hyllyssäni vuosia ja suomennoskin siitä saatiin parisen vuotta sitten, otin ja luin kirjan vasta nyt Kalamiesten innoittamana.


Välissä sata vuotta

Obioman Kalamiehet sijoittuu pääosin vuoteen 1996, Acheben Kaikki hajoaa 1890-luvulle. Vuonna 1996 Nigeria voitti jalkapallon olympiakultaa, sata vuotta aiemmin maa pyristeli siirtomaavallan kurimuksessa. 

Siinä missä Kalamiehissä on itsestään selvää, että jokainen järkevä ihminen käy sunnuntaisin kirkossa, Kaikki hajoaa -romaanissa valkoisen miehen uskonopeille nauretaan ja pyöritellään päätä.

Molemmissa teoksissa yksilöiden elämänpolkua määrittää kuitenkin chi eli henkilökohtainen jumala. Igbojen uskomuksen mukaan jokaisella on oma chi: jos chi on heikko, ihminen sairastelee ja joutuu helposti onnettomuuksiin. Jos chi on vahva, ihminen kipuaa klaanissaan korkealle ja elää paksusti. Se, voiko omaan chi`hinsä vaikuttaa mitenkään, jää mysteeriksi. 

Ehkä se on kohtalo. Yhtä vääjäämätön kuin kosto.


Kostamisesta

Kalamiehissä kerrotaan Agwun perheestä, jossa isä heiluttaa ruoskaa ja äiti vahtii lapsiaan kuin haukankasvattaja. Teini-ikää kohti kulkevat veljekset Ikenna, Boja, Obembe ja kertojana toimiva Ben ovat erittäin läheisiä - kunnes eivät enää ole. Kunnes tapahtuu jotain, mikä synnyttää paitsi pelkoa myös halun kostaa. Tai ehkä halu kostaa syntyykin juuri pelosta: aivan kuin pelko voisi hävitä kostamisen myötä.

Ja aivan samoin Kaikki hajoaa -romaanin päähenkilö Okonkwo janoaa kostoa. Hän on ollut oman klaaninsa kunnioitettu mies - ei mikään akka, vaan todellinen mies - mutta sitten hän joutuukin maanpakoon: hän joutuu nöyrtymään ja häpeämään. Ja viha: se puskee päälle sillä hetkellä, kun valkoinen mies tulee hänen mailleen ja kieltää hänen jumalansa. Vaikka koko klaani toimisi toisin, Okonkwo päättää kostaa.

Silti on niin, ettei kostamisesta juuri koskaan seuraa mitään hyvää.


Aina joku tulee ja rikkoo meidät

Chigozie Obioma on kirjoittanut Kalamiesten loppuun epilogin, jossa hän selittää auki kirjansa teemat ja metaforat. Olen siitä sekä hämmentynyt, ärtynyt että kiitollinen. En olisi osannut itse lukea auki sitä, että kylähullu oraakkeli Abulu onkin metafora Nigeriaan tunkeutuneille briteille saati sitä, että Agwun perhe kuvastaa maan suurimpia heimoja. Minä luin Kalamiehiä ennen kaikkea perhetragediana ja kuvauksena siitä, miten omat pelkomme ja uskomuksemme ajavat meidät tuhoon. 

Se, mitä Obioma joutuu Kalamiehissä selittelemään, on avoimesti esillä Achebella. Kolonialismi ja Nigeriaan rantautuneet lähestyssaarnaajat rikkovat Umuofian kylän, hajottavat paikallisen yhteisön, repivät klaanit hajalle.

Kritiikin kohde on silti molemmissa kirjoissa sama. 


Lukemisesta

Olen kerroksellisuuden, vaihtuvien näkökulmien ja aikatasohyppelyiden ystävä. Se on onni, sillä juuri sellaista kirjallisuutta kirjoitetaan ja julkaistaan nyt paljon. 

Kalamiehet ja myös Kaikki hajoaa ovat kuitenkin romaaneja, joissa ei konstailla moniäänisyydellä eikä poukkoilevilla miljöillä saati aikajanoilla. Kirjat etenevät kronologisesti ja loogisesti, yhden kertojan äänellä. 

Tämä oli virkistävää. Koin olevani rehellisen romaanitaiteen ytimessä

Ja silti: nyt luen kirjaa, jossa mikään ei ole selvää eikä pysyvää, ja rakastan sitä.

_______________________
Chigozie Obioma: Kalamiehet
Alk. Fishermen (2015)
Suom. Heli Naski
Atena 2016
336 s.

Chinua Achebe: Kaikki hajoaa
Alk. Things Fall Apart (1958)
Suom. Heikki Salojärvi
Basam Books 2014
239 s.

19. marraskuuta 2016

Kittanoita: Muumeja, kissoja ja elämäniloa




Käyn ensi viikolla töiden puitteissa vinkkaamassa kirjoja, jotka ovat sanomaltaan myönteisiä, toiveikkaita, lohdullisia ja ehkä hieman humoristisiakin. Tässä kolme kittanaaa vinkkilistaltani.


Mark Levengood: Riemujen rikkaus ja surujen summa

Alk. Sucka mitt hjärta men brist dock ej (2006)
Suom. Mirja Itkonen
Schildts 2007
156 s.

Mark Levengood on säteilevä lavapersoona, jonka esiintyminen saa taatusti kaikkein myrtsimmänkin tyypin suupielen nykimään ylöspäin. Se aurinko, joka paistaa Markista lavalla, heittää säteitään myös hänen tarinakokoelmiinsa.

Riemujen rikkaus ja surujen summa on pieni kirjanen täynnä muutaman sivun mittaisia välähdyksiä, hetkiä, muistoja, oppeja. Luin Levengoodia ja Tove Janssonin Muumipappaa päällekkäin ja huomasin, että molemmista kirjoista huokuu samanlainen lempeys, pienten hetkien arvostus, tarkkanäköisyys, lämpö. Molemmat tarjoavat lukijalleen myös elämänohjeita - enemmän tai vähemmän salakavalasti tarinankerronnan lomassa.

Kirjoittajana Levengood on ennen kaikkea tarkkailija ja muistiinpanija. Hän näkee arkisissa asioissa syvyyttä ja luottaa siihen, että kaikkein tavallisinkin ratikkamatka on kertomisen arvoinen. Yksinkertaisten tarinoiden takaa pilkistää syvä elämänviisaus, uteliaisuus, rohkeus. Ja halu tarttua hetkiin, nauttia elämästä:

"Jos on iltapäivä vapaata ja vahvat jalat, ei ole mitään parempaa kuin kiivetä Färsaarten vuorille." (s. 45)


James Bowen: Katukatti Bob. Kissa joka muutti elämäni.

Alk. A Street Cat Named Bob (2012)
Suom. Kimmo Paukku
WSOY 2014
268 s.

Kun tämä tositarinaan perustuva kirja ilmestyi pari vuotta sitten, muistan että sitä suositeltiin minulle painokkaasti. Olin ehkä tullut sanoneeksi, että tarvitsen silloin tällöin kirjan, jonka kanssa voin itkeä silmät päästäni. 

Ja tosiaan, en ihan nessupaketitta selvinnytkään tämän kirjan lukemisesta. Kun huumeriippuvainen katusoittaja James törmää oranssiin Bob-kissaan ja ottaa tämän lopulta luokseen asumaan, heidän molempien elämä saa ratkaisevan käänteen parempaan. Kaksi katujen kasvattia ystävystyvät syvästi, ja hiljalleen James tajuaa, että hänen on ryhdistäydyttävä, sillä nyt hänellä on joku, jonka takia niin on tehtävä: Bob on hänen vastuullaan.

Luin kirjan vuorokaudessa ja nyyhkäisy taisi tulla ainakin siinä kohdin, kun James sirutti Bobin ja ymmärsi, että hän ja Bob ovat nyt perhe. Kirja on selviytymistarina, ehkä myös eräänlainen rakkaustarina. Mutta yksi kirja tätä riitti kyllä minulle. Ajatuskin, että lukisin jatkotarinat Bobin maailma ja Bobin joulu, tympäisee sanomattomasti.

Maailmalla tämä lontoolaiskaksikko taitaa olla kuitenkin aika kovaa kamaa. Heistä on tehty myös lastenkirjoja sekä elokuva, joka tulee Suomessa ensi-iltaan helmikuussa 2017.


Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Alk. Pappan och havet (1965)
Suom. Laila Järvinen
WSOY 2008 (1.painos 1965)
182 s.

En ole lukenut muumeja juurikaan aikuisiällä, eivätkä ne kuuluneet lapsuutenikaan lempilukemistoon. Olen melko varma, että en tunne muumeja sinne päinkään niin hyvin kuin ehkä suomalaisen kirjastoböönan pitäisi. Sen kuitenkin tiedän, että Muumipappa ja meri on minulle läheisin muumikirja eikä vähiten siksi, että siinä ollaan meren keskellä, meren armoilla, meren salaisuuden mykistäminä.

Päätin lukea kirjan uudelleen nyt, kun se ylsi toiseksi WSOY:n klassikkoäänestyksessä. Samalla tajusin, että se jos mikä sopii vinkattavaksi kaikille, jotka toivovat kirjalta lohtua, lämpöä, elämän pohdintaa, hyvää mieltä, huumoria. Vai mitä sanotte tästä pätkästä, jossa Muumipeikko ihastelee rannalla näkemiään kukallisia merihevosia:

"Kun Muumipeikko siinä katseli hevosia, hänelle kävi omituisen hassusti, vaikka se ehkä oli aivan luonnollista. Hän sai äkkiä päähänsä, että hänkin oli kaunis. Hän tunsi olevansa kepeä, leikkisä ja ylimielinen. Hän juoksi hiekalle ja huusi: Millainen kuutamo! Ja miten lämmintä! Voisi vaikka lentää!" (s. 74)

Lukiessani tätä nyt tunnen suurta sielujen sympatiaa ihan jokaista hahmoa kohtaan. Muumipappaa, joka yrittää selvittää meren toimintaperiaatteet. Muumimammaa, joka katsoo omaa pappaansa hellyydellä ja pienellä huvittuneisuudella ja toteaa, että "siivoamista ei pidä aatteena liioitella". Muumipeikkoa, joka ujosti etsii omaa paikkaansa ja tapaansa olla. Myytä, joka on täynnä nokkelaa anarkiaa. Mörköä, joka kaipaa ystävää pimeällä rannalla ja jäädyttää maan hameensa alla.

Tässä kirjassa kaikki tunteet ovat sallittuja - ja lopuksi tehdään aina huviretki.


13. marraskuuta 2016

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä



"Olit salaisuuteni. Olit elämässäni, eikä kenelläkään ollut sinusta aavistustakaan." (s.176)

Isänpäivän kunniaksi olen lueskellut tänään Tove Janssonin hellyttävää Muumipappa ja meri -saturomaania, mutta aiemmin viikolla luin kirjaa, jonka keskiössä on äiti. 

Eteläkorealaisen Kyung-sook Shinin romaani Pidä huolta äidistä on koskettava tarina äidistä ja äidin unelmista. Perheestä ja puhumattomuudesta. Kiireestä - usein kuvitellusta sellaisesta - ja silmien ummistamisesta. 

Ja aivan erityisesti: itsestäänselvyyksistä. Siitä, että saatamme pitää läheisiämme niin itsestäänselvinä, ettemme oikeasti jaksa tutustua heihin tai arvostaa heitä arjessa. Vasta kun jotain ikävää tapahtuu, havahdumme.

***

69-vuotias Park So-nyo katoaa Soulin metroasemalla vuotta ennen Pekingin olympialaisia eli vuonna 2007. Kuten aina, hänen miehensä on kävellyt muutaman askeleen hänen edellään ja hypännyt metroon huolehtimatta siitä, tuleeko vaimo varmasti perässä. Sillä sekunnilla koko ikänsä maaseudulla asunut Park So-nyo häviää suurkaupungin humuun, ja hänen miehelleen ja lapsilleen jää vain epätietoisuus, suru, paniikki, pelko. Ja ennen kaikkea: katumus.

"Viime uutena vuotena kirjoitin huvikseni ylös mitä muuta haluan tehdä kuin kirjoittaa. Asioita jotka haluan tehdä tai kokea seuraavan kymmenen vuoden aikana. Mutta yhdessäkään ei ole mainintaa äidin kanssa yhdessä tekemisestä. En huomannut sitä kun kirjoitin listaa. Nyt kun äiti on kadonnut, huomasin sen." (s. 99)

Näin sanoo Park So-nyon vanhin tytär, joka on menestynyt kirjailija. Ja niin kiireinen, ettei hän useinkaan muista edes soittaa kotiin. Se ei ole ollut ilkeyttä eikä julmuutta, vain ajattelemattomuutta. On niin monia asioita, joiden arvon ymmärrämme vasta sitten kun menetämme ne.

***

Vasta kun Park So-nyo katoaa, lapset ja aviomies alkavat pohtia, kuka tämä nainen oikeastaan oli. Nauttiko hän todella keittiötöistä? Oliko iso perhe hänen unelmansa? Olisiko hänkin halunnut kouluun? Eikö hän todellakaan osannut lukea? Mistä hän luopui? Mitä hän rakasti?

Koin jotain kummallista mielihyvää, kun perheenjäsenille alkoi selvitä, ettei Park So-nyo ollut koskaan ollutkaan täysin avonainen kirja. Hänellä oli salaisuuksia, omia piilopaikkoja, omia tavoitteita. Hänellä oli joku, kenen luokse mennä, kun oma aviomies sulkee korvansa.

***

Kirjan kerrontamuoto on kiinnostava. Valtaosa tarinasta kerrotaan tarkkailtavana olevaa henkilöä sinutellen. Loppupuolella kertojanääni kerrostuu ja siitä tuleekin äidin ääni. Kuka alkupuolen sinutteleva kertoja on, sitä en ihan tajunnut. Vai voisiko sekin olla lintuperspektiivistä perhettään tarkkaileva äiti?

Sinä-muotoinen kerronta tuntui aluksi hieman tönköltä ja mietinkin, olisiko kirja kannattanut lukea mieluummin englanniksi. Lopulta kuitenkin solahdin kieleen, ja välillä tuntui lähes siltä kuin minua itseäni olisi puhuteltu sinuttelun kautta. Jännä kokemus!

Pidä huolta äidistä on marraskuun lukupiirikirjamme. Olen aika varma, että lukupiiriläiset tykkäävät tästä!

___________________________
Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä
Alk. Ommarul putakhae (2008)
Suom. Taru Salminen
Into 2015
209 s.


11. marraskuuta 2016

Saku Tuominen: Hyvä elämä - lyhyt oppimäärä



Ryhdyin lukemaan Saku Tuomisen pamflettimaista opusta Hyvä elämä - lyhyt oppimäärä töideni takia, mutta lopulta taisin lukea sitä myös hiukan ihan itseäni varten. Vaikka tässä satasivuisessa läpyskässä vedetäänkin mutkia suoriksi ja yksinkertaistetaan asioita, onnistutaan siinä kuitenkin sanomaan jotain oleellista onnellisesta - tai ainakin hyvästä - elämästä. 

Ja myös siitä, miksi onni ja unelmat tuntuvat toisaalta valuvan yhä kauemmaksi ja toisaalta muuttuvan sitä realistisemmiksi, mitä vanhemmiksi tulemme. 

Kun kysyimme viisivuotiailta heidän unelmistaan, kaikki innostuivat. Kun teimme saman testin aikuisille, suurin osa jähmettyi. Yksi suunsa auki saanut paljasti unelmoivansa siitä, että ehtisi lukea hyvän kirjan. Se on ihan hieno tavoite. Mutta onko se unelma? 
Kuten yksi lapsi sanoi: "No ei se ainakaan kovin unelmamainen unelma ole." Ja kysyi heti perään: "Miksei se lue sitä kirjaa?" (s. 15-16)

Tuominen kirjoittaa sitku-elämästä ja ilmeisesti perin yleisestä tunteesta, että elämä lipuu käsistä. Hän puhuu positiivisen elämänasenteen ja rohkean unelmoinnin puolesta, ja muistuttaa että loppupeleissä tekeminen, kehittyminen ja uuden oppiminen tuovat paljon enemmän mielihyvää ja onnea kuin asioiden omistaminen. 

En voisi olla enempää samaa mieltä!

Tällaisista "elämäntaito-oppaista" voi tulla helposti vähän ärtynyt olo, mutta Tuomisen teksti ei ole mitenkään ylipirteää eikä ylenkatsovaa, vaan pikemminkin ymmärtävää, kannustavaa ja innostavaa. Hän tunnustaa, että pelkääminen, käpertyminen ja varman päälle pelaaminen ovat ihmiselle luonnollisia toimintatapoja, mutta usein juuri niiden ylittäminen tuo sen kaikkein parhaimman fiiliksen. 

Tuominen kehottaakin varaamaan unelmoinnille aikaa joka viikko ihan samalla tavalla kuin varaamme ajan zumballe tai siivoamiselle. Kun uskallamme unelmoida, alamme nähdä myös mahdollisuuksia. Loputtomasti mahdollisuuksia.

Ja sitten siitä tulee tällainen kehä:

Kuva kirjan sivulta 85.

________________________________
Saku Tuominen: Hyvä elämä - lyhyt oppimäärä
Paasilinna 2013
103 s. 

6. marraskuuta 2016

Kittanoita: Dorian Grayn muotokuva, Osteri ja William N. päiväkirja





Saanko esitellä blogini uuden juttumuodon: kittanat.

Onko sana tuttu? Esimerkiksi liian pientä paitaa voi kutsua kittanaksi, niin myös villahousuja tai vaikka lapasia. Sana viehättää minua jotenkin äärettömän paljon, ja siksi päätin ottaa sen kuvaamaan myös pieniä tekstiaihioita, muistiinpanoja, raapaisuja, joita lukemisistani teen. 

Olen havainnut, että blogini ikääntyessä myös blogitekstieni pituudet ovat kasvaneet. Pitkien blogausten rinnalle haluan tuoda kuitenkin lyhyemmän muodon - ehkä pelkän ensimmäisen ajatuksen tai mietteen, mikä lukemastani jäi pinnalle. Kittanat antavat minulle keinon kirjata ylös kaikki lukukokemukseni, vaikka aikaa bloggaukseen ei juuri olisikaan. 

Toivottavasti kittanat miellyttävät myös levottomia lukijoitani!

Tässä kolme ensimmäistä kittanaa. Sattumaa on, että kaikki kirjat sijoittuvat (ainakin osittain) 1800-luvun loppuvuosiin ja kommentoivat jollain tavalla ajan seurapiiripöhinää.


Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva 

Alk. The Picture of Dorian Gray (1891)
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Otava 2009
363 s.

Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi sai minut tarttumaan tähän Oscar Wilden klassikkoon. Luin kirjat lähes perätysten ja nautin siitä, miten ne tukivat toisiaan, keskustelivat keskenään. 

Suosikkihahmoni Dorian Grayn muotokuvassa on ehdottomasti lordi Henry, joka pudottelee omia elämänviisauksiaan Lontoon seurapiiripöydissä ja saa aikaan kauhistuneita silmänpyörittelyjä. Vaikka näin: " - - juuri ne jotka rakastavat vain kerran elämässään, ovat kaikkein pinnallisimpia. Sitä, mitä he sanovat lojaalisuudeksi ja uskollisuudeksi, minän sanon piintyneiksi tavoiksi ja mielikuvituksettomuudeksi."

Juuri lordi Henry sytyttää liekin nuoressa Dorian Grayssa. Hän istuttaa nuorukaiseen keikariuden, estetiikan tajun, elämän- ja elämysten janon. Hän opettaa, että suurin taiteista on elämä itse, eikä sitä kannata heittää hukkaan saati tuhlata tavanomaisuuteen.

Kauhu- ja goottielementtejä saava teos on äärimmäisen kiinnostava tutkielma nuoruudesta, vanhenemisesta, pahuudesta, individualismista, standardien hylkäämisestä. Kauniin pinnan alla voi olla karmaiseva totuus.


Rosa Meriläinen: Osteri

Teos 2016
268 s.

Olin pyöritellyt Rosa Meriläisen Osteria lukulistallani kesästä asti, mutta sain tartuttua siihen vasta Helsingin Kirjamessujen alla, koska ilmoittauduin messujen Osteri-lukupiiriin (Omppu on kirjoittanut lukupiiristä upeasti). 

Osteri oli lukukokemuksena erikoinen. Hieman sekava, paljon kysymyksiä peräänsä jättävä. Olin kirjan luettuani lähinnä hämilläni. Kirjan kaksi eri kerrontatasoa kummastuttivat, enkä tahtonut löytää niistä muita yhtymäpintoja kuin lääkäri Axel Munthen, joka siis maailmanmiehen varmuudella seikkaili molemmilla tasoilla. 

Olikin aivan ääretön onni, että pääsin mukaan lukupiiriin, sillä siellä moni klikki aukeni ja kysymyksiin löytyi vastaus. Jos en olisi hukkumassa kaikkeen muuhun luettavaan, lukisin Osterin nyt toiseen kertaan ja kaivaisin esiin kaikki ne vihjeet, jotka missasin ensimmäisellä lukukerralla. Minulla on sellainen tutina, että tämä on paljon nokkelampi, älykkäämpi ja monisyisempi romaani kuin moni - mukaanlukien minä itse - tajuaa edes ajatella.

Ja kirjan teemathan ovat mielettömiä ja superkiinnostavia: nuoren tytön seksuaalinen herääminen, oman kehon ihmettely ja ihailu, naisen rooli miehen katseen alla ja määrittelyjen kohteena, naisen halun kieltäminen ja hysterisointi.


Kristina Carlson: William N. päiväkirja

Otava 2011
159 s.

En voinut olla ajattelematta juuri Finlandia-ehdokkaaksikin yltänyttä Jukka Viikilän pienoisromaania Akvarelleja Engelin kaupungista, kun luin tätä viisi vuotta aiemmin ilmestynyttä Kristina Carlsonin William N. päiväkirja -teosta (joka oli muuten Finlandia-ehdokkaana v. 2011). Kirjoissa on hyvin samanlainen toteutustapa (lyhyitä päiväkirjamerkintöjä) ja myös tunnelmat ja teemat muistuttavat toisiaan (alakuloisuus, yksinäisyys, työlle omistautuminen).

Carlsonin lause on kuitenkin selvästi toteavampi ja ivallisempi kuin Viikilän. 

Carlsonin teoksessa fiktiivisiä päiväkirjamerkintöjä raapustaa Pariisissa asuva suomalainen tiedemies ja jäkälätutkija William Nylander (1822-1899), joka on paitsi ylpeä omasta työstään ja riippumattomuudestaan, myös perin katkera ja pahastunut siitä, että tiedepiireissä arvostetaan enemmän myötäilyä ja miellyttämistä kuin suorapuheisuutta. Yksinäisyys vaivaa sairastelevaa Williamia, mutta hän myöntää sen vain hetkittäin.

Merkintä merkinnältä Williamin persoonallisuus rakentuu ja tihenee. Arjen kuvaus kävelyretkineen ja kauppareissuineen (maitoa, leipää) on viehättävää ja myös hieman huvittavaa. Tämä menneen ajan "mielensäpahoittaja" on ärsyttävän hellyttävä tapaus, joka muistaa vähän väliä mainita, ettei välitä kaunokirjallisuudesta - ja vielä vähemmän vaimoista.

Loppua kohden merkinnät muuttuvat sairaskertomukseksi. Ja pohdinnaksi siitä, mitä olisi vielä voinut tehdä. Mitä onni olisi voinut olla.


_______________________________________________


30. lokakuuta 2016

Kuvatunnelmia Helsingin Kirjamessuilta 2016


WSOY:n ja Tammen järjestämällä bloggariaamiaisella oli tupa täynnä lauantaina! Kirjabloggareiden kanssa jutustelivat kirjailijat Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman ja Tuula-Liina Varis. Mieleen jäi erityisesti Anderssonin lausahdus "Jos ei sanalla voi vaikuttaa maailmaan, niin millä sitten? Kirjallisuus on välttämätöntä." 

Kriitikkobattlessa Otso Kantokorpi ja Maaria Ylikangas arvioivat teoksia lyhyiden lukunäytteiden perusteella. Hauska idea, mutta puoli tuntia oli aivan liian lyhyt aika: kriitikot alkoivat vasta lämmetä, kun piti jo lopettaa! Juontajina Maria Säkö ja Aleksis Salusjärvi.

Aloitin sunnuntaipäivän osallistumalla lukupiiriin, jossa keskusteltiin Rosa Meriläisen Osteri-romaanista. Paikalla oli Meriläisen itsensä lisäksi myös Teoksen kustannustoimittaja Jussi Tiihonen. Keskustelu avarsi kirjan maailmaa ja selkeytti huimasti omaa lukukokemustani. Olen samaa mieltä kuin moni muukin lukupiiriin osallistunut: tämä kirja vaatisi ainakin pari lukukertaa, että sen kaikki kerrokset tajuaisi. Yksi kiinnostava yksityiskohta oli mm. se, että Meriläinen opiskeli Hilary Mantelin kerrontatekniikkaa kuvatakseen uskottavasti 1800-luvun lopun seurapiirejä.

HS:n esikoiskirjapalkinnon finalistit lavalla: Aura Nurmi, Inkeri Markkula, Minna Rytisalo, Soili Pohjalainen, Aino Kivi, Jan Forsström, Paperi T., Hanna Weselius ja Tuomas Juntunen. Kuvasta puuttuu Johannes Ekholm. Ehdokaskirjoista olen ehtinyt lukea vasta Rytisalon Lempin ja Weseliuksen Alma!n. Lukulistalla ovat vielä ainakin Kiven Maailman kaunein tyttö sekä Forsströmin Eurooppalaisia rakastajia. Sitä, kuka palkinnon tänä vuonna voittaa, en osaa yhtään veikata, mutta olen yllättynyt, että Antti Ritvasen Miten muistat minut ei yltänyt finalistien joukkoon lainkaan!


Kirjailijat Riitta Jalonen, Anna-Kaari Hakkarainen, Annamari Marttinen ja Salla Simukka sunnuntai-illan yhteishaastattelussa. Ilahduin mm. siitä, miten Hakkarainen kertoi käyvänsä inspiraationhakuretkillä taidegallerioissa. Olen jokseenkin pihalla siitä, mitä lastenkirjallisuudessa tapahtuu, mutta Simukan uutuuskirja Sisarla kuulosti todella kiinnostavalta ja tärkeältä teokselta.


Sydäntä lämmittävä muisto tämän vuoden messuilta. Kristallipalatsi on upea kirja, lukekaa!


Tässä kaikki messuostokseni. Vähällä pääsin! Nyt huokaan syvään oman kodin hiljaisuudessa - ei enää ihmismassoja, jonottamista eikä muutakaan kuhinaa ja huminaa. Lukuvuorossa tällä hetkellä Kristina Carlsonin William N. päiväkirja - sopivan seesteistä luettavaa tähän hetkeen.

Kiitos Helsingin Kirjamessut! Ehkäpä taas ensi vuonna.