17. tammikuuta 2017

Kevään 2017 uutuudet: 5 kirjaa, jotka on pakko lukea


Kuva: Pixabay

Kustantamojen kevätkatalogit ovat jälleen kerran täynnä aarteita. Muun  muassa Joel Haahtelalta, Satu Taskiselta, Ian McEwanilta ja Marisha Rasi-Koskiselta ilmestyy uusi romaani. Nyt Knausgårdeista puhuttaakin enemmän Linda Boström-Knausgård, jonka teos Tervetuloa Amerikkaan saadaan suomeksi helmikuussa. Miki Liukkonen pamauttaa kauppojen hyllyille kahdeksansataasivuisen järkäleen ja runoilijana tunnetulta Harry Salmenniemeltä ilmestyy ensimmäinen novellikokoelma. Kiinnostavia käännöskirjoja ovat mm. Petina Gappahin Muistojen kirja, Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa ja Miranda Julyn Uimakoulu.

Itse aion lukea kevään uutuuksia kuitenkin hyvin tiukalla seulalla, sillä kuten #hyllynlämmittäjä-postauksessani kerroin, tavoitteenani on nyt lukea kirjoja, jotka ovat maanneet pitkään lukemattomina omassa hyllyssäni. 

Mutta tässä viisi kevään uutuuskirjaa, jotka on aivan pakko lukea:


Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (WSOY)

Kohkattu Napoli-sarja saa jatkoa! Viime keväänä luin sarjan ensimmäisen osan Loistava ystäväni, ja vaikka se ei vielä ihan täysin minua vakuuttanutkaan, kiinnostus on vahva. Tätä kakkososaa on myös monessa yhteydessä kehuttu koko sarjan parhaaksi. 


Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta (Siltala)

Kirjan nimi kertonee jo paljon. Norjalaisen Geir Gulliksenin romaani on 20-vuotisen avioliiton ruumiinavaus. Miksi ihanneliitto päättyy eroon? Kustantamon mukaan Gulliksen kertoo tarinan analyyttisesti ja runollisesti.


Yaa Gyasi: Matkalla kotiin (Otava)

Ghanalaista kirjallisuutta suomeksi, yes please! Yaa Gyasin (s. 1989) esikoisromaania on ylistetty maailmalla ja kustantamon esittelytekstissä Gyasin kerrontaa verrataan Chimamanda Ngozi Adichieen ja Toni Morrisoniin. Todellakin: pakko lukea.

Zadie Smith: Swing Time (WSOY)

Smithin uutukaisesta on kohistu jo niin paljon, että se nousee lukulistani ykköseksi heti painolämpimänä. Yhdistän kirjan näin etukäteen vahvasti Elena Ferranteen, sillä myös Swing Timen keskiössä on kahden tytön ystävyys.

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu (Otava)

Minä yksinkertaisesti rrrrrrakastin Teirin aiempaa romaania Talvisota: avioliittoromaani (2013), ja olen siitä asti odottanut kuumeisesti, milloin Teir julkaisee jotain uutta. Tänä keväänä odotus viimein palkitaan: kustantamon mukaan Tällä tavalla maailma loppuu on kesähuviladraama "kirjopesulla ja linkouksella".




15. tammikuuta 2017

Tsundoku (eli #hyllynlämmittäjä-haaste)


Sivumennen-podcastin Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen käynnistivät pari päivää sitten eetteriin tulleessa uudessa jaksossa #hyllynlämmittäjä-haasteen, joka haastaa lukemaan (vähintään) kaksitoista kirjaa omasta hyllystä. 

He viittaavat japanilaiseen termiin tsundoku, joka tarkoittaa sitä, että ihminen ostaa paljon kirjoja, mutta ei sitten luekaan niitä vaan jättää kirjat lojumaan ja pölyyntymään; odottamaan parempaa ja rauhallisempaa hetkeä - jota ei tietenkään koskaan tule.

Tunnistan tsundokun myös itsessäni, vaikka ostankin kirjoja melko maltillisesti. Hyllyyn on yhtä kaikki kerääntynyt lukematon määrä lukemattomia kirjoja. Monet noista kirjoista on vieläpä sellaisia, jotka oikeasti HALUAN lukea. Sellaisia, joiden lukemista olen suunnitellut pitkään. Sellaisia, joista tiedän pitäväni tai vaikuttuvani. 

Siksi päätin lähteä mukaan #hyllynlämmittäjä-haasteeseen. Koin myös jonkinlaista johdatusta, sillä olin jo jouluna nostanut hyllystäni esiin Doris Lessingin Kultaisen muistikirjan ja päättänyt lukea sen viimein. Sama kirja löytyi yllättäen myös Johanna Laitisen haastelistalta - ja kuten hän, myös minä etsin kirjaa vuosia sitten kuumeisesti antikvariaateista ja kun sen viimein löysin, en lukenut sitä vaan jätin hyllyyn pölyttymään. 

Täysin hullua ja päätöntä - ja silti varmaan jokaiselle kirjafriikille kovin tuttua!

Mutta tässä siis vielä ne kaksitoista kirjaa, jotka yritän lukea tänä vuonna omasta hyllystäni:

  • Paul Auster: New York -trilogia
  • Rachel Cusk: Outline
  • Lydia Davis: The End of the Story
  • Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
  • Maria Jotuni: Huojuva talo
  • Han Kang: The Vegetarian
  • Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
  • Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti
  • Doris Lessing: Kultainen muistikirja
  • Grégoire Polet: Väreilevä kaupunki
  • Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
  • Kyllikki Villa: Elämän korkea keskipäivä


10. tammikuuta 2017

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri



"kosto tuottaa syvää tyydytystä, onhan jokaiselle kostettavaa kertynyt, mutta uhri usein puuttuu, ja kun löytyy yhteinen käytetään se Jumalan tai kirkon tai naisen kunnian nimeen tai siksi että ei maalaiskylässä paljon huvituksia ole." (s. 72)


Kristina Carlsonin pienoisromaani Herra Darwinin puutarhuri on kirja, joka ei aukene yhdellä lukukerralla. Kun olin saanut kirjan luettua, aloitin alusta saman tien. 

Osittain kyse oli siitä, että olin vähän pihalla ja osittain siitä, että olin hurmaantunut kirjan monisäikeisyydestä. 

Tässä teoksessa on lukemattomia kulmia, joista käsin sitä voi lukea. Yhdellä lukukerralla voi tarkastella teemoja (esim. yksilön ja yhteisön suhde, tieteen ja uskonnon suhde, kosto, juorut, naisen ja miehen roolit, pienen kylän mentaliteetti, uuden ja vieraan pelko...), toisella lukukerralla kerrontaa (joka on kirjassa täysin omanlaisensa), kolmannella lukukerralla yksittäisiä henkilöhahmoja (joita on kirjan kokoon nähden varsin runsaasti), neljännellä lukukerralla vaikkapa kirjan sanomaa ja myötätunnon sijoittumista.

Herra Darwinin puutarhuri sijoittuu 1870-luvun englantilaiseen pikkukylään. Kylän erikoisuus on se, että itse Charles Darwin on asettautunut sinne asumaan. Kylä, jonka keskiössä on aina ollut kirkko, on nyt hitusen hämillään: mitä tuosta miehestä pitäisi ajatella? Mitä niistä hänen kirjoituksistaan? 

Yhtäältä kyläläiset pitävät kirjaviisautta paheksuttavana ja toisaalta he kuitenkin jollain tavalla kunnioittavat oppinutta miestä, jonka luona käy vieraita Lontoosta ja muualta maailmasta.

Niinpä silmätikuksi onkin helpompi ottaa Darwinin puutarhuri Thomas Davies, joka on "vain" puutarhuri, mutta silti myös lukeva mies, joka on kiinnostunut enemmän tieteestä ja sen mahdollisuuksista kuin uskonnosta.

"kyläläisten silmissä minä olen mieletön, en semmoinen hullu kuin Edwin joka kuolaa ja muljauttelee silmiään, vaan pahempi koska olen itse valinnut hulluuteni. Kirjaviisaus on heidän mielestään hulluutta, koska sitä ei ole tarkoitettu tavallisille ihmisille." (s. 47)

Vaikka Herra Darwinin puutarhuri sijoittuu menneeseen, näen tarinassa rutkasti yhtymäkohtia nykyhetkeen: ihminen on yhä samanlainen. Ihminen on yhä itsekäs, pikkusieluinen, kostonhaluinen, kateellinen. Ihminen ihmettelee yhä itseään viisaampia ja kauhistelee sitä, miten nopeasti maailma muuttuu. Herra Darwinin puutarhurissa kyläläiset pelkäävät, että tulevaisuuden ihmiset pitävät heitä ihan tyhminä - luulen, että samoin käy meille 2010-luvunkin ihmisille.

Carlsonin kirjan teemat hykerryttävät mieltä, mutta silti kaikkein kiinnostavimmaksi asiaksi nousee mielestäni kirjan kerronta.

Carlson leikittelee persoonamuodoilla: muuttaa lennossa yksikön kolmannen persoonan minämuotoon. Joskus kertoja on koko yhteisö: esimerkiksi kirkossa tapahtuva kohtaus kerrotaan me-muodossa. Onko lopulta oleellista kuka on kuka? Onko koko kylä yksi kollektiivinen päähenkilö? Haluaisin lukea kirjan vielä uudelleen, saada selvyyden tästä.

Luin pari kuukautta sitten Carlsonin viimeisimmän romaanin William N. päiväkirja, joka oli varsin helposti lähestyttävä, helposti luettava.

Herra Darwinin puutarhuri on selvästi haastavampi, sen kieli on itse asiassa varsin lähellä proosarunoa. Pilkut "unohtuvat", silloin tällöin myös isot alkukirjaimet virkkeiden alusta. Teksti vyöryy tajunnanvirran tapaan. Hereillä täytyy olla, mutta keskittynyt lukija palkitaan paitsi hienoilla ajatuksilla ("hengenahdistus johtuu elämästä jossa on velvollisuuksia ilman kunnianhimoa") myös upeilla kielikuvilla ("suden rukous on ulvonta", "syksy ratsastaa yhdeksällä hevosella").


Helmet-lukuhaaste: kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

_________________________________
Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri
WSOY 2009
176 s.

6. tammikuuta 2017

Kittanoita: Runeberg-voittaja vuodelta 2008 ja Finlandia-voittaja vuodelta 2015



*Kittanat = lyhyitä mietteitä lukemistani kirjoista


Hannele Mikaela Taivassalo: Viisi veistä Andrei Kraplilla

Alk. Fem knivar hade Andrej Krapl (2007)
Suom. Tarja Teva

Teos & Söderström 2008
292 s.

Hannele Mikaela Taivassalon esikoisromaani Viisi veistä Andrei Kraplilla voitti Runeberg-palkinnon vuonna 2008. Päätin lukea kirjan hullaannuttuani täysin Taivassalon tuoreimpaan romaaniin In transit. Näissä teoksessa on oikeastaan yllättävänkin paljon samoja teemoja: on kyse liikkumisesta, lähtemisestä, palaamisesta, omien rajojen etsimisestä, itsenäisyydestä, läheisyydestä.

Viisi veistä Andrei Kraplilla ei kuitenkaan sykähdyttänyt minua samalla tavalla kuin In transit. Kyseessä on eräänlainen vaellustarina: 16-vuotias tyttö (nimeltään Alisa, Helena tai ehkä Jelisaveta) lähtee pois kotikylästään; ensin toisiin kaupunkeihin, sitten myös toisiin maihin. Hänellä on mukanaan virsikirja ja veitsi, jotka hän on varastanut rakastajaltaan, Andrei Kraplilta. 

Tapahtuu paljon, tyttö kohtaa mitä eriskummallisempia ihmisiä, joutuu vaaraan, ihastuu, kaipaa. Ihan kaikki ei tunnu uskottavalta, ja moni asia jää selitystä vaille. Kuka esimerkiksi on tuo mies, joka kulkee liehuvassa takissaan? 

Kielessäkin jokin tökki, aivan kuin kerronta olisi ollut liian tarkkaa, vailla ilmaa. Juomapeliä olisi voinut pelata adjektiivilla kostea, niin usein se kirjassa esiintyi. Kiinnostavia olivat lyhyet Jumala-nimiset luvut, joissa päähenkilöä kommentoitiin ylhäältä päin, jopa vähän ohjaillen. 

Yksi ajatus jäi mieleeni kirkkaasti, ja luulen että se oli myös kirjan pääsanoma: Koskaan ei voi mennä takaisin, sillä vaikka kääntyy ja ottaa askeleen taaksepäin, on silloin jo uudella tiellä.

Helmet-lukuhaaste: kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa


Laura Lindstedt: Oneiron

Teos 2015
440 s.

Tästä vuoden 2015 Finlandia-voittajasta on varmasti ehditty sanoa jo kaikki mahdollinen. Minä luin kirjan vasta nyt, joululomallani, ja lukukokemus oli kummallisella tavalla sekä hengästyttävä että unelias. 

Välitila, johon seitsemän eri puolilta maailmaa kotoisin olevaa naista pöllähtää, on valkeudessaan ja kimmoisuudessaan jonkinlainen unitila, paikka jossa silmät alkavat lumpsua. Mutta kun naiset kerivät auki omia tarinoitaan oranssina hohtavan peruukkinuotion ympärillä, alkaa sydän takoa, hengitys tihentyä, aivan kuin happea ei olisi kylliksi meille kaikille!

Naisen ruumis. Se on nyt jotenkin oleellista. Jo siksi, että jokaisen välitilassa olevan naisen ruumis on pettänyt, sanonut sopimuksensa irti. Mutta myös siksi, että moni heistä on tässä tilassa juuri siksi, että heidän ruumiinsa on naisen. Pahoinpitelyjä, raiskauksia, anoreksiaa, aviorikoksia. 

Lindstedtin tyyli on taidokas. Kerronnassa ja sen rytmissä on jotain huvittavaa ivallisuutta. Erilaiset tekstimuodot leikkaavat toisensa ja muodostavat kokonaisuuden, jollaiseen en ole aiemmin törmännyt. Oneiron ei vetänyt minua varsinaiseen lukusukkulaan, välillä lukeminen tuntui raskaalta, mutta noh: niinhän sen joskus pitääkin. Työ, jonka Lindstedt on kirjaansa varten tehnyt, pistää kumartamaan syvään ja niiaamaan vielä päälle. 

Ja vielä yksityiskohtana: minua viehätti suuresti Polinan epätoivoinen rakkaustarina. Se, miten hän lukee Emanuel Swedenborgia kissansa ja konjakkinsa kanssa, koska eräs komea professori suositteli hänelle moista. Jospa he vielä joskus tapaisivat, ja silloin Polina voisi osoittaa, miten paljon hän on lukenut!


3. tammikuuta 2017

Kirjablogit mukana Ylen Kirjojen Suomi -hankkeessa





Tänään 3.1.2017 Ylen sivuilla on auennut upea Kirjojen Suomi -sivusto, joka juhlii kirjojen kautta satavuotista Suomea. Sivustolta löytyy mm. 101 kirjan lista; yksi kirja jokaiselta itsenäisyyden vuodelta (vuoden 2017 kirja on tietysti vielä iso kysymysmerkki). 

Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin koostama lista ei ole tympeä toisinto ns. kirjallisuuden kaanonista, vaan listalla on paljon yllättäviäkin valintoja. Pääpointtina on ollut, että jokainen kirja kertoo jotain oleellista tai kiinnostavaa ilmestymisvuotensa Suomesta. Erityisen iloinen olen siitä, että naiskirjailijat ovat listalla melko hyvin edustettuina (36 naista), ja ylipäätään naisten aseman ja sukupuoliroolien pohdintaa on valituissa kirjoissa paljon.

Kirjabloggaajat osallistuvat Ylen Kirjojen Suomi -hankkeeseen bloggaamalla listan kirjoista. Blogitekstit julkaistaan kahden kappaleen viikkovauhdilla samassa tahdissa Ylen Sadan vuoden kirjat -radiosarjan ja 101 kirjaa -tv-ohjelman kanssa.

Mukana on 81 blogia, myös minun blogini. Työstän ensimmäistä tekstiäni jo täydellä suhinalla: käsittelyssäni on vuosi 2011 ja Rosa Liksomin Hytti nro 6. Loppuvuodesta kirjoitan vielä Eino Leinon Vapauden kirjasta (1918). On hienoa olla tässä projektissa mukana!


Poimin Ylen sadan kirjan listalta kymmenen sellaista teosta, jotka kiinnostavat itseäni aivan erityisen paljon, ja jotka toivon lukevani tämän juhlavuoden aikana. Tässä ne ovat:


1. Maria Jotuni: Tohvelisankarin rouva (1924)
Maria Jotunia pitäisi ylipäätään lukea enemmän. Tämä farssin aineksia hyödyntävä komedia on kuvaus avioliitosta, ihmisten ahneudesta ja sukupuolten välisestä valtataistelusta. Ensi-iltanaan vuonna 1924 Tohvelisankarin rouva aiheutti skandaalin ja laajan siveettömyyskeskustelun.

2. Sally Salminen: Katriina (1936)
Nyljetyt ajatukset -teoksessaan Juha Hurme hehkuttaa Sally Salmisen lähes unohduksiin painunutta esikoisromaania Katriina, joka on muuten kansainvälisesti yksi menestyneimmistä suomalaisista kaunokirjoista! Hurme toteaa näin: "Ahvenanmaalle 1800-1900-lukujen taitteeseen sijoittuva Katrina on tuikea raportti köyhien kalastajatorpparien kurjasta asemasta." (s. 412)

3. Martti Laine: Kuilu (1937)
Martti Laineen (Larni vuodesta 1942) romaani Kuilu oli sekin oman aikansa sensaatio. Kirja käsittelee avoimesti homoseksuaalisuutta Suomen sisällissodassa. 

4. Eila Pennanen: Ennen sotaa oli nuoruus (1942)
Eila Pennasen tuotanto on laaja, mutta minä en ole lukenut häneltä mitään. Pennasen esikoisteos Ennen sotaa oli nuoruus kertoo 1930-luvun nuorista, jotka joutuvat katsomaan tulevaisuuteensa pelolla ja epävarmuudella. Yhteiskunnalliset ristiriidat ja uhkaava sota jättävät jälkensä.

5. Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia (1960)
Tähän kirjaan haluaisin tarttua nyt heti! Helsinkiläistynyt kotirouva Rouva Pyy tuntee olonsa liian ahtaaksi ja pieneksi kodin seinien sisällä. Hän haluaisi jotain muuta, jotain enemmän, mutta naisen roolit ovat 50-luvun Suomessa vielä hyvin kapeat.

6. Tytti Parras: Jojo (1968)
Ostin Tytti Parraksen Jojon jostain antikvariaatista ehkä noin vuosikymmen sitten, mutta en enää muista, luinko kirjaa silloin loppuun asti saati että mitä siitä ajattelin. Siksi kertaus on paikallaan. Parraksen esikoisromaani käsittelee aborttia ja naisen itsemääräysoikeutta omaan kehoonsa. Tärkeä kirja ilmestyessään ja yhä!

7. Pirkko Saisio: Kainin tytär (1984)
Saisiotakin pitäisi lukea enemmän! Kohua herättänyt Kainin tytär kuvaa naisten välistä rakkautta heteronormatiivisuuden ja perhekeskeisyyden puristuksessa. Romaanin kehys on raamatullinen, mikä kuulostaa vähän pelottavalta (lue: tympeältä), mutta uskon silti vaikuttuvani tästä.

8. Eeva Kilpi: Animalia (1987)
Sainpas mukaan yhden runokokoelmankin! Eeva Kilven Animalia ei ehkä ole aiheeltaan mikään ihmejuttu enää tänä päivänä, mutta ilmestyessään se oli tapaus: kokoelma ottaa voimakkaasti kantaa mm. eläinkokeita ja lihansyöntiä vastaan. Kilvelle eläin on ihmisestä riippumaton subjekti; tärkeä omana itsenään.

9. Matti Paloheimo: Valkoinen Mandela (1994)
Matti Paloheimo on minulle täysin tuntematon nimi, mutta hänen romaaninsa Valkoinen Mandela kiinnostaa yhä polttavan ajankohtaisen aiheensa takia. Kirja kertoo kirkosta eronneesta papista, joka ryhtyy pakolaiskeskuksen johtajaksi pienellä paikkakunnalla. Miten auttaa sotaa paenneita ihmisiä muukalaisvihan keskellä? 

10. Veronica Pimenoff: Maa ilman vettä (1999)
Veronica Pimenoffin tuotanto kiinnostaa kovasti! Maa ilman vettä on hänen kehuttu seitsemäs romaaninsa, joka kuvaa rikkaiden länsimaiden ja Afrikan välistä jyrkkää elintasokuilua. Keskiössä on kaksi naista: suomalainen Kristiina ja mosambikilainen Sofia Elena.

***

Upeaa juhlavuotta suomalaisen kirjallisuuden ja kirjablogien parissa!


1. tammikuuta 2017

Parhaat palat (eli kirjat) vuodelta 2016





Vuoden ensimmäinen päivä! Eli paras mahdollinen hetki tehdä pieni katsaus menneeseen vuoteen ja luettuihin kirjoihin. 

Vuoden 2016 aikana luin listaukseni mukaan tasan 80 kirjaa eli keskimäärin hieman yli 6,5 kirjaa kuukaudessa. Sivuja kertyi yhteensä 23 188. Tällainen lukutahti tuntuu olevan minulle aika vakio ja passeli, sillä vuonna 2015 luin 76 kirjaa ja 22 756 sivua (klik). 

Usein saan itseni kiinni ajatuksesta, että olisipa mahtavaa, jos ehtisin lukea vielä enemmän, vielä nopeammin. Maailma kun on täynnä niin järkyttävän hienoja ja kiinnostavia kirjoja! 

Ja sitten toisaalta muistan: ei lukeminen ole mikään kilpajuoksu eikä pikamatka. Joskus (ehkä lähes aina...) voi olla paljon palkitsevampaa lukea yksi kirja hitaasti, ajatuksella, muistiinpanoja tehden kuin kaahata talla pohjassa uusien kansien väliin. Aivan luksusta on tarttua johonkin jo kerran luettuun uudelleen ja löytää siitä yhä uusia puolia ja näkökulmia.

Mutta nyt: tässä muutamia nostoja ja parhaita paloja kirjavuoteni 2016 varrelta (vuoden 2015 nostot löytyvät täältä). Kirjojen järjestys on täysin sattumanvarainen.


Vuoden vyörytys

Ryan Gattis: Vihan kadut
Vihan kadut räjäytti potin heti alkuvuonna raivokkaalla ja moniäänisellä kerronnallaan. En lähtökohtaisesti ole kovin väkivaltaisen kirjallisuuden ystävä, mutta Gattisin vyörytystä luin henkeäni haukkoen ja lisää janoten, vaikka välillä kirjan väkivalta tuntui jopa fyysisesti pahalta. Rajun kuoren alta löytyi myös surua, unelmia, myötätuntoa.


Vuoden yllättäjä

Laura Restrepo: Intohimon saari (pitemmästi täällä)
Tartuin tähän Fabriikki Kustannuksen ensimmäiseen käännökseen hieman epäröiden ja vailla mitään odotuksia, mutta yhtäkkiä olinkin jännittävän ja taitavasti rakennetun tarinan syövereissä. Kirja perustuu tositapahtumiin, ja näin jälkeenpäin muistan nauttineeni etenkin teoksen dokumentaarisista pätkistä ja siitä, että Restrepo kirjoittaa itsensä ja tutkimuksensa mukaan kirjaan. Lue tämä, jos pidit Lost-sarjasta!


Vuoden nostalgiapläjäys

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset
Kevään 2016 odotetuin kirja oli tämä. Kävin ostamassa sen heti ja luin sitä niin intensiivisesti, että jäin juna-asemallekin vain lukemaan, annoin useiden junien mennä ohi. En enää muista kirjaa kovin tarkasti, mutta muistan yhä sen nostalgisen tunnelman, minkä koin lukiessani. Millaista oli kymmenen vuotta sitten, jolloin luin Anna minun rakastaa enemmän -kirjaa? Millainen olin itse, millaisia nämä romaanihenkilöt? Olemmeko muuttuneet - ja jos olemme, miten?


Vuoden opettavin

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset
En tiedä, olisinko "uskaltanut" tarttua tähän Juha Hurmeen jättiläiseen, jos ei olisi töiden takia ollut pakko. Näin jälkikäteen olen kuitenkin hurjan iloinen, että tartuin - ja oikeastaan taisin jo lukiessanikin olla aika iloinen. Hurme kuljetti minut suomalaisen kirjallisuuden ytimeen, opetti katsomaan tekstejä ja kulttuuria vähän vinosta kulmasta, lämmöllä ja huumorilla. Luin Nyljettyjä ajatuksia myös opaskirjana hyvään elämään. Se sanoo: nauti luonnosta, lue kirjoja, liiku, vietä aikaa ystäviesi kanssa, syö yksinkertaisesti, rauhoitu.


Vuoden kerronta: kertojaäänet

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista
Wow! Tämä Ruotsin August-palkittu teos veti jalat alta ja vaikutti minuun ääretttömän vahvasti. Vaikutuksen teki ennen kaikkea hyvin omaperäinen tapa käyttää eri kertojaääniä: useat eri henkilöt saavat kirjassa äänen, mutta nuo äänet risteävät, limittyvät ja kulkevat rinnan erittäin nopeatempoisesti. Myös kirjan isot teemat - muistaminen, identiteetin rakentaminen - olivat kiinnostavia.


Vuoden kerronta: aikatasot

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
Tässä yksi vuoden kiinnostavimmista käännöskirjoista. Wyldin romaanissa on mieletön, mystinen tunnelma ja hetki hetkeltä jännittävämmäksi muuttuva tarina. Tunnelma ja jännitys syntyy ennenkaikkea todella nokkelasta kerronnasta, jossa kaksi aikatasoa vuorottelevat ja jossa menneisyyteen sijoittuva tarina kerrotaankin takaperin. En muista törmänneeni vastaavaan missään muussa kirjassa, mutta haluan ehdottomasti tietää, jos jostain kirjasta löytyy samanlainen ratkaisu!


Vuoden vibat

Deborah Levy: Uiden kotiin
Mystisyydestä puheenollen... Tämä brittiläisen Deborah Levyn pienoisromaani vavahdutti minua rajusti toukokuussa. Levy luo mystistä ja salamyhkäistä tunnelmaa osittain samoilla keinoilla kuin Monika Fagerholm. Ikuisiksi ajoiksi mieleeni on jäävä kirjassa esiintyvä uima-allas ja ne punaiset hiukset, jotka veteen leviävät. Miksi uima-allas on muuten usein jotenkin jännittävä elementti kirjallisuudessa? Ja samoin hyppytornit!


Vuoden Fagerholm

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
No kun nyt tulin Fagerholmin maininneeksi, niin nostan tässä vain esiin tämän upean romaanin, jonka luin häneltä (vasta) tänä vuonna. Olen blogauksessani kuvannut teosta adjektiiveilla villi, hurja, älykäs, mieletön, häpeilemätön, rohkea, raju. Ei lisättävää.




Vuoden sielunsisar

Patti Smith: M Train
Keväällä matkustin M Trainin kanssa saaristoon. Olimme kahden, juttelimme kaikessa rauhassa. Elämästä, kirjoista, hiljaisuudesta. Matkustamisesta, listoista, kahvista. Muista ihmisistä ja yksinolosta. Se oli hieno reissu, vain me kaksi.


Vuoden murskaavin

Hanya Yanagihara: A Little Life
Tämän otsikon alle en olisi voinut valita mitään muuta kirjaa. A Little Life oli täysmurskaus, se hajotti sydämen, toi tilalle toivottomuuden, raskauden. Silti sanon yhä samoin kuin sanoin elokuussa blogissani: En kadu hetkeäkään, että luin tämän kirjan. En kadu sitä kolmea viikkoa, joka tämän tiiliskiven lukemiseen kului. Kirja on hieno, ja hienoa on myös se, että Pieni elämä ilmestyy suomeksi Tammen Keltainen kirjasto -sarjassa keväällä 2017!


Vuoden hengästyttävin

Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Olin jotenkin ihan henkilökohtaisella tasolla loukkaantunut siitä, että Tiranan sydän ei ollut mukana Finlandia-kuusikossa. Statovcin toinen romaani on nimittäin järisyttävän taitava teos, se haastaa, se todellakin hengästyttää. Kirjan vaellustarina on koukuttava ja mieltä myllertävä, ja teemat tärkeitä ja rohkeita. Kirja oli syksyn Epos e-lukupiirin aloituskirja ja sanonpahan vain: aivan täydellinen lukupiirikirja! Keskustelu olisi voinut jatkua yöhön asti.


Vuoden väripilkku

Hanna Weselius: Alma!
Tämä esikoisromaani riemastutti minua hurjasti kuluneena syksynä. Alma! ei ehkä ole kaikkein hiotuin eikä viimeistellyin teos, mutta ehkä juuri siksi se olikin niin virkistävää luettavaa. Weseliuksen kieli hurmaa ja koko tekstistä on aistittavissa kirjoittamisen ilo ja riemu. Olin - ja olen! - hurjan iloinen siitä, että Alma! voitti HS:n esikoiskirjapalkinnon.


Vuoden pohdituttavin

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi
Luettuani Kristallipalatsin, halusin huutaa kaikille ja kaikkialla: Lukekaa tämä! Ja toisaalta: halusin pitää kirjan maailman vain itselläni. Pyöritellä sitä, kummastella, ihastella. Hakkaraisen rakentama maailma - vai sanoisinko rakennelma - on taidokas, älykäs. Pinnallisuudesta tulee syvällisyyttä; kaikessa on nähtävissä toinen taso. Kristallipalatsi sai minut lukemaan myös Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan, kiitos siitä.


Vuoden löytö

Malin Kivelä: Muualla
Kesälomallani luin - vähän kuin puolivahingossa - tämän Malin Kivelän ensimmäisen suomennetun romaanin. Ja sitten, ihan yllättäen, siitä tulikin lomani paras kirja! Muualla upotti, kiskoi maailmaansa, piti hereillä. Rakennetta kehun tässäkin: sen pirstaleisuus viehätti, ja samoin henkilöhahmot, jotka olivat niin ikään pirtaleisia, vähän hukassa ja hajalla. Ja levottomia, ennen kaikkea sitä.


Vuoden pommi ja hurmos

Hannele Mikaela Taivassalo: In transit
Loppuvuoteen se meni, että pääsin täyteen hurmokseen. Marraskuussa lukemani In transit oli melko varmasti lukuvuoteni kohokohta: se kirja, joka ei jättänyt rauhaan, jonka kieltä tahdoin hengittää yhä lisää ja jonka matkassa halusin kulkea - in transit, in transit. Kirjan lukemisesta on nyt noin kuukausi ja päällimmäinen ajatukseni on: joko voisin lukea sen uudelleen?


***

Ps. Blogini on nyt 2-vuotias! Hurraaaa! Taapero tallustaa eteenpäin yhä intoa puhkuen ja posket punoittaen. Kiitos kaikille lukijoilleni ja kommentteja jättäneille - ja järisyttävän hienoa uutta vuotta!


30. joulukuuta 2016

Patti Smith 70 vuotta! Mitä punkin ylipapitar lukee?


"Miten meistä tuli niin pahuksen vanhoja? sanon nivelilleni ja raudanvärisille hiuksilleni. Nyt olen vanhempi kuin läheiseni, ystäväni, jotka ovat jo poissa. Kukaties elän niin pitkään, että New York Public Library joutuu luopumaan Virginia Woolfin kävelykepistään. Pitäisin siitä hyvää huolta ja ajattelisin häntä - ja kiviä hänen taskussaan. Mutta omaa elämääni jatkaisin. En suostuisi luopumaan kynästäni." (M Train, s. 257)



Patti Smith täyttää 70 vuotta tänään 30.12.2016! 

Ihan järisyttävästi onnea sinä upea nainen, roolimallini ja tyyli-idolini jo parinkymmenen vuoden ajalta! 

Pattin kanssa olen itkenyt ja nauranut, tanssinut ja juossut, epäröinyt ja rohjennut. Henkseleihin en ole vielä itse pukeutunut, mutta niinä päivinä, kun en jaksaisi millään sheivailla, ajattelen Easter-levyn kantta ja annan hapsottaa. 

***

Vierailin joulukuun alkupuolella Tukholman Kulturhusetissa, jossa on esillä Patti Smithin Eighteen Station -valokuvanäyttely (19.2.2017 asti). 

M Train -kirjasta tutut mustavalkoiset Polaroid-kuvat oli aseteltu väljästi valkoiseen galleriatilaan, tunnelma oli harras ja jännittynyt. Pääsin hiljentymään muun muassa Sylvia Plathin ja Jean Genet'n haudoille, näin kuvan nukkuvasta Johnny Deppistä(!) ja pystyin lähes kuulemaan, miten Hermann Hessen kirjoituskoneen näppäimet napsuivat. 

Upein yksityiskohta näyttelyssä oli kuitenkin pieni kirjastohuone, jonka kokoelma oli Smithin toiveiden mukaan kerätty. 

Smith on aina puhunut kirjallisuuden puolesta ja korostanut, miten valtava vaikutus kirjoilla on ollut myös hänen omaan uraansa ja taiteeseensa. 

Mitään valtaisia yllätyksiä kirjastohuone ei Smith-fanille tarjoillut: mukana oli niin Bolañot, Rimbaudit, Ginsbergit kuin Burroughsitkin (joskin Jo Nesbon teokset hieman ihmetyttivät...*). 

Yhtä kaikki, sukellus Smithin kirjamaailmaan oli upea kokemus. 

Niin upea, että päätin juhlistaa Smithin pyöreitä vuosia ottamalla vuoden 2017 lukulistalleni ainakin muutamia kirjastohuoneesta löytyneitä kirjailijoita. Esimerkiksi näitä:

mm. Bertolt Brecht, André Breton, Emily Brontë, Charlotte Brontë
Albertine Sarrazin, Bruno Schulz, W. G. Sebald
Mm. Arthur Rimbaud, Fernando Pessoa, Sylvia Plath, Virginia Woolf, J.D. Salinger, Marcel Proust, Oscar Wilde
Haruki Murakami, Vladimir Nabokov
Marguerite Duras, Federico Garcia Lorca, Jean Genet

Smithin suosikkikirjalistauksia löytyy esimerkiksi täältä ja täältä. Myös lukemalla M Train -kirjan saa jo aika hyvän kuvan Smithin kirjallisesta mausta ja vaikutteista - suosittelen!

Vielä kerran: Happy Birthday, Patti Smith! Thank you for being in the world and for being so amazing! <3

________________________

*galleristi selitti, että Nesbon tuotanto oli otettu  mukaan siksi, että Smith on antanut äänensä Nesbon Blood on Snow -teoksen äänikirjaan. Smith on myös tunnettu siitä, että hän pitää dekkareista ja rikossarjoista - Nesbon teoksia hän on kuulemma kuitenkin moittinut liian rankoiksi.