10. heinäkuuta 2018

"Kaikki minussa tahtoo maalata"


Hyvää Suomen kuvataiteen päivää! 

Tänään 10. heinäkuuta 2018 tulee kuluneeksi 156 vuotta taidemaalari Helene Schjerfbeckin syntymästä. Jos (ja kun!) haluat juhlistaa yhden upeimman suomalaistaiteilijan elämää ja työtä, tässä yksi vinkki siihen: lue kirja!




Mila Teräksen romaani Jäljet on nautinnollinen lukukokemus, syväsukellus Helene Schjerfbeckin elämään, ajatuksiin, arvoihin ja - tietysti - taiteeseen. 

Jälkisanoissa Teräs kirjoittaa: "Romaanini on kirjallinen muotokuvani Helene Schjerfbeckistä. Vaikka se pohjaa todellisiin tapahtumiin, se ei pyri olemaan realistinen valokuva. Myös Schjerfbeck etsi kuviinsa jotakin muuta kuin realismin illuusiota."

Fiktiota siis, kuviteltua, mutta kuitenkin Schjerfbeckin todellista elämänkulkua seurailevaa. Teräksen kieli on viimeisteltyä, maalauksellista, sopivan hidasta - se herättää taiteilijan eloon kirjan sivuilla. Ja se herättää eloon intohimon, sen halun ja palon, joka nuoressa Helenessä syttyy, kun hän alkaa piirtää, kun hän saa käteensä pensselin. Ja myöhemmin piirustuskoulussa, kaltaistensa parissa ja galleriassa, kun hän näkee Fanny Churbergin maalaukset:

"Minusta Churbergin työt ovat rohkeampia ja omaperäisempiä kuin... miesten maalaamat maisemat, sanon ääntäni madaltaen. Ajattele, että nainen voi tehdä todellista taidetta. Nainen voi maalata jotakin väkevää ja epärunollista. Hella, minä luulen, että olen löytänyt esikuvani." (s. 34)


Teräs kirjoittaa taiteesta ja taiteilijuudesta hienosti, palavasti: millaista on omistautua kokonaan taiteelle, kaivata sitä, rakastaa sitä, upota siihen vaikka olosuhteet ympärillä olisivat millaiset tahansa - vaikka rahaa ei olisi, vaikka lähimmäiset väheksyisivät, vaikka kotimaan taidepiirit väheksyisivät, vaikka kotityöt painaisivat hartioita, ja kylmyys ja kipu ja epätoivo...

"Minä en halua ajatella elämääni jälkeenpäin, sitten, kun on jo liian myöhäistä maalata, ja tajuta, että se oli täynnä keittämistä ja siivoamista!" (s. 139)

***

Jäljet on kirja, joka herättää tunteita. Se herättää vihaa. Se herättää surua. On vavahduttavaa tajuta, miten myöhään Schjerfbeck alkoi saada arvostusta, miten vähän hän itsekään omiin töihinsä uskoi, miten pienin hinnoin hän niitä myi, miten vaatimatonta hänen (ulkoinen) elämänsä oli...

Schjerfbeckin kokeileva, rohkea, modernistinen ote ei ihastuttanut Suomessa, jossa puhkuttiin kansallisromantiikkaa, ja kun hänen terveytensä heikkeni 1900-luvun vaihteessa, lääkärin diagnoosi oli tämä:

"Hänen [lääkärin] mukaansa minulla on tyypillinen naisen hermosto, sellainen, joka ei kestä työn paineita, sillä olen niin tunnollinen, että ylirasitun opettajan toimestani ja taiteilijan ammatistani." (s. 119)

Teräs nostaa taidokkaasti esiin kysymykset naistaiteilijuudesta; siitä millaista oli (on?) olla nainen ja taiteilija. Mistä on täytynyt luopua? Millaisia karikkoja kulkea? Millaista halveksuntaa ja naureskelua sietää? Entä tarkoittiko avioliitto aina naisen uran loppua?

Näitä kysymyksiä pohditaan hiljaa, vaivihkaa, kirjan oman rauhallisen rytmin tahdissa, mutta silti painokkaasti; osoittaen että ilman näitä kysymyksiä ei voida olla.


Helene Schjerfbeck: Lukevat tytöt (1907)
Lähde:  Helene Schjerfbeck [Public domain], via Wikimedia Commons

Jäljet-romaanin lopussa on kattava lähde- ja inspiraatioluettelo, jonka avulla on helppo jatkaa Schjerfbeckiin tutustumista. Itse aion lukea lähiaikoina ainakin Rakel Liehun Helene-nimisen romaanin vuodelta 2003. Tämä Runeberg-palkittu teos on niin ikään muotokuva Schjerfbeckistä.

Lukupariksi Jäljille suosittelen vielä Pirkko Soinisen tuorehkoa romaania Ellen, joka tarkastelee toista saman aikakauden taiteilijaamme eli Ellen Thesleffiä. Nämä kaksi teosta keskustelevat upeasti keskenään, ne sykkivät elämää, taidetta ja taiteen tekemisen paloa ja piirtävät voimakkaita kuvia naisista, joiden kutsumuksena on ollut taiteilijuus.


_____________________
Mila Teräs: Jäljet
Karisto 2017
285 s.

26. kesäkuuta 2018

Päivän sitaatit Senecalta




"Ei aikamme ole vähäinen - tuhlaamme sitä paljon. Elämä on kyllin pitkä ja runsas, se riittää mitä suurimpien asioiden saavuttamiseen, jos vain sijoitamme sen viisaasti." (s. 26)

***

"Kaikki kiirehtivät elämäänsä, heidän ahdistuksensa tulee siitä, että he kaipaavat kiihkeästi tulevaisuutta ja ovat kyllästyneitä nykyhetkeen. Mutta se, joka kerää koko elämänsä omaan käyttöönsä, joka järjestää jokaisen päivänsä kuin se olisi koko elämä, hän ei sen enempää kaipaa kuin pelkää huomista." (s. 38)

***

"Olen usein ihmeissäni, kun näen ihmisten pyytävän toisiltaan aikaa, ja ne joilta pyydetään, ovat mitä suostuvaisimpia. Molemmat osapuolet kiinnittävät huomion vain siihen, mihin aikaa pyydetään, eivät aikaan itseensä. Sitä pyydetään niin kuin se ei olisi mitään, sitä annetaan niin kuin se ei olisi mitään. Kaikista asioista kallisarvoisimmalla leikitellään." (s. 39)

***

"Voidakseen tuntea itsensä on asetuttava testiin. 
Vain kokeilemalla saa selville, mihin pystyy." (s. 98)

***

"Puu ei tule sitkeäksi ja vahvaksi, jos sitä ei usein pieksä tuuli." (s.103)

***


_______________________________
Seneca: Elämän lyhyydestä 
Alk. noin 50 jKr.
Suomennos ja esipuhe Juhana Torkki
Otava 2018
111 s.

22. kesäkuuta 2018

Cornwall, Cornwall - mitä pakkaan mukaani?


Olen lähdössä pian Englantiin, Cornwalliin, St. Ivesiin. Olen haaveillut Cornwallista jo monta vuotta - muistaakseni siitä asti, kun luin Tori Amosin omaelämäkerran Piece by Piece ja tajusin Amosin asuvan Cornwallissa. Olen katsellut kuvia vihreistä nummista, pauhaavasta merestä, jyrkistä kallioista, majakoista... ja nyt, ihan kohta, näen ne kaikki itse. Tiedän jo rakastuvani tuohon seutuun, tiedän sen olevan mielenmaisemani... 

...noinkohan tulen enää koskaan takaisin...

Ennen reissuun lähtöä aion lukea vielä ainakin Mila Teräksen romaanin Jäljet, joka kertoo Helene Schjerfbeckistä - tuosta taiteilijasta, joka asui St. Ivesissä vuosina 1887-1889 ja rakasti kaupungin valoa, merta, satamia. Hän maalasi St. Ivesissä muun muassa kuuluisan Toipilas-teoksensa. 

Kuva: Tomi Reunanen


Mutta mitkä kirjat aion pakata mukaan reissuun? 

Olen tehnyt tärkeää valintatyötä pitkään ja hartaasti ja päätynyt lopulta kolmeen teokseen. Täyttä sattumaa on, että kyseiset kirjat on mainittu myös tämän vuoden Hyllynlämmittäjä-postauksessani!


1) Lydia Davis: The End of the Story

Matkoilla luen mielelläni englanniksi - se on yksi syy, miksi päädyin valitsemaan tämän kirjan. Ja toinen - tärkeämpi! - syy on se, että amerikkalainen Lydia Davis on kirjailija, jota HALUAN lukea. Minulla on tutina, että tämä tiiviin ja nopean (ns. flash fiction) kerronnan mestari hurmaa minut. The End of the Story on romaani muistoista, romaani kertomisesta, romaani tulkinnasta: nainen muistelee jo päättynyttä rakkaussuhdettaan, mutta lukija ei voi olla varma, mikä on totta ja mikä muistojen vääristämää, mikä nyt jo pelkkää fiktiota.


2) Virginia Woolf: A Room of One`s Own

Tiesittekö, että Virginia Woolf vietti lapsuutensa kesät juuri St. Ivesissä? Cornwallilla on ollut merkittävä vaikutus Woolfin tuotantoon, ja St. Ivesissä sijaitseva majakka Godrevy Lighthouse on juuri se majakka, josta Woolfin Majakka-romaani sai innoituksensa! Siksi on itsestään selvää, että haluan lukea reissussa Woolfia. Matkakirjaksi päätyi tämä feministinen kirjoittamisen klassikko, jonka olen opiskeluaikoinani tenttinyt, mutta nyt haluan lukea kirjan uudelleen, rauhassa, vapaasti. Ehkäpä rannassa, josta on näkymä Godrevy Lighthouseen...


3) Susan Sellers: Vanessa & Virginia

Susan Sellers on paitsi kirjailija itse, myös kirjallisuudentutkija, joka on tutkinut paljon muun muassa Virginia Woolfin tekstejä. Vanessa & Virginia on romaani siskoista, joista toisesta tulee taidemaalari (Vanessa Bell) ja toisesta kirjailija. Woolf on kuuluisampi kuin Bell, mutta tässä teoksessa äänen saakin Vanessa: hän kirjoittaa tilannekuvia sisarusten elämästä, puhuttelee Virginiaa sinänä. Pieni selailu paljasti, että St. Ives mainitaan tämänkin kirjan sivuilla.


Kuva: Tomi Reunanen




16. kesäkuuta 2018

Syksyn 2018 uutuudet: 8 kirjaa, jotka on pakko lukea




Kesä on juuri nyt kukkeimmillaan, mutta minä olen selannut jo kiivaasti kustantamojen syksyn 2018 uutuusluetteloita. Päällimmäinen ajatus: on tulossa isojen kotimaisten nimien syksy.

Uuden romaanin julkaisevat muun muassa Riikka Pulkkinen, Minna Rytisalo, Aki Ollikainen, Pirjo Hassinen, Tommi Kinnunen, Katja Kettu ja Asko Sahlberg

Esikoisteoksia näyttäisi ilmestyvän vähemmän kuin keväällä, mutta kiinnostavilta vaikuttavat ainakin Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus) ja Kirsikka Saaren Hölmö nuori sydän (Otava).


Alle olen poiminut kahdeksan teosta, jotka on aivan pakko lukea tulevana syksynä:


Rachel Cusk: Ääriviivat (S&S)

Kustantamo S&S tekee järisyttävän kulttuuriteon julkaistessaan suomeksi Rachel Cuskin Outline-romaanin. Se on hienoimpia kirjoja, mitä olen koskaan lukenut! Mietteitäni kirjasta täällä. Odotan (ja toivon!) kovasti, että S&S julkaisee suomennokset myös trilogian jatko-osista (Transit ja Kudos).


Sara Ehnholm Hielm: Ja sydän oli minun (Teos)

Esseeteos elämästä, kirjoittamisesta, lukemisesta, kustannusmaailmasta! Yes please! Sara Ehnholm Hielm on Förlaget-kustantamon kustantaja; hän on työskennellyt kirja-alalla viitisentoista vuotta ja sitten, vuonna 2015, hän päätti muuttaa vuodeksi Roomaan kirjoittaakseen oman kirjan. Ja tämä tässä on tuon matkan tulos. Syksyn kirjoista ehkä se, jota odotan kaikkein eniten!


Peter Sandström: Äiti marraskuu (S&S)

Tämä on tässä, koska noh, Peter Sandström. Häneltä nyt vaan haluan lukea kaiken. Kustantamo kuvaa Äiti marraskuuta episodimaiseksi teokseksi, joka jakaantuu kahdeksaan pohdintoon. Päähenkilön nimi on - tietysti - jälleen Peter, ja keskiössä on - tietysti - taas äitisuhde.


Vilja-Tuulia Huotarinen: Niin kuin minä heidät näin (Siltala)

Vilja-Tuulia Huotarisen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani - mahtavaa! Niin kuin minä heidät näin on koulumaailmaan (tai ainakin koulurakennukseen) sijoittuva yhdenpäivänromaani, jonka kerronta on kustantamon mukaan kaleidoskooppimaista, villiä, kiihkeää ja särisevää. 


Taina Latvala: Venetsialaiset (Otava)

Taina Latvalan tuotanto kiinnostaa, vaikka olen lukenut häneltä tähän mennessä ainoastaan novellikokoelman Ennen kuin kaikki muuttuu. Se olikin hieno! Venetsialaiset on Huotarisen kirjan tavoin yhdenpäivänromaani: vietetään kesän päätösjuhlaa ja mitä pidemmälle ilta etenee, sitä tiheämmäksi ja jännitteisemmäksi tunnelma muuttuu.


Sinikka Vuola & Tommi Melender: Maailmojen loput - kirjoituksia romaanitaiteesta (WSOY)

Esseet ovat uusi musta! Kiinnostavia esseeteoksia putkahtelee nyt sieltä täältä, ja esseistä koostuu myös tämä Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin superkiinnostava opus, jossa pohditaan romaanien lopetuksia: mistä romaanien loput rakentuvat? Millaisia ovat poikkeukselliset lopetukset? Vuola ja Melender käyvät kirjassa ns. esseedialogia. Lisäksi mukana on 30 miniesseetä.


Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava)

Uusi kirja Mia Kankimäeltä, wuhuuu! Rakastin Kankimäen esikoisteosta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja uskon, että tämä uutukainen on aivan yhtä ihana! Ymmärtääkseni tämäkin on eräänlainen matkapäiväkirja: nyt Kankimäki kulkee historian unohdettujen naisseikkailijoiden ja -taiteilijoiden matkassa.


Eveliina Nieminen: Late Bloomers (Kosmos)

Kosmos on mahtava pieni kustantamo, jonka listoilta tuntuu löytyvän kausi kaudelta yhä jännempiä teoksia. Nyt kiinnostuin erityisesti tästä Eveliina Niemisen englanninkielisestä novellikokoelmasta, joka kertoo ihmisistä suoritusyhteiskunnassa. Ihmisistä, jotka kehittävät itseään jatkuvasti, mutta hukkaavat lopulta itsensä - ja toisensa. Ajan hermolla oleva teos, uskoisin. Ja kiva lisä: novellikokoelma on kuvitettu pariisilaisen Cassandre Montoriolin näyttävillä piirroksilla.



4. kesäkuuta 2018

Kevään luettuja pikakelauksella (priorisoinnista, kirjoittamisesta)



Mitäkö olen tehnyt koko kevään, kun täällä blogissa on ollut niin kovin hiljaista? Olen kyllä lukenut, voi miten olenkaan lukenut! Mutta vapaa-aikani, sen olen joutunut (saanut!) käyttää muuhun - kirjoittamiseen, kyllä - mutta erilaiseen kirjoittamiseen, omaan, luovaan, kaunokirjalliseen, jotain, johonkin, sellaiseen. Eikä tämä ole ohi, ei, ei vielä ainakaan vuoteen. Katsotaan sitten, katsotaan, joskus myöhemmin, joskus. 

Yhä olen kyllä täynnä ideoita ja haaveita myös blogini suhteen, mutta nyt, tässä hetkessä, priorisoin jotain muuta, jotain mitä minun on pakko (ja palo!) tehdä nyt, juuri nyt.

Eli blogi, tämä tässä näin, tulee jatkossakin päivittymään harvoin. Ehkä kerran kuussa, ehkä kahdesti, tuskin useammin. Mutta lukeminen, se ei jää, ei tietenkään. Listaan yhä kaikki lukemani kirjat Luetut-välilehdille (vuosi 2018 täällä) ja lukemisiani voi seurata myös Instagramissa

Mutta koska olen tämänkin kevään aikana lukenut useita hienoja kirjoja, haluan tehdä niihin pikakelauksen tässä ja nyt. Näin:


Patrick Modianon Jotta et eksyisi näillä kulmilla sai miettimään sitä, miten usein haluaisimme vain livistää ihmisten luota, etääntyä, paeta... 
Peter Sandströmin Laudatur jätti mieleen vahvoja (absurdeja!) kuvia, karuselleja ja lipputankoja, joissa aikuiset miehet roikkuvat... 
Ossi Nymanin Röyhkeys nauratti ja hurmasi; se rehellisyys ja tarkka katse ihmiseen! ...
Jean Rhysin Huomenta, keskiyö räjäytti tajuntani, sai minut kirjoittamaan kolmea pistettä joka paikkaan... 
Iris Murdochin Meri, meri antoi minulle maiseman, miljöön, tunnelman - ja se hullu, pakkomielteinen rakkaus! (vai oliko se rakkautta...?)... 
Silvia Avallonen Teräs yllätti villiydellään, rujoudellaan, nuoruuden hurmiolla... 
Markku Pääskysen Hyvä ihminen herätti ajatuksen "haluan lukea tämän heti uudelleen" ja ajatuksen "haluan lukea Fernando Pessoaa"... 
Raija Siekkisen Häiriö maisemassa avasi toisella lukukerralla satoja ovia, satoja suuntia (uskallan sanoa: täydellinen kirja)... 
Samanta Schweblinin Houreuni hurmasi pimeydellään, outoudellaan, kultaisilla bikineillään... 
Marjo Vilkon Vilpitön sydän hämmensi; miten syvälle tunteiden syövereihin kielellä voikaan mennä... 
Saara Turusen Sivuhenkilö sai nauramaan ja itkemään, nyökyttelemään "juuri niin" ja tekemään omia klassikkolistoja (vain naisia, koska helvetti, miksi ei?)... 
Pirkko Soinisen Ellen ihastutti sujuvuudellaan ja intohimoisen naisen - taiteilijan! - kuvauksellaan... 
Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta - vau, Vau. VAU! Kerronnan, kielen ja rakenteiden aarreaitta!


Tällä hetkellä luen samanaikaisesti kahta kirjaa: Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaania (jonka luulin olevan lukematta, mutta jotenkin hämärästi tutulta tuntuu... ehkäpä kertaus ei ole kuitenkaan pahitteeksi) ja Leena Krohnin Kadotusta, jolta odotan paljon. Näistä ehkäpä myöhemmin jotain, jossain - jos ei täällä, niin ainakin Instagramissa!

11. toukokuuta 2018

Inspiraatio ja ihastus! Hannele Mikaela Taivassalo: Oi, tule katsomaan



Oi, toukokuu!

Olen lukenut ihanan kirjan. Olen lukenut sen toistamiseen. Koska se ei tyhjentynyt yhdellä lukukerralla, ei sinne päinkään ja yhä nytkin se on kuin aarteita ja salaisuuksia täynnä.

Hannele Mikaela Taivassalo nousi suosikkikirjailijakseni Monika Fagerholmin rinnalle luettuani puolitoista vuotta sitten hänen romaaninsa In transit (2016). Se vei minut hurmioon, jollaiseen en lukijana ihan hirveän usein pääse. Ja sitten, mikä onni: löytyi toinen kirja - jo 2010 ilmestynyt - jossa on samat hurmion ainekset!

Oi, tule katsomaan on hullaannuttava, parfyymeilta tuoksuva mysteeri, jonka takakannessa lukee: On vain loppu.

Ja tuosta lopusta kirja kertoo. Tavallaan. Kiertäen, kaartaen - ja hetkittäin hyvin suoraan. Ja kertoessaan se poimii lukijan mukaansa: puhuttelee, sinuttelee, ottaa viereensä käyttämällä me-muotoa, esittämällä kysymyksiä. On oltava hereillä, on oltava valpas. Kuka lopulta kertoo? Onko se tuo hiuksensa punaiseksi värjännyt nainen? Onko se aina hän vai vielä joku muu? Kuka?

Rakastan tällaista kertojalla leikittelyä. Ja sitä, ettei kertojakaan aina tiedä. Hänkin on epävarma, ja usein pelkkien huhujen ja arvailujen varassa:

"Mies taitaa tuoksua hunajalle. Ehkä myös raudalle." (s. 41)

Siinä sitä sitten yhdessä arvaillaan, miltä mies tuoksuu - minä ja kertoja. Ihanaa!

***

Oi, tule katsomaan rakentuu toistolle. Tiettyjä asioita, esineitä, nimiä ja tilanteita toistetaan, toistetaan, toistetaan. Parfyymeja, puuteripapereita, lokkeja, ohuita ovia, kaupunkeja ja savukkeita. Hetkeä, jolloin nainen makaa parkettilattialla pää haljenneena. Hetkiä, jolloin talon asukkaat jäävät hiiviskelemään porraskäytäviin, kuuntelemaan ohuiden ovien takaisia keskusteluja, lihavan miehen kaunista laulua.

Kaikki pyörii ikään kuin ympyrää. Asiat ja ihmiset tulevat, katoavat ja palaavat. Lomittain, limittäin, yhteen kietoutuneina. Salaperäinen tunnelma syntyy juuri tästä: asioita toistetaan, niissä viivytään, niihin pysähdytään. Niitä tuoksutellaan. Mutta silti jotain jätetään sanomatta tai se sanotaan epäillen, kuin ehdotuksena: näinkin voisi ehkä olla.

***

Kuten Fagerholm, myös Taivassalo taitaa kaksoispisteiden (ja toki muidenkin välimerkkien) hurmaavan käytön. Vaikka näin:

"Ulkona: Pimeys. Öinen meri." (s. 71) 

tai näin:


"Illan tullen kaikki tuoksumuistot vyöryvät nenäluun alla olevista aukoista: makeat ja sokeriset, brutaalit myskinsuolaiset, mentolinvahvat urheilumausteiset. Alta huokuva hiki. Ja tietenkin: alkoholi." (s. 17-18)

Ah, rakastan!

Ja muutenkin: kieli kieli kieli! Niin pidäkkeetöntä, omalaatuista, kokeilevaa, leikkisää. Voisin lukea tällaisia lauseita loputtomiin. En tarvitsisi tarinaa, en välttämättä edes henkilöhahmoja. Nämä lauseet,  tämä rytmi - ne riittäisivät.

***

Taivassalon tekstissä väreilevät aistit ja tilat. En ole ehkä koskaan aiemmin lukenut romaania, jonka maailma on näin täynnä tuoksuja, esimerkiksi santelipuuta, vaniljaa ja magnoliaa. Tuoksumaailman kruunaa se, että yksi henkilöhahmoista - tuo nainen, jonka hiukset on itse muotoiltu ja kiinnitetty laineille - työskentelee risteilylaivan kemikaliossa; kimaltavien parfyymipullojen keskellä. Hajuaistin lisäksi keskiöön nousee tuntoaisti, kosketus - ja kosketuksen kaipuu. Kuten In transitissa, myös tässä teksti on kaikkineen hyvin fyysistä: se, mitä ihmisen kehossa tapahtuu, on kiinnostavaa:

"Matka oli pitkä, ja tässä suuressa ja juhlavassa talossa toisessa maassa hän tuntee itsensä pieneksi mutta ärsyttäväksi poimuksi valkoisessa lakanassa. Hänen takkinsa on aivan liian punainen, hän tuntee rypyt suun ympärillä, tuntee miten meikkivoide kiristää silmiä ympäröivää ohutta ihoa, kuinka sekin kurtistuu kuin huonosti pingotettu lakana, jo nyt." (s. 130)

Ja vielä, nopeasti: tilat. Oi, tule katsomaan rakentuu vahvasti miljöiden ympärille, tilojen ja paikkojen synnyttämälle tunnelmalle. On kaksi kaupunkia - Helsinki ja Tukholma - joiden välissä makaa meri. Ja on laiva, joka seilaa noiden kahden kaupungin väliä; ja laivassa kemikalio, pieni hytti, tax free -kauppa ja tanssilattia. Ja on vihreä kerrostalo, jonka asuntojen ovet ovat ohuet ja on opperatalo, jossa kristallit välkehtivät.

Näiden paikkojen ympärille kuroutuu upea, upea teos. Ehkä tarinakin.

***

Haastattelen Hannele Mikaela Taivassaloa Lahden pääkirjastossa ke 16.5.2018 klo 18. Lisää tapahtumasta täällä.



______________________________
Hannele Mikaela Taivassalo: Oi, tule katsomaan
Alk. Åh, kom och se här (2010)
Suom. Raija Rintamäki
Teos & Söderströms 2010
235 s.


30. huhtikuuta 2018

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät




Kun palasin Australiasta Suomeen, aloin heti haaveilla uudesta matkasta, uusista reissuista. Vaikka rakastan rauhaisaa kotoeloa, tarvitsen tietyin väliajoin uusia tuulia, uusia paikkoja, uusia kuvioita. Mikään ei kauhistuta minua niin kuin jämähtäminen, päivät jotka toistuvat liian pitkään liian samanlaisina. 

Ensiavuksi matkakuumeeseen otin Terhi Rannelan tänä keväänä ilmestyneen matkapäiväkirjan Kesyt kaipaavat, villit lentävät. Ja miten ihana kuumekumppani se olikaan!

Rannela on paitsi tuottelias kirjailija, myös intohimoinen matkaaja. Ja matkoillaan hän kirjoittaa erillistä matkapäiväkirjaa, joka syntyy juuri siinä hetkessä, lentokoneessa, puiston penkillä, museon kahvilassa, hotellihuoneen sängyssä juuri ennen nukahtamista. Lauseet tallentavat muistiin sen, minkä unohdamme nopeasti.

*

Jo tässä kohtaa minua kaduttaa, että en ole itse pitänyt säännöllistä matkapäiväkirjaa. Päiväkirjasta puhumattakaan. On pelottavaa, miten paljon en enää muista.

*

Kesyt kaipaavat, villit lentävät koostuu Rannelan matkakertomuksista viimeisten kymmenen vuoden ajalta. Maita ja kaupunkeja on paljon: kuljemme Atlantic Citystä Pekingin liepeille, Gambiasta Edinburgiin, Bristolista Trondheimiin, Bretagnesta Islannin Länsivuonoille. Viivähdämme kirjoitusretriitissä Pallas-Yllästunturin kupeessa, lennämme ex tempore -matkalle Singaporeen ja kolmen viikon reissulle Uuteen-Seelantiin. Lopulta päädymme Hannoveriin, jossa Rannela asui syksyn 2017 ja työsti muun muassa tätä kirjaansa.

Rannelan matkassa on hyvä kulkea. Hän puhuu asioista, joita itsekin matkoillani (ja kotonani) ajattelen. Hän pohtii tarvetta oppia uutta, olla utelias. Hän kirjoittaa luovuudesta, luomisesta; siitä, miten ja missä teksti ja tarina syntyvät. Hän kaipaa sekä vähävirikkeisyyttä että seikkailuja. Aina silloin tällöin hän haluaa tehdä matkan aivan yksin, ja melko usein hiljaisuus on parasta mitä voi ikinä olla.

Pidin kovasti siitä, miten Rannela kuljettaa matkapäiväkirjoissaan mukana kirjoittamista ja lukemista. Hän tekee matkoja myös istumalla sohvannurkassa, lukemalla kirjoja eri puolilta maailmaa. Kun Rannelan Japanin-matka peruuntuu maanjäristyksen takia, hän alkaa lukea japanilaisen Yasunari Kawabatan romaania Tuhat kurkea

*

Rannela - kuten minäkin - on matkaunelmia täynnä. Tästäkin hän kirjoittaa:

"Lentokentällä, jossa maailma on kutsuvasti auki joka suuntaan ja jossa se suorastaan huutaa tule, tule, tule, mietin, pitäisikö ihmisen unelmien olla kohtuullisia. Pienempiä. Kenen äänellä sisäinen ankeuttajani puhuu? Sisäänrakennetun luterilaisen syyllistäjän? Ihmisen, joka haluaa pienentää toista?  
Miten sillä on varaa matkustaa niin usein? Tai aikaa? Helppoahan se on, kun ei ole lapsia. Kun ei ole lemmikkejä. Kun ei ole omaa autoa. Kun ei ole 25 vuoden asuntolainaa. Normaalit ihmiset tekevät töitä yhdeksästä viiteen. Perinteinen elämä on ainoa oikea elämä. 
Vastaan itse: Kenelle muulle olen haaveistani tilivelvollinen paitsi itselleni?" (s. 117)


Kiitos tästä. Ja niin, uusi matka on muuten varattu. Kohteeseen, joka on ollut haaveissani jo pitkään. Kahden kuukauden päästä lähdetään! Silloin kirjoitan varmasti omaa matkapäiväkirjaa.

___________________________________________
Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät - matkapäiväkirjani sivuilta
Karisto 2017
219 s.