28. elokuuta 2016

Lomalla luettua - tervetuloa syksy!

Sitaatti seinältä Edinburgh International Book Festivaleilla 8/2016


Olen ollut kuluneet kolme viikkoa kesälomalla. Lomasäät ovat olleet jokseenkin mielenkiintoiset, mutta siitä huolimatta loma on ollut hyvä ja rentouttava. 

Olen sukuloinut Pohjanmaalla, pyöräillyt enemmän kuin alkukesänä yhteensä, pällistellyt taidetta ja lukuisia elokuvia, istunut meren äärellä kuohuviinilasin kanssa, osallistunut kahdelle tanssitunnille (minä, joka en IKINÄ muka tanssi muuten kuin pikkuhuppelissa), nähnyt ystäviä (mm. yksi riemastuttava re-union neljäntoista vuoden jälkeen), lennähtänyt Skotlantiin ja piipahtanut myös Edinburghin kirjamessuilla

Olen kuunnellut paneelikeskusteluja kirjallisuudentutkimuksen tulevaisuudesta ja hyönteissyönnistä. Olen maistellut oluita ja koukuttunut täysin Netflixin Bloodline-sarjaan. Olen siivonnut kirjahyllyni, ruokakaappini. Ja olen kirjoittanut. Olen lukenut.

Huomenna palaan takaisin töihin, hieman uusiin kuvioihinkin siellä ja luulen, että olen valmis. Ihana syksy, lempivuodenaikana.

Lomani ajan olen viettänyt hiljaiseloa täällä blogin puolella. Olen kuitenkin lukenut seitsemän kirjaa, joista varsinkin yksi ravisteli rajusti. Kuusi muuta olivat kaikki hyviä lukukokemuksia - mainioita valintoja lomailun lomaan. 


Tove Jansson & Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari 
WSOY 1996, Suomennos Liisa Ryömä, 102 s.


Kirja koostuu Toven tarinoista ja Tuulikin grafiikasta. Ollaan Klovharun saarella, paikassa jossa pariskunta vietti lähes kolmekymmentä kesää 1960- ja 1990-luvuilla. Kirjassa on lämmin, seesteinen ja välillä myös humoristinen tunnelma - tämä oli täydellinen lukuvalinta murskaavan A Little Lifen jälkeen.

Haru, eräs saari on helppo nähdä sisarteoksena muutama vuosi aiemmin ilmestyneelle Reilua peliä -tarinakokoelmalle. Myös tässä on lempeää pitkän parisuhteen kuvausta, pientä touhuilua ja puhdetta luonnon helmassa, tilannekuvia, lintuja ja työtä, hiljaisuutta.

Erityisen koskettavaa oli lukea siitä, miten Tove alkaa viimeisenä saarikesänään pelätä merta, vaikka aina aiemmin meren äärellä asuminen on ollut hänelle unelma ja suuret aallot ovat merkinneet seikkailua.


Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus 2016, 234 s.


Rytisalon esikoinen on salakavalasti kasvava ja raa`istuva romaani. Kirjan alku on hiipivä, ehkä
vähän liiankin runollinen ja kaunis, mutta hiljalleen elämän rajuus ja ihmisen pahuus kurkottavat kouransa kaikkialle.

Kirjassa on kolme kertojaa, joilla jokaisella on oma tunnistettava äänensä - nimihenkilö Lempi, jonka ympärille koko tarina rakentuu, ei saa kuitenkaan ääntä lainkaan. Tämä asetelma tuo mieleen Jonas Hassen Khemirin Kaikki se mitä en muista -teoksen. 

Kirjan kieli on hieman vanhahtavaa, mikä sopiikin tietysti aikakauteen; Lapin sodan melskeeseen. Nopealukuinen, mukavan kevyt ladonta. Erityisesti pidin siitä, että Rytisalo ei selitä mitään asioita puhki, useasti vain vihjaa; lukija arvostaa tällaista luottamusta.


Deborah Levy: Hot Milk
Hamish Hamilton 2016, 218 s.


Man Booker Prizen pitkälistalle kivunnut Deborah Levyn Hot Milk on persoonallinen, juonettomuudellaan koukuttava tutkielma tyttären ja äidin suhteesta - repivästä, tukahduttavasta, tarrautuvasta. Se kysyy, milloin ihmissuhteesta tulee enemmänkin taakka kuin onnen lähde.

Teoksen pääasiallisena tapahtumapaikkana on Almerian rannikkokaupunki Länsi-Espanjassa. Siellä tytär Sofia pyristelee irti menneisyydestään, miettii tulevaisuuttaan, riuhtoo itseään ihmissuhteiden viidakossa. Äiti Rose puhuu hänelle käskylausein, vähättelevin äänenpainoin. Kreikkaan paennut isä ei ole yhtään sen mukavampi tapaus.

Levy on hauska, jopa absurdi. Hän leikittelee seksuaalisuudella ja on terävän feministinen pohtiessaan sukupuolirooleja. Kirjassa on myös hieman ironista uskontokritiikkiä, mistä pidin kovasti.

Hot Milk ei ollut minulle aivan yhtä hurmaava lukukokemus kuin Levyn aiempi romaani Uiden kotiin, mutta luulen sen johtuvan enemmänkin kirjan kerroksellisuudesta kuin keveydestä. Tämä teos vaatisi toisen lukukerran, jotta sen kaikki neroudet paljastuisivat.



Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
Atena 2016, 344 s.


Tässäpä Rytisalon Lempin lisäksi jo toinen syksyn kotimainen esikoisromaani! Lifländerin kolmiodraamaa puiva teos on lähtökohdiltaan varsin tavanomainen tarina ja sen kerrontakin tuntuu hyvin traditionaaliselta. Kieli on hallittua ja etenkin alkupuolella liiankin tarkkaa ja selittävää.

Onneksi Lifländer kuitenkin uskaltaa lisätä kierroksia: kirjan edetessä kieli muuttuu, irtoaa kaavoistaan ja vyöryy kohti - näin tapahtuu etenkin niissä luvuissa, joissa äänessä on Helmi - petetty vaimo. Helmi on nainen, joka rakastaa vauhtia ja liikkumista, Volvon ratissa istumista. Kunpa hän olisi päässyt säteilemään kirjassa vielä enemmän; kunpa hän ei olisi ihan niin paljon vain tyytynyt.

Kolme syytä elää on moniääninen ja eri aikatasoilla hyppivä kirja. Se on silti hyvin nopealukuinen - teos veti minut samanlaiseen lukusukkulaan kuin Kristiina Bruunin Kaikki mikä on sinun -esikoinen viime syksynä. Lifländerin teos on lohdullinen ja lämmin, mutta ehkä minun makuuni vähän liiankin kiltti. Tiivistääkin olisi voinut. Kirjassa on joka tapauksessa paljon ajateltavaa, vaikkapa tämä:

"Matka oli ollut ehkä virhe, mutta hän oli tyytyväinen, että oli tehnyt sen. Elämässä ei lopulta ollut kovinkaan monta virhettä, joita hän ei olisi halunnut tehdä, koska niitä oli kaikkein mielenkiintoisinta muistella jälkikäteen." (s. 284)


Malin Kivelä: Muualla
Teos & S&S 2013, Suomennos Laura Jänisniemi, 276 s.


Wow! Tässä on se lomani ravistelevin kirja. Malin Kivelän ensimmäinen suomennettu romaani Muualla (alk. Annanstans) tarttui matkaani puolivahingossa; en tiennyt kirjasta/kirjailijasta juuri mitään etukäteen. Tämä Kivelän kolmas romaani oli kuitenkin ihana löytö, juuri sellaista kirjallisuutta, joka viehättää minua. Juoni häilyy epämääräisenä taustalla, tärkeintä on tunnelma, hetket, kieli joka liikkuu täydellisessä rytmissä.

Kivelä kertoo neljän sukupolven naisten tarinat, siirtyy näppärästi 20-luvulta 90-luvulle, Helsingistä New Yorkiin. Molempien kaupunkien syke on kuvattu upeasti. Kieli lähenee paikoin proosarunoa, hetkittäin saan erittäin vahvoja Monika Fagerholm -viboja (mikä on kiinnostavaa siksikin, että Kivelä kiittää Fagerholmia kirjan kiitoslistassa).

Kirjan rakenne on jännittävä, omaperäinen, rakeinen. Äänen saavat Helga, Vailet ja Nina, mutta yhden sukupolven nainen, Lida - se hurjapäisin, kuumeisin, maailmaan kadonnut - rakentuu vain muiden kertomusten kautta. Kantavina teemoina ovat lähteminen ja jääminen, moottoriteiden kutsu, vapauden kaipuu, levottomuus ja koti. Vaikkapa näin:

"Ihminen jähmettyy muottiin, jähmettyy niin helposti, sulkeutuu. Ei ole yhtään nelikymppistä jonka kasvoilla ei näkyisi merkkejä laiskuuteen perustuvista valinnoista. 
On oltava varuillaan. Koko ajan, koko ajan.
Elämänasenteena epävarmuus.
Siihen me uskomme.
Eikö niin?" (s. 20)

"Mitä enemmän on kotona, sitä enemmän haluaa olla kotona." (s. 213)


Kivelän muut romaanit ovat Australien är också en ö (2002) ja Du eller aldrig (2006). Olisiko tässä hyvä hetki lukea jotain myös ruotsiksi? Vai uskaltaisiko vielä odottaa suomennoksia?


Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
Tammi 2010 (1. p. 1967), Suomennos Inkeri Hämäläinen, 112 s.


Meidän taloudessa oli reilu viikko sitten oikein Capote-päivät. Mies luki Kylmäverisesti-romaania (kuulemma alku erinomainen, loppu vähän tympeä) ja minä leijuin Aamiainen Tiffanylla -pienoisromaanin pyörteissä.

Tartuin kirjaan ennen kaikkea siksi, että siinä on aineksia, joita tulen mahdollisesti käyttämään omissa kirjoitustöissäni, joten luin teosta hivenen rajatusta näkökulmasta. Joka tapauksessa pidin Capoten tyylistä, räiskyvästä mutta myös älykkäästä ja surumielisestä Holly Golightlystä, kepeästä dialogista, New Yorkin tuoksuista, synkemmistäkin sävyistä kaiken juhlimisen ja pintaliidon taustalla.

Katsoin myös kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, joka oli paljon kevytmielisempi ja siirappisempi kuin kirja. Leffan ja kirjan tarinapolut eroavat aika paljonkin ja kirja on ehdottomasti se, joka kouraisee syvemmältä - ja tekee Hollysta kiinnostavan klassikkohahmon.

Tähän teokseen palaan vielä.


Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
Otava 2000, 199 s.


Joel Haahtela, ah! Sijoitan hänet jonnekin samoille linjoille sellaisten suosikkikirjailijoideni kanssa kuin Per Petterson, Johan Bargum, Kjell Askildsen ja Helmi Kekkonen. Tiheä ilmaisu, kirkas lause, hiipivä tunnelma. Keskiössä ihmissuhteet - ne hetket, jolloin mietimme, kuka toinen on ja kuka minä?

Tämä Haahtelan toinen romaani kertoo vastavihitystä pariskunnasta, joka muuttaa valkoiseen taloon meren rannalle. Eletään 70-luvun alkua, lahkeet lepattavat ja naapurissa asuu hippejä. Salaperäisiä, kiehtovia, vetäviä hippejä.

Tunnelma on salamyhkäinen ja arvoituksellinen, ehkä jopa pahaenteinen. Ulkoisesti ei tapahdu juuri mitään, mutta sisällä kuohuu. Tällaisen fiiliksen luojana Haahtela on mestari!

Haahtela leikittelee kirjassa paljon seksuaalisuudella ja eroottisella latauksella, mutta onnistuu siinä vain osittain: kirjassa katsellaan ja kosketellaan rintoja mauttoman paljon - tai ehkä vain mauttomasti, en minä tiedä. Se kuitenkin särähti itselleni silmään muuten hienossa teoksessa.



7. elokuuta 2016

Hanya Yanagihara: A Little Life


Olen juuri aloittanut kolmen viikon kesälomani, ja valikoin parhaillani lukemista lomani ajaksi. Kaipaan kipeästi iloa ja kepeyttä. Kieltä, joka jättää asioita sanomatta, piilottaa niitä rivien väleihin. Kaipaan lempeyttä, ehkä jopa onnellisia loppuja. Hiljaisuutta, pieniä tarinoita, tuulahduksia. Runoja.

Kaipuuni johtuu kirjasta, jota olen lukenut viimeisen kolmen viikon ajan ja jonka sain päätökseen tänään.

Amerikkalaisen Hanya Yanagiharan A Little Life on musertava, raaka, toivoton romaani. Upea teos, joka saa lukijan vapisemaan ja kuiskaamaan: ei enää, eihän enää? Ja sitten, jälleen: murskaus. 

Tämä kirja ei tehnyt minulle hyvää, mutta en kadu hetkeäkään, että luin sen. Vaikka A Little Lifessä niin monen ihmisen elämä tuhoutuu, mikään kirja ei ole opettanut arvostamaan elämää yhtä paljon.

Palkintoehdokkuuksia (mm. Baileys Women`s Prize of Fiction, Man Booker Prize, National Book Award) rohmunnut A Little Life kertoo neljästä kaveruksesta, jotka muuttavat opintojensa jälkeen New Yorkiin luomaan uraa ja toteuttamaan unelmiaan. Heistä jokainen on lahjakas ja valmis tekemään rutkasti töitä omalla alallaan: Malcolm arkkitehtinä, JB kuvataitelijana, Willem näyttelijänä ja Jude lakimiehenä. Ystävyys kannattelee heitä: se on maaperä, josta he ponnistavat.

Vaikka olin kuullut jo etukäteen, että kirja on rankka, odotin silti jonkinlaista miespuolista versiota Sinkkuelämästä: ihmissuhdesotkuja, työkuviota, bileitä ja minglausta coctailpartyillä, kokoontumisia vakkarikapakkaan ystävänelikon kesken. 

Ja tosiaan, tavallaan sainkin näitä kaikkia. 

A Little Lifen pohjavire on kuitenkin äärimmäisen synkkä: menneisyydessä on tapahtunut asioita, jotka heittävät sankan sumupilven nykyisyyden ylle. Vaikka tämä hetki olisi kuinka onnellinen tahansa, vaikka ympärillä olisi ihania ihmisiä, vaikka omistaisi upean loft-asunnon keskeltä New Yorkia ja matkustelisi sekä työkseen että huvikseen ympäri maapalloa, elämä voi silti tuntua pahalta, väärältä, kestämättömältä. 

Voi tuntua jopa siltä, että ei ole ansainnut tätä onnea. Että pian kaikki paljastuu, että pian kaikki huomaa, miten turha ja iljettävä olen.

En halua lähteä avaamaan kirjan juonta tai tapahtumia tässä tämän enempää. En näe siinä hirveästi järkeä ja - myönnettäköön - en ehkä enää kestäisi palata kirjan yksityiskohtiin uudelleen. Yanagihara ei säästä lukijaansa yhtään, ei milliäkään. Teos on väkivaltainen ällöttävyyteen asti, jopa epäuskottavuuteen asti. Lukija haluaa ajatella näin: eihän kaikki tämä kauheus voi millään osua yhden ihmisen kohdalle? eihän maailma voi olla sellainen? ei sentään näin paha?

Ja sitten kuitenkin: ehkä se voi. Ehkä se on.

Tätä kirjaa et taatusti lue kuivin silmin. Etkä miettimättä ihmisiä, jotka ovat olleet elämässäsi ja ovat siinä nyt. Koska: juuri heistä nousee kuitenkin myös toivo. Mahdollisuus, että kaikki voisikin olla jatkossa paremmin.

____________________________________
Hanya Yanagihara: A Little Life
Picador 2015
720 s.

5. elokuuta 2016

Eläköön essee! - Jonathan Franzen: Yksin ja kaukana


Kirsin Book Clubin Airi haastoi minut noin kuukausi sitten mukaan Eläköön essee! -haasteeseen, jonka tarkoituksena on nostaa esiin esseekirjallisuutta. Alunperin haasteen pani alulle Marjatta.

Kiitän haasteesta: se innoitti minut viimein tarttumaan Jonathan Franzenin esseisiin, joita olen jo pitkään halunnut lukea. 

Franzenilta on suomennettu kaksi esseekokoelmaa: Epämukavuusalue (2012) ja Yksin ja kaukana (2013). Näistä Yksin ja kaukana vaikutti selvästi kiinnostavammalta: se on sekalainen kokoelma tekstejä vuosilta 1998-2011, painopiste ainakin äkkivilkaisulla kirjoittamisessa, kirjallisuudessa ja myös: linnuissa. Epämukavuusalue puolestaan lähestyy muistelmateosta, sillä se kertoo ilmeisen totuudenmukaisesti Franzenin omasta nuoruudesta.

Eli: lainasin Yksin ja kaukana -kokoelman ja päätin lukea esseen päivässä. Lopulta lukutahtini oli kuitenkin selvästi ripeämpi, sillä kaksikymmentä esseetä tuli luettua reilussa viikossa. 

Ja miltäkö se tuntui?

Ensinnäkin harmitti. Siis se, että luen esseitä niin vähän. Blogini elinaikana olen lukenut kolme esseeteosta, joista tämä on siis se kolmas. Se on liian vähän, kun miettii, miten paljon olen niistä kaikista nauttinut.

Toiseksi olin ihastuksissani kuin pieni lettipäinen tyttö. Kihertelin Franzenin jutuille, luin häntä töissä ruokatauoilla enkä olisi voinut toivoa parempaa ruokaseuraa. Hänen setämäinen ärsyyntymisensä nykytekniikasta (miksi emme yhä voisi vain käyttää WordPerfectiä!) ja siitä, että ihmiset huutavat täpötäydessä bussissa puhelimiinsa i love you ja muuta henkilökohtaista, on hellyttävää. Se saa minut kääntämään esiin Franzenin kuvan kansilehden liepeessä ja ihan pikkuisen silittämään tuota paksua tuulitukkaa.

No niin, asiaan.

En tiedä, kuinka mainio tämä kokoelma mielestäni olisi, jos en olisi koskaan aiemmin lukenut Franzenia ja jos en olisi ollut aivan pähkinöinä etenkin hänen Vapaus- ja Muutoksia-romaaneistaan. Jos en olisi fangirl, en ehkä olisi jaksanut lukea koko teosta sillä intensiteetillä, jolla sen nyt luin.

Yksin ja kaukana on nimittäin aika epätasainen pläjäys. 

Sen pitkä nimiessee on upea tarina siitä, miten yksinäisyyttä kaipaava julkkiskirjailija pakenee Masafueran saarelle: paikkaan, joka sijaitsee eteläisellä Tyynellämerellä, todellakin kaukana kaikesta, liki mahdottomien liikenneyhteyksien päässä. Saarella hän muistelee itsemurhan tehnyttä hyvää ystäväänsä, kirjailija David Foster Wallacea (ja ripottaa tämän tuhkia mereen), lukee Robinson Crusoeta, yrittää bongata juanférnandezintulikulman (siis linnun, äärimmäisen uhanalaisen), miettii yksinäisyyden olemusta ja lopulta: potee koti-ikävää.

Kertakaikkisen nautittavaa luettavaa.

Kuten on myös essee "Omaelämäkerrallisesta romaanikirjallisuudesta", jossa Franzen avaa omaa kirjoittamisprosessiaan ja vaikutteitaan. Hän kertoo erityisesti Muutoksia-romaanin synnystä - ja häpeilemättä myös synnytysvaikeuksista. Luin tätä kieli pitkällä, intensiivisesti. Essee on tunnemylly, joka jättää jälkeensä paljon. Esimerkiksi ajatuksen kirjallisista ystävistä ja vihollisista:

"Minun on mahdoton kirjoittaa uutta romaania löytämättä ensin uusia ystäviä ja vihollisia. Saadakseni alulle romaanini Muutoksia ystävystyin Kenzaburõ Õen, Paula Foxin, Halldór Laxnessin ja Jane Smileyn kanssa. Ennen Vapauden kirjoittamista löysin uusiksi liittolaisikseni Stendahlin, Tolstoin ja Alice Munron." (s. 138)


Alice Munro, tosiaan. 

Yksin ja kaukana -kokoelmassa on useampia kirjallisuusaiheisia esseitä (kritiikkejä, esipuheita, mitä lie), joista hekumallisimmaksi nousee Alice Munroa käsittelevä teksti. Siinä Franzen yrittää löytää syitä sille, miksi Munron maine ei vastaa läheskään hänen ansioitaan (essee on kirjoitettu vuonna 2004 eli liki kymmenen vuotta ennen Munron saamaa Nobelia). 

Franzenin kirjoitus henkii aitoa ihailua, jopa oppipoikamaisuutta. Hän pyörittelee Munron tekstejä ympäri ämpäri ja päätyy lopulta harmittelemaan ylipäätään sitä, että novellistiikkaa ei arvosteta samoin kuin romaania. Hän siteeraa Times Book Reviewin ex-päätoimittajaa Charles McGrathia, joka on verrannut nuoria novellisteja "ihmisiin, jotka opettelevat pelaamaan golfia uskaltautumatta ikinä golfkentälle ja jotka sen sijasta lyövät palloa harjoituskentällä". 

Entäs se epätasaisuus?

Kokoelmassa on pari pitempää matkaesseetä, jotka ovat sinänsä kiinnostavia ja äärimmäisen tärkeitä, mutta aivan väärässä paikassa. Näissä esseissä Franzen matkustaa Kiinaan ja Välimeren maihin (mm. Kyprokselle, Maltaan ja Italiaan) ja raportoi niiden ympäristöongelmista - erityisesti lintujen kaltoinkohtelusta ja (sala)metsästyksestä. 

Franzen on intohimoinen lintuharrastaja (en voi olla ajattelematta Vapauden Walteria) ja hänen surunsa on käsinkosketeltavaa, kun hän näkee liimatikkuihin juuttuneita sieppoja Kyproksella tai häkkeihin suljettuja peippoja kiinalaisella lintutorilla. 

En harmittele näiden tekstien lukemista, mutta harmittelen sitä, että luin ne tässä yhteydessä. Yksin ja kaukana olisi ollut koherentimpi kokonaisuus, jos esseiden tematiikka olisi ollut rajatumpi. Nyt lopputulos vaikuttaa hieman siltä, että kirjaan on tungettu kaikki Franzenin vuosien kuluessa kirjoittamat esseet ja ainoa lajitteluperuste on vuosiluku: esseet kulkevat kirjassa uusimmasta vanhimpaan.

Yhtä kaikki, Franzen on <3

*

Eläköön essee! -haaste on tainnut kiertää jo niin monessa blogissa, että en haasta enää nimeltä ketään. Jos kuitenkin juuri SINÄ haluaisit osallistua haasteeseen, just do it!

__________________________________
Jonathan Franzen: Yksin ja kaukana
Alk. Farther Away (2012)
Suom. Raimo Salminen
Siltala 2013
338 s.


31. heinäkuuta 2016

Klassikkohaaste, osa 3. Margaret Atwood: Orjattaresi




Klassikkohaaste on täällä taas! 

Haasteen kolmatta kierrosta emännöi 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogi. 

Itse ilmoittauduin mukaan haasteeseen hyvissä ajoin, ja valitsin luettavakseni Margaret Atwoodin vuonna 1985 ilmestyneen Orjattaresi-romaanin. Vaikka kirja ei ole iältään edes minun ikäiseni, se on ainakin omassa päässäni muotoutunut jo aidoksi (feministiseksi) dystopiaklassikoksi. 

Laitoin sanan feministinen sulkumerkkeihin, sillä odotin kirjalta vieläkin rajumpaa tai selvärajaisempaa feminismiä kuin mitä lopulta sain. Ylipäätään teos oli ehkä hillitympi kuin oletin. Sen kerronta ei missään vaiheessa "räjähtänyt", vaan pikemminkin myöntyi ja taipui - ja juuri sillä tavalla se onnistui herättämään minussa kauhun ja vihan.

***

Orjattaresi sijoittuu kuvitteelliseen Gileadin valtioon, joka on mitä ilmeisemmin ollut aiemmin Yhdysvallat. Vanhatestamentilliset fundamentalistit ovat ottaneet vallan, sotakoneet pauhaavat ja valloittavat uusia alueita. Vääräuskoiset ja toisinajattelijat tapetaan ja heidän ruumiinsa ripustetaan näkyville muistutukseksi kaikille muille: Näin käy jos et tottele.

Vapaus ja sen riisto ovat kirjan painavinta tematiikkaa. Atwood näyttää, millainen on yhteiskunta, jossa ihmisellä ei saa olla enää omaa tahtoa, omia suunnitelmia, omia ajatuksia, omia haluja. Jossa esimerkiksi seksuaalisuutta kontrolloidaan niin rajusti, että ainoa hyväksytty syy harrastaa seksiä on lisääntyminen. Atwood ei alleviivaa eikä korosta, vaan ainoastaan näyttää: tällainen se on, mitä pidät?

Lukija tietysti miettii, miten tällainen yhteiskunta voi edes syntyä? Miksi ihmiset suostuvat siihen? Miten se voi olla mahdollista? Voisiko se olla mahdollista? Voimme ajatella natsismia, ehkä Pohjois-Koreaa, Saudi-Arabiaa, Yhdysvaltojen kiihkokristittyjä. Atwoodin kirjaa kuvataan utopiaksi, mutta kuinka utopiaa se lopulta on?

"Te olette tottuneet siihen, että kaikki on aivan tavallista ja jokapäiväistä, sanoi Lydia-täti. Tämä ei kenties juuri nyt näytä teistä sellaiselta, mutta kyllä se pian alkaa näyttää. Sitten se on ihan tavallista." (s. 51)


***

Orjattaret, martat, vaimot, säästövaimot, tädit, maan alle piilotetut prostituoidut - tällaisia rooleja on tarjolla naisille Gileadissa.

Ympäristökatastrofi on lähes tuhonnut ihmisten hedelmällisyyden, joten nuoret synnytysiässä olevat naiset ovat äärettömän arvokkaita - ja samaan aikaan juuri he ovat niitä, joiden elämää kontrolloidaan kaikkein rajuiten. He ovat orjattaria: naisia, joilla ei ole omaa nimeä. Naisia, jotka kulkevat komentajalta komentajalle. Naisia, joiden ruumiin toimintoja tarkkaillaan  ja mitataan äärimmäisen kiivaasti. Naisia, jotka ovat vain ja ainoastaan kaksijalkaisia kohtuja. Naisia, jotka pelastuvat lastensynnytysten kautta.

Minäkertojana toimii yksi tällainen orjatar, 33-vuotias Frediläinen. Hän on saanut nimensä sen komentajan mukaan, joka panee häntä tällä hetkellä.

Kerrontatapa tekee kirjasta hyvin yksityisen, intiimin ja rajatun. Oikeastaan läpi kirjan minulla oli tunne, etten tiedä tarpeeksi. Etten ymmärrä, mitä tuossa maailmassa oikein tapahtuu; miksi ja miten. Tämä on epäilemättä ollut Atwoodin tarkoituskin. Hän paljastaa lukijalle vain sen, mitä tuo yksi orjatar tietää, näkee tai kuulee - eikä se ole paljoa, sillä puhuminen, lukeminen ja kirjoittaminen on häneltä kielletty ja hän joutuu kulkemaan kaikkialla silmälappujen kanssa.

"Olemme oppineet näkemään maailman nopein ahdistunein hengenvedoin." (s. 46)


Photo by Chris Boland / www.chrisboland.com


Hedelmättömyydestä kärsivässä Gileadissa abortti on tietysti täysin kielletty toimenpide, kirosana, rajusti rangaistava teko. Luin Orjattaresia samaan aikaan, kun Puolan tiukentuvat aborttilait olivat jälleen uutisissa (esim. tämä HS:n juttu). En voi kieltää, etteivätkö vilunväreet olisi kulkeneet niskavilloistani kantapäihin saakka. 

Orjattaresi onkin äärimmäisen ajankohtainen kirja - ehkä jopa ajankohtaisempi nyt kuin ilmestyessään 80-luvulla. Siksi esitänkin vienon toiveen kustantamon suuntaan: kirjasta kaivattaisiin kipeästi uutta painosta. Edellinen painos on vuodelta 1998, ja esimerkiksi Helmet-kirjastossa sen harvat kappaleet ovat jatkuvasti lainassa ja varausjonoa on usein. 

***

Yhteenvetona: Orjattaresi on äärimmäisen psykologinen teos, joka tutkii enemmänkin ihmisten välisiä suhteita, pieniä eleitä ja ilmeitä, epäluuloja ja luottamusta kuin kaiken yllä pörräävää isoa valtakoneistoa. Se ottaa kantaa, mutta tekee sen hillitysti, lukijaansa luottaen. Ehkä jopa ironiaa hyödyntäen se kysyy, miten tyhmä - ja itsekäs - voi ihmiseläin ollakaan. 

"Parempi ei koskaan ole parempi kaikille, hän [komentaja] sanoo. - joillekuille se on aina pahempaa." (s. 274)


***

Bloggaajat linkkaavat klassikkopostauksensa tänään 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogissa olevan koontipostauksen alle. Nauttikaahan klassikoista!


Ps. Aiemmat klassikkohaastepostaukseni löytyvät täältä: 
Virginia Woolfin Mrs. Dalloway
Raymond Queneaun Tyyliharjoituksia

__________________________________________
Margaret Atwood: Orjattaresi
Alk. The Handmale`s Tale (1985)
Suom. Matti Kannosto
Tammi 1998 (ensimmäinen suomennos v. 1986 Kirjayhtymä Oy:n julkaisemana)
396 s.

23. heinäkuuta 2016

Naistenviikolla Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla



Rosa on kääntänyt selkänsä. Hän katsoo merta, painaa simpukkaa korvaansa vasten. Hän kuuntelee simpukan sisältä meren kohinaa.
"Aika hölmöä oikeastaan, Bella, kuunnella nyt simpukkaa kun edessä on kokonainen meri."
"Me ollaan rauhatonta porukkaa, Bella."
"Joskus on pakko vaan lähteä. Mennä minne nenä näyttää." (s. 33)


Isabella keltaisissa bikineissään, Rosa valkoisissa tai nimensä mukaisesti roosissa. Kuumat 60-luvun alun kesät, venyvät päivät kesäparatiisissa, silmänkantamattomiin avautuva meri, kalliot ja hyppytorni, josta saa vain tikkuja jalkapohjiinsa. Tuulahdus Amerikasta: boatingasuja, soft drinkkejä, coolbageja, waterskiingia ja garden partyja. Sellainen uusi ajatus kuin koti kassiin ja maailmalle.

Monika Fagerholmin esikoisromaani Ihanat naiset rannalla on villi, hurja, älykäs ja ja ja mitä muuta? Mieletön, häpeilemätön, rohkea, raju. Siitä huokuu kirjoittamisen vimma, sen kieli hengästyttää ja upottaa: se pureskelee lukijansa pieniksi paloiksi ja nielaisee tämän sitten tyytyväisenä röyhtäisten. 

Ihanat naiset rannalla on oivallinen opus juuri naistenviikolle, sillä se pöyhii tosissaan sukupuolirooleja - odotuksia ja vaateita, joita erityisesti naisille asetetaan. 

Kirjan ihanat naiset Isabella (tai Bella vaan, koska Isabella on niin pitkä) ja Rosa ovat kotiäitejä, coctailrouvia. He ovat naisia 60-luvulla, aikana juuri ennen suurta feminismin aaltoa. 

He eivät ehkä osaa kyseenalaistaa omaa asemaansa, mutta unelmoida he osaavat. He tietävät kyllä, milloin alkaa ahdistaa. Milloin rauhattomuus iskee. Milloin pelkkä rannalla löhöily ja garden partyjen emännöiminen ei enää riitäkään. Milloin on pakko vaan lähteä

Se, miten lähteminen onnistuu, onkin sitten aivan eri asia. Rosa puhuu unelmistaan jatkuvasti. Juuri Rosa on se, joka sanoo esimerkiksi näin: "Meidän on luotava oma elämämme, Bella. Aloitettava alusta, aivan yksinkertaisesti." 

Puheen tasolla kaikki onkin niin yksinkertaista, mutta teot - ne ovatkin jotain muuta. 

Vaikka etenkin kirjan alussa Rosa näyttäytyy vahvana maailmannaisena, joka on käynyt Amerikassa asti, lopulta juuri hän onkin se, joka musertuu unelmiensa ja todellisuuden ristipaineessa. Hän on se, joka jää häntäheikin miehensä Gabben luo ("Gabriel, onko meidän avioliitollamme mitään tarkoitusta?") ja löytää lohdun pullosta. 

Bella taasen - tuo nainen, joka kuuntelee jazzia miehensä mieliksi ja tuhlaa kauniin kesäpäivän lakanapyykkiin (Rosa: "herranjestas kuinka ahkeria te olette, ei hän vaan jaksaisi jynssätä lakanoita tuolla tavoin keskellä kauneinta kesää.") - onkin se, joka lähtee. Hän ei enää pelkästään leiki poislähtemisleikkiä, hän lähtee oikeasti. Jättää miehensä ja noin 10-vuotiaan Thomas-poikansa, menee jonnekin, lukija ei saa edes tietää, minne kaikkialle. 

Fagerholmin romaani rikkoo äitimyyttiä. Se antaa naiselle oikeutuksen tehdä rajujakin ratkaisuja. Se ei rakenna Bellasta hirviötä eikä "huonoa äitiä". Näyttäisi siltä, että Thomas nousee jaloilleen ja löytää onnen, vaikka joutuikin äitinsä hylkäämäksi.

Luin Ihania naisia rannalla ennen kaikkea Bellan ja Rosan tarinana, mutta sitä voi lukea myös nuoren pojan eli Thomaksen kasvukertomuksena. Myös Rosan tytär Renée nousee varsinkin kirjan loppupuolella tärkeään rooliin, jopa päähenkilöksi. Miksi - sitä en ihan ymmärtänyt. 

Kaikki kirjan henkilöt on rakennettu taidokkaasti ja sellaisen katseen läpi, joka huomaa kaiken eikä salaa mitään. Nautin aivan erityisesti rantanaapurustossa asuvan Maj Johanssonin hahmosta, joka paheksuu kaikkea uudenaikaista hömpötystä ja pitää perinteistä kiinni kynsin hampain. Fagerholm tarkastelee Majta lempeän ivallisesti.

Kuten blogini lukijat varmasti jo tietävätkin, minä rakastan sitä, miten Fagerholm käyttää kieltä ja leikkii rakenteilla ja aikatasoilla. Kaikki ne elementit, jotka tekevät Fagerholmin myöhemmistä romaaneista niin mielettömiä, ovat esillä jo tässä hänen reilu 20 vuotta sitten ilmestyneessä esikoisromaanissaan. 

Kirjan painostava tunnelma jää iholle - enkä varmasti pysty enää syömään viiliä koskaan miettimättä Bellaa ja Thomasta, sitä miten viili valuu lusikasta lautaselle pitkänä, ilmeikkäänä vanana.

Ja millaisiin lyriikoihin kirja päättyy. Jotenkin näin: Let the children lose it, let the children use it, let the children boogie. Voih, David.


__________________________________
Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
Alk. Underbara kvinnor vid vatten (1994)
Suom. Arja Tuomari
Otava 1994
334 s.

19. heinäkuuta 2016

Naistenviikolla Tove Janssonin Reilua peliä

Naistenviikolla kirjablogit täyttyvät NAISteksteistä. Tuijata-blogi emännöi haastetta, joka kannustaa bloggaajia kirjoittamaan naisnäkökulmaisia postauksia. Tuijan blogista voit lukea lisää, mitä kaikkea tämä voi tarkoittaa.

Itse luen oikeastaan kaikkea kirjallisuutta naisnäkökulmasta. Olen erityisen herkkä huomioimaan niitä asemia, rooleja ja kuvia, joita kirjallisuus(kin) naisille asettaa. Luen tekstin väleistä helposti niin feministisiä kuin naista alentaviakin vihjeitä. Tämä saattaa johtua siitä, että opinnoissani tein paljon sukupuolirooleihin liittyvää diskurssianalyysiä - tai sitten se johtuu vain siitä, että ylipäätään havainnoin (ja kyseenalaistan) näitä asioita herkästi.

Tarkoituksenani on osallistua Naistenviikko-haasteeseen kahdella kirjalla. Molemmat kirjat ovat naisten kirjoittamia ja molemmissa tarkastellaan naisten välisiä suhteita. Toinen kirjoista on lempeä, toinen hieman synkempi, ehkä jopa raju. Toisessa sukupuolta ei korosteta, toisessa sitä esitetään varsin näkyvästi. 



Ensin se lempeämpi


Tove Janssonin myöhäistuotantoon kuuluva Reilua peliä on näkökulmasta riippuen novellikokoelma tai pienoisromaani. Se sisältää 17 tarinaa tai tunnelmapalaa, joissa kaksi jo elämänsä ehtoopuolella olevaa naista keskustelevat, matkustelevat, tekevät taidetta, katsovat filmejä, juovat bourbonia, yöpyvät saarella, ihastelevat ukkosta, tukevat toisiaan ja aina välillä myös sanailevat, riitelevät, mököttävätkin.

Molemmat naiset ovat taiteilijoita, joiden luovuus rönsyää yli lajirajojen. Mari on kirjailija, joka tekee myös kuvitustöitä ja Jonna taidegraafikko, joka on äärimmäisen viehättynyt valokuvaamisesta ja elokuvista.

Reilua peliä on totta kai helppo nähdä autofiktiona, sillä niin vahvasti Marin ja Jonnan elämä muistuttaa Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän elämää. Minulla on yöpöydällä odottamassa Toven ja Tuulikin yhteistyössä tekemä kirja Haru, eräs saari, josta löytyy varmasti samoja tunnelmia kuin Reilua peliä -kirjan saarikohtauksista.

Reilua peliä on ennen kaikkea hieno kirja taiteilijuudesta - siitä, miten tärkeä osa työn tekeminen on naistaiteilijalle. Toki miehellekin, mutta haluan nyt nostaa esiin juuri tuon naiseuden, sillä minusta se on tässä olennaista. Mari ja Jonna tukevat toistensa työtä, he toimivat toistensa kriitikkoina ja kannustajina. He tsemppaavat toisiaan yhä parempiin suorituksiin, uusiin näkökulmiin. Heidän välillään ei ole kilpailua - tai jos on, se on tervettä, työtä kehittävää. En voi olla ajattelematta muutamia muita tunnettuja taiteilijapariskuntia, joissa valtapeli ja mustasukkaisuus on rajua, joissa miehen ego kutistaa naisen luovuuden pieniksi epätoivoisiksi virroiksi.

Marille ja Jonnalle taiteen tekeminen on täysin kyseenalaistamatonta, itsestään selvää. Ilman sitä he eivät olisi elossa. Tai ainakaan he eivät olisi omia itsejään. Tuula Karjalaisen kirjoittaman Tove Jansson -elämäkerran alaotsikkona on Tee työtä ja rakasta. Tämä sanapari sopii täydellisesti myös Marin ja Jonnan elämänfilosofiaksi.

Janssonin tapa kuvata parisuhdetta on hienovarainen, ja yksittäiset arkisetkin hetket kertovat paljon. Lesbous on lähes viitteenomaista: vain kerran Jonna ja Mari asettuvat vierekkäin samaan sänkyyn. Jansson ei halua hätkähdyttää, hän haluaa lumota, tehdä lukijalle lämpöisen olon.

Kokonaisuutena Reilua peliä on mielestäni hieman hajanainen, jopa kevyt. Sen parasta antia ovatkin pienet yksittäiset tilannekuvat ja elämänviisaudet, ei niinkään hiottu kokonaisuus tai viimeistelty rakenne.

"Loppujen lopuksi on kysymys vain tästä: että ei väsy, ei koskaan heittäydy välinpitämättömäksi, innottomaksi, hukkaa kallisarvoista uteliaisuuttaan - silloinhan sallisi itsensä kuolla. Näin yksinkertaista se on, eikö olekin?" (s. 95-96)

Kirjan viimeinen novelli on viimeistään täydellinen ylistyslaulu pitkälle, hyvälle parisuhteelle. Kun rakkautta ja luottamusta on yllin kyllin, myös tilan antaminen toiselle on helppoa. Kirjan viimeinen virke on yksi kauneimpia lukemiani lopetuksia. Voisin kirjoittaa sen tähän, mutta en tee niin. Jätän se vain väreilemään jonnekin tuonne, rintalastan alle, korvanipukkoihin, niskan juureen.

______________________________
Tove Jansson: Reilua peliä
Alk. Rent spel (1989)
Suom. Kyllikki Härkäpää
WSOY 1990
139 s.

14. heinäkuuta 2016

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä


"Seuraavat pienet tytöt jäävät kolmen jälkeen..." 
Madeleine seisoo selkä naulakkoa vasten ja odottaa. Jos hänestä tulee taas verta, mitä hän sanoo mamanille? (s. 274)


Kanadalaisen Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä kuuluu kesän lukulistani tiiliskiviin. Kun aloitin kirjan lukemisen, ajattelin pitää sitä ns. kotikirjana ja kuljettaa työmatkoilla jotain pienempää ja laukkuun sopivampaa kirjaa. 

Mutta: Linnuntietä oli ensisivuiltaan lähtien niin intensiivinen, ettei sitä todellakaan malttanut jättää kotiin eikä sen tarinaa halunnut sekoittaa muilla tarinoilla. Yhtäkkiä liki 900-sivuisen opuksen kantaminen edestakaisin ei tuntunutkaan yhtään liian työläältä. 

Blogosfäärissä kovasti suitsutusta saanut teos on koukuttava, taidokas ja ennen kaikkea: kutisuttava. Se saa ihon kihisemään ja aivot suhisemaan. Tekee mieli potkia ja lyödä, silittää ja halata. On pakko miettiä, mitä tarkoittaa hyvyys, mitä pahuus. Ja mitä kaikkea ihminen tekeekään pelkästä velvollisuudesta tai siksi, että kuvittelee valheen tai vaikenemisen satuttavan vähemmän kuin totuus.

Linnuntietä on kirja hyväksikäytöstä, ystävyydestä, avioliitosta, lasten ja vanhempien mutkikkaista suhteista, kylmästä sodasta, uskollisuudesta, lapsuudesta ja kasvamisesta, sisaruudesta, syyllisyydestä, naisen roolista 1960-luvun Kanadassa, mielen murtumisesta, salaisuuksista, epäonnisista kohtaloista, pelinappuloista, lentämisestä. 

Tämän tarkemmin en osaa enkä edes halua yrittää sanoa, mistä kaikesta tässä pieneen kanadalaiseen varuskuntakaupunkiin sijoittuvassa romaanissa on kyse. Se on valtavan laaja paketti, jota voi lukea historiallisena romaanina, psykologisena trillerinä, kasvukertomuksena, dekkarina tai perhekuvauksena. 

Kieli on voimakasta ja villiä, dialogit ovat niin eläviä, että minusta tuntui kuin olisin ollut mukana McCarthyjen puutarhajuhlissa, tekemässä verivalaa metsässä Madeleinen ja Colleenin kanssa, istumassa pulpetissa ja odottamassa milloin opettaja March sanoo minun nimeni.

Luin Linnuntietä samaan aikaan, kun ryhdyin katsomaan Netflixistä Rectify-sarjaa. Kirjan ja sarjan tarinat limittyvät mielessäni, sillä molemmissa tapahtuu raiskaus ja murha ja molemmissa syytön teinipoika tuomitaan. Vaikka Linnuntiessä tämä oikeudenkäynti- ja tuomitsemisprosessi on vain yksi tarinapolku muiden joukossa, juuri se oli ilmeisesti jonkinlainen lähtölaukaus koko kirjalle: MacDonaldin teos on saanut inspiraatiota kanadalaisen Stephen Truscottin tapauksesta, jossa 15-vuotias poika tuomittiin - ilmeisesti syyttä - luokkatoverinsa raiskauksesta ja murhasta vuonna 1959.

Kirjan loppupuolella MacDonald hyppää ajassa parikymmentä vuotta eteenpäin ja näyttää päähenkilö Madeleinen aikuisena. Pureutumatta näihin tapahtumiin sen tarkemmin haluan vain todeta, että lukisin MacDonaldilta todella mielelläni lisää tällaista nuorten, kiivaiden, intohimoisten ja lahjakkaiden aikuisten kuvausta. Mieleeni tuli vahvasti Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta

Ja vielä: kirjan loppuratkaisu lyö ällikällä. Itket viimeistään nyt.

_____________________________________
Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä
Alk. The Way The Crow Flies (2003)
Suom. Kaijamari Sivill
Tammi 2004
851 s.