21. lokakuuta 2018

Tärpit Helsingin Kirjamessuille 2018


Kuva: Messukeskus Helsinki

Helsingin Kirjamessut järjestetään tuttuun tapaan Messukeskuksessa 25.-28.10.2018. Neljä päivää kirjahuumaa - ken jaksaa! Itse aion osallistua messuille vain perjantaina, joten keskityn tapahtumatärpeissänikin perjantaihin. Jutun lopussa kuitenkin yksi supertärppi muillekin päiville!

Perjantai 26.10.2018

Klo 11.30-12.00 Suorittava sukupolvi: Sisko Savonlahti ja Eveliina Nieminen (Senaatintori)
Sukupolvitoverini Sisko Savonlahti ja Eveliina Nieminen keskustelevat ylisuorittamisesta - tuosta sukupolvemme vitsauksesta. Pitääkö täyttää muiden odotuksia vai saako elää siten kuin itse tahtoo? Ja mistä tietää, mitä itse tahtoo? Nautin kovasti Savonlahden kirjasta Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ja luen parhaillaan Niemisen englanninkielistä tarinakokoelmaa Late Bloomers - sekin vaikuttaa hienolta!

Klo 12.30-13.00 Henriikka Tavi: Tellervo (Esplanadi)

Kirjoittajakoulun opettajani, jolta on juuri ilmestynyt ensimmäinen romaani. En ole ehtinyt vielä lukea Tellervoa, mutta se on esitteen mukaan "villi - ja kiusallinen - aikalaisroomaani, joka kertoo itsen ja toisen vimmaisesta etsimisestä ja kadottamisesta". Toinen opettajani, Maarit Halmesarka, haastattelee.

Klo 14.30-15.00 Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät (Esplanadi)
Luin keväällä tämän Rannelan matkakirjan ja hullaannuin! 

Klo 15.00-15.30 Missä kirja-alalla mennään? (Töölö)
Tämäntyyppiset keskustelut kiinnostavat aina. Tällä kertaa kirja-alan näkymistä keskustelevat Gummeruksen toimitusjohtaja Anna Baijars, Kirjakauppaliiton toimitusjohtaja Laura Karlsson ja Suomen Kustannusyhdistyksen johtaja Sakari Laiho.

Klo 15.30-16.00 Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (Senaatintori)
Pulkkisen uusi romaani Lasten planeetta oli minulle ristiriitainen lukukokemus. Olen aina pitänyt Pulkkisen kirjoista, mutta tämä työnsi luotaan. Kiinnostavaa kuitenkin kuulla, mitä kirjailija itse kirjastaan sanoo.

Klo 16.30-17.00 Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Esplanadi)
Kankimäen uutukainen on juuri nyt ruokapöytäkirjanani. Se on ihana! Olen kokenut vahvoja samaistumisen tunteita ja syviä muistoja lukiessani Kankimäen seikkailuista itäisessä Afrikassa.

Jos voisin monistaa itseni, menisin katsomaan myös tätä: 

Klo 16.30-17.00 Antti Nylén: Patti Smith - Omistautuminen (miksi kirjoitan) (Töölö)
Patti Smithin Omistautuminen (miksi kirjoitan) -kirjan suomentaja Antti Nylén puhuu, Antti Arnkil haastattelee.

Klo 17.00-17.30 Omaelämäkerrallinen kaunokirjallisuus nyt: Saara Turunen ja Joni Skiftesvik (Töölö)
Autofiktiota kirjoittaneet Turunen ja Skiftesvik puhuvat prosessista, jossa tositapahtumat muokkautuvat fiktioksi.

Klo 17.30-18.00 Kritiikkitapaus: Saara Turusen Sivuhenkilö (Töölö)
Jatketaan Turusen kanssa! Turunen ja kriitikko Vesa Rantama purkavat osiin kevään 2018 suuren kritiikkikeskustelun, joka syntyi Sivuhenkilö-romaanista.

Klo 18.00-18.30 Lyriikkakeskustelu: D. R. E. A. M. G. I. R. L. S (Senaatintori)
Millaista lyriikkaa feministiräppärit kirjoittavat? Oon tästä aika pihalla, mutta kiinnostaa! Ronja Salmi haastattelee rap-kollektiivin jäseniä.

Ja jälleen haluaisin monistaa itseni Antti Nylénin takia:

Klo 18.00-18.30 Antti Nylén: Häviö (Töölö)
Nylénin vastailmestynyt teos Häviö on vetoomus taiteen, kirjallisuuden, sivistyksen ja vapaan älyn puolesta. Mitä kirjailijuus on? Onko se ammatti? Kohtalo?

Klo 18.30-19.30 Vaikene tai lätty lätisee: Jennifer Clement ja Sofi Oksanen (Senaatintori)
Päivän huipennus! Jennifer Clement, Sofi Oksanen ja haastattelijana toimiva Sirpa Kähkönen keskustelevat naiskirjailijoista ja väkivallan uhasta.


Supertärppi torstaille 25.10.2018

Klo 12.30-14.00 Livepodcast: Mitä Simone sanoisi? (Hakaniemi)
Sivumennen-podcastin Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen juttelevat Laura Gustafssonin ja Eveliina Talvitien kanssa Simone de Beauvoirista. Mitä annettavaa de Beauvoirin klassikkoteoksella Toinen sukupuoli on nykyfeminismille?


Supertärppi lauantaille 27.10.2018

Klo 15.00-15.30 Image esittää: kirjailija ja kriitikko kohtaavat (Hakaniemi)
Saara Turunen haastattelee Antti Majanderia eli kriitikkoa, joka kirjoitti Helsingin Sanomiin ei niin mairittelevan kritiikin Turusen esikoisesta ja otti vielä kantaa Turusen toisinkoiseenkin... Kutkuttavaa!


Supertärppi sunnuntaille 28.10.2018

Klo 14.00-15.00 HS Esikoiset (Senaatintori)
Jo klassikoksi muodostunut sunnuntaivinkkini: HS:n esikoiskirjapalkinnon kaikki finalistit yhtä aikaa lavalla. Keitähän siellä on? Veikkaan, että ainakin he: Anna-Liisa Ahokumpu (Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa), Marjo Vilkko (Vilpitön sydän) ja Elin Willows (Sisämaa).

9. lokakuuta 2018

Framilla nyt (eli TBR)

Framilla nyt on blogini juttu- ja kuvasarja, jossa paljastan, mitkä kirjat ovat juuri nyt To Be Read -listallani. Sarja päivittyy noin kerran kuukaudessa.


Yöpöydälläni on nyt hehkutettuja kotimaisia uutuuksia, jotka eivät varmaan suurempia esittelyjä kaipaa:

Minna Rytisalo: Rouva C
  • Fiktiota Minna Canthista ja erityisesti hänen avioliitostaan. Miten nuoresta Minna Johnsonista tuli se nainen - kirjailija, toimittaja, naisasianainen, mielipidevaikuttaja, esikuva - jonka me tunnemme? 
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
  • Koska rakastin - monien muiden tapaan - Kankimäen esikoisteosta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Uskon, että tämäkin on täynnä hullaantumista, inspiraatiota ja rohkeutta. Matkakirja maailmaan, historian naisiin ja omaan itseen.
Olli Jalonen: Taivaanpallo
  • En ole lukenut Olli Jalosta aiemmin, mutta tästä kiinnostuin kovasti. Historiallista, haikeaa proosaa. Tähtitiedettä, saaria ja purjehtimista. Uskon ja tieteen köydenvetoa. Aina kun avaan kirjan selaillakseni sitä, avaan sen tästä kohdasta: "Pitääkö ihmisen iho loputtomasti vettä ja onko se saumaton niin että vain ihon isoista aukoista voi vesi mennä?"


Näiden uutukaisten lisäksi aion lukea kaksi vähän vanhempaa kotimaista helmeä:

Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia
  • Tämä Vartion vuonna 1982 ilmestynyt romaani oli mukana Ylen Kirjojen Suomi 101 kirjaa -listalla, ja jo silloin päätin, että haluan lukea sen. Kirjaa on hehkutettu myös kirjoittajakoulussa, jota käyn. Rouva Pyy, jonka elämä tuntuu lipuvan ohi, kuulostaa hienolta, voimakkaalta, traagiselta henkilöhahmolta. Myös Vartion kieli kiinnostaa.
Markku Pääskynen: Tämän maailman tärkeimmät asiat
  • Pääskysen kolmas romaani on (takakansitekstin mukaan) kertomus muistista, muistamisen arvoituksesta ja henkilöhistorian rakentamisesta. Aloituslause vetää heti mukaansa: "Minun piti tavata äiti kahvilassa lähellä merta." Odotan haastavaa, kihelmöivää kerrontaa.




PS. Havahduin juuri siihen, että vuosi on pian lopuillaan ja Hyllynlämmittäjä-haasteeni on "lievästi" vaiheessa: olen lukenut kirjoista vasta kolme! Seuraavalle TBR-listalleni poiminkin luettavaa hyllynlämmittäjistäni. 

Ehkä. 

5. lokakuuta 2018

Solnitista, Woolfista, pimeydestä, kävelemisestä ja kritiikistä



Olen kierrellyt ja kaarrellut tämän kirjan (Rebecca Solnit: Men Explain Things to Me And Other Essays) ympärillä yli kuukauden. Ihailen Solnitin älyä, hänen kykyään kietoa asioita yhteen, nähdä niiden taakse, sanoa suoraan, pohtia, rakentaa kokonaisia tekstejä sirpaleista, pienistä yksityiskohdista. 

Olen jäänyt kiinni erityisesti yhteen esseeseen. Siinä on jotain, mikä kiehtoo minua. Kutsuu luokseen. Olen pimeässä, en osaa selittää tarkemmin, en tiedä... Esseen nimi on Woolf`s Darkness - Embracing the Inexplicable

Kyllä, on kyse Virginia Woolfista. Siitä, miten hän kirjoitti päiväkirjaansa 18.1.1915 näin: "The future is dark, which is the best thing the future can be, I think". 

I think.

Epäily. Arvelu. Ehkäily.


Solnitille Woolf on yksi tärkeimmistä kirjailijoista. Hän on lukenut Woolfia paljon, hän on syvällä Woolfin mielenmaisemassa, tämän kirjoituksessa, konventioissa. Hänen mukaansa Woolf kirjoittaa usein "en tiedä". 

Woolf kirjoittaa näin ja jatkaa etsimistä.

Sillä Solnitin mukaan Woolf ei pelännyt pimeää. Woolf ei pelännyt sitä, mikä on vierasta, outoa, tuntematonta, epävarmaa. Mietin nyt Maggie Nelsonia, Argonautteja - sitä, miten nautittavaa on, että Nelsonkin myöntää kirjassaan, ettei hän vielä ole varma jostain; hän myöntää vasta pohtivansa asiaa. On mahdollista kirjoittaa upea kirja ja myöntää, että tämä ajatus on vielä kesken.

On olemassa vasta "ehkä".

Ja silti siitä ehkästä voi kirjoittaa.

Siitä pitää kirjoittaa.

Mietin taas  myös Marguerite Durasia. Sitä, miten hänkin kehotti epäröimään. Sanoi, että teksti on voimakkaampi silloin, kun kaikki ei ole varmaa. Kun jossain, vähintään nurkan takana, on pimeys.


Solnitin esseekokoelman aloittaa nimiessee Men Explain Things to Me - luen sen siis ennen kuin luen tämän Woolf-esseen. Kuuluisassa esseessään Solnit käsittelee "miesselittämistä", sitä miten mies hiljentää ja ignooraa naisen; kuvittelee tietävänsä kaikesta enemmän ja paremmin ja aina oikein. Essee on hyvä, kannattaa lukea. En kuitenkaan käsittele sitä nyt tämän enempää, heitän vain ilmoille kysymyksen, pohdinnan: kuinka usein mieskirjailijat sanovat "ehkä" tai "en tiedä"? Onko heitä? Keitä he ovat?


***

Rebecca Solnit on julkaissut vuonna 2012 kirjan, jonka nimi on Wanderlust - A History of Walking. Kirjassa Solnit pohtii kävelemistä ja kävelemisen (ja liikkeen) yhteyttä ajatteluun, mieleen. 

Woolf oli kävelijä. Kävely oli hänelle ajattelua. Esimerkiksi Majakka-romaani syntyi Woolfin ollessa kävelyllä: hän kertoo A Sketch of the Past -muistelmaesseessään, miten ideat vain purskahtelivat hänestä, kun hän asteli Tavistock-aukion ympäri.

Oleellista tässä lienee sana wander: harhailla, vaellella, kuljeksia, hortoilla. Juuri tämä kuljeskelu, kenties täysin päämäärätön harhailu - jopa eksyminen - antaa ajattelulle tilan, jossa se voi leijua vapaasti, mennä paikkoihin, joihin se ei ikinä löytäisi työpöydän ääressä. Solnit kirjoittaa: 

"the wandering on foot can lead to the wandering of imagination" 

ja 

"at times, thinking is an outdoor activity, and a physical one"


Nyt ajattelen kirjailijaa, joka kulkee Helsingin katuja iltaisin. Puhuu nauhuriin. Kirjoittaa kirjaa puhumalla. Kirjoittaa kirjaa kävelemällä. 

Haastattelin viime viikolla Lahden pääkirjastossa Anna-Kaari Hakkaraista, ja hän kertoi, että on kirjoittanut tulevaa romaaniansa osittain näin: kävelemällä ja puhumalla samalla nauhuriin. Lauseista tulee puhuttuina erilaisia, Hakkarainen sanoi. Entä kävely, mietin nyt. Kuinka paljon kävely vaikuttaa lauseisiin?

Ehkä paljon.

Ei, nyt olen varma: Paljon.

Se tuo lauseisiin uuden rytmin. Se tuo niihin yllättävyyden. Sillä kävellessä - harhaillessa - mukana on aina epävarmuus ja outous, mahdollisuus uusiin polkuihin, yllättäviin kohtaamisiin, eksymisiin. Ehkään.


***

Olen miettinyt viime aikoina hyvin paljon kirjoittamista. Myös kirjallisuudesta kirjoittamista. Mitä oikeastaan haluan lukemistani kirjoista sanoa? Miten haluan niitä katsoa, tulkita? 

Olen ollut todella tympääntynyt ns. perinteiseen kritiikin tekotapaan; siihen, että kirja pitäisi ruotia jotenkin kokonaisuudessaan auki ja lausua siitä sitten joku lopullinen mielipide tai näkemys. En yhtään jaksaisi. Kaipaan uusia tapoja olla, lukea, kirjoittaa.

Ja sitten Solnit esittelee esseessään Woolfin esseistiikkaa ja käyttää niistä termiä counter-criticism (vastakritiikki vai mikä tämä olisi suomeksi?). Korvissani alkaa soida linnunlaulu, kuulen lehtien havinan... aivan kuin jokin solmu minussa aukenisi. 

Woolfille ja Solnitille myös kirjallisuuskritiikki voi olla (pitää olla!) epävarmaa; sen ei tarvitse lyödä kaikkea lukkoon, sen ei tarvitse löytää kaikelle oikeaa luokkaa tai genreä tai yhtään mitään. Kritiikki saa olla pohdiskelua, fiilistelyä, kysymyksiä, keskusteluun kutsua.

"The worst critisism seeks to have the last word and leave the rest of us in silence; the best opens up an exchange that need never end."

Minä voin lukea kirjan ja sanoa: ehkä. mahdollisesti. i think.


___________________________________
Rebecca Solnit: Men Explain Things to Me and Other Essays
Granta 2014
130 s.


26. syyskuuta 2018

Mitä opin kirjoittamisesta Marguerite Durasilta?


Kuva: Tomi Reunanen

Luin reilu kuukausi sitten Nimetön intohimo -teoksen, joka koostuu keskusteluista, joita Marguerite Duras on käynyt italialaisen toimittajan Leopoldina Pallotta della Torren kanssa 1980-luvun lopulla. Kirjassa puhutaan laaja-alaisesti kirjoittamisesta, elokuvista, taiteesta, elämästä. Duras on rakastettavan suorapuheinen, avoin ja auki, ja minä nautin lukemisesta.

Jotta en unohtaisi asioita, joita Duras minulle tässä teoksessa opetti, kirjaan niitä nyt ylös. Eli mitä opin kirjoittamisesta Marguerite Durasilta?


  • Tiivistä, hio, pyyhi pois. Kuvaa vain se, mikä on aivan välttämätöntä. 
  • Jätä aukkoja, jätä kesken.
  • Nauti valkoisista tyhjistä tiloista, niiden hiljaisuudesta.
  • Kirjoita yön hämystä.
  • Epäröi ja anna sen näkyä. Voit kirjoittaa "ehkä niin on", voit kirjoittaa "voi olla". 
  • Käytä konditionaalia.
  • Mitään ei ole niin vaikea ilmaista tai kuvailla kuin intohimoa. 
  • Naura!
  • Ole yksin ("yksikin päivä ilman yksinoloa kuristaisi minut hengiltä").
  • Rakasta tyhjyyttä; tyhjyyttä, jonka toiset ihmiset sinuun jättävät.
  • Kirjoita kotona, keittiössä.
  • Kaikki tärkeä tapahtuu hiljaisuuksissa.
  • Kirjoita merestä; merestä, joka on kiehtova, kauhistuttava.
  • Keskity paikkoihin: tietyissä paikoissa syntyvät tietynlaiset tarinat, kuvat.
  • Sulje ovi vasta myöhään illalla ("kun kirjoittaa, tarvitsee ilmaa, ääniä, kaikkea elävää... ulkomaailmaa.")
  • Kirjoita odotuksesta, poissaolosta.
  • Kirjoita kesyttömästi.
  • Kirjoita mielihyvän vallassa.
  • Romaanin ei tarvitse johtaa mihinkään: "tarina ei pääty, kirja vain loppuu".
  • Vaali keskeneräisyyttä.
  • Vihjaa.
  • Kirja voi syntyä nopeasti, muutamassa päivässä ("pitkien, loputtomien hiljaisuuksien jälkeen").
  • Hylkää lineaarisuus, riko kronologia.
  • "Vain puutteesta, merkitysketjua kovertavista aukoista, tyhjyyksistä, voi syntyä jotakin."
  • Kirjoita "juoksevasti" (siten, että yhdestä asiasta siirrytään toiseen selittämättä, painottamatta)
  • "Kirjoittaminen ei ole tarinankerrontaa vaan sitä, että herättää henkiin tarinaa ympäröivän - luo tuokion kerrallaan."
  • Keskity katseeseen, päällekkäin meneviin katseisiin.
  • Kirjoita fragmentti fragmentilta; anna yhteyksien muodostua tiedostamatta.
  • Istu alas, kirjoita. Kirjoita, vaikka et tietäisi, mitä olet kirjoittamassa.
  • Kuvaa kiellettyä. 
  • Herätä pahennusta.
  • Elä.

_______________________________________________
Marguerite Duras: Nimetön intohimo. Keskusteluja Leopoldina Pallotta della Torren kanssa.
Alk. La passione sospesa (1989)
Suom. Aura Sevón (ranskankielisestä käännöksestä)
Osuuskunta Poesia 2014
163 s.

15. syyskuuta 2018

Hengitän, runoja


Lukeminen tuntuu usein hengittämiseltä, niin tärkeää se on. Joskus lukeminen voi kuitenkin myös tukehduttaa, olla jollain lailla liikaa, liian paljon. Liian täyttä.

Silloin luen runoja.

Yritän muistaa lukea runoja.

Koska runot ovat kaikkein lähimpänä hengittämistä.

Tällä viikolla olen lukenut nämä kaksi runoteosta:



Ja olen hengittänyt.


Esikoiskokoelma ja kokeneen runoilijan 12. kokoelma. Molemmissa kaipaus, pelko.


Luin Tuukka Pietarisen (s. 1996) Yksin ja toisin -teoksen kahteen kertaan. Aloitin alusta heti, kun olin lopettanut. Luin runoja myös ääneen puolisolleni. Pohdimme niitä yhdessä. Tämä on runoissa parasta: pohtiminen. Mitä ihmettä? Mitä tämä tarkoittaa? Mitä tämä voisi tarkoittaa?

Pietarisen runot liikkuvat proosarunosta lyhyisiin aforistisiin katkelmiin; ne ovat ajatusleikkejä, kysymyksenasetteluja, matemaattisia pelejä ja absurdeja tarinoita. Ne ovat viittauksia toisiinsa, keskenään keskustelevia.

Tulkinnat ja niiden mahdollisuudet lienevät loputtomia. Minä löysin näistä kritiikkiä kulutusta kohtaan, ihmisen itsekkyyttä ja ajattelemattomuutta kohtaan, välinpitämättömyyttä kohtaan. Jokin tällainen ajatus heräsi: meidän jälkemme ja varjomme jäävät tänne vielä silloinkin, kun me itse olemme jo poissa.

Viimeisissä runoissa kohoaa kauhu: ihmiset katoavat, eläimet katoavat, veri valuu kyljestä ja tahraa vaatteet. Meri on syvä ja sinne on helppo vajota. Kaupungit hajotetaan, lapsille ei jää enää mitään.


Tua Forsströmin (s. 1947) Merkintöjä mahtuu taskuun ja ihmiseen. Se on lämmin ja viisas, koskettava ja puhutteleva. Se puhuu sinälle, joka ei ole minä, vaan lapsi, tyttö, Vanessa, poissa. Runojen ydin on menetys, punainen lanka kaipaus. Kaiken alla muistot; kesäiset päivät, rannat, leningit.

Tietyt kuvat ja motiivit toistuvat: vesi, tuuli, unet, eläimet. Uiminen, lentäminen. Keskustelukumppanina toimii muun muassa W. G. Sebaldin Austerlitz - kirja, jota en ole vieläkään lukenut ja jota silti jo jotenkin varmuudella rakastan.

Rytmi - sitä ajattelen, kun luen näitä runoja. Sitä, miten kauniisti sanat liittyvät yhteen ja etenevät, kulkevat, kasaantuvat. Luovat kokonaisuuden. Runo numero 5 (s.11) on tästä täydellinen esimerkki: sanat, jotka eivät kuulu yhteen tai niin voisi ajatella, liitetäänkin yhteen ja siinä ne ovat ja ne ovat siinä hyvin ja oikein ja siten, että minä luen tämän pienen välimerkittömän tekstin yhä uudelleen ja todella tunnen sen, nauran, nauran kuten perhostyttö.


_____________________________
Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin
WSOY 2018
61 s.

Tua Forsström: Merkintöjä
Alk. Anteckningar
Suom. Jyrki Kiiskinen
Siltala 2018
52 s.

2. syyskuuta 2018

Framilla nyt (eli TBR)


Kuva: Tomi Reunanen

Framilla nyt on blogini juttu- ja kuvasarja, jossa paljastan, mitkä kirjat ovat juuri nyt To Be Read -listallani. Sarja päivittyy noin kerran kuukaudessa.


Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle - yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta
Lars Svedsen: Yksinäisyyden filosofia
  • Olen pohtinut viime aikoina paljon yksinäisyyden ja yksin olon teemaa. Olen aina viihtynyt hyvin yksin, enkä ole koskaan kaivannut isoja ihmismääriä ympärilleni. Lähiaikoina halu ja tarve vetäytyä hiljaisuuteen on ollut erityisen voimakas. Olen utelias asian suhteen: haluan tutustua tähän piirteeseen itsessäni paremmin. Siksi lukulistallani ovat nyt nämä kirjat ja lisääkin on varmasti tulossa.

Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus
  • Haastattelen Anna-Kaari Hakkaraista Lahden pääkirjaston Kirjoittamisesta-illassa torstaina 27.9.2018 klo 18. Olen lukenut tämän Hakkaraisen toisinkoisen jo kirjan ilmestymisvuonna 2014, mutta nyt aion lukea sen uudelleen kertauksen vuoksi. Muistan pitäneeni kirjasta kovasti; sen Islanti-miljööstä ja henkilökuvauksesta, jännitteistä.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
  • Lokakuun lukupiirikirjamme, tietysti Nobel-palkinnon innoittamana! En ole lukenut Ishiguroa aiemmin, mutta jotenkin olen antanut itseni ymmärtää, että juuri tämä romaani olisi häneltä se, josta tykkäisin eniten. Takakannesta: "tyylin ja psykologian mestarinäyte - kokovartalokuva englantilaisesta hovimestarista, arvokkuuden ja velvollisuudentunnon ruumiillistumasta".

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja
  • Superkiinnostavaa uutta kotimaista novellistiikkaa! Olen ihastunut tänä vuonna Harry Salmenniemen novelleihin, luen parhaillaan hurmiossa Eeva Turusen lyhytproosakokoelmaa (Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa) ja mielessäni liitän tämän Maija Sirkjärven esikoisteoksen tuohon samaan kokeilevan ja kujeilevan kirjoittamisen ketjuun. Saapa nähdä!

Jean Rhys: Kvartetti
  • Tätä säästelen juuri oikeaan lukuhetkeen. Haluan olla läsnä, keskittynyt, kiireetön. Rakastin Rhysin Huomenta, keskiyö -romaania ja oletan tämän olevan hyvin samantyylinen: tässäkin yksinäinen ja rahaton nainen hyörii Pariisin kaduilla, kahviloissa ja hotellihuoneissa. Sävyt ovat tummia, kerronta eleetöntä.


31. heinäkuuta 2018

Klassikkohaaste, osa 7. Jean Rhys: Siintää Sargassomeri


On jälleen kirjabloggaajien klassikkohaasteen aika! Tällä kertaa haastetta emännöi Unelmien aika -blogin Katriina.

Minä valitsin haastekirjakseni Jean Rhysin romaanin Siintää Sargassomeri (1966, suom. 1968). Luin ensimmäisen Rhysini viime talvena: Huomenta, keskiyö (1939, suom. 2002) räjäytti minussa jotain, sen täysin omia polkujaan kulkeva kieli, miljööt, henkilöt (erityisesti tietysti Sasha...), sen laukkaava kerronta - poukkoileva kuten ajatus - ja ne kolme pistettä, jotka toistuivat, toistuivat, toistuivat...

Tämän päräyttävän lukukokemuksen jälkeen halusin tietysti lukea lisää Rhysiä! Siintää Sargassomeri on Rhysin tunnetuin ja myös palkittu teos. Rhys julkaisi sen 76-vuotiaana vietettyään pitkään hiljaiseloa lähes unohdettuna kirjailijana.

Odotukseni olivat korkealla!


Taustatyötä


Ennen kuin saatoin tarttua Siintää Sargassomereen, minun täytyi lukea eräs toinen kirja: Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani. Rhysin kirja on nimittäin esiosa (engl. prequel) Brontën klassikkoteokselle.

Kahlasin siis alkukesällä läpi Kotiopettajattaren romaania. Luulin, etten ole lukenut sitä koskaan, mutta joissain kohdin tarina tuntui kuitenkin etäisesti tutulta... lopulta kurkistus vanhoihin lukupäiväkirjoihin paljasti, että olen lukenut kirjan vuonna 2011. Noh, kertaus on opintojen äiti! Nyt Jane Eyren tarina oli minulla tuoreessa muistissa, saatoin aloittaa Rhysin opuksen!

Siintää Sargassomeri kertoo Rochesterin ensimmäisen vaimon, ns. hullun Berthan, tarinan. Kuka hän oli? Mistä hän tuli? Mitä oli tapahtunut ennen kuin Rochester lukitsi hänet ullakolle? Brontë ei juurikaan näihin kysymyksiin vastaa, ja se on ilmeisesti sapettanut Rhysiä niin kovasti, että hän päätti kirjoittaa Berthalle historian - tehdä hänestä kokonaisen henkilön.

Idea on hieno, kutkuttava!

Kun luin Kotiopettajattaren romaania, ihmettelin itsekin sitä, ettei Brontë mitenkään problematisoi Berthan kohtaloa: Nainen on "hullu", lukitaanpa se ullakolle. That`s it, problem solved. Teoksessa lukijan sympatiat pyritään kääntämään Rochesterin puoleen: voi miten kamala kohtalo miehellä, saada hullu vaimo! Vaikka Brontëlla onkin paikoin feministisiä pyrkimyksiä, tässä kohdin hän epäonnistuu pahoin.

Mutta onneksi, yli 100 vuotta myöhemmin, tulee Jean Rhys ja paikkaa tilannetta.


Julma Rochester


On oleellista (ja sairaan siistiä!), että Siintää Sargassomeri ei ole pelkästään inspiroitunut Kotiopettajattaren romaanista, vaan se myös haastaa ja kritisoi tätä klassikkoa. Se, miten Rhys kuvaa ja muokkaa Brontën luomia henkilöhahmoja, on superkiinnostavaa.

Keskiössä ovat tietysti Bertha - oikealta nimeltään Antoinette Cosway - ja herra Rochester (olkoonkin, että Rochesterin nimeä ei mainita kertaakaan!).

Kirja rakentuu näille kahdelle minäkertojalle: tarinan aloittaa Antoinette, joka kertoo omasta (köyhästä, ulkopuolisesta, pilkatusta) lapsuudestaan ja nuoruudestaan Jamaikalla. Toisessa osassa ääneen pääsee Rochester - tässä tapahtuu aikahyppäys: olemme keskellä Rochesterin ja Antoinetten kuherruskuukautta. Kirjan edetessä näkökulmavaihdoksia tulee vielä useita ja monet tilanteet näytetään sekä Antoinetten että Rochesterin silmin.

Jos Kotiopettajattaren romaanissa lukijan sympatiat suuntautuivat Rochesterin puoleen, Siintää Sargassomeressä niin ei todellakaan käy. Rhys piirtää tästä engelsmannista varsin epämiellyttävän kuvan: hän on rahanahne, kylmä, itsekäs ja julma. Antoinette unelmoi rakkaudesta, mutta Rochester ei sitä hänelle anna:

"En rakastanut häntä. Janosin häntä, mutta se ei ole rakkautta. Tunsin hyvin vähän hellyyttä häntä kohtaan, hän oli vieras minulle, vieras joka ei ajatellut eikä tuntenut niin kuin minä." (s. 98)

Näyttää siltä, että Rochesterille ainoa syy naida Antoinette oli raha. Ja ehkä maine. Ehkä halu saada joku itselleen, joku joka tottelisi häntä. Rochester kokee itsensä hyvin loukatuksi, kun Antoinette ei ole kiinnostunut Englannista - muun muassa tässä Rhys viittaa siirtomaa-asetelmaan: Rochester kokee olevansa Antoinettea ylempänä paitsi miehenä, myös englantilaisena.

Varsin kylmäävä on kohtaus, jossa Rochester pettää Antoinettea palvelijattaren kanssa - Antoinette makaa viereisessä huoneessa, ohuen väliseinän takana, kuulee kaiken. Ja Rochester ajattelee: "En tuntenut hetkeäkään katumusta."

***

Mielestäni on perusteltua, että Rhys esittää Rochesterin julmana ja tunteettomana. Sillä miten kukaan, joka on sydämeltään lempeä, voisi lukita toisen ihmisen loppuelämäksi lukkojen taakse?

Rhys ei mainitse kirjassaan lainkaan Jane Eyreä, mutta lukija miettii Janea väkisinkin: mikä häntä oikein vaivasi? Eikö hänellä ollut lainkaan arvostelukykyä? Oliko hänkin yhtä julma kuin Rochester? Miten hän saattoi rakastua tuollaiseen mieheen? Miksi hänkin katsoi Antoinettea kauhistuneena, vaikka hänen olisi pitänyt katsoa siten Rochesteria?

Rhys riisuu Jane Eyreltä sankarittaren viitan.


Lukituista ovista, naisista, hulluudesta


Siintää Sargassomereä on luettu usein feministisenä teoksena. Se antaa äänen ja historian naiselle, joka on aiemmin vaiennettu ja joka on määritelty ainoastaan toisten ihmisten suulla, hyvin yksipuolisesti, pelkkänä hulluna naisena.

Rhys rakentaa Antoinettesta kokonaisen henkilön, naisen joka painii patriarkaalisessa yhteiskunnassa, etsii identiteettiään, muuttuu kauppatavaraksi (Antoinetten veli järjestelee Antoinetten ja Rochesterin avioliiton).

Rhys myös pohtii hulluuden käsitettä: oliko Antoinette (tai Antoinetten äiti) oikeasti mielenvikainen? Mikä heidät ajoi "hulluuteen"? Ehkä ongelma ei ollutkaan naisissa itsessään vaan yhteiskunnassa; siinä miten se naisia kohteli.

Yksi kirjan kiinnostavimmista hahmoista on Christophine - Antoinetten perheen musta palvelijatar ja myös jonkinlainen sijaisäiti Antoinettelle. Hän on suorapuheinen tyyppi, joka haastaa myös Rochesteria. Hän toteaa Antoinetten äidin kohtalosta näin:

"Ne ajoi sen siihen. Kun se menetti poikansa, se oli suunniltaan vähän aikaa, ja ne panee sen lukkojen taa. Ne sanoi sille että se on hullu, ne käyttäytyi niin kuin se olisi hullu. Kysymyksiä, kysymyksiä. Mutta ei ystävällistä sanaa, ei ystäviä, ja sen mies meni pois, jätti sen." (s. 169)

Christophine myös opastaa Antoinettea miesten suhteen:

"Kun mies ei rakasta sinua, mitä enemmän yrität, sitä enemmän se vihaa sinua, mies on sellainen. Jos rakastat niitä, ne kohtelee sinua pahoin, jos et rakasta, ne on kintereillä yötä päivää, kiusaa sinut hengiltä." (s. 115)

ja:

"Minä pidän omat rahani. Minä en anna niitä kelvottomalle miehelle." (s.116)



Pettymyksestä ja teoksen itsenäisyydestä


Vaikka Siintää Sargassomeren lähtöidea ja teemat ovat todella kiinnostavia, oma lukukokemukseni jäi silti jotenkin laihaksi. En hurmioitunut oikein missään kohdin, joskin teksti mielestäni parani loppua kohti.

Ehkä odotukseni olivat liian korkealla tai vain vääränlaiset: odotin sellaista kielellistä ilotulitusta kuin Huomenta, keskiyö -romaanissa, mutta petyin. Siintää Sargassomeri on kieleltään selvästi sovinnaisempi ja perinteisempi. Näkökulmavaihdoksiin tukeutuva rakenne on lupaava, mutta paikoin sekin ontui ja aiheutti sekavuuksia.

Mietin myös lukiessani paljon sitä, onko Siintää Sargassomeri oikeasti itsenäinen teos. Minusta ei. Luulen, että olisin ollut melko hukassa, jos en olisi lukenut ensin Kotiopettajattaren romaania - niin paljon Rhys tähän alkuperäiseen tarinaan tukeutuu, ikään kuin olettaa lukijan tietävän taustat. Jos blogini lukijoissa on joku, joka on lukenut Rhysin teoksen mutta ei Brontëa, kuulisin mielelläni kommenttia tästä.

Yhtä kaikki olen tyytyväinen, että luin Rhysin klassikkoteoksen ja verestin samalla muistiani myös Brontën suhteen. Aion jatkaa Rhysiin tutustumista lukemalla romaanit Kvartetti (1929, suom. 2000) ja Herra Mackenzien jälkeen (1931, suom. 2001). Valitettavasti hänen muuta tuotantoaan ei ole suomennettu.


***

Ps. Aiemmat klassikkohaastepostaukseni:
Virginia Woolfin Mrs. Dalloway
Raymond Queneaun Tyyliharjoituksia
Margaret Atwoodin Orjattaresi
J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa
Maria Jotunin Huojuva talo
Doris Lessingin Kultainen muistikirja

___________________________
Jean Rhys: Siintää Sargassomeri
Alk. Wide Sargasso Sea (1966)
Suom. Eva Siikarla
WSOY 1968
203 s.