22. heinäkuuta 2017

Virginia Woolf: Majakka

Kerran kävi niin, että jätin Virginia Woolfin Majakan kesken. Siitä on vuosia aikaa, ehkä viitisentoistakin vuotta. En muista muita kertoja, mutta on hyvin mahdollista, että niitäkin on ollut. Kertoja, jolloin olen alkanut lukea ("Kyllä, tietysti, jos huomenna on kaunis ilma, rouva Ramsay sanoi. Mutta sinun täytyy nousta ylös yhtä aikaa auringon kanssa, hän lisäsi") ja sitten, hiljalleen uupunut, hukkunut tiheisiin kappaleisiin, pitkiin virkkeisiin, virtaan jota myöten ajatukset hajanaisina kulkevat. 

Nytkin väsyin, mutta olin päättänyt jatkaa. Olin päättänyt päästä majakalle asti. 

Koska minähän en voi vastustaa majakoita.

Ne seisovat jylhinä keskellä merta. Ne ovat yksin, mutta silti ne pitävät kaikki muut pystyssä, elossa. Ne valvovat pimeydessä, huolehtivat, että toiset pääsevät turvallisesti perille. Ne miettivät, tässäkö on kaikki, ja huokaisevat sitten hiljaa itsekseen: "Mikään maailmassa ei vedä vertoja tälle onnelle."

Majakat ovat kuin rouva Ramsay.

Niiden mielestä on mukavaa sekaantua toisten asioihin, kun oma elämä tuntuu pieneltä. Niiden mielestä on mukavaa antaa ohjeita ja neuvoja. Niiden mielestä on mukavaa, kun joku tulee kylään ja katselee ihaillen ympärilleen. Erityisen mukavaa on, jos ihmiset tulevat joukkoina, sillä silloin heitä on helpompi tarkastella; heidän heikkoutensa asettuvat nätimmin tarjottimelle.

***

Woolf suomustaa henkilönsä tyylikkäästi. Jokainen on ulkokuorensa alla rikki, epävarma, huomionhakuinen, pelokas, tympääntynyt. Päivällispöydässä pikkumaisuudet pullahtavat esiin. 

Ja miten hauskaa on Woolfin tapa käsitellä sukupuolirooleja; sitä mikä kenellekin on (muka) sopivaa! Ironisesti Woolf läpsyttelee sovinisteja poskipäille, haistattelee pitkät niille, joiden mielestä nainen ei osaa ajatella, ei osaa olla luova, ei voi olla taiteilija tai kirjailija. Rakastuin Lily Briscoen hahmoon, joka oli minusta lopulta kirjan varsinainen päähenkilö. 

"Hän [Lily] oli katsellut pöytäliinaa, ja hänen mieleensä oli välähtänyt että hän siirtäisi puun keskelle eikä hänen tarvitsisi koskaan mennä naimisiin kenenkään kanssa, ja hänet valtasi suunnaton riemu." (s. 217)

***

Yhtäkkiä tajuan: tämä kirja tulee olemaan minun aarrearkkuni. Se on täynnä sitä, mistä haluan itsekin kirjoittaa. Se kertoo hiljaisuudesta, siitä kun "koko maailma näytti olevan tyhjä puheenaiheista". Se kertoo ajan kulumisesta ja siitä, mitä meistä jää jäljelle. Se kertoo halusta olla yksin ja halusta saada huomiota ja rakkautta. Se kertoo unelmista ja toisten tahtoon taipumisesta. 

Eikä kyse ole vain siitä, mistä Majakka kertoo. Kyse on myös siitä, miten se kertoo. Vaikka teksti ei ole kevyttä, se on järisyttävän rytmikästä. Se miten, Woolf hyödyntää lyhyitä lukuja pitkien raskaiden lukujen välissä! Se, miten hän piilottaa asioita sulkeisiin niin, että usein niissä sijaitseekin se kaikkein tärkein! Ja se, miten ensin aika matelee (kaikki tapahtuu yhden päivän sisällä) ja sitten se juoksee niin, että olen kompastua (vuosien pöly laskeutuu huonekalujen päälle yhdessä silmänräpäyksessä, ihmiset vanhenevat sormia näpsäyttämällä, joku heistä on jo kuollutkin - tuosta vaan, yhtäkkiä, noin ikään)!

Jos joku haluaa myydä tai lahjoittaa minulle Majakan, olisin hyvin onnellinen. Palautan kirjastokappaleeni pitkin hampain takaisin.

__________________________
Virginia Woolf: Majakka
Alk. To the Lighthouse (1927)
Suom. Kai Kaila
Tammi 2003 (1. suomennos vuonna 1977)
258 s.

16. heinäkuuta 2017

Virpi Pöyhönen: Doe


Miksi? Kiinnitin Virpi Pöyhösen Doe-romaaniin huomiota heti silloin, kun kirja ilmestyi vuonna 2015. Tiesin haluavani lukea sen, sillä takakannen sanat pikkukaupunki, mystinen, vapaudenkaipuu ja epämääräinen uhka vetosivat. Olen aina rakastanut tarinoita, jotka sijoittuvat pieniin kyliin, pieniin yhteisöihin, paikkoihin joissa kaikki tuntevat toisensa - ja silti: jokaisella on salaisuus.

Mitä? Doe kertoo Patty Jonesin (jotenkin hurmaava nimi muuten!) ja hänen tyttärensä Maryn tarinan. Ja vielä: amerikkalaisen Doe-nimisen kaupungin tarinan. On köyhyyttä, on väkivaltaa, on huono-osaisuutta, on vihaa, on epätasa-arvoisuutta. On juuret, jotka pitävät paikoillaan ja on oksat, jotka haluavat kurkotella kauemmas. 

Päällimmäinen ajatus? Lukiessa en tuntenut suurtakaan koukuttumista ja välillä koko touhu tuntui pakkopullalta. Silti huomaan, että jälkeenpäin olen palannut kirjaan mielessäni usein: jokin sen tunnelmassa kuitenkin vetosi, jätti jäljen. Pidin kirjan karuudesta. Ja siitä, miten rajusti sekä Patty että Mary pyrkivät vapautta kohti, omaa itseään kohti. Äidin ja tyttären riippuvuussuhde on kuvattu hienosti.

Mihin vertaisin? Kolme muuta kirjaa pyöri mielessäni tuon tuosta lukiessani tätä: Marisha Rasi-Koskisen Eksymisen ja unohtamisen kirja, Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä ja Hannele Mikaela Taivassalon Viisi veistä Andrei Kraplilla. Yhteisiä teemoja ovat mm. pakeneminen, vaeltaminen, pieni yhteisö, uhka tai ainakin uhan tunne, nuori kertoja/päähenkilö, vanhempien ja lapsen suhde. 

Sitaatti? "Opin, että ennen kuin voi puhua, täytyy tuntea." (s. 62)

Muuta? Kirjassa on virke, joka on eittämättä Rosa Liksomin Hytti nro 6:n innoittama: "Kaikki oli jatkuvassa liikkeessä, maa, puut, ilma, pilvet, tuuli, talot, kaupungit." (s. 164). Liksomin versio menee näin: "Kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset" (mm. s. 117)

_________________________
Virpi Pöyhönen: Doe
WSOY 2015
276 s.

9. heinäkuuta 2017

Katja Kallio: Yön kantaja

Kuva: Tomi Reunanen

 Makasin ruohikolla, vaalean viltin päällä, ihoni kuumeni auringossa, pieni hikinoro valui otsaltani alaspäin, kohti leuan kaarta. Luin, leijailin yläilmoissa, annoin hiusteni mennä takkuun tuulen mukana, huusin - ääneen tai mielessäni - "vapaus!" Ja myös: "Pariisi!" Katsoin miestä vieressäni, en tuntenut häntä juuri lainkaan, mutta tiesin hänen vievän minut perille. Alhaalla, jossain tuolla kaukana, näin ihmisiä, he olivat kuin nuppineuloja, pieniä, tylsiä. Ja he katsoivat ylös, minua kohti. Nauroin niin, että sylki roiskui.

 Sitten havahduin: leppäkerttu kulki kirjan sivun poikki, käveli tarinani yli, oikaisi röyhkeästi lauseideni päältä.  

Viimein oli kesä. Loma.

Ja lomakirjani oli Katja Kallion Yön kantaja.

Kallion kuudes romaani on saanut innoituksensa Amanda Fredrika Aaltosen (1864-1918) elämästä. Se kertoo naisesta, joka ei osannut eikä halunnut sopeutua niihin muotteihin, joihin nuori nainen yritettiin väkisin tunkea. Amanda halusi olla villi ja vapaa, elää hetkessä, kokea kaiken mahdollisen. Hän nousi kuumailmapalloon, hän lensi Euroopan yllä, hän oli totta - ja hän oli liikaa yhteiskunnalle, vallitseville moraalisäännöille. Hän päätyi Seilin saarelle, "hullujen" naisten saarelle, mielisairaalaan, josta "ei kukaan ole koskaan pois päässyt".

Kallio kirjoittaa osuvin, terävin, tuorein kielikuvin. Hän kuljettaa lukijan syvälle Seilin maisemiin, ja vähintään yhtä syvälle Amandan pään sisään. Vapaus - se, että saan tehdä elämälläni juuri sitä mitä itse haluan - tuntuu nyt tärisyttävän tärkeältä, kaikkein oleellisimmalta. 

Ja vaikka kirjan aihe on raaka ja Amandan kohtalo nostaa vihan liekit, Yön kantaja on hyvin kaunis kirja. Se viipyy hetkissä, näkee niiden onnen ja hyvyyden. Yllätyin, miten lohdullinen olo lukiessa tuli. Lopulta kaiken keskiössä on se sama, mikä aina: rakkaus. Sen kaipuu, sen tarve - ja sen vaikeus.

"Tämän vuoksi vanhaa ihmistä kolottaa joka paikasta. Ympäri ruumista särkevät kaikki ne ihmiset jotka ovat elämän mittaan päässeet tunkeutumaan luihin." (s. 366)


_____________________________________
Katja Kallio: Yön kantaja
Otava 2017
380 s.

1. heinäkuuta 2017

Hajanaisia muistiinpanoja Flaubertista ja onnellisuudesta, muuton keskeltä


Tämä paikka on jo järjestyksessä uudessa asunnossa. Kirjoja yöpöydälläni.


Blogini on ollut taas lähes kuukauden hiljaa, vaikka vielä keväällä lupasin, että pian helpottaa. Noh, päätoimittamani Sylvin kirjallisuusnumero putkahti kyllä ulos, mutta sitten tapahtui kaikkea muuta yllättävää: uusi duuni, irtisanoutuminen, muutto. Puolessatoista kuukaudessa olen laittanut lähes kaikki elämäni palikat uuteen asentoon, joten niin: blogi on pysynyt hiljaa. Syksy tuo vielä tullessaan lisää uutta, sillä aloitan opinnot Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulussa

Aika on siis kortilla, mutta olen silti päättänyt pitää bloginikin hengissä. Tapani blogata tulee kuitenkin muuttumaan. Hion vielä yksityiskohtia, mutta varmaa on, että blogaukset lyhenevät, en enää välttämättä blogaa kaikista lukemistani kirjoista ja ehkä joskus tekstin korvaakin video. Haluan pitää blogini tilana, jossa voin intoilla kirjoista, tehdä lukusuunnitelmia, kasata kirjalistoja. Luetut-välisivuja aion päivittää myös jatkossa (2015, 2016, 2017).

***

Kesäkuussa ehdin lukea melko vähän, mutta myös melko hyvää. Tässä pari erityisesti sykähdyttänyttä kirjaa, jotka kietoutuivat vielä jännästi yhteenkin. Miltä tällainen bloggaustapa muuten tuntuisi?


Tommi Melender: Onnellisuudesta

WSOY 2016
183 s.

Mikä? Esseekokoelma, joka pohtii onnellisuutta laajalla skaalalla ja maanläheisesti. Ei mitään tympeää positiivisuushömppää, vaan älykästä ja usein kirjallisuuteen tukeutuvaa tekstiä. 
Mitä pidin? Pidin, ja paljon. Lukemisesta on jo kuukausi aikaa, joten en muista yksityiskohtia kovin hyvin, mutta ihailin Melenderin tapaa tuoda itsensä tekstiinsä mukaan. Hän on rohkea ja avoin, auki ja haavoittuvainen. Niinhän parhaat esseet tuppaavat syntymäänkin.
Tunnetilani? Innostunut. Luin monia kohtia ääneen. Ajattelin, että tämän jälkeen mikä tahansa tusinaelämäntapaopas tuntuu entistäkin pliisummalta ja hyvin todennäköisesti myös ärsyttävältä.
Päällimmäinen ajatus? Haluan lukea kaikki nämä kirjat, joihin Melender esseissään viittaa! Flaubertin kirjeet, Camus`n Putoaminen ja (uudelleen) Sivullinen, Pessoan Anarkistipankkiiri, Zadie Smithin Changing My Mind -esseekokoelma, Tua Forsströmin runot...
Sitaatti? "Minulle päiväkirjat, fragmentit ja muistiinpanot ovat ylipäänsäkin mieluista proosaa, koska niistä puuttuu lukemista ohjaava teoksellinen hahmo. Ei ole ennalta määrättyä kompositiota, ei ole juonta tai henkilöhahmoja, on vain tekstikatkelmia, joissa ajatukset ja äänensävyt sulautuvat erottamattomasti toisiinsa." (s. 76)
Mitä jäin miettimään? Melender on paitsi esseisti, myös runoilija ja romaanikirjailija. Hän kirjoittaa kokoelmassa myös omasta kirjailijuudestaan ja toteaa eräässä kohdassa näin: "Mikään ei ole nöyryyttävämpää kuin räävitön ylistäminen. Jos haluat loukata kirjailijaa, esitä perusteeton kehu." (s. 109)


Julian Barnes: Flaubertin papukaija

Alk. Flaubert`s Parrot (1984)
Suom. Kristiina Drews
WSOY 1987
278 s.

Miksi? Englantilainen Julian Barnes ihastutti minua muutama vuosi sitten romaanillaan Kuin jokin päättyisi. Kun huomasin, että hänen romaaninsa Flaubertin papukaija löytyi David Bowien suosikkikirjojen joukosta, otin sen lukulistalleni.
Mikä? Barnesin kolmas romaani vuodelta 1984. Kertoo eläkkeellä olevasta brittilääkäristä, joka on lähes pakkomielteisen kiinnostunut kirjailija Gustave Flaubertista. Tuo lääkäri - nimeltään Geoffrey Braithwaite - matkustelee Ranskassa Flaubertin jalan jäljillä ja yrittää selvittää muun muassa erään täytetyn papukaijan salaisuutta.
Kuulostaako tylsältä? Niin minäkin aluksi ajattelin. Kirja on kauttaaltaan melko esseemäinen, mutta erityisen tietopainotteinen se on nimenomaan alussa. Kannattaa vain puskea eteenpäin, sillä ihan kohta naurat niin, että vedet kuplivat alaluomillasi. Barnes on nimittäin järjettömän hauska ja ivallinen kirjailija, joka huvittelee niin lukijansa kuin henkilöhahmojensakin kustannuksella.
Sitaatti? Tämä kirja on täynnä sitaattikamaa! On mahdotonta valita vain yhtä! Valitsen kuitenkin: "Mitä hyötyä oli teknisestä kehityksestä vailla moraalista kehitystä? Rautatie vain mahdollistaisi sen että entistä useammat ihmiset pääsisivät liikkumaan paikasta toiseen ja olemaan joukolla tyhmiä." (s. 155)
Se hetki, kun samaistuin Flaubertiin? Olen aina ajatellut, että elämässä on paljon asioita, jotka tuntuvat teoriassa ja ajatuksen tasolla paljon upeammilta kuin mitä ovat ikinä käytännössä. Miettikääpä vaikka töiden tekoa laiturin nokassa: ihana ajatus, mutta käytännössä aivan katastrofi, sillä auringonvalossa tietokoneen näytöltä ei näe mitään ja istuminen siinä tikkuisella laiturilla vetää selänkin nopeasti jumiin. On kuuma ja hyttyset kiusaavat. Tässä on jotain samaa kuin ns. flaubertiaanisessa temperamentissa: "Onni on mielikuvituksessa, ei teoissa. Mielihyvää saa ensin odotuksista ja sitten muistoista." (s. 247) Tai vielä tämä: "Hän [Flaubert] piti matkustamisen ideasta ja matkojen muistoista, mutta ei itse matkustamisesta." (s. 208)
Mitä mietin? Sitä hassua sattumaa, että luin lähes peräkkäin Melenderin kirjan ja tämän, sillä myös Melender kirjoittaa paljon Flaubertista ja hänen (pessimistisestä) elämänkatsomuksestaan. Olen lukenut Flaubertilta vain Rouva Bovaryn, mutta minusta tuntuu kuin tuntisin hänet jo lähemmin!
Mistä erityisesti pidin? Flaubertin papukaija on äärimmäisen kirjallinen teos. Barnes hauskuttaa lukijaa muun muassa listalla kirjoista, jollaisia ei pitäisi enää saada kirjoittaa. Erilaiset tekstityypit sanakirjoista tenttikysymyksiin tanssahtelevat tyylikkäästi kirjan narisevilla sivuilla.
Muuta? Onko tässä paras vuonna 2017 lukemani kirja? Ehkäpä. Ainakin niin hyvä, että hain kirjastosta lisää Barnesia: romaani Puhumalla paras vaikuttaa takuuvarmalta kamalta sekin.

6. kesäkuuta 2017

Kittanoita: Vuosisadan rakkaustarina ja Saari



Olen viime aikoina potenut hienoista uutuuskirjaähkyä. Olen laittanut minulle tulleita kirjastovarauksia saman tien eteenpäin, koska en ole vain jaksanut lukea kevään uutuuksia - siitä huolimatta, että siellä odottaa muun muassa sellaisia hienouksia kuin Zadie Smithin Swing Time, Elena Ferranten Uuden nimen tarina, Katja Kallion Yön kantaja, Mila Teräksen Jäljet ja Ian McEwanin Pähkinänkuori

Sen sijaan olen hakeutunut vanhemman kirjallisuuden pariin: olen lukenut paitsi Märta Tikkasta ja Raija Siekkistä, myös Tšehovia ja Waltaria. Luulen, että tästä kesästä tuleekin minulle klassikkojen kesä. Syksyllä lienee aikaa palata kevään uutukaisiin, sillä syksyn 2017 uutuusluettelot eivät huimaa päätä.


Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Alk. Århundradets kärlekssaga (1978)
Suom. Eila Pennanen
Tammi 1981
173 s.

Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina on yksi #hyllynlämmittäjä-haasteen kirjoistani. Se on maannut vuositolkulla kirjahyllyssäni, kulkenut mukana muutosta toiseen, mutta en ole saanut koskaan luetuksi sitä. Nyt otin runokokoelman mukaani junamatkalle ja luin sen lopulta ahmien. Nopeasti, upoten, henki salpautuen. 

Tikkasen teos on omaelämäkerrallinen ja tunnustuksellinen. Sen runot ruotivat kahden kirjailijan välistä avioliittoa, jossa yksikään päivä ei ole seesteinen. Kolmeen osaan jakautuva kokoelma kuvaa miehen alkoholismia, pettämistä, valtaa, mustasukkaisuutta, alistamista, narsismia, vähättelyä. Mutta se kuvaa myös rakkauden alun ja sen valtavan voiman; halun olla yhdessä silloinkin, kun kaikki on sietämätöntä. Ja vielä tämän: työn tärkeyden naiselle - ja oman huoneen.

Varsinkin kirjan alkupuolella näen punaista. Haluaisin potkia ja lyödä. Huutaa voi jumalauta! Tunnen sääliä, surua, vihaa, ällötystä. On hetkiä, jolloin tiedän tasan tarkkaan, mistä Tikkanen puhuu, mitä hän tarkoittaa. Tiedän, ettei rakkaus ole aina yksinkertaista - ei lähteminen eikä jääminen. Tiedän, että rakastamansa ihmisen valheet haluaa uskoa. Tiedän, että oma työ ja omat sanat ovat keino pysyä kasassa.

"Niin kauan kuin minulla on työni
minulla on tie jota kulkea
oma tieni mennen tullen
Seitsemäntoista minuuttia bussissa
jolloin ennätän lukea
tai kehrätä runoa päässäni - -" (s. 111)

Vaikka Vuosisadan rakkaustarinan minä on nainen, joka jää - loppuun saakka - avioliittoon, jossa hän joutuu petetyksi, alistetuksi, haukutuksi ja hakatuksi, kirja on ehdottoman feministinen ja naisen voimaa ylistävä. Tikkanen pohtii veitsenterävästi sukupuolirooleja; hän kysyy, miksi naisen luova työ on arvottomampaa. Miksi kirjailijapariskunnan mies voi viettää päivänsä kirjoittaen, kun naisen täytyy hoitaa lapset ja koti? Ja näinkin:

"Joskus
yritän ajatella
millaista olisi 
jos sinä asuisit
yhdessä Christerin kanssa
ja teillä olisi yhteensä 
neljä lasta - -

Etkö ehkä joskus
tulisi ajatelleeksi
että Christerkin haluaa kirjoittaa
tai lukea 
tai ajatella
itsekseen
myös muina vuorokaudenaikoina 
kuin kello 23 ja 6 välillä? - -" (s. 123)

Vuosisadan rakkaustarina herätti halun lukea lisää Tikkasta ja myös Tikkasten liitosta. Laitan lukulistalleni ainakin kirjat Miestä ei voi raiskata ja Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta.

Helmet-lukuhaaste: kirja on inspiroinut muuta taidetta


Raija Siekkinen: Saari

Otava 1988
127 s.

Olen aina intuitiivisesti ajatellut pitäväni Raija Siekkisestä (1953-2004), vaikka en ole lukenut häneltä aiemmin mitään. Saari-pienoisromaanin nappasin mukaan Kööpenhaminan-matkalle, ja kyllä: pidin. Novellitaiturina tunnettu Siekkinen kirjoittaa tässä esikoisromaanissaan hallittua, hiottua, hidasta kieltä, joka luo kirjaan aivan erityisen, mystisen tunnelman.

Myönnän, että juonen tasolla tipahdin jossain vaiheessa kyydistä. En enää tiennyt, oliko saaressa asuvan naisen seurassa yksi vai useampi mies. En enää tajunnut, missä järjestyksessä asiat tapahtuivat. En ihan ymmärtänyt sitäkään, mitä tarinaan ilmestyvä kettu symboloi. Mutta silti, niin: pidin.

Tulkitsin, että tässä kirjassa ollaan monella tavalla taitekohdassa. Ihmissuhteiden, nuoruuden, työn - ehkä koko elämän taitekohdassa. Suhteet päättyvät, aikuisuus alkaa, työ valmistuu, jokin uusi odottaa. Alla oleva sitaatti kuvaa paitsi tätä ajatusta, myös koko kirjan - välillä piinaavaakin - tunnelmaa hyvin:

"Kun hän aamun jo alkaessa hämärtää nousi siitä, hän oli kuin joku toinen, jota piti varoa. Hän ajatteli, millainen on eläintarhan eläin, joka on huomannut, että häkin ovi on raollaan, ja hän halusi liikkua ja olla niin kuin sellainen eläin liikkuu ja on." (s. 100)

Erityismainintana: Siekkisen tapa pilkuttaa on hurmaava! Ja se, että kirja sijoittuu saareen, merelle, on tietysti aina erityisen ihanaa:

"Koko saari tuntuu keinuvan meren tahdissa, aamuyöllä, koko pitkän valvotun yön jälkeen se keinuu; ja jonakin aamuna, kun herää ja menee ulos, kaikkialla on hiljaista, tyyntä, märkää, meri raskas ja tasainen." (s. 11)

Helmet-lukuhaaste: kirjan kannessa on eläin

3. kesäkuuta 2017

Rosa Meriläinen & Saara Särmä: Anna mennä


Luin Rosa Meriläisen ja Saara Särmän yhdessä kirjoittaman Anna mennä -opuksen vajaa kuukausi sitten ja olen huomannut siteeraavani kirjaa sen jälkeen jo useissa keskusteluissa. Meriläinen ja Särmä lähestyvät feminististä elämäntapaa leppoisasti, hauskasti ja paikoin hyvinkin kepeästi, mutta samaan aikaan ihan pirun tosissaan: omille toilailuilleen voi ja saa naureskella, mutta mikään ei oikeuta paskaa tai epätasa-arvoista kohtelua. 

Muistiinpanoja:
  • kehu nainen päivässä - muista myös itsesi!
  • toimi tasan päinvastoin kuin lukuisat suomalaiset sananlaskut kehottavat ("Laiska töitään luettelee", "Vaatimattomuus kaunistaa", "Rumat ne vaatteilla koreilee"...)
  • ei ole olemassa sellaista asiaa kuin häpeäbiisi: älä häpeä asioita joista tykkäät!
  • aina on syytä krymppaamiseen (asioiden juhlistamiseen leivoksella) ja skumppaamiseen (no niin)
  • täytyy lukea Rebecca Solnitin essee Men Explain Things to Me (mansplaining-termistä)
  • ei ole mitään syytä olla kunnianhimossaan kohtuullinen. Kohtuullisuus ylipäätään on tympeää: omia rajojaan kannattaa venyttää
  • "Jos tarkoitus oli juoda humalaan ja onnistui tavoitteessaan, miksi harmitella sitä, että käyttäytyi kuin humalainen?"
  • hakeudu sellaisten ihmisten seuraan, joilta voit oppia jotain
  • näkyväksi tulemista voi harjoitella. Tavoite: purjehtia ylväästi käytävillä
  • myös kehtaamista voi - ja kannattaa! - harjoitella
  • naiset kärsivät ns. huijarisyndroomasta selvästi useammin kuin miehet: he pelkäävät, että eivät oikeasti olekaan niin hyviä ja ammattitaitoisia kuin ihmiset luulevat ja ovat varmoja, että he "paljastuvat" hetkellä millä hyvänsä. Muun muassa tämä on asia, josta olen jauhanut kapakan pöydässä.
  • mentor voi olla myös sinua nuorempi
  • "Koirat haukkuu, karavaani kulkee!" Eli jätä muiden ihmisten mielipiteet omaan arvoonsa.
  • naiset siivoavat keskimäärin 43 minuuttia joka päivä, miehet 34 minuuttia. Mitä helvettiä? Itse siivoan noin paljon ehkä kuukaudessa. Rosan ohjeet leppoisampaan "siivoamiseen" naurattavat, koska elän jo nyt täysin niiden mukaan.
  • Tove Janssonkin on sanonut: "Valo siivilöityy kauniimmin likaisten ikkunoiden läpi."
  • valitsitko väärän asunnon, uran tai puolison? So what? Mieli saa muuttua matkan varrella ja kiinnostuksen kohteet elää; asuntoja voi vaihtaa ja työpaikoista irtisanoutua. Yleensä harhailu tekee vain hyvää!
  • terve itsekkyys on sallittua: "Kruunu painaa, heitä se pois!"
  • omaan kuplaan kannattaa päästää myös muita ihmisiä
  • ei haittaa, jos ei osaa. Tee silti.
  • älä koskaan jätä väliin ainuttakaan tilaisuutta tehdä elämästä hauskempaa!
  • Ja vielä Rosan sanoin: "Miten minua aina onkaan korvennut se, että joku kuvittelee tietävänsä haluistani ja toiveistani jotain vain sen perusteella, että olen nainen. Hitto soikoon, sisustaminen ei kiinnosta!"
____________________________________________________
Rosa Meriläinen & Saara Särmä: Anna mennä - opas hauskempaan elämään
S & S 2016
364 s.

15. toukokuuta 2017

Satu Taskinen: Lapset


Satu Taskinen on julkaissut kolme romaania: Täydellinen paisti (2011), Katedraali (2014) ja Lapset (2017). 

Kolme näitä kirjoja yhdistävää seikkaa: 
1) kaikki ovat yhdenpäivänromaaneja
2) mikään niistä ei päästä lukijaa helpolla
3) kesken jättäminen ei ole vaihtoehto

Tänä keväänä ilmestynyt Lapset on haastavuudessaan vielä aivan omaa luokkaansa. Idea lyhyesti on tämä: 

eläkeikää lähestyvä miesopettaja tekee lähtöä lastenlastensa juhliin, mutta matkan varrelle tulee yhä uusia esteitä ja hidasteita. Valtaosa hidasteista on Navidin päänsisäisiä, sillä niin: oikeastaan koko romaani on tämän sympaattisen miehen yksinpuhelua tai yksinajattelua. Ulkoisesti tapahtuu vain hyvin vähän, mutta Navidin pään sisällä kuohuu ja vaahtoaa. Yksityiset perhehuolet lyövät kättä isojen maapalloa ravistelevien ongelmien kanssa, mutta lopulta Navidin ajatukset kiertyvät yhden peruskysymyksen ympärille: Mikä on ihminen?

Luin Lapsia hyvin, hyvin hitaasti. Välillä kirjan avaaminen tuntui raskaalta, mutta hämmentävällä tavalla tunsin kuitenkin kiitollisuutta joka kerta, kun jaksoin avata kirjan ja lukea edes muutaman sivun. Suurimman osan ajasta olin ihan pihalla, mutta sitten niinä hetkinä kun tajusin jotain, tajusinkin aina jotain mielettömän hienoa. Jotain oleellista.

Taskinen käsittelee Navidin kautta oikeastaan kaiken, millä on merkitystä. Hän levittää ihmisyyden eteemme, vetää sen puukolla rajusti auki ja fileoi nätisti kohta kerrallaan. Filosofisella otteella hän pohtii lasten kasvattamista, kommunikoinnin vaikeutta, ihmisen älykkyyttä ja tyhmyyttä, pelkoa ja kateutta, itsekkyyttä ja epätasa-arvoa, luonnon kunnioittamista, kulutushysterian älyttömyyttä, elämän kiertokulkua. Taskinen vetoaa lukijaansa lukemattomin tavoin, mutta kirjastoböönana poimin sitaatiksi tietysti tämän:

"Usein on niin, että ihminen tietää asioita, joita ei haluaisi tietää, ei edes niiden mahdollisuudesta. Väittää sitten: ei aavistusta, ei tuolloin eikä nyt. Ihminen väittää: olisin sitä ja tätä, jos vain olisin tiennyt, ymmärtänyt, tajunnut. Ihminen vetoaa tietämättömyyteen, hölmöyteen, ymmärtämättömyyteen, tahattomuuteen, kun haluaa vapautua vastuusta. Mutta eihän sellainen vetele, jos on aivot päässä ja lukutaito ja kirjastokortti taskussa." (s. 39-40)

Kirjan nimi Lapset viittaa paitsi Navidin oppilaisiin ja hänen omiin lapsiinsa, myös yleisemmin kaikkiin lapsiin ja nuoriin, joissa on - kliseisesti - maapallon ja ihmiskunnan tulevaisuus. 

Navid painii kasvatuksellisten kysymysten kanssa: hän yrittää opettaa oikeudenmukaisuutta, yksilön erityisyyttä, rohkeutta, lämpöä, vastuunkantoa ("Olen sanonut oppilailleni, että täytyy pitää itsestä huolta. Että se ei ole oikeus vaan velvollisuus."). Hän uskoo lapsiin ja tuleviin sukupolviin, mutta samaan aikaan hän tuntee valtavaa riittämättömyyttä ja pelkoa, ettei osaa toimia lasten kanssa oikein: "Me opimme toisiamme matkimalla. Apinoimalla. Siksi: maailman typerin ja vastuuntunnottomin neuvo: Älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon.

Taskisen romaani on loputon filosofisten kysymysten aarreaitta, ja sitä voisi tarkastella lukemattomilta suunnilta. Itselläni jäi vahviten mieleen ajatukset materialismista ja hysteerisestä kuluttamisesta sekä tämä: miksi ihminen aikuistuessaan kadottaa kaikkein yksinkertaisimmat vastaukset? Kun lapsi kysyy, miksi köyhälle ei vain anneta ruokaa ja miksi aikuiset ovat julmia ja lyövät, me emme osaa enää vastata. 

_______________________________
Satu Taskinen: Lapset
Teos 2017
296 s.