26. joulukuuta 2015

Asko Sahlberg: Irinan kuolemat


"Ensin Irina pelästyi. Pelko oli kivi, jonka hän oli vahingossa nielaissut. Sitten hän mietti asiaa öisin isoja lintuja odottaessaan ja peltitorven hiljaista soittoa kuunnellessaan. Pelko vaihtui odotukseen ja se alkoi väreillä heräävästä jännityksestä. Hän ei ollut ajatellut aikaisemmin kaukaista, isoa maailmaa sillä tavalla. Hän oli kuullut siitä ja lukenut siitä, mutta hän ei ollut ajatellut sitä omakseen." (s. 25)

Joulunpyhinä olen uiskennellut paitsi glögissä ja suklaakonvehdeissa, myös Jonathan Franzenin Purity-romaanissa. Päivät ovat olleet venyviä, ikkunoiden takana on ollut pimeys, sade ja myräkkä, jonain lyhyenä hetkenä myös avautuva taivas, ponnistellen esiin puskeva aurinko. Seinien sisällä on ollut kynttilöitä, lämpöä, naurua, pitkälle yöhön venyviä pelejä ja puhetta. Kiire - ei mihinkään.

Ennen joululomille lähtöä luin Asko Sahlbergin pienoisromaanin Irinan kuolemat. Ensimmäinen Sahlbergini, mutta ei varmastikaan viimeinen. Kun palaan takaisin töihin, löydän pukuhuoneeni kaapista kirjat He ja Yhdyntä. Sahlberg veti minulta jalat alta, sai tanssimaan sanojensa rytmissä; niukassa, hiotussa, rajussa. Enkä vain minä tanssi, myös kaikki esineet liikkuvat, elottomat muuttuvat eläviksi:
"Talo oli ryppyinen ja vaivainen. Sen lattiat narisivat, porraslaudat notkuivat ja ovet vääntyilivät kieroon. Kun tuuli, talon suolet kurnivat ja sen vanhat hampaat narskuivat vastakkain ja se räpsytteli vettyneitä silmäluomiaan niin, että ikkunaruudut helisivät." s. 60
Irinan kuolemat kertoo Ruotsiin lähetetystä sotalapsesta. Kyllä, niin se tekee. Mutta mistä? ei ole oikeastaan kovin tärkeä kysymys: olennaista on miten? 

Minä vastaan:

fyysisesti, rujosti, kauniisti, intensiivisesti, aistivoimaisesti. 

Ruumiillisuus löyhkää kirjan sivuilla, kiemurtelee iholle ja ihon läpi. Kaikki tunteet ja ajatukset kuvataan fyysisten reaktioiden kautta: kauhistunut sydän kiipeää kurkkuun, sieltä suuhun ja lopulta se sylkäistään ulos, silmät pullottaen. Sanat, jotka tipahtelevat ihmisten suista, ovat räpiköiviä hämmentyneitä hyönteisiä, ja metsässä piilottelevan miehen selkä liikkuu naidessa "kuin rytmikkäästi tampattu valkoinen matto". 

Sahlbergin kieli on jotain, mikä saa minut täysin veteläksi, huojuvaksi. Näin minäkin haluaisin kirjoittaa. On kirves joka uppoaa lihaan, on veitsi joka työntyy nuoren tytön sisään, on askeleet jotka kuuluvat öisin sen makuukamarin ovelta, jonne niillä ei pitäisi olla mitään asiaa. 

Kuolema on läsnä kaikkialla - sodassa ja sodan ulkopuolella. Tragedia muuttaa muotoaan, mutta ei katoa. Irina on kuitenkin selviytyjä, hänen täytyy olla. Hänen lopullinen kuolemansa tulee vasta sitten, kun hän on itse valmis. Kun hän on valmis hymyilemään sille.

Irinan kuolemat on Runeberg-palkintoehdokas.

_______________________________
Asko Sahlberg: Irinan kuolemat
Like 2015
156 s.

18. joulukuuta 2015

E-lukupiirissä Markku Pääskysen Sielut


"Niin se on, sitä syntyy tähän maailmaan ja katsoo kuinka muut elävät, ja sen jälkeen matkii toisia ja elää itsekin tietämättä miksi ja minkä tähden." (s. 59)

Eilen torstaina 17.12.2015 urheat Epos e-lukupiirin jäsenet uhmasivat räntää ja tympeää pimeyttä ja hipsivät Etelä-Haagan kirjastoon juttelemaan Markku Pääskysen tuoreesta romaanista Sielut.

Finlandia-raati perusteli Sielujen F-ehdokkuutta muun muassa kirjan rohkeudella ja yllättävyydellä. Sieluissa on hirveä lähtöasetelma: pieni tyttö katoaa koulumatkalla. Pääskynen ei kuitenkaan kerro tarinaa "epätoivolla ja surulla mässäillen. -- vaikka tunnelma on painostava, lukijaa ei rusenneta toivottomuudella ja syyllisyydellä. -- Myyttinen kertomus laajenee käsittelemään ihmisyyttä." (lähde: Suomen Kirjasäätiö)

Lukupiirissä kirjasta oli joko tykätty todella paljon tai sitten ei yhtään. Toiset olivat ihastuneet ikihyviksi Pääskysen kieleen ja filosofisiin ajatuksiin (joita hän tosiaan tiputtelee lähes joka sivulla), toisia ne olivat lähinnä ärsyttäneet.

Sielut ei ole juoniromaani eikä trilleri, vaikka lapsen katoaminen sinänsä voisikin tarjota hyvän alustan sellaiselle. Pääskynen kyllä antaa lukijalle mahdollisuuden lukea kirjaa myös dekkarina, sillä hän tiputtelee vihjeitä - tai vihjeiksi tulkittavia - asioita siellä täällä, antaa ymmärtää että yksi jos toinenkin voisi olla tehnyt kadonneelle Maija-tytölle jotain.

Lopulta olennaista ei kuitenkaan ole se, missä Maija on tai mitä hänelle on tapahtunut, vaan tärkeämpää on tarkkailla sitä, mitä tällainen kamala tapahtuma saa aikaan ihmisten päässä ja ihmisten välillä. Miksi aikuiset kuvittelevat heti pahinta, mutta lapset uskovat Maijan olevan vain leikkimässä jossain? Miten aika kuluu, kun etsii ja odottaa? Ketä epäillään, ketä syytellään - itseä vai muita? Miten vanhempien suhde muuttuu, kun lapsi katoaa?

Itse pidin Sieluissa etenkin pienen kaupungin kuvauksesta. Kirja sijoittuu 1980-luvun Mikkeliin; lähiöön, jossa kaikki tuntevat toisensa tai no, luulevat tuntevansa. Pääskynen pohtiikin hienosti sitä, keitä me oikein olemme ja kuka sen määrittelee?

"Mitä siis ihminen on? Sekö mitä hän muistaa, tuntee ja tietää ja ketä koko ikänsä rakastaa? Vai se jonka sinä näet etkä tiedä hänestä mitään? Vai lopultakin ne kaikki yhdessä? (s. 30)

E-lukupiirin seuraavaksi kirjaksi äänestettiin amerikkalaisen Ryan Gattisin kehuttu ja kohkattu Vihan kadut. Keskustelemme kirjasta FB-ryhmässä ja kokoonnumme lopulta kasvokkain Myyrmäen kirjastoon to 21.1.2016. Jouluna aion kuitenkin lukea jotain hieman lempeämpää, ja aloitan Vihan kadut vasta ensi vuoden puolella.

Onko Epos e-lukupiiri sinulle vielä vieras juttu? Lue lisää täältä.

__________________________
Markku Pääskynen: Sielut
Tammi 2015
254 s.

13. joulukuuta 2015

Günter Grass: Peltirumpu


"Matzerath avasi oven, ja minä näin portaissa rouva Katerin - - Sinipunaisin, voimakkain käsivarsin hän kantoi oikealla olallaan ruskehtavaa mattokääröä. Hänen kainaloissaan liekehtivät vaaleat, hiestä sotkuiset ja suolaiset karvat. Mattokäärö taipui edestä ja takaa. Yhtä hyvin hänellä olisi voinut olla olallaan juopunut mies; mutta hänen miehensä ei ollut enää elossa. Kun hän mustankiiltävässä taftihameessaan ja läskeissään käveli ohitsemme, haistoin hänen hajunsa: salmiakkia, kurkkua, karbidia - hänellä taisi olla ne päivät menossa." (s.174)


Uuulalaa, olen juuri saanut luettua Günter Grassin (1927-2015) järkälemäisen Peltirummun - tuon ns. Danzig-trilogian aloitusosan, joka lannisti minut vielä kymmenisen vuotta sitten jo ensisivuillaan. Silloin isoäidin neljät härskiltä voilta tuoksuvat hameet ja jatkuva rummunpärinä olivat minulle vielä liikaa, mutta nyt selätin tämän rönsyilevän ja absurdin veijariromaanin (kyllä, sellaisena sen luin) kahdessa viikossa. Päättäväisesti, tarkkaa lukusuunnitelmaa noudattaen. 

Valmista ei tullut päivääkään liian aikaisin, sillä Peltirumpu on lukupiirimme käsittelyssä huomenna.

Olen jokseenkin mielissäni tästä lukukokemuksesta. Ei sillä, että aina olisi ollut kovin helppoa. Ei sillä, etteikö välillä olisi tehnyt mieli vähän loikkia. Tarinan kannalta koko Kolmas kirja (eli sivut 507-698) tuntui turhalta, ylimääräiseltä. Monta kertaa nukahdin Peltirumpu naaman päällä tai alla. 

Ja sitten kuitenkin. Nauroin ääneen Oskarin tunkiessa rumpukapuloita Jeesus-patsaan kouriin samalla kun hänen äitinsä ripittäytyi aviorikoksesta - jota jatkoi taas hyvillä mielin seuraavaan sunnuntaihin asti. Hykertelin illanvietoille, joihin ihmiset tulivat kuorimaan sipuleita, jotta voisivat viimein itkeä ja avautua. Viehätyin Oskarin vallattomuudesta, itsepäisyydestä, suorasukaisuudesta - jopa hieman ällöttävästä roisiudesta ja täydellisestä itsekkyydestä.

Oskar päättää lopettaa pituuskasvun 3-vuotiaana. Hän kulkee kohti II maailmansotaa rummuttaen peltirumpujaan - niitä, joita hänen äitinsä ostaa juutalaiselta lelukauppiaalta. Rumpu on Oskarin ainut ystävä, rummuttamalla hän ilmaisee itseään, kertoo tarinoita, luo oman elämänsä. Sota syttyy, lelukauppias pääsee tietysti heti hengestään. Mistä Oskar saa nyt uusia rumpuja? 

Oskar näyttää pieneltä lapselta. Viattomalta, haavoittuvalta. Mutta sisältä Oskar on jotain muuta. Härski, häpeilemätön. Tarkkailija, joka katsoo kaikkein kauheinta ja groteskeintakin tapahtumaa kylmästi, uteliaana, makaabereja yksityiskohtia poimien ja pudotellen.

Olen kirjoittanut itselleni muistiin tällaisia sanoja: "maaginen realismi", "laajennettu realismi", "absurdius" (etenkin sodan absurdius ja järjettömyys), "musta ja lakoninen huumori", "sanojen runsas virta", "rivous", "erilaisia kerrontatekniikoita", "hillittömiä henkilöhahmoja". Niistä kaikista voisin kirjoittaa lisää, kertoa että pidin paljon. 

Mutta se mikä minua tässä tökki, oli aivan himputin tympeä ja kapea naiskuva. Naiset olivat enkeleitä tai huoria - aina miehen halun kohteita, aina miehen kautta kuvattuja, miehen nenällä haisteltuja. Ja se Oskarin naurettava fetissi sairaanhoitajattariin ja valkoisiin työasuihin! Olisiko pitänyt naurattaa? Booooooring.

Silti olen tyytyväinen, että Peltirumpu tuli luettua. Se on hyvä kirja, ymmärrettävistä syistä klassikko. Ja oikeastaan aivan erilainen kuin kuvittelin sen olevan.

Lukupiiri avartaa.

___________________________
Günter Grass: Peltirumpu
Alk. Die Blechtrommel (1959)
Suom. Oili Suominen
Otava 2009
709 s.

4. joulukuuta 2015

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2015

Logot: Marja-Leena Liipo

Mitkä ovat kirjabloggaajien mielestä vuoden 2015 parhaat kirjat? Se selviää tammikuussa, kun Blogistanian kirjallisuuspalkinnot jaetaan. Kategorioita on neljä: Finlandia, Globalia, Kuopus ja Tieto.

Olen innoissani, että tänä vuonna pääsen itsekin äänestämään omia suosikkejani! Olen seurannut joka vuosi Blogistanian kirjallisuuspalkintojen jakoa ja ollut erityisen ilahtunut esimerkiksi siitä, että Kate Atkinsonin romaani Elämä elämältä voitti vuoden 2014 Globalian. Hieno kirja!

Itse aion äänestää Blogistanian Finlandiaa ja Globaliaa, sillä bloggaan lähes pelkästään kaunokirjallisuudesta. Mutta mitkä kirjat lopulta pääsevät listalleni, on itsellenikin vielä täysi arvoitus! Ehkäpä poksautan vuoden vaihtuessa kuoharin auki ja alan käydä läpi blogitekstejäni. Sieltä ne helmet sitten hiljalleen valikoituvat. Ehkä jossain paukahtaa raketti.

Tässä vielä Blogistanian kirjallisuuspalkinnon säännöt:


Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2015

Kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2015 parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa.

Kategoriat ovat:
  • Blogistanian Finlandia
  • Blogistanian Globalia
  • Blogistanian Kuopus
  • Blogistanian Tieto
Bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan keskiviikkona 13.1.2016 klo 10.00. Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa torstaina 14.1.2016 klo 10.00.


Blogistanian Finlandia 2015
 
Blogistanian Finlandia 2015 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Äänestys järjestetään viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus 2014), Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus 2013), Aki Ollikaisen Nälkävuosi (Siltala 2012) ja Katja Ketun Kätilö (WSOY 2011). Finlandiaa emännöi Kulttuuri kukoistaa -blogi.


Blogistanian Globalia 2015

Blogistanian Globalia 2015 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Äänestys järjestetään viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Kate Atkinsonin Elämä elämältä (Schildts & Söderströms 2014, suom. Kaisa Kattelus), Haruki Murakamin 1Q84 (Tammi 2013, suom. Aleksi Milonoff), Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012, suom. Päivi Kivelä) ja Sarah Watersin Vieras kartanossa (Tammi 2011, suom. Helene Bützow). Globaliaa emännöi Kirjallisena. Minna -blogi.


Blogistanian Kuopus 2015

Blogistanian Kuopus 2015 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.

Äänestys järjestetään neljättä kertaa. Aiemmin on palkittu Jenna Kosteen (Kostet) Lautturi (Robustos 2014), Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta (WSOY 2013) ja Annukka Salaman Käärmeenlumooja (WSOY 2012). Blogistanian Kuopusta emännöi Luetaanko tämä? -blogi.


Blogistanian Tieto 2015

Blogistanian Tieto 2015 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia tietokirjoja. Äänestys koskee kotimaisia vuonna 2015 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2015 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa.

Äänestys järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (Otava 2014) sekä Tuula Karjalaisen Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta (Tammi 2011). Blogistanian Tietoa emännöi Les! Lue! -blogi.


Osallistumisohjeet

Ehdolle asettamisen edellytys on, että bloggaaja on lukenut nimeämänsä teokset ja kirjoittanut niistä blogiinsa. Ehdokaslistan kirjat on linkitettävä niiden blogiarvioihin.

Osallistuja julkaisee listan blogissaan keskiviikkona 13.1.2016 klo 10.00 ja käy linkittämässä listansa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikenttään. Ääntenkeräyspostaukset julkaistaan kussakin emäntäblogissa viikkoa ennen itse äänestystä (6.1.2016). Halutessaan bloggaaja voi ajastaa listan julkaistavaksi etukäteen. Ajastaminen riippuu blogialustan asetuksista. Myöhästyneitä listoja ei huomioida eikä listaa saa julkaista etukäteen. Etukäteen ajastetusta listasta voi ilmoittaa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikentässä etukäteen sitten, kun lista on ajastettu julkaistavaksi.

Bloggaaja voi muodostaa listan kaikkiin kategorioihin tai yhteen tai useampaan kategoriaan. Ääntenlaskennan sujumisen vuoksi äänestäjän tulee jättää kommentti jokaisen äänestämänsä kategorian emäntäblogiin.


Pisteytys

Bloggaaja muodostaa paremmuusjärjestyksessä vuoden kolmen parhaan teoksen listan, johon merkitsee pisteet ja linkin arvioon. Paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen. Ääntenlaskennan vuoksi on tärkeää, että pisteet merkitään teoskohtaisesti. Pelkkä listaus yhdestä kolmeen ei riitä, koska listan paremmuusjärjestyksen voi tulkita olevan nouseva tai laskeva.

Mikäli bloggaaja haluaa asettaa ehdolle vain kaksi kirjaa, menee pisteytys seuraavasti: parempi kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja asettaa ehdolle vain yhden kirjan, saa se kolme (3) pistettä.

Äänestyksen voittaja on teos, joka saa eniten pisteitä. Mikäli kaksi tai useampi kirja on kärjessä samoilla pisteillä, ratkaistaan voittaja vertaamalla bloggareiden kirjoille antamia sijoituksia. Tasatilanteessa voittaa siis kirja, jolla on eniten ykkössijoituksia. Tarvittaessa verrataan myös kakkossijoituksia. Jos voittaja ei tälläkään keinolla ratkea, arpa määrää voittajan.


Järjestelyt

Blogistanian kirjallisuuspalkintoja organisoivat kotimaiset kirjabloggaajat. Äänestys on epäkaupallinen ja järjestetään vapaaehtoisvoimin. Kirjallisuuspalkinnon voittajille myönnetään tunnustuksena kunniakirja. Voittajakirjailijoille järjestetään mahdollisuuksien mukaan kukitus. 

Tämän vuoden emäntäblogit on arvottu. Palkinnon järjestely- ja tiedotustoiminnasta tai ensi vuoden äänestysemännyydestä kiinnostuneet kirjabloggaajat voivat ilmaista osallistumishalukkuutensa lähettämällä viestin Facebookin Kotimaiset kirjablogit -ryhmän postilaatikkoon.


29. marraskuuta 2015

Dinaw Mengestu: How to Read the Air


Of the tens of thousands of ways two people can turn against each other, my mother and father were faithful to a handful of words to provide that final spark, chief among them being "you didn`t". As in "You didn`t turn down the heat before you went to bed last night." Or in later years, "You didn`t pay the rent last month," and "You didn`t find a job, a career, a life, a home we can live in, a school to send our son to." There was always a "you" who had failed to do something and another "you" who never failed to see that. (s. 70)


Olen yrittänyt reilun viikon ajan kirjoittaa Dinaw Mengestun toisesta romaanista How to Read the Air. En ole osannut, en ole tiennyt, mitä siitä haluaisin sanoa. Muistan täydellisen, tarkan katseen. Täyteläiset virkkeet, ehkä kauneimman koskaan lukemani ensimmäisen luvun. Muistan New Yorkin kadut, kertojan joka kuljettaa tarinaa lämmöllä mutta epäluotettavasti, arvaillen ja arvuutellen. 

Muistan intensiiviä hetkiä, kohtauksia, tällaisia:


miten nainen painautuu vasten sänkyä, huokaisee vielä kerran syvään, laskee sekunteja. Ottaa vastaan nyrkiniskun, kääntää äkäisesti ratista, yhden pienen hetken tuntee olevansa vapaa, hymyilee, koskee hellästi vatsaansa.

miten yhteiseen asuntoon alkaa muodostua näkymättömiä rajoja: sinun paikkoja, minun paikkoja. Sinä teet töitä keittiön pöydän ääressä, minä valtaan makuuhuoneen. Kuljemme seiniä pitkin, valvomme myöhään, emme enää puhu.

miten silloin ennen puhuimme. Kävelimme läpi New Yorkin, etsimme täydellistä penkkiä - sellaista jota voisimme kutsua meidän penkiksi. Halusimme löytää myös oman kahvilamme, haaveilimme omasta kodista. Laskimme rahojamme - tai siis sinä laskit. Ja hiljalleen aloit ymmärtää, että minun kanssani et saisi mitään.

miten mies rakastaa Amerikkaa, haluaa rakastaa. Opiskelee maan historiaa, kuljettaa karheaa sormeaan riviltä riville, haluaa oppia jokaisen nähtävyyden ja tarinat niiden takana. Haluaa unohtaa mistä on; oman kielensä, ihonvärinsä, vaimonsa jonka on hätäisesti nainut kotimaassaan Etiopiassa ennen pakomatkaa.

miten poika pysäyttää auton tienreunaan, kuvittelee äitinsä puristamassa turvavyötä, poski sinertävänä, hän itse vatsakummun alla. Yrittää ymmärtää isäänsä, joka tutisee vihasta, kateudesta ja noloudesta. Siitä, että vaimo on tietänyt paremmin - vaimo, joka on aivan liian kaunis hänelle.

miten työpäivät alkavat venyä, nainen tulee kotiin puoliltaöin, joskus vasta aamulla. Tuoksuu kapakalle, jollekin toiselle. Mies tuijottaa kattoon, yrittää lukea, saa unta vain vaivoin. Tietää missä nainen on ja kenen kanssa, mutta ei myönnä sitä kenellekään.

miten mies - hänen nimensä on Jonas - alkaa kertoa oppilailleen tarinaa isästään. Isästään, joka kulki Etiopiasta Sudaniin, taittoi itsensä pieneen laatikkoon, kulki huterassa veneessä Eurooppaan, paikkaan, jota kaikki kutsuivat paratiisiksi.

miten kaikki vain hajoaa käsiin: työ, perhe, avioliitto. Jätetään sanomatta tärkeimmät asiat, sanotaan vain turhat, syytökset, loukkaukset, valheet. Ja kuitenkin: vaikka jäädään yksin, ollaan aina yhdessä.


________________________________
Dinaw Mengestu: How to Read the Air
Jonathan Cape 2010
325 s.

20. marraskuuta 2015

Epos e-lukupiiri on pyörähtänyt käyntiin!



Oletko jo törmännyt Epos e-lukupiiriin? 

Kyseessä on HelMet-kirjastojen ja Elisa Kirjan yhteinen sosiaalisen lukemisen hanke, jonka tarkoituksena on paitsi tehdä tutuksi e-kirjoja, myös houkutella ihmisiä keskustelemaan entistä enemmän lukukokemuksistaan. Lisää voit lukea täältä.

Minulla on kunnia toimia e-lukupiirin vetäjänä tänä syksynä ja tulevana keväänä. Lukupiiri lukee viisi kirjaa, tapaa viisi kertaa eri HelMet-kirjastoissa ja keskustelee kirjojen herättämistä ajatuksista myös Facebook-ryhmässä. Ryhmä on kaikille avoin, tervetuloa mukaan turisemaan!

Tapasimme e-lukupiiriläisten kanssa eilen torstaina 19.11.2015 hurmaavassa Rikhardinkadun kirjastossa ja juttelimme Pauliina Vanhatalon tänä syksynä ilmestyneestä romaanista Pitkä valotusaika

Kirjoitin kirjasta blogiini jo syyskuussa ja uumoilin silloin, että Vanhatalosta voisi tulla jopa yksi uusista lempikirjailijoistani. 

Sama levollisuus, varmuus ja konstailemattomuus, joka teki minuun vaikutuksen syyskuussa, tuntui ihastuttaneen myös lukupiiriläisiä. Kirjan loppu ja päähenkilön tossumaisuus herättivät puolestaan hyvinkin ärhäkkäistä mielipiteitä.

Lukupiirikirjana Pitkä valotusaika toimi mainiosti, sillä Vanhatalo on jättänyt kerrontaan runsaasti aukkoja, jotka lukijan on itse täytettävä. Kaikkea ei avata, monista asioista vaietaan. Lukupiirissä täyttelimme noita aukkokohtia yhdessä. Puolitoista tuntia vierähti huomaamatta.

Illan päätteeksi latasimme laitteillemme uuden lukupiirikirjan: Finlandia-ehdokkaaksikin yltäneen Markku Pääskysen Sielut. Seuraavan kerran tapaamme Etelä-Haagan kirjastossa torstaina 17.12. klo 18. Sitä ennen teemme Sieluille ruumiinavausta FB:ssa.


Ps. Pauliina Vanhatalo vieraili kuluneella viikolla Epos e-lukupiirin FB-ryhmässä ja vastaili lukupiiriläisten esittämiin kysymyksiin. Kannattaa käydä lukemassa!

___________________________
Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika
Tammi 2015
223 s.

14. marraskuuta 2015

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

Flunssa.

Mikä ihana syy pötkähtää töiden jälkeen suoraan sohvalle, aloittaa uusi kirja ja lukea siihen saakka, kunnes tulee yö, uni. Kunnes kirjan viimeinen sivu kääntyy.

Perjantai-ilta kului näin. Seuranani oli Pauliina Vanhatalon romaani Korvaamaton.

Kirjan minäkertoja tiputtelee lukijalle hiljalleen tiedonmurusia itsestään. Saamme tietää, että hänen nimensä on Aamu ja että hän on ammatiltaan varatuomari. Hän on juuri aloittanut uudessa määräaikaisessa työssä. Hän on paennut jotain. Tämä kaupunki ei ole hänen omansa - hänellä on koti jossain muualla. Koti, työpaikka, mies, mitä muuta?

Jotain on tapahtunut, jotain peruuttamatonta. Jotain pahaa. Surua.

***

Syyskuussa ihastuin kovasti Vanhatalon uusimpaan romaaniin Pitkä valotusaika, ja se toimi pontimena myös Korvaamattoman lukemiseen.

Joitain yhtymäkohtia näistä kahdesta kirjasta voi löytää: kieli on kummassakin äärimmäisen sujuvaa, tarkkaa ja harkittua, juonen sijaan keskiössä ovat ihmisten mielenmaisemat; unelmat, pelot, riittämättömyys, yksinäisyys. Molemmissa kirjoissa työllä on iso rooli: se on intohimo, ystävä, pakopaikka, turva - mutta samalla myös asia, joka aiheuttaa stressiä, huolta, epävarmuutta, epäilyksiä.

Minulle Korvaamattomassa kiinnostavinta oli juuri työelämän kuvaus ja oikeudelliset pohdinnat. Aamu on itse kokenut valtavan menetyksen, mutta työssään hän jakelee tuomioita toisten ihmisten kärsimyksistä. Hän länttää hintalapun erilaisille fyysisille ja henkisille kärsimyksille. Mikä on sopiva korvaus kroonisesta kivusta, katkenneesta sormesta, tapetusta lemmikistä, siepatuista lapsista, raiskauksesta?

 - Miten määritellään hinta jollekin mikä on aineetonta? Punnitaan ihmissielun kipu, jos sallitte minun käyttää niin vanhanaikaista ilmaisua. Mistä tuomarin oletetaan tietävän, minkä verran kukin kärsii? (s.167)

Aamu muistelee vanhaa ukkotuomari Kvistiä, joka oli sitä mieltä, että vain omaisuuteen kohdistuvia vahinkoja pystyttiin hyvittämään. Jäin raivokkaana miettimään Kvistin näkemystä raiskauksen uhrille myönnettävistä korvauksista: Kvistin mielestä raiskaus alentaa naisen naima-arvoa ja siksi sitä on perusteltua hyvittää rahallisesti. Vieläköhän joku ajattelee tuomioistuimessa näin?

Oikeustalon ja vieraan kaupungin ulkopuolelle kätkeytyy uusperheen arki. Vanhatalo kuvaa riittämättömyyden ja ulkopuolisuuden tunteita taidolla. Hän osoittaa, ettei hyväksynnän ja huomion hakeminen lopu täysi-ikäisyyteen: aikuinen voi hyvinkin kokea vihaa ja mustasukkaisuutta pientä lasta kohtaan, joka varastaa toisen aikuisen ajan, kömpii parivuoteen keskelle, potkii äitipuolen kauemmas, käpertyy isään kiinni.

Sellaisessa tilanteessa mieleen voi tulla: mitä jos meillä olisi myös yhteinen lapsi?


__________________________
Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton
Tammi 2012
203 s.

9. marraskuuta 2015

Barcelona ja Meri




Karkasin pidennetylle viikonloppureissulle Barcelonaan ja siellä minua odotti aurinko. Ei enää polttava, mutta lämmin, lempeä. Käsivarsiini jäi muistoksi hento puna.

Terassit, jotka levittäytyvät huolettomina kaduille ja täyttyvät auringon laskiessa. Puheensorina, joka soljuu ulos kapakoista ja pienistä ravintoloista, jotka ovat heti siinä - ilman eteistä tai tuulikaappia. Koirat, jotka juoksevat vapaina, kirmaavat puistossa toistensa perässä, isot ja pienet, onnellisina. Yleisin rotu lienee yorkshirenterrieri, pikkuruinen ja omanarvontunteva. Moottoripyörät ja skootterit, jotka valtaavat jokaisen kadunkulman, taistelevat tilasta katumyyjien kanssa - jokaisella viltillä on kopioita merkkilaukuista ja -kengistä, koruja, rihkamaa, jalkapallopaitoja. Hetken aikaa en tiedä mihin katsoa.  
Merenranta, jossa tuoksuvat crepesit; huumaava sokeri ja rasva. Rantakatu, jonka äärellä persoonattomat ravintolat houkuttelevat turisteja mitäänsanomattomille aterioilleen. Kuulen ruotsia, saksaa, venäjää. Pienillä hämyisillä kujilla piileskelee aito kaupunki, aidot maut, yllätykset: mitä kaikkea kapea graffitin peitossa oleva ovi hieman likaisella, epämääräisellä kadulla voikaan kätkeä sisäänsä! Gaudin suunnittelemia käytäviä, kellareita, torneja ja koristeellisia kattoja. Tunnelmallisia kattoterasseja, joissa valo ja lämpö nousevat nuotiosta, shampanja tuodaan pöytään ja uima-allas on taivaassa kiinni. 
Väkevä sumu, joka levittäytyy Montjüicin ylle, peittää huntuun olympiapatsaan ja linnan jykevät muurit. Istun hotellin katolla - aurinko tulee liki, kääntyy hiljalleen nurin, musiikki lämmittää vielä silloinkin, kun varjo lepää jo koko katon yllä. Jossain kaukana menee ambulanssi, jonka hälytysääni on kuin jäätelöautossa.



"Veden taju on jotakin syvän omakohtaista, yksilöllistä. 
Kirjoittamista, minä ajattelen. Kuin kirjoittamista.
Uida luoda kirjoittaa uida. Ne liittyvät yhteen.
Ja yksinäisyys. Minä rakastan uimista. Ja yksin olemista." (s. 123)


Matkalukemisena minulla oli Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin pieni, kaunis kirja Meri - neljä lyyristä esseetä. Luin kirjaa lentokoneessa ja hotellin katolla. Auringossa, gin tonicin kera. 

Harpoin, sukelsin, viivyttelin, loikin. En tehnyt ainuttakaan muistiinpanoa, vaikka olisin voinut. Olisin voinut alleviivata monta virkettä, tarina-aihiota. Lomalla päätin kuitenkin vain kellua huolettomasti - kellua Meressä. 

Lyyrinen essee on muotona kiinnostava ja terminä oikeastaan melkoisen harhaanjohtava. Vaikka lähes kaikki, mihin Fagerholm koskee, muuttuu tietyllä tavalla lyyriseksi (se kieli! se kieli!), Meri ei kuitenkaan ole runoutta. Kuten kirjassa todetaan, lyyrinen essee on selvästi vähemmän runollinen formaatti kuin miltä nimi kuulostaa: kyse on fragmenteilla dramaturgisesti askartelusta ja rakentelusta (s. 147). 

Meressä kokonaisuus muodostuu lukemattomista erilaisista paloista: on haastatteluja, on omia muistoja, on pieniä tarinoita, on viittauksia kirjoihin ja elokuviin, on karttoja ja lehtitekstejä, on ajatuksia ja unelmia, on tuuli iholla ja hiuksissa. 

Kaikkea tätä - näitä fragmentteja tai sirpaleita - yhdistää jollain tavalla meri. Se valtava, kutsuva ja vaarallinen. Esseet on nimetty näin: Katastrofi, Veden alla, Labyrintti ja Yksinäisyys. Nimet kertovat paljon siitä, miten ihminen meren kokee, miten ihminen meren kanssa elää (ja kuolee). 

Kirja jättää lohdullisen ja haikean olon. Yksityiskohdat alkavat jo unohtua. On vain valtava halu nostaa purjeet ja lähteä. Sukeltaa pinnan alle, vetää pitkiä vetoja. Ja sitten palata kotiin, koska usein siellä jossain kaukana mieleen tulee kysymys: mitä ihmettä oikein teen täällä? 

Samalla tavalla kysyi Jonathan Franzen lähdettyään yksin Masafueran vaikeakulkuiselle saarelle ystävänsä David Foster Wallacen itsemurhan jälkeen. Meressä on hieno pätkä Franzenista, hänen ajatuksistaan koskien romaania, yksinäisyyttä, ystävyyttä, kirjoittamista. Teksti pohjautuu Franzenin esseeseen "Farther Away - Robinson Crusoe, David Foster Wallace and the island of solitude" (ilm. New Yorker 4/2011)



La Central -kirjakaupassa. Monet Suomessa isosti esillä olleet kirjat löytyivät paraatipaikalta myös Barcelonassa.


Bloggaaja Montjüicin rinteillä. Mielessä jo paluu, tai jääminen.

________________________________________
Monika Fargerholm & Martin Johnson: Meri - neljä lyyristä esseetä
Suom. Asko Sahlberg
Teos 2012 
170 s. 

3. marraskuuta 2015

Lisa Genova: Edelleen Alice


"Hän ajatteli kirjoja jotka oli aina halunnut lukea, niitä jotka koristivat hänen makuuhuoneensa ylähyllyä, niitä joille hän oli arvellut olevan aikaa tuonnempana. Moby Dick eli valkoinen valas. Hänellä oli vielä kokeita tekemättä, tutkielmia kirjoittamatta ja luentoja pitämättä ja kuuntelematta. Kaikki mitä hän teki ja rakasti, kaikki mitä hän oli, vaati kieltä." (s. 75)

Marraskuun lukupiirikirjamme on  Lisa Genovan esikoisromaani Edelleen Alice (2007, suom. 2010).

Genova on yhdysvaltalainen neurotieteiden tohtori, joka julkaisi ensimmäisen kaunokirjallisen teoksensa omakustanteena. Alzheimerin tautia koskettavasti ja asiantuntevasti käsittelevästä Edelleen Alicesta tuli kuitenkin valtava hitti, ja Simon & Schuster -kustantamo kaappasi Genovan siipiensä suojiin. 

Sittemmin Genovalta on ilmestynyt kolme muuta romaania: Left Neglected (suom. Puolinainen), Love Anthony ja Inside the O`Briens. Edelleen Alice on filmattu myös elokuvaksi, jonka päätähtenä nähdään ihana Julianne Moore. 

Aikamoista!

Mutta luettuani Edelleen Alicen voin todeta myös, ettei mitenkään yllättävää. Kirja on hyvä. Äärimmäisen koskettava (aika harvoin nielen lukiessani itkua, mutta tämän kanssa täytyi tosissaan nikotella), mutta ei silti surulla mässäilevä. 

Koskettavuus syntyy aitoudesta; siitä miten uskottavasti Genova kuvaa varhaisen alzheimerin puhkeamista ja etenemistä. 

Genova näyttää, ei vain kerro. Hän näyttää, miten Alice unohtaa aivan tavallisen sanan kesken luennon. Miten Alice eksyy omilla kotikulmillaan. Miten Alice työntää kommunikaattorinsa pakastimeen ja toistaa monta kertaa samaa kysymystä illallisilla. Miten Alice unohtaa ihmisten nimet; miten Alice unohtaa omat lapsensa, oman aviomiehensä. Miten ihmiset katsovat Alicea: säälien, pahoillaan, kauhuissaan, vaivautuneina. Miten kaikki vain haluaisivat kieltää koko taudin olemassaolon.

"Miten hän voisi kertoa Johnille että hänellä oli alzheimerintauti? John rakasti hänen älyään." (s.80)

Diagnoosin jälkeen 50-vuotiaan Alicen koko identiteetti alkaa murentua. Hän on rakentanut elämänsä ja uransa - kaiken sen, mitä hän on - älyn ja kielen varaan. Alice on kognitiivisen psykologian professori, menestynyt luennoitsija, lukemattomien julkaisujen kirjoittaja, arvostettu tutkija. Mitä jää jäljelle, jos häneltä viedään kyky käyttää kieltä? Kyky lukea ja ymmärtäää pitkiä tekstejä? Kyky ajatella abstraktisti ja rakentaa ajatuskuvioita aiemmin oppimansa päälle?

Voisi ajatella, ettei juuri mitään. 

Ja niin Alice itsekin ajattelee. Hän päättää tappaa itsensä heti, kun ei muista vastauksia tällaisiin kysymyksiin: Mikä kuukausi nyt on? Missä sinä asut? Missä työpaikkasi on? Miten monta lasta sinulla on?

Kuukaudet vierivät. Vastaukset sumenevat. 

Ja silti edelleen Alice on Alice.

_____________________________
Lisa Genova: Edelleen Alice
Alk. Still Alice (2007, 2009)
Suom. Leena Tamminen
WSOY 2010
284 s.

2. marraskuuta 2015

Haasteita marraskuuhun




Lukuhaaste 2015 on pyörähtänyt käyntiin! Tarkoituksena on lukea marraskuussa päivittäin vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta tai kertovaa tietokirjallisuutta. Itse en aio sivuja sen kummemmin laskeskella, mutta ilman fuksailujakin uskon selättäväni tämän haasteen höyhenen kevyesti: 30 sivua ei tunnu missään!

Ehkä haastesivumäärää olisi voinut vähän kasvattaa viime vuodesta?


Image courtesy of National Novel Writing Month.

Paljon enemmän haastetta marraskuuhun tarjoilee sen sijaan National Novel Writing Month, jonka ideana on kannustaa ihmisiä kirjoittamaan 50 000 sanaa sisältävä romaani (tai ensimmäinen versio romaanista) yhden kuukauden aikana. Tämä tarkoittaa siis hieman yli 1 600 sanaa päivässä!

Olen tainnut luovuttaa jo nyt, vain kahden päivän jälkeen. Minä, joka hion ja puunaan jokaista lausetta, jokaista sanaakin, en vain kykene tuollaiseen vauhtiin. Joskus olisi tietenkin ihana lyödä lekkeriksi, antaa sanojen vain tulla sellaisina kuin tulevat, pursottaa tekstiä ruudulle miettimättä mitään. Mutta ei. Ei se ole minä. Minä olen puunaaja. Kirjoitan sata sanaa päivässä ja olen tyytyväinen.

Yhteisönä NaNoWriMo vaikuttaa kuitenkin hurmaavalta - paikka täynnä hivenen yllytyshulluja ihmisiä, jotka elävät kirjoittamisesta. Luulen, että notkun mestoilla, luen tsemppipuheita, hurmioidun toisten tuhansista sanoista.

Pimeä, masentava marraskuu - älä edes yritä. Minulla on kirjat ja kynä.

Ja matka Barcelonaan.


1. marraskuuta 2015

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

"Miten kaunis kasvitieteellinen puutarha oli lumeen hautautuneena, miten kaunis hänen tutkimuksensa oli, hän oli hyvä, mahdollisesti nero, matemaattinen ilo on varma ilo, Erika ajatteli. (s. 141)



Paino. Runsaus. Pakko. Täysi. Loputon. Rajaton. Rajaamaton. Pursuava. Hajotus. 

Iida Rauman toinen romaani Seksistä ja matematiikasta tuo mieleen muun muassa tällaisia sanoja. Kirjaa lukiessani olen kirjoittanut kaksi aanelosta täyteen. Olen kirjannut ylös teemoja, yrittänyt painaa mieleeni mistä kaikesta tässä kirjassa on kyse. 

Paljosta, hyvin paljosta. 

Yhden lukukerran jälkeen olen sitä mieltä, että liiankin paljosta. 

Tyypillisesti esikoisromaaniin saatetaan tunkea kaikki siihen asti eletyn elämän tärkeät jutut; kaikki mitä on koettu, tunnettu, nähty, luettu. Rauman esikoinen Katoamisten kirja (2011) oli kuitenkin selvästi jämäkämpi ja rajatumpi kuin tämä uutukainen. Seksistä ja matematiikasta on liki 500-sivuinen romaani, joka nimensä mukaisesti kertoo seksistä ja matematiikasta (ts. ruumiista ja järjestä), mutta myös kymmenistä muista asioista - usein valtavista.

Eläinten kaltoinkohtelu, ihmisen itsekkyys, kulutushysteria, jatkuva talouskasvun tavoittelu, maailmantuska, epätoivoinen rakkaus, ilmastonmuutos, kummitukset, koirat, unihalvaukset, erityisherkkyys, erityislahjakkuus, asperger (?), traumat, pelko, ruumiinkuva, ulkonäköpaineet, sisaruus, kehitysvammaisuus, häpeä, yksinäisyys.

Muun muassa tällaisia asioita Rauma kirjassaan pohtii. Asioita, joista valtaosa olisi kantanut kirjan teemana aivan yksinäänkin. 

Kaiken tämän massan alle jää hämmentynyt lukija, joka yrittää epätoivoisesti kaivaa esiin kirjan ydintä. Mistä tässä kirjassa on kyse? Mistä se kertoo? 

Mitä pidempään asiaa pohdin, sitä varmempi olen, että Seksistä ja matematiikasta kertoo nimenomaan hämmennyksestä. Siitä, miten valtavasti maapallolla tapahtuu juuri nyt. Siitä, miten pirstaloitunutta elämämme on. Siitä, miten yksinäinen, epävarma ja pelokas ihminen on äyräiden yli tulvivan uutisvirran keskellä. Siitä, miten itsenäisiä me yritämme olla, mutta tarvitsemme silti toisiamme. Siitä, miten älykkäitä me kuvittelemme olevamme, mutta teemme silti koko ajan pahaa tälle planeetalle, muille elollisille.

Seksistä ja matematiikasta on iso kirja. Valtava purskaus maailman nykytilasta. Tuskainen huuto: Katsokaa! Herätkää! Lopettakaa nämä virheet! 

Silti minä herpaannuin. Väsyin. 

Loppua kohden se pieni, juuri ja juuri havaittavissa ollut punainen lanka katkeaa, tulee turhia juonen käänteitä, uusia henkilöitä, turhauttavaa luennoimista. Kirjan alkupuolella keskiössä on Erika - lahjakas kolmikymppinen matemaatikko, jonka elämään sujahdin vimmaisesti ja jonka elämästä halusin tietää lisää. Kiintopiste ei kuitenkaan pysy Erikassa, se hajaantuu, poukkoilee, ryömii takaisin, ontuu.

Olen hämmentynyt. Vaikuttunut. Löydän tästä paljon samoja teemoja ja ajatuskulkuja kuin Elina Hirvosen romaanista Kun aika loppuu tai Jussi Valtosen Finlandia-voittajasta He eivät tiedä mitä tekevät. Niistä tykkäsin varauksettomammin kuin tästä. Se ei silti tarkoita, että Rauman kirja olisi huonompi. Luulen, että se on vielä valtavampi. Möykky, jota täytyy sulatella pitkään.

________________________________
Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Gummerus 2015
474 s.


27. lokakuuta 2015

Tua Harno: Oranssi maa



"Pelkäsin, että esikoiskirjastani tykänneet lukijat eivät pitäisikään yhtään Oranssista maasta."

Näin Tua Harno kertoi Otavan bloggaajatilaisuudessa perjantaina 23.10. Kirjamessuilla. Harnon toinen romaani Oranssi maa on kieltämättä varsin erilainen kuin hänen esikoisensa Ne jotka jäävät, josta bloggasin reilu viikko sitten - ja josta tykkäsinkin aika kovasti.

Harnon pelko on ymmärrettävä, mutta silti melkoisen turha.

Teematasolla esikoisessa ja toisessa kirjassa on paljonkin samaa. Oranssi maakin ponnistaa perhesuhteista ja niiden mahdottomuudesta. On henkilöitä, jotka haluavat aina lähteä - ulkomaille, pois kotoa, irti parisuhteesta, irti vastuusta. On henkilöitä, jotka etsivät itseään niin, että välillä mennään ihan konkreettisestikin vereslihalle. On selittämätön kaipuu - vapauden kaipuu, maailman kaipuu, uusien paikkojen ja haasteiden kaipuu.

Ja toisaalta: kaipuu johonkin turvalliseen ja pysyvään.

Selvimmät erot esikoiseen näkyvät kielessä ja itse tarinassa. Ne jotka jäävät oli kerronnaltaan vielä melko kilttiä, herttaista ja hävelistä. Harno kirjoitti kauniita lauseita, runollisia ajatuksia. Kirja oli tunteikas ja surullinenkin, mutta hempeällä tavalla.

Oranssi maa on - en tiedä voiko näin sanoa, mutta sanon silti - aikuisempi. Vahvempi, rajumpi, ronskimpi. Ehkä myös älykkäämpi?

Harno on tehnyt vankkaa taustatyötä; hän asui Länsi-Australiassa Kalgoorlie-nimisessä kaivoskaupungissa, jonne romaani osittain sijoittuu. Mukana on perusteltua kritiikkiä niin kaivosteollisuutta kuin prostituutiota kohtaan. Naisen asema täysin kaivoksen ympärille rakennetussa kaupungissa on kuvattu viiltävästi;  niin että lukijaa pistää vihaksi ja ällöttää, pelottaakin.

Pelosta vielä. Sen enempää kirjan juonta paljastamatta mainitsen, että Oranssi maa kääntyy jossain vaiheessa lähes psykologiseksi trilleriksi. Kynsinauhat repeilevät, hampaat kalisevat. Yllätyskäänne toimii mielestäni hyvin, vaikka hieman nieleksinkin, kun ymmärsin, että näin tässä todella tapahtuu.

Harno yllätti minut. Eikö se ole merkki onnistuneesta toisesta kirjasta?

Yksi asia minua kuitenkin vaivasi läpi kirjan: päähenkilön nimi, Sanna. En osaa selittää tai perustella tätä, mutta nimi ei meinannut jäädä millään mieleeni. Mietin useammankin kerran, että kukas tämä Sanna nyt oikein on, vaikka olin lukenut hänen tarinaansa jo pitkälti. Sanna ei vaan vaikuttanut yhtään Sannalta!

Yhtä kaikki: jään innolla odottamaan Harnon kolmatta kirjaa. Hän on ehdottomasti kirjailija, jonka taivalta haluan seurata.

___________________________
Tua Harno: Oranssi maa
Otava 2015
336 s.


25. lokakuuta 2015

Kuvatunnelmia Helsingin Kirjamessuilta 2015






Huoh. Kirjamessut (ja myös Kaapelitehtaan OlutExpo) takana. Hiljaisuutta ja omaa tilaa rakastavana ihmisenä huokaisen nyt, kun olen viimein kotona, itsekseni, koko ilta täynnä tyhjää. Oli upeaa, ihanaa ja huisia, mutta onneksi ei taas hetkeen tarvitse. 

Nyt voin heittää jalat rahille ja lukea viimein kaikessa rauhassa Iida Rauman uutuusromaania Seksistä ja matematiikasta. Koska hinku nojatuoliin on kova, välitän messutunnelmani vain kuvien muodossa. 


Laura Lindstedt kertoi uudesta Oneiron-romaanistaan. Hän sanoi olevansa perfektionisti - varsinkin silloin, kun kyse on kielestä. "Kieli on vakava asia." Symppaan ja komppaan.


Bloggaajat pääsivät tapaamaan perjantaina Otavan kirjailijoita. Antti Tuomainen, Tua Harno ja Pasi Pekkola kertoivat uutuuskirjoistaan ja vastailivat kysymyksiimme. Harnon Oranssin maan olen jo lukenutkin (bloggaus tulossa) ja iltapäivän tapaamisen jälkeen myös Tuomaisen Kaivos ja Pekkolan Lohikäärmeen värit alkoivat kiinnostaa. Etenkin Tuomainen osoittautui hauskaksi sanasepoksi - ja vakavaksi pohdiskelijaksi: "Vasta kirjoittamalla löydän sen tarinan, josta haluan kirjoittaa."


Iiiiiiik! Siinä sitä on, uutta Jonathan Franzenia. En ostanut vielä itselleni, mutta moni tuntui ostavan: pino oli huvennut melkoisesti perjantain ja sunnuntain välillä. Kävin siis tietysti silittelemässä Puritya molempina päivinä.


Messuviikonlopun jälkeen kroppa huutaa treeniä! Paolon kanssa treenaisin oikein mielelläni. Jalkoja. pakaroita, mitä näitä nyt on.


Ihana Patti! Ja uusi M Train -kirja! Jätin tämänkin vielä ostamatta, mutta tiedän, että jossain vaiheessa teos löytää tiensä hyllyyni. Patti Smith on tyyli-idolini, asenneidolini, lyriikkaidolini. Aivan mieletön muikkeli.


HS Kirjallisuuspalkinnon finalistit lavalla. Esikoiskirjailijalle myönnettävästä palkinnosta kisaa tänä vuonna kuusi naista ja neljä miestä, vasemmalta oikealle: Laura Lehtola, Vuokko Sajaniemi, Lauri Mäkinen, Jussi Seppänen, Saara Turunen, Pärttyli Rinne, Kaija Rantakari, Katja Raunio, Esa Mäkinen ja Anu Kaaja. Olen lukenut finalisteista vain Turusen Rakkaudenhirviön ja Kaajan Muodonmuuttoilmoituksen. Kovasti kiinnostavat myös Raunion Käy kaikki toteen ja Lehtolan Pelkääjän paikalla. Veikkaan, että joku näistä neljästä voittaa HS Kirjallisuuspalkinnon.


Bazar Kustannus houkutteli kojulleen kävijöitä valtavalla Stoner-plakaatilla. Tehosi ainakin minuun.


Jarkko Tontti, Sinikka Vuola ja Mika Wickström keskustelivat Suomen Kirjailijaliiton emännöimällä Takauma-lavalla liikunnasta ja kirjoittamisesta. Keskustelussa oli oivia yhtymäkohtia HS Nyt-liitteen (43/2015) tuoreeseen juttuun, jonka mukaan nykykirjailijat juoksevat mieluummin trikoissa ympäri Töölönlahtea kuin istuvat tuoppi kourassa kapakassa. Tontin, Vuolan ja Wickströmin mukaan kirjailijakuvassa on tapahtunut selvä muutos: kroppa ei yksinkertaisesti kestä, jos istut ensin koneella päivän kirjoittamassa ja sitten jatkat istumista baaritiskillä. Liikunta pitää kasassa niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. 


Tein messuilla hyvin niukkoja hankintoja. Tällaisia. Nämäkään eivät mahdu hyllyyn. 


Launtai-ilta kului kirjamessujen sijaan siis Kaapelitehtaalla OlutExpossa. Upeat messut nekin! Tässä maistelussa sitruunaista ja minttuista olutta.

Paljon jännää jäi myös tallentamatta kuviin. Ehkä yksi ihanimmista hetkistä kirjamessuilla oli Nuoren Voiman Liiton järjestämä Runo-nonstop perjantaina: Aino-saliin laskeutui hiljaisuus, rauha. Oli vain runo, kieli, se miten se soljuu, muodostaa ajatuksia, mielikuvia. Harri Hertellin haikumaisissa teksteissä sanottiin muun muassa näin: 
"En osaa sanoa mitä on vapaus. Minulla on ollut sitä liikaa." 


23. lokakuuta 2015

Chimamanda Ngozi Adichie: We Should All Be Feminists



"Both men and women will say, 'I did it for peace in my marriage'. 
When men say it, it is usually about something they should not be doing anyway. Something they say to their friends in a fondly exasperated way, something that ultimately proves to them their masculinity - 'Oh, my wife said I can´t go to clubs every night, so now, for peace in my marriage, I go only on weekends.' 
When women say 'I did it for peace in my marriage', it is usually because they have given up a job, a career goal, a dream." (s. 31)

Chimamanda Ngozi Adichie on suuri feministi-idolini. Hänen upea TEDxTalk-esityksensä We Should All Be Feminists on julkaistu myös pamflettina, joka mahtuu näppärästi pieneenkin käsilaukkuun tai takin taskuun. Tämän viikon olen kuljettanut sitä mukanani, tuntenut syvää sielunsisaruutta, seisonut junalaitureilla (kaikki junat ovat olleet tällä viikolla myöhässä) ja hymyillyt, ärtynyt, huutanut mielessäni "just niin!".

Maailma olisi niin paljon parempi paikka, jos me kaikki olisimme feministejä. We really should be.

"A Nigerian acquaintance once asked me if I was worried that men would be intimidated by me. I was not worried at all - it had not even occurred to me to be worried, because a man who would be intimidated by me is exactly the kind of man I would have no interest in." (s. 28) 

________________________________________
Chimamanda Ngozi Adichie: We Should All Be Feminists
Fourth Estate 2014
52 s. 

19. lokakuuta 2015

Marguerite Duras: Kirjoitan


"Omassa talossani on tärkeää, että ikkunat antavat puutarhaan ja että talon edessä on tie joka vie Pariisiin. Kirjani naiset tulevat sitä pitkin." (s. 53)

Luin viikonloppuna Marguerite Duras`n (1914-1996) Kirjoitan-opuksen. Pikkuruisen kirjan, joka pakahduttaa lukijansa. Ainakin sellaisen, joka on joskus kirjoittanut tai tuntenut kirjoittamisen palon. Duras on sanellut nämä sanat nauhalle 78-vuotiaana eli kolme vuotta ennen kuolemaansa. Väsynyt, hauras kirjailija on paitsi suorasukainen, myös rönsyilevä, itseään toisteleva, jopa teatraalinen. Kaikki on valtavaa: yksinäisyys, kuolema, kirjallisuus. Kirjoittaminen - ennen kaikkea se.

Duras`lle kirjoittaminen on yksinäistä. Sitä hän korostaa kerta toisensa jälkeen. Näin siitä huolimatta, että hän ei juuri koskaan ollut ilman rakastajaa. Näin siitä huolimatta, että ystävät valtasivat usein hänen Neauphle-le-Châteaussa sijaitsevan talonsa - talon, jonka hän oli ostanut kirjoittamista varten.

Kirjan suomentaja Annika Idström kirjoittaa esipuheessaan, että "Duras kuului epäilemättä siihen kirjailijalajiin, joka näyttää kuolevan sukupuuttoon. Hän oli ehdoton ja täysin kohtuuton kaikessa mihin ryhtyi. Kirjoittamiselle ei ollut vaihtoehtoja, ellei sellaisina pidä mielisairaalaa tai hautausmaata."

Näin minäkin Duras`n koin. En voi sanoa inspiroituneeni kirjasta, mutta vaikuttuneeni kyllä. Duras antaa sanat sellaiselle, jolle ei oikeastaan ole sanoja. Kirjoittaminen, pakottava tarve sanoa, käyttää kieltä, leikkiä sillä, kertoa tarina. Siitä Duras puhuu.




Aloitan huomenna proosan kirjoittamisen koulussa. Aion pitää mielessä ainakin tämän Duras`n neuvon:

"Moitin kirjoja yleensä siitä, etteivät ne ole vapaita. Kirjoituksen läpi näkyy että ne tekemällä tehdään ja suunnitellaan sääntöjen, muotin mukaan. Kirjailija toimii usein itsensä tarkastajana. Ryhtyy itselleen poliisiksi. Näin hän kaiketi etsii oikeaa muotoa eli sitä kaikkein sujuvinta, selkeintä ja harmittominta. Vieläkin on kuolleita sukupolvia jotka kirjoittavat tekosiveitä kirjoja. Jopa nuoret kirjoittavat niitä, viehättäviä kirjoja jotka eivät jää mieleen, joissa ei ole yötä. Eikä hiljaisuutta." (s. 39)

______________________________
Marguerite Duras: Kirjoitan
Alk. Écrite (1993)
Suom. Annika Idström
Like 2005
95 s. 


18. lokakuuta 2015

Tua Harno: Ne jotka jäävät


"Mitä tahansa voi olla, jos vain päättää niin, omaksuu roolin. Jos ihminen haluaa olla hyvä isä ja puoliso, hän voi sitä olla. Ja jos hän haluaa olla liikemies ja matkustaa maailman ympäri, hän voi niin tehdä. Kunhan mies palaa matkoiltaan, ei jää vieraisiin satamiin, ei rakasta lentokenttää enemmän kuin kotiaan, ei rakasta hotelleja enemmän kuin perhettään, tuntemattomia kaupunkeja enemmän kuin vaimoaan, vieraita ihmisiä enemmän kuin lapsiaan." (s. 15)

Tua Harno voitti Ne jotka jäävät -romaanin käsikirjoituksella Pentti Saarikoski -kirjoituskilpailun vuonna 2012. Otava julkaisi kirjan seuraavana vuonna, ja siitä asti olen ajatellut, että tuo on varmasti minun kirja. Tuosta tykkään taatusti. Harnon esikoinen löytyy jopa blogini pääkuvan kirjakasasta.

Silti luin tämän vasta nyt. Harnolta on ilmestynyt juuri toinen romaani (Oranssi maa), joten nyt oli korkea aika tutustua kunnolla myös kirjailijan esikoiseen.

Ennakkokäsitykseni oli oikea: Ne jotka jäävät on minun tyyliseni kirja monella tapaa. Varsinkin ensimmäiset sata sivua etenin ahmien, Harnon kieli sykkii selkeänä ja kuulaana, hän kuljettaa kahden eri aikakauden ja sukupolven tarinoita sujuvasti rinnakkain, on tunteikas olematta kuitenkaan liian imelä. Kirja on täynnä hiottuja ajatuksia elämästä, sen tarkoituksesta, unelmista, lähtemisestä ja jäämisestä.

Kirjan teeman voisi tiivistää Muumeistakin tuttuun lausahdukseen: "On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi."

Harno kerii auki yhden suvun tarinaa:

sitä miten isoisä jätti perheensä ja lähti, perusti uuden perheen ja lähti taas, ei osannut koskaan jäädä paikalleen, ei ottaa vastuuta eikä ehkä rakastaakaan.

Hänen poikansa Raimo päättää tehdä toisin, päättää sitoutua perheeseensä ja torjua unelmat muusikon urasta ja vapaista öistä -  mielenterveytensä kustannuksella.

Ja Raimon tytär Frida seilaa siinä välissä, tuntee kiivaan vapaudenkaipuun, tukehtuu paikoillaan, ahdistuu toisen liiasta läheisyydestä, haluaa lähteä, olla yksin ja kirjoittaa - Montpellierissa tai omasssa pienessä Pitäjänmäen yksiössään. Ja sitten kuitenkin: haluaa myös käpertyä kainaloon, päättää lopulta haluavansa myös lapsen.

Kirjan loppupuolella aloin miettiä, että ehkä tämä yksi teema ei kanna aivan loppuun asti. Teema on iso, tottakai. Ja järjettömän kiinnostava, intohimoa täynnä. Oikeastaan koko elämän ydin: jäänkö vai lähdenkö? Tyydynkö tähän vai etsinkö jotain "parempaa"? Mikä tekee minut onnelliseksi? Voinko tavoitella sitä muiden ihmisten toiveista ja haluista välittämättä?

Varsinkin isoisä Pojun tarina lyö kuitenkin jo vähän yli; vaimoja ja lapsia tulee ja menee niin kovalla kyydillä, että pikkuisen alkoi tympäistä. Pienemmilläkin eleillä olisi miehen sitoutumiskammo tullut selväksi. Ja elämää suuremmat haaveet, ne myös.

Hienosti Harno pohtii etenkin sitä, kenen varaan elämä ja unelmat kannattaa ripustaa. Kirjan kiinnostavimmiksi hahmoiksi nousevat lopulta ne ihmiset, jotka jäävät: lähtevien ihmisten puolisot, lapset. Etenkin Pojun äiti Siri on Harnolta mestarisuoritus: nainen, joka ulkonäkönsä avulla vain lipuu rikkaaseen mutta tympeään avioliittoon, synnyttää pojan, rakentaa mielessään pilvilinnoja, jotka sortuvat auttamatta, sillä ne on muurattu jonkun toisen varaan: ensin miehen, sitten lapsen.

Pojun elämänohje lapselleen on "Älä ole se, joka kirjoittaa tarinoita, vaan se, josta tarinat kirjoitetaan".

Minusta Poju on aika rasittava. Ja väärässä.

_________________________________
Tua Harno: Ne jotka jäävät
Otava 2013
269 s.

16. lokakuuta 2015

Tärpit Helsingin Kirjamessuille 2015



Viikko Helsingin Kirjamessuihin! On siis aika listata valtavan laajasta messuohjelmasta ne jutut, joihin on pakko ehtiä ja vähän niitäkin, joihin olisi kiva ehtiä. Itse pääsen osallistumaan messuille perjantaina ja sunnuntaina, joten keskityn tärpeissänikin niihin. En ole edes käynyt kovin tarkasti läpi torstain tai lauantain ohjelmaa - tulisi vain paha mieli!


Tärpit perjantaille 23.10.


Klo 10.15-11.00 Sateenkaaren kirjo (Kullervo-lava)
Maija Haavisto, Maria Carole, Salla Simukka ja Elias Koskimies keskustelevat HLBTQ-hahmoista kirjallisuudessa.

Klo 11.00-11.40 Mieli ja maisema - nykykirjailijoiden työhuoneita (Aino-lava)
Anne Helttusen, Annamari Sauren ja Jari Suomisen uunituoreessa valokuvateoksessa 24 kotimaista kirjailijaa kertoo työtiloistaan ja työstään. Keskustelussa mukana Tuija Lehtinen. Olen intohimoisen kiinnostunut kuulemaan kirjailijoiden (ja muidenkin luovien ihmisten) arjen ratkaisuista ja työkäytännöistä.

Klo 11.30-12.00 Miten kirjoitetaan hyvä teksti? (Takauma-lava)
Elina Grundström antaa vinkkejä hyvän tekstin suunnitteluun ja juonen rakentamiseen.

Klo 12.00-12.30 Täältä pohjoiseen - Sentencedin tarina (Sibelius-lava)
Kirjan kirjoittaja Matti Riekki ja Sentencedin kitaristi Sami Lopakka kertovat, millaista oli soittaa yhtyeessä nimeltä Sentended. Paras bändi ikinä, raskas tarina. Toivottavasti ehdin tänne!

Klo 12.30-13.00 Laura Lindstedt: Oneiron (Mika Waltari -lava)
Mielettömän kiinnostava kirjailija kertoo mielettömän kiinnostavasta toisesta romaanistaan.

Klo 13.30-14.00 Lahjakas ja ennakkoluuloton x 2 (Katri Vala -lava)
Haastattelussa Alexandra Salmela ja Iida Rauma. Etenkin Rauman uusi Seksistä ja matematiikasta -romaani houkuttaa!

Klo 14.00-15.00 Esikoiset (Aino-lava)
Ihana Seppo Puttonen haastattelee tämän vuoden esikoiskirjailijoita Liisa Rinnettä, Minna Mikkosta, Esa Mäkistä, Jari Nissistä, Saara Turusta ja Pärttyli Rinnettä. Menisin ehdottomasti tänne, jos en sattuisi juuri tuolloin olemaan muualla!

Klo 15.00-16.00 Kustantamon kulisseissa (Kullervo-lava)
Kustantamojen tyypit paljastavat, mitä tapahtuu kustantamojen kulisseissa. Mukana mm. Otavan viestintävastaava Kirsi Sievänen ja Siltalan kustantaja Touko Siltala.

Klo 15.00-19.00 Runo-nonstop (Aino-lava)
Nuoren Voiman Liitto luotsaa messuilla Runo-nonstopia. Kolmen ensimmäisen tunnin aikana lavalla runoilevat mm. Miki Liukkonen, Silja Järventausta, Ville Hytönen, Harri Hertell ja Saila Susiluoto.

Jos takamus kestää, niin klo 18-19 samalla lavalla keskustellaan vielä aiheesta Sukupuolittunut kulttuurijournalismi? Messuviikolla julkaistaan Nuoren Voiman teemanumero, jonka kaikki kirjoittajat ovat naisia. Tavallisesti naiskirjoittajien osuus kulttuurilehdissä on ollut n. 30 %. Erittäin kiinnostava keskustelu taatusti tulossa! Keskustelijoina Maria Säkö, Karo Hämäläinen, Aleksis Salusjärvi ja Maaria Ylikangas.


Tärpit sunnuntaille 25.10.

Sunnuntaina kiinnostavia juttuja menee valitettavasti paljon päällekkäin. Arvon varmaan vasta paikan päällä, mihin lopulta menen.


Klo 11.00-11.30 Pienkustantajan profiili - kirjat ja tekijät marginaalissa (Sibelius-lava)
Pienkustantamoiden edustajat keskustelevat profiilistaan ja nykytilanteestaan. Meneekö pienkustantamoilla pian paremmin kuin isoilla jäteillä?

Klo 11.00-12.00 Tietokirjan kirjoittaminen (Kullervo-lava)
Kirjoittamisen opettajat Kimmo Svinhufvud ja Carol Kiriakos kertovat, miten tietokirja syntyy.

Klo 13.00-14.00 HS Kirjallisuuspalkinto: Esikoiset lavalla (Aleksis Kivi -lava)
Haastattelussa tämän vuoden Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon finalistit. Palkinto myönnetään vuoden parhaalle kotimaiselle esikoiselle. Ketkähän yltävät lavalle? Itse olen näköjään lukenut tänä vuonna vain kolme kotimaista esikoista: Saara Turusen Rakkaudenhirviön, Anu Kaajan Muodonmuuttoilmoituksen ja Kristiina Bruunin Kaikki mikä on sinun. Varmasti ainakin yksi näistä on finalistien joukossa!

Klo 13.30-14.00 Käsikirjoituksesta kirjaksi (Mika Waltari -lava)
Mitä tapahtuu kustantamossa sen jälkeen, kun käsikirjoitus on hyväksytty? Keskustelemassa kustantamojen edustajia.

Klo 13.30-14.00 Suomen kirjailijaliitto esittää: Miten opiskella kirjoittamista? (Takauma-lava)
Keskustelemassa kirjailijat ja luovan kirjoittamisen opettajat Jyrki Kiiskinen, Niina Repo ja Miia Toivio.

Klo 14.00-14.30 Suomen kirjailijaliitto esittää: Lääkäristä kirjailijaksi (Takauma-lava)
Joel Haahtela ja Katri Lipson puhuvat lääkärin ja kirjailijan töiden yhdistämisestä. Tämä kiinnostaa lähinnä siksi, että Joel Haahtela :)

Klo 14.30-15.00 Suomen kirjailijaliitto esittää: Draaman lyhyt oppimäärä (Takauma-lava)
Reidar Palmgren, Laura Gustafsson ja Marjo Niemi keskustelevat kotimaisen näytelmäkirjallisuuden nykytilasta. Olen aika laiska sekä käymään teatterissa että lukemaan draamaa, mutta nämä tyypit ovat kiinnostavia. Lisäksi tässä on niin kiva pitkä suora Takauma-lavalla, että ehkä en vaan jaksa nostaa takamustani penkistä vaan kuuntelen tämänkin.

Klo 15.00-15.30 Suomen kirjailijaliitto esittää: Urheileva kirjailija (Takauma-lava)
Mikä merkitys liikunnalla on kirjoittamisprosessille? Huippukiinnostavaa! Asiaa pohtivat Sinikka Vuola, Jarkko Tontti ja Mika Wickström.

Klo 17.00-17.30 Kirjallisuuden vastaanotto ja kritiikki (Katri Vala -lava)
Bloggaajana ja kriitikkona tällaiset keskustelut kutkuttavat aina. Nyt asiaa vatvovat kustantaja Anna-Riikka Carlson, toimittaja Pietari Kylmälä ja Kiiltomadon päätoimittaja Aleksis Salusjärvi.




Huh. Messuähky meinaa tulla jo näiden tärppien kirjaamisesta. Saapa nähdä, miten kestävyys riittää: juoksenko tosiaan lavalta lavalle aamusta iltaan vai jäänkö mieluummin vaeltelemaan antikvariaattihyllyjen väliin. Ehkäpä minut löytääkin Viini ja ruoka -messujen puolelta, jossa maistelen juustoja ja huuhtelen ne espanjalaisella punkulla alas.

Messuilla on myös kirjabloggaajien oma paikka, sillä bloggaajat päivystävät Boknäsin osaston sohvilla ja antavat lukuvinkkejä. Sinnekin täytyy ehtiä.

Onneksi minulla on messujen jälkeen vain neljä päivää töitä ja sitten reilun viikon loma. Viimeistään silloin saan nostaa väsyneet messujalkani kattoa kohti.

Sitä ennen edessä paljon kaikkea jännää ja toivottavasti huisin hienoja kirjallisuuskeskusteluja. Nähdään messuilla!


14. lokakuuta 2015

Miksi hurmaannuin Lolasta ylösalaisin?


"Ja valittaa kaikesta mutta jäädä silti. Sekin aika yleinen Lattaniemi-tunne." (s. 13)


Luin Monika Fagerholmin viimeisimmän romaanin Lola ylösalaisin tämän vuoden maaliskuussa, melko tarkalleen siis puoli vuotta sitten. Olin kirjasta täysin hullaantunut, kuten tuolloin kirjoittamastani blogauksesta voi päätellä.

Luin Lolan nyt uudelleen, sillä se valikoitui lukupiirimme lokakuun kirjaksi. Kokoonnuimme toissapäivänä, kohtalaisen pienellä porukalla, moni myönsi suoraan että liian vaikeaa ja kummallista oli. Tuli harpottua, jätettyä kesken, puristettua väkisin loppuun asti ihan vain siksi, että saisi selville murhaajan.

Ymmärsin näitä tuntoja. Fagerholmin teksti ei ole helpoimmasta päästä, se ei etene aina kovin loogisesti, se pursuaa ja rönsyää. Aika usein tulee mieleen kysymys: eikö ilman tätäkin olisi pärjätty?

Ja sitten kuitenkin.

Se hurmio.

Vielä toisen lukukerrankin jälkeen olen täysin hullaantunut tähän kirjaan.

Miksi? Tässä syitä epämääräisessä järjestyksessä.

  • Välimerkkien häpeilemätön (yli)viljely. Fagerholm kylvää tekstinsä täyteen puolipisteitä, kaksoispisteitä, ajatusviivoja. Hän haistattaa pitkät kaikille niille opeille, joiden mukaan näitä merkkejä pitäisi käyttää säästellen ja harkiten. Miksi muka? Nehän ovat ihania! Erityisen mielettömästi Fagerholm hyödyntää kaksoispistettä. Se on lupaus, se osoittaa että nyt tulossa on jotain tärkeää, suurta. Se kiinnittää lukijan huomion, vangitsee. Vaikkapa näin: 
"Mutta meri: Sontalahtea kiertävän niemekkeen takana on Kaupunginlahti joka vähitellen lavenee muunnimisiksi ulapoiksi; Sulkalahti, Voilahti, Ranskanlahti ja niin edelleen, sillä sisäsaaristo on kymmenien kilometrien pituinen ja täynnä saaria ja vasta kaikkien ulapoiden jälkeen tulee vastaan se: meri, villi ja avoin, sen luodot ja taivaanrannat." (s. 13)

  • Pikkukaupungin kuvaus. Lola ylösalaisin sijoittuu Lattaniemeen; pieneen kaupunkipahaseen, jossa kaikki tuntevat toisensa, tietävät toistensa salaisuudet, mutta vaikenevat niistä, ovat kuin eivät olisikaan. Lattaniemessä on paljon tuttua, tunnistettavaa. Viehättävää ja ahdistavaa. 
  • Ihmiskuvaus. Fagerholm osaa olla pirullisen hauska ja piikikäs kuvatessaan ihmisiä. Erityisen ironisesti hän kirjoittaa yläluokkaisuudesta (tai pyrkimyksestä yläluokkaiseen käytökseen), hyvä veli -kerhoilusta, machoilusta. Takakansitekstissä todetaan, että kirjan olevan täynnä huumoria - "täynnä" voi olla vähän liioittelua, mutta nimenomaan henkilöhahmoissa huumoria on; pirullista, ivallista, älykästä. Toki minua nauratti myös se, miten vuonna 1994 (johon valtaosa kirjan tapahtumista ajoittuu) "juppikänny" on ollut kova juttu:
"Ja hän vetää esiin uuden puhelimensa, aivan uuden mallin, kaikkein uusimman, ja alkaa esitellä sitä - siinä on herätyskello ja sen voi kustomoida niin että voi ihan itse       valita soittoäänen." (s. 147)  
  • Villiys. Jos jokin kirjan herättämä tunne pitäisi nostaa yli muiden, se olisi ehdottamasti villiys. Pitelemättömyys, rajuus. Loputon vapauden kaipuu ja elämänjano. Lattaniemen nuoret riuhtovat itseään irti, unelmoivat, haluavat lähteä. Elää! Villiys tulee esiin tapahtumien tasolla mutta myös kielessä, erityisesti dialogissa, joka on roisia, kuritonta, kovaäänistä. 
  • Meri. Se pauhaa koko kirjan taustalla, muistuttaa että maailma on valtava. Että pieni Lattaniemi ei tosiaankaan ole kaikki. 
  • Intensiivisyys. Fagerholm kirjoittaa valtaosan tapahtumista preesensissä. Aikamuoto tekee kaikesta hektistä ja kiihkeää: aivan kuin kaikki tapahtuisi juuri nyt, tässä silmieni edessä. Intensiivisyys kehittyy myös lauseiden rakenteissa: siinä tavassa, miten Fagerholm pätkii lauseita osiin, laittaa pisteen silloinkin kun sitä ei oikeastaan pitäisi laittaa. Tällä tavalla: 
"Ja sitten serkukset. Flemming, Henrik. Sukulaisuus ei ole se mikä yhdistää. Vaan juuri synkronointi. Leijuminen. Irrallaan. Miten hän on rakastanut, rakastaakaan sitä." (s. 30)
"Lattaniemi hämärissä. Lahden tuolla puolen. Lattaniemen valoja. Motellin valokyltti. Vihreä. Värähtelee vedessä." (s. 372) 
Ja edelleen: latautunut, tiivis ja jännittynyt tunnelma korostuu, kun Fagerholm jättää välillä lauseista pois subjektin, välillä predikaatin. Säästää näin aikaa ja tilaa, näyttää mitä tapahtuu nyt. Fagerholm ottaa kaiken tehon irti onomatopoeettisista sanoista ja toiston voimasta. Hänellä on lukuisia lauseenparsia, joita hän toistelee läpi kirjan, tekee niistä eräänlaisia mantroja, pelottavia iskulauseita, tällaisia: 
"Minä tiedän että kaikki voi muuttua yhdessä hyväilyssä." 
"Lola ylösalaisin kätkee totuuden." 
"Kun Charlie suuttuu, niin Charlie suuttuu." 
"You are now entering the human heart." 

  • Toisto. Yksittäisten lauseiden lisäksi Fagerholm toistaa myös tapahtumia moneen kertaan, samojen ja eri ihmisten kertomana. Tavallaan ärsyttävää ja turhaa, mutta jossain vaiheessa tajusin, että tällainenkin toisto lisää kummallisella tavalla tarinan intensiivisyyttä, punoo sellaista hurmaavaa omaa pientä kehää kaiken ympärille. Fagerholm on ehkä ainut kirjailija, jonka tekstissä myhäilen tyytyväisesti lausahdukselle "kuten sanottu". 
  • Mielikuvitus, rönsyily. Toisia se ärsyttää, toiset se hurmaa. Fagerholm on ympännyt Lolaan mielettömän määrän ihmisiä, tapahtumia, sivujuonia, outoja yksityiskohtia, päättömästi putoilevia ajatuksia, luukkuja menneisyyteen ja muistoihin. Sama (pää)tarina olisi voitu kertoa paljon vähemmällä, kyllä, ehdottomasti. Mutta minun mielestäni yksi kirjan suurista viehätyksistä onkin juuri Fagerholmin häpeilemätön rönsyily: hänen mielikuvituksensa on luonut toinen toistaan kummallisempia hahmoja, hän on kirjoittanut heidät kaikki tähän samaan pikkukaupunkiin, hän on antanut heille äänen, luonut heille kokonaisen elämän. Tärkeätä ei ole se, kuka on lopulta tappanut ja kenet, vaan se, keitä nämä ihmiset oikein ovat - millaisia heidän keskinäiset suhteensa. 

Kaikki nämä luettelemani asiat (ja varmasti vielä lukuisat muutkin tekijät) vaikuttavat siihen, että Lola ylösalaisin on kirja, jonka tunnelma on ainutlaatuinen. Mystinen, hypnoottinen, vangitseva. 

Lola on oma maailmansa. Oma kielellinen universuminsa. 

Hurmos.

__________________________
Monika Fagerholm: Lola ylösalaisin
Alk. Lola uppochner 2012
Suom. Liisa Ryömä
Teos 2012
497 s.