31. tammikuuta 2015

Tammikuun luetut 2015

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia (2014)

Ensimmäinen kirja, jonka luin vuonna 2015, oli Pajtim Statovcin (s.1990) esikoisromaani Kissani Jugoslavia. HS:n raati valitsi sen vuoden 2014 parhaaksi suomalaiseksi esikoiskirjaksi, ja olihan se minunkin mielestäni varsin pätevä ja hiottu, ja ehdottomasti omaperäinen. Itse olisin nostanut kuluneen vuoden parhaaksi esikoiseksi silti Henni Kitin mielettömän ihanan Elävän näköiset -romaanin, mutta makuasioitahan nämä. 

Kissani Jugoslavia kertoo perheestä, joka pakenee sotaa Kosovosta Suomeen. Kerronta kulkee kahdella tasolla: toista tasoa vierittää eteenpäin perheen nuorin poika ja toisella tasolla elämäänsä kuroo auki perheen äiti. Omaperäistä on nimenomaan pojan osuus, maagisia elementtejä vyöryy aikuistuneen pojan elämään, kun hän yrittää etsiä itseään tässä maassa, jossa hänen otsassaan on aina maahanmuuttajan leima. Äidin tarina kerrotaan perinteisemmin, mutta sykähdyttävällä lämmöllä. 

Useammassakin vuoden 2014 esikoiskirjassa on kirjoitettu homoseksuaalisuudesta, esimerkiksi jo mainitsemassani Henni Kitin Elävän näköisissä sekä Tommi Kinnusen Finlandia-ehdokkaaksikin yltäneessä Neljäntienristeyksessä. Kissani Jugoslaviassa homoseksuaalisuus kulkee niin ikään tarinassa mukana. Kirja pakotti opiskelemaan myös Kosovon historiaa - tapahtumia päähenkilöiden taustalla. Statovci nostaa esiin monia tärkeitä aiheita, mutta tekee sen niin, että lukemiskokemus säilyy kevyenä.


Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (2013, suom. 2014)

Olen lukenut Haruki Murakamilta aiemmin vain Mistä puhun kun puhun juoksemisesta -kirjasen, josta pidin kovastikin. Siinä Murakami kertoilee leppoisasti paitsi rakkaasta juoksuharrastuksestaan, myös kirjoittamisesta. Juoksu ja kirjoittaminen - molemmat asioita, joista myös minä pidän ja joissa haluan kehittyä. Mutta ainuttakaan Murakamin romaania en tosiaan ollut lukenut ennen Värittömän miehen vaellusvuosia, vaikka etenkin Norwegian Wood ja Kafka rannalla ovatkin usein poltelleet sormiani kirjastossa. 

En siis kykene peilaamaan tätä uutukaista herran aiempaan tuotantoon, mutta ainakin tällaisenaan kirja oli kyllä hirveä pettymys. Aihe oli turhan simppeli, tapahtumat liian ennalta-arvattavia, kerronta tylsää ja latteaa. Ainakaan suomennoksen kieli ei tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta. Päähenkilö, 36-vuotias Tsukuru Tazaki on ihan sympaattisen oloinen mies, mutta tosiaan - väritön. Ehkä kaikkein eniten tässä kirjassa tökki kuitenkin yltiömäinen melodramaattisuus ja tunnemyrskyssä vellominen. Lukijalle jätettiin hyvin vähän tilaa tuntea itse; kaikki kerrottiin valmiiksi auki. Olin helpottunut, kun kirja loppui.


Graeme Simsion: Vaimotesti (2013, suom. 2013)

Australialaisen Graeme Simsionin (s. 1956) esikoisromaani Vaimotesti herätti mielenkiintoni jo ilmestyessään toissavuonna. Kirja sai kohtalaisen paljon julkisuutta, ja muistan miettineeni, että se voisi olla sellainen hieman viihteellisempi kirja, josta minäkin tykkäisin, vaikka yleensä nautinkin kaikkein eniten tunnelmallisista, vakavista ja teemoiltaan kohtalaisen rankoista kirjoista.

Lukupiirissämme kaivattiin vuoden alkuun jotain hauskaa luettavaa, ja niinpä sitten ehdotin piiriläisille Vaimotestiä. Luin kirjan kohtalaisen nopeasti, viihdytin sillä itseäni työmatkoilla ja lounastunneilla. Ja kyllä, muutaman kerran hörähtelin päähenkilön toilailuille ihan ääneenkin. Jokin tässä päähenkilössä eli 39-vuotiaassa Donissa sai minut heltymään, jopa samaistumaan. Minäkin nautin elämäni aikatauluttamisesta (tiettyyn pisteeseen asti) ja ahdistun tai ainakin ärsyynnyn, jos suunnitelmat menevätkin mönkään. Mikään ei ole tympeämpää kuin joutua odottelemaan toisia ihmisiä, hukata siten omaa aikaansa. Tunsin Donia kohtaan sielujen sympatiaa, hellyyttäkin.

Kirjan tarina sinänsä oli täysin epäuskottava ja laimea. Hetkittäin tuli sellainen olo, että tuhlaan nyt ihan itse omaa aikaani lukemalla tätä. Mutta luin kirjan loppuun, sillä onhan se nyt hirveää jättää kirja kesken. Lukupiirimme mietteitä Vaimotestistä voi lukea täältä.


Tanja Pohjola: Lintu pieni (2014)

Tanja Pohjolan (s.1980) esikoisromaani Lintu pieni ei yltänyt HS:n esikoiskisan finaaliin, mutta sen sijaan kirja valittiin Runeberg-palkintoehdokkaaksi (voittaja julkistetaan 5.2.2015). Ja onneksi valittiin! Ihastuin historialliseen, kahdella aikatasolla kulkevaan romaaniin todella kovasti. Pohjola kirjoittaa kauniisti, kuvailevasti ja koskettavasti. Hän menee henkilöhahmojensa iholle ja sen alle, tutkii tarkkanäköisesti sitä, miten ihminen yrittää selvitä rankoissa tilanteissa tai menneisyyden painolastin alla.

Kirjassa seurataan Doraa, joka on ensimmäisellä aikatasolla eli vuonna 1944 hieman yli 10-vuotias tyttö Viipurissa, pommitusten keskellä, lukittuna rapistuneen huvilan yläkertaan. Toisella aikatasolla eli vuonna 1953 Dorasta on tullut Dorotea, hän on juuri avioitunut ja asuu Helsingissä, mutta aviomiehelleen hän ei ole kertonut, kuka hän oikeasti on ja mistä hän tulee. Menneisyys on kuitenkin jotain, mitä ei voi loputtomiin salata - kaikkein vähiten itseltään. 

Haastattelin Pohjolaa Sylvi.fi-lehteen. Erittäin sympaattisen oloisen kirjailijan mietteitä kirjoittamisesta voi lukea täältä.


Sami Lopakka: Marras (2014)

Jos minulta kysyttäisiin, mikä yhtye on vaikuttanut minuun kaikkein syviten tai mitä yhtyettä olen fanittanut elämäni aikana kaikkein koviten, vastaisin hyvin suurella todennäköisyydellä Sentenced. Bändin hajoaminen vuonna 2005 oli minulle niin kova paikka, ettei siitä ilman kyyneleitä selvitty. Noh, aika on kuitenkin tehnyt tehtävänsä, ja tartuin yhtyeen kitaristin Sami Lopakan romaaniin Marras kohtalaisen kevyin fiiliksin. Kirja seuraa yhden suomalaisen metallibändin Euroopan kiertuetta alusta loppuun, "yllättäen" bändin toisen kitaristin näkökulmasta. Nimet on muutettu, mutta kyllä minä näin selvästi esimerkiksi Raunion hahmon Ville Laihialana ja Suopungin Vesa Rantana.

Kirjassa ryvetään pimeissä vesissä, mietitään kuolemaa, ryypätään niin että keikkoja joudutaan perumaan ja yöt alkavat täyttyä liskoista. Huumori on aika pitkälle pissa-, kakka- ja spermahuumoria, ja sitä on paljon. Välillä kyllä naurattaakin, ei voi mitään. Sympaattista on myös Pohjois-Suomesta maailmalle lähteneiden miesten sosiaaliset taidot - tai niiden puute. Turha puhuminen ahdistaa ja samoin se, ettei suomen kielellä meinaa perkele pärjätä. Vaikka loputon viinalla läträäminen, ripulikohtausten kuvaaminen ja jatkuvat painajaisunet alkoivatkin tympäistä, kyllä minä vähän liikutuinkin. Miesten ystävyydestä, siitä lähinnä.


Colm Tóibín: Nora Webster (2014)

En tehnyt varsinaisia uudenvuoden lupauksia, mutta päätin, että yritän lukea tänä vuonna hieman enemmän kirjoja englanniksi. Hyvä tahti voisi olla noin yksi kirja kuussa, mutta en ota asiasta paineita. Englanniksi lukeminen parantaa toki kielitaitoa, mutta päällimmäinen syy, miksi haluan ruveta lukemaan enemmän vieraskielistä (eli minun kielitaidollani lähinnä sitä englanninkielistä) kirjallisuutta on se, että vain sillä tavoin saatan pysyä edes jotenkin kärryillä siitä, mitä kirjallisuussa tapahtuu maailmalla. Suomeksi käännetään vain hyvin pieni osa kaikesta ilmestyvästä kirjallisuudesta, eikä käännettävä kirjallisuus ole suinkaan aina sitä kaikkein parasta kirjallisuutta. Monia helmiä jää kääntämättä. Pyrinkin lukemaan englanniksi erityisesti  uutuuskirjoja - kirjoja, jotka ovat polttavia juuri nyt.

Vuoden 2015 ensimmäiseksi englanninkieliseksi teokseksi valikoitui irlantilaisen Colm Tóibínin hienovireinen romaani Nora Webster. Kirjan pää- ja nimihenkilö on 46-vuotias Nora. Hänen aviomiehensä on kuollut hiljattain ja Nora on jäänyt yksin neljän lapsensa kanssa. Kaksi vanhinta tytärtä elelee tosin jo melko omillaan. Kirjassa ei varsinaisesti tapahdu mitään ihmeellistä. Siinä seurataan Noran arkista elämää suruajan keskellä: rahahuolia, töiden aloitusta, ihmisten säälin kohtaamista, pelkoa lasten puolesta, sukulaisiin tukeutumista jne. Mutta siellä täällä Tóibín nostaa esiin hetkiä, jolloin Nora alkaa hiljalleen päästä surusta yli, löytää jälleen iloa elämäänsä. Hän huomaa pärjäävänsä, jopa nauttivansa yksinäisyydestä ja siitä, että voi tehdä kaikki ratkaisunsa itse. Hän voi ostaa kalliin levysoittimen ja maalata olohuoneen seinät, jos hänestä siltä tuntuu. Hän voi mennä laulutunneille ja osallistua musiikki-iltoihin. Hän voi jatkaa elämää.

Nora Webster on lohdullinen romaani. Sen maailma on äärettömän viehättävä ja sen päähenkilöstä tuli minulle hyvin läheinen. Tóibín on mestarillinen perhedynamiikan kuvaaja ja elävien henkilöhahmojen luoja. Nautin joka hetkestä. Lukulistalle meneekin nyt ehdottomasti myös Tóibínin Brooklyn-romaani (2009, suom. 2011), joka sijoittuu Nora Websterin tavoin Irlantiin ja jonka keskiössä on niin ikään sielukas naishahmo.


Juha Itkonen: Ajo (2014)

Tartuin tähän Juha Itkosen tuoreimpaan romaanin hieman pelokkaasti. Itkonen on yksi lempikirjailijoistani, hänen kielensä on juuri minunlaistani kieltä ja hänen tapansa käsitellä ja jopa velloa perhe-, pari- ja muissa suhteissa on aina miellyttänyt minua. Ajo on saanut kuitenkin aika vaisun ja jopa kriittisen vastaanoton mediassa, ja töissäkin muutama asiakas on minulle kirjaa palauttaessaan harmitellut, että Itkosen taso on laskenut.

Minua siis pelotti, mutta en tietenkään voinut loputtomiin lykätä kirjan lukemista. Luin Ajon ryminällä läpi tammikuun viimeisinä päivinä ja lukiessani huokaisin monesti helpotuksesta: nautin tästä yhä. Kaikki ne elementit, joita olen Itkosen teksteissä rakastanut, ovat läsnä Ajossakin. Tunteet ovat isoja, kieli on kaunista. On musiikkia, on ihmissuhdesotkuja, on sukupolvien välisiä kuiluja. Mutta se, mikä minua jäi kirjassa harmittamaan, oli se, ettei henkilöhahmoja sidottu mielestäni kylliksi toisiinsa - tai ne sidokset tehtiin jotenkin teennäisesti. En aina ymmärtänyt, mikä henkilöitä motivoi toimimaan siten kuin he toimivat: hieman liian moni asia jätettiin vain vihjeen tasolle.

Joka tapauksessa: voin yhä sanoa, että Itkonen on yksi lempikirjailijoistani. Koska tulee seuraava kirja?