21. helmikuuta 2015

Helmikuun luetut 2015 , osa 2

Jenny Offill: Dept. of Speculation (2014)

Tässäpä ihana pieni kirja! Jenny Offill (s. 1968) opettaa luovaa kirjoittamista Columbian yliopistossa NewYorkissa, ja jos jollain sanalla pitäisi Offillin uutta pienoisromaania Dept. of Speculation kuvata niin se olisi juurikin luova. Kirjassa on kyse parisuhteesta: siitä miten se alkaa, miten se jatkuu ja miten se ehkä joskus loppuu. Varsin perinteistä siis.

Mutta Offillin kirjan rakenne on jotain sellaista, mihin en ihan heti muista aiemmin törmänneeni. Kirja koostuu pienistä huomioista, usein varsin arkipäiväisistä mutta äärimmäisen osuvista. Ne vaikuttavat välillä hyvinkin irrallisilta, mutta silti niistä muodostuu kokonaisuus, joka toimii - yllättävästi ja tuoreesti. Offillin kieli on purevaa ja runollista, ja koko kirjan yllä hehkuu ilo ja valo; luin tätä räntäsateessa, mutta minusta tuntui kuin aurinko olisi paistanut täydeltä terältä.


Tässä muutama Offillin jakama totuus elämästä:
"Hard to believe I used to think love was such a fragile business. Once when he was still young, I saw a bit of his scalp showing through his hair and I was afraid. But it was just a cowlick. Now sometimes it shows for real, but I feel only tenderness." (s. 79)
"How has she become one of those people who wears yoga pants all day? She used to make fun of those people. With their happiness maps and their gratitude journals and their bags made out of recycled tire treads. But now it seems possible that the truth about getting older is that there are fewer and fewer things to make fun of until finally there is nothing you are sure you will never be." (s. 114)
Ei mitään lisättävää! Paitsi että nyt haluaisin käsiini nopeasti Offillin palkitun esikoisromaanin Last Things (1999). Ja jos näitä voisi joku kustantamo myös suomentaa?


Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014)

Sain viimein käsiini Jussi Valtosen (s. 1974) Finlandia 2014 -palkitun romaanin He eivät tiedä mitä tekevät (HelMet-kirjastoissa kirjaan on ollut parhaimmillaan n. 3000 asiakkaan varausjono...) ja siihen oli pakko sukeltaa heti, vaikka luettavana olisi ollut kyllä muitakin kiinnostavia kirjoja. Tästä nyt vaan on puhuttu NIIN paljon, että halusin päästä nopeasti muodostamaan kirjasta oman mielipiteeni. Halusin tietää, mikä siinä nyt sitten on niin ihmeellistä!

Ja niin. Onhan tämä Valtosen neljäs kaunokirjallinen teos aikamoinen paketti. Tiukasti ladotussa kirjassa on 557 sivua, mutta oma kiinnostukseni ei herpaantunut missään vaiheessa. He eivät tiedä mitä tekevät muistuttaa minusta monessakin mielessä Jonathan Franzenin Vapaus-romaania - olen kyllä aidosti yllättynyt, jos Valtonen ei ole Franzenia lukenut. Itse luin Vapauden viime joulunpyhinä, ja se oli vaikuttavin lukukokemukseni pitkiin, pitkiin aikoihin. Kirja on älykäs, hauska, tarkkanäköinen, kantaaottava. Sen ihmiset ovat inhimillisiä, ja heidän suhteensa ovat monisyisiä ja ongelmallisia. Kirjasta huokuu ELÄMÄ. Aivan Vapauden tasolle He eivät tiedä mitä tekevät ei minun listoillani yllä, mutta on se silti hieno teos.

Valtosen romaanin henkilöistä on hankala pitää, mutta jos pitäisi valita, niin omat sympatiani kohdistuvat kyllä Alinaan, joka jää pienen pojan yksinhuoltajaksi Suomeen, kun hänen amerikkalainen tutkijamiehensä Joe päättää palata takaisin Yhdysvaltoihin, koska "elämä Suomessa oli kuin dementia, jokainen kuukausi tuhosi aivosoluja". Myös aikuistuvassa pojassa Samuelissa on jotain, mikä herättää lämpöä: se nuoruuden tuska ja ehdottomuus, palava halu tehdä maailmasta parempi paikka. Kun Samuel näkee laboratoriossa johtoihin ja letkuihin köytetyt beaglet, hänen elämänsä ottaa uuden suunnan. Kirjan päähenkilöksi Valtonen tuntuu piirtävän Joeta, joka jää minulle kuitenkin jotenkin etäiseksi ja myös epämiellyttäväksi hahmoksi.

Valtosen hahmottelevat tulevaisuudenkuvat ovat aika kammottavia. Itse en kyllä ainakaan haluaisin liimata päänahkaani anturoita, joiden avulla iAm-laite lukisi ajatukseni jo ennemmin kuin itsekään tiedän moisia ajattelevani. Nykyinenkin informaatio- ja mediatulva ahdistaa välillä aika lailla, joten millaista olisikaan, jos naaman edessä pyörisi jatkuvasti videoita, uutisklippejä ja keskustelupalstoja - myös silloin, kun olet näennäisesti läsnä ruokapöydässä tai vaikka juoksulenkillä!

En tiedä miksi, mutta mietin tätä lukiessani usein myös Philip Teirin huiman hyvää Talvisota: avioliittoromaania (2013). Ehkä siksi, että päähenkilöt ovat molemmissa tutkijamiehiä? Ehkä siksi, että molemmissa tarkastellaan perhesuhteiden dynamiikkaa varsin hienosti ja hienovaraisesti? Ehkä siksi, että molempia kirjoja voin suositella lämpimästi laadukkaan kirjallisuuden ystäville?

13. helmikuuta 2015

Helmikuun luetut 2015, osa 1

Minna Canth: Työmiehen vaimo (1885) / Kovan onnen lapsia (1888)

Luin opiskeluaikoinani lähes kaikki Minna Canthin teokset - ne iskivät nuoreen kirjallisuuden opiskelijaan ja feministiin todella kovaa. Canthista tuli yksi idoleistani: hän puhui ja kirjoitti naisten ja köyhien asemasta rohkeasti, jopa anarkistisesti piittaamatta siitä, että valtaosa Suomesta paheksui ja kauhisteli. Hän haistatteli konservatiiveille pitkät ja nautti saadessaan läpsäistä sanan säilällä valtaapitäviä.

Lukupiirin ansiosta tulin palanneeksi jälleen Canthin näytelmiin, sillä päätimme lukea helmikuun lukupiiriimme Työmiehen vaimon sekä Kovan onnen lapsia. Näistä oma suosikkini on ehdottomasti Työmiehen vaimo, jossa Canth kritisoi rajusti naisten heikkoa asemaa avioliitossa. Vuonna 1885, jolloin näytelmä valmistui, naisen omaisuus ja ansiotulot olivat lain mukaan hänen miehensä omaisuutta; naisella ei ollut siihen nokan kopauttamista, jos mies tahtoi käyttää rahat mieluummin viinaan ja rillutteluun kuin ruokaan. Jos perhe näki nälkää, siitä syyllistettiin kuitenkin naista. Tätä epätasa-arvoista kuviota Canth repii näytelmässään auki. Hän osoittaa, kuinka laki ja oikeus ovat aina miehen puolella ja nainen joutuu kärsijäksi ja syntipukiksi.

Anarkismia ja feminismiä näytelmässä edustavat mustalaissukua oleva nuori nainen Homsantuu sekä naimattomana pysytellyt torikauppias Vappu. Heidän repliikkinsä saavat minut yhä hykertelemään samoin kuin parikymppisenä. Myös Canthilla on selvästi ollut hauskaa kirjoittaessaan Työmiehen vaimoa. Selailin tässä lukupiiriin valmistautuessani Minna Maijalan kirjoittamaa tuoretta elämäkertaa Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth (2014) ja bongasin sieltä kirjeenpätkän, jossa Canth kuvailee näytelmän synnyttämiä fiiliksiä:

”Mutta sen kirjoittaminen on niin äärettömän hauskaa. Sitä tehdessäni tunnen välistä niin suurta voimaa, rohkeutta ja vapautta, melkein uhkamielisyyttä. Kuinkahan hyvä sotasankari minusta olisi tullutkaan, jos olisin ollut mies ja elänyt sotaisena aikana! Ingen rädder här, minä ajattelen aina kun pistän jonkun raflaavan totuuden Homsantuuhun.” (s.160)

Ihana, ihana Minna Canth!

Lukupiirimme mietteitä Canthin näytelmistä voi lukea täältä.


Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (2012, suom. 2014)

Tässä on varmastikin yksi parhaista tai ainakin viihdyttävimmistä kirjoista, jonka tänä vuonna luen. Näin voinen sanoa, vaikka elämme vasta helmikuuta. Sveitsiläinen, ranskaksi kirjoittava Joël Dicker (s. 1985) on mestarillinen tarinankertoja. Hänen esikoisromaaninsa Totuus Harry Quebertin tapauksesta on 809-sivuinen järkäle, mutta minulle ei tullut hetkeksikään oloa, että onpas tämä pitkä tai koska tämä oikein loppuu. Luin kirjan muutamassa päivässä; vaikka kirja on fyysisesti iso ja raskas, sen lukeminen tuntui kevyeltä ja nautittavalta - ja äärimmäisen koukuttavalta! 

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on käytännössä dekkari: siinä selvitellään, mitä oikein tapahtui 15-vuotiaalle Nola Kellerganille pienessä amerikkalaisessa Auroran-kaupungissa vuonna 1975. Tytön ruumis löytyy sattumalta 33 vuotta myöhemmin menestyskirjailija Harry Quebertin talon edustalta - onko Harry siis tappanut tytön? Quebertin oppilas Marcus Goldman ryhtyy selvittämään tapausta: hän haluaa puhdistaa Harryn maineen. Samalla hän yrittää kirjoittaa toista kirjaansa. 

Juuri kirjoittamisen kuljettaminen tarinassa mukana vetosi minuun vahvasti. Harry ja Marcus pohtivat kirjoittamisen tuskaa ja kauneutta, ja Harry antaa Marcukselle 31 vinkkiä kirjan kirjoittamiseen. Tässä niistä muutama:
"Ensimmäinen luku on tärkein. Jos lukija ei pidä siitä, ei hän lue muitakaan." (s.15)
"Jos sisu ei riitä sateessa juoksemiseen, ei se riitä kirjan kirjoittamiseenkaan." (s. 121)
"Kirjan kirjoittaminen on samanlaista kuin rakastuminen: se saattaa satuttaa pahasti." (s. 153)
"Ei saa ikinä luovuttaa. Vapaus ja vapauden tavoitteleminen on nimittäin oma sotansa. Meidän yhteiskuntamme on nöyrien virastotyöläisten yhteiskunta, ja jotta siitä suosta pääsisi, joutuu tappelemaan itseään ja koko maailmaa vastaan." (s. 167)
"Kirjoittaminen muistuttaa kovasti nyrkkeilyä. Asetutaan iskuvalmiuteen, päätetään käydä taistoon, nostetaan nyrkit ja hyökätään vastustajan kimppuun." (s. 193)
"Kirjailijantauti ei tarkoita sitä, ettei pysty enää kirjoittamaan. Se tarkoittaa, ettei pysty olemaan kirjoittamatta." (s.241)
En juurikaan lue dekkareita, mutta Dickerin juonen kuljetuksesta ja kirjan odottamattomista käänteistä nautin kyllä täysin siemauksin. Ja rehellisesti voin sanoa, etten osannut päätellä syyllistä etukäteen! Olen aina tykännyt tarinoista, jotka sijoittuvat pieniin kyläyhteisöihin. Niissä on jokin aivan oma viehätyksensä: kaikki tuntevat kaikki, elämät kietoutuvat yhteen, ulkopuoliselle kylä tuntuu sulkeutuneelta ja salaperäiseltä. Kaikki tämä on hyvin esillä myös Dickerin kirjassa. Tätä kirjaa  on helppo suositella todella monenlaisille lukijoille! Kirjastovirkailija kiittää!