13. helmikuuta 2015

Helmikuun luetut 2015, osa 1

Minna Canth: Työmiehen vaimo (1885) / Kovan onnen lapsia (1888)

Luin opiskeluaikoinani lähes kaikki Minna Canthin teokset - ne iskivät nuoreen kirjallisuuden opiskelijaan ja feministiin todella kovaa. Canthista tuli yksi idoleistani: hän puhui ja kirjoitti naisten ja köyhien asemasta rohkeasti, jopa anarkistisesti piittaamatta siitä, että valtaosa Suomesta paheksui ja kauhisteli. Hän haistatteli konservatiiveille pitkät ja nautti saadessaan läpsäistä sanan säilällä valtaapitäviä.

Lukupiirin ansiosta tulin palanneeksi jälleen Canthin näytelmiin, sillä päätimme lukea helmikuun lukupiiriimme Työmiehen vaimon sekä Kovan onnen lapsia. Näistä oma suosikkini on ehdottomasti Työmiehen vaimo, jossa Canth kritisoi rajusti naisten heikkoa asemaa avioliitossa. Vuonna 1885, jolloin näytelmä valmistui, naisen omaisuus ja ansiotulot olivat lain mukaan hänen miehensä omaisuutta; naisella ei ollut siihen nokan kopauttamista, jos mies tahtoi käyttää rahat mieluummin viinaan ja rillutteluun kuin ruokaan. Jos perhe näki nälkää, siitä syyllistettiin kuitenkin naista. Tätä epätasa-arvoista kuviota Canth repii näytelmässään auki. Hän osoittaa, kuinka laki ja oikeus ovat aina miehen puolella ja nainen joutuu kärsijäksi ja syntipukiksi.

Anarkismia ja feminismiä näytelmässä edustavat mustalaissukua oleva nuori nainen Homsantuu sekä naimattomana pysytellyt torikauppias Vappu. Heidän repliikkinsä saavat minut yhä hykertelemään samoin kuin parikymppisenä. Myös Canthilla on selvästi ollut hauskaa kirjoittaessaan Työmiehen vaimoa. Selailin tässä lukupiiriin valmistautuessani Minna Maijalan kirjoittamaa tuoretta elämäkertaa Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth (2014) ja bongasin sieltä kirjeenpätkän, jossa Canth kuvailee näytelmän synnyttämiä fiiliksiä:

”Mutta sen kirjoittaminen on niin äärettömän hauskaa. Sitä tehdessäni tunnen välistä niin suurta voimaa, rohkeutta ja vapautta, melkein uhkamielisyyttä. Kuinkahan hyvä sotasankari minusta olisi tullutkaan, jos olisin ollut mies ja elänyt sotaisena aikana! Ingen rädder här, minä ajattelen aina kun pistän jonkun raflaavan totuuden Homsantuuhun.” (s.160)

Ihana, ihana Minna Canth!

Lukupiirimme mietteitä Canthin näytelmistä voi lukea täältä.


Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (2012, suom. 2014)

Tässä on varmastikin yksi parhaista tai ainakin viihdyttävimmistä kirjoista, jonka tänä vuonna luen. Näin voinen sanoa, vaikka elämme vasta helmikuuta. Sveitsiläinen, ranskaksi kirjoittava Joël Dicker (s. 1985) on mestarillinen tarinankertoja. Hänen esikoisromaaninsa Totuus Harry Quebertin tapauksesta on 809-sivuinen järkäle, mutta minulle ei tullut hetkeksikään oloa, että onpas tämä pitkä tai koska tämä oikein loppuu. Luin kirjan muutamassa päivässä; vaikka kirja on fyysisesti iso ja raskas, sen lukeminen tuntui kevyeltä ja nautittavalta - ja äärimmäisen koukuttavalta! 

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on käytännössä dekkari: siinä selvitellään, mitä oikein tapahtui 15-vuotiaalle Nola Kellerganille pienessä amerikkalaisessa Auroran-kaupungissa vuonna 1975. Tytön ruumis löytyy sattumalta 33 vuotta myöhemmin menestyskirjailija Harry Quebertin talon edustalta - onko Harry siis tappanut tytön? Quebertin oppilas Marcus Goldman ryhtyy selvittämään tapausta: hän haluaa puhdistaa Harryn maineen. Samalla hän yrittää kirjoittaa toista kirjaansa. 

Juuri kirjoittamisen kuljettaminen tarinassa mukana vetosi minuun vahvasti. Harry ja Marcus pohtivat kirjoittamisen tuskaa ja kauneutta, ja Harry antaa Marcukselle 31 vinkkiä kirjan kirjoittamiseen. Tässä niistä muutama:
"Ensimmäinen luku on tärkein. Jos lukija ei pidä siitä, ei hän lue muitakaan." (s.15)
"Jos sisu ei riitä sateessa juoksemiseen, ei se riitä kirjan kirjoittamiseenkaan." (s. 121)
"Kirjan kirjoittaminen on samanlaista kuin rakastuminen: se saattaa satuttaa pahasti." (s. 153)
"Ei saa ikinä luovuttaa. Vapaus ja vapauden tavoitteleminen on nimittäin oma sotansa. Meidän yhteiskuntamme on nöyrien virastotyöläisten yhteiskunta, ja jotta siitä suosta pääsisi, joutuu tappelemaan itseään ja koko maailmaa vastaan." (s. 167)
"Kirjoittaminen muistuttaa kovasti nyrkkeilyä. Asetutaan iskuvalmiuteen, päätetään käydä taistoon, nostetaan nyrkit ja hyökätään vastustajan kimppuun." (s. 193)
"Kirjailijantauti ei tarkoita sitä, ettei pysty enää kirjoittamaan. Se tarkoittaa, ettei pysty olemaan kirjoittamatta." (s.241)
En juurikaan lue dekkareita, mutta Dickerin juonen kuljetuksesta ja kirjan odottamattomista käänteistä nautin kyllä täysin siemauksin. Ja rehellisesti voin sanoa, etten osannut päätellä syyllistä etukäteen! Olen aina tykännyt tarinoista, jotka sijoittuvat pieniin kyläyhteisöihin. Niissä on jokin aivan oma viehätyksensä: kaikki tuntevat kaikki, elämät kietoutuvat yhteen, ulkopuoliselle kylä tuntuu sulkeutuneelta ja salaperäiseltä. Kaikki tämä on hyvin esillä myös Dickerin kirjassa. Tätä kirjaa  on helppo suositella todella monenlaisille lukijoille! Kirjastovirkailija kiittää!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti