21. helmikuuta 2015

Helmikuun luetut 2015 , osa 2

Jenny Offill: Dept. of Speculation (2014)

Tässäpä ihana pieni kirja! Jenny Offill (s. 1968) opettaa luovaa kirjoittamista Columbian yliopistossa NewYorkissa, ja jos jollain sanalla pitäisi Offillin uutta pienoisromaania Dept. of Speculation kuvata niin se olisi juurikin luova. Kirjassa on kyse parisuhteesta: siitä miten se alkaa, miten se jatkuu ja miten se ehkä joskus loppuu. Varsin perinteistä siis.

Mutta Offillin kirjan rakenne on jotain sellaista, mihin en ihan heti muista aiemmin törmänneeni. Kirja koostuu pienistä huomioista, usein varsin arkipäiväisistä mutta äärimmäisen osuvista. Ne vaikuttavat välillä hyvinkin irrallisilta, mutta silti niistä muodostuu kokonaisuus, joka toimii - yllättävästi ja tuoreesti. Offillin kieli on purevaa ja runollista, ja koko kirjan yllä hehkuu ilo ja valo; luin tätä räntäsateessa, mutta minusta tuntui kuin aurinko olisi paistanut täydeltä terältä.


Tässä muutama Offillin jakama totuus elämästä:
"Hard to believe I used to think love was such a fragile business. Once when he was still young, I saw a bit of his scalp showing through his hair and I was afraid. But it was just a cowlick. Now sometimes it shows for real, but I feel only tenderness." (s. 79)
"How has she become one of those people who wears yoga pants all day? She used to make fun of those people. With their happiness maps and their gratitude journals and their bags made out of recycled tire treads. But now it seems possible that the truth about getting older is that there are fewer and fewer things to make fun of until finally there is nothing you are sure you will never be." (s. 114)
Ei mitään lisättävää! Paitsi että nyt haluaisin käsiini nopeasti Offillin palkitun esikoisromaanin Last Things (1999). Ja jos näitä voisi joku kustantamo myös suomentaa?


Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014)

Sain viimein käsiini Jussi Valtosen (s. 1974) Finlandia 2014 -palkitun romaanin He eivät tiedä mitä tekevät (HelMet-kirjastoissa kirjaan on ollut parhaimmillaan n. 3000 asiakkaan varausjono...) ja siihen oli pakko sukeltaa heti, vaikka luettavana olisi ollut kyllä muitakin kiinnostavia kirjoja. Tästä nyt vaan on puhuttu NIIN paljon, että halusin päästä nopeasti muodostamaan kirjasta oman mielipiteeni. Halusin tietää, mikä siinä nyt sitten on niin ihmeellistä!

Ja niin. Onhan tämä Valtosen neljäs kaunokirjallinen teos aikamoinen paketti. Tiukasti ladotussa kirjassa on 557 sivua, mutta oma kiinnostukseni ei herpaantunut missään vaiheessa. He eivät tiedä mitä tekevät muistuttaa minusta monessakin mielessä Jonathan Franzenin Vapaus-romaania - olen kyllä aidosti yllättynyt, jos Valtonen ei ole Franzenia lukenut. Itse luin Vapauden viime joulunpyhinä, ja se oli vaikuttavin lukukokemukseni pitkiin, pitkiin aikoihin. Kirja on älykäs, hauska, tarkkanäköinen, kantaaottava. Sen ihmiset ovat inhimillisiä, ja heidän suhteensa ovat monisyisiä ja ongelmallisia. Kirjasta huokuu ELÄMÄ. Aivan Vapauden tasolle He eivät tiedä mitä tekevät ei minun listoillani yllä, mutta on se silti hieno teos.

Valtosen romaanin henkilöistä on hankala pitää, mutta jos pitäisi valita, niin omat sympatiani kohdistuvat kyllä Alinaan, joka jää pienen pojan yksinhuoltajaksi Suomeen, kun hänen amerikkalainen tutkijamiehensä Joe päättää palata takaisin Yhdysvaltoihin, koska "elämä Suomessa oli kuin dementia, jokainen kuukausi tuhosi aivosoluja". Myös aikuistuvassa pojassa Samuelissa on jotain, mikä herättää lämpöä: se nuoruuden tuska ja ehdottomuus, palava halu tehdä maailmasta parempi paikka. Kun Samuel näkee laboratoriossa johtoihin ja letkuihin köytetyt beaglet, hänen elämänsä ottaa uuden suunnan. Kirjan päähenkilöksi Valtonen tuntuu piirtävän Joeta, joka jää minulle kuitenkin jotenkin etäiseksi ja myös epämiellyttäväksi hahmoksi.

Valtosen hahmottelevat tulevaisuudenkuvat ovat aika kammottavia. Itse en kyllä ainakaan haluaisin liimata päänahkaani anturoita, joiden avulla iAm-laite lukisi ajatukseni jo ennemmin kuin itsekään tiedän moisia ajattelevani. Nykyinenkin informaatio- ja mediatulva ahdistaa välillä aika lailla, joten millaista olisikaan, jos naaman edessä pyörisi jatkuvasti videoita, uutisklippejä ja keskustelupalstoja - myös silloin, kun olet näennäisesti läsnä ruokapöydässä tai vaikka juoksulenkillä!

En tiedä miksi, mutta mietin tätä lukiessani usein myös Philip Teirin huiman hyvää Talvisota: avioliittoromaania (2013). Ehkä siksi, että päähenkilöt ovat molemmissa tutkijamiehiä? Ehkä siksi, että molemmissa tarkastellaan perhesuhteiden dynamiikkaa varsin hienosti ja hienovaraisesti? Ehkä siksi, että molempia kirjoja voin suositella lämpimästi laadukkaan kirjallisuuden ystäville?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti