29. maaliskuuta 2015

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Tajusin, että olen lukenut tänä vuonna jo kolmea australialaista kirjailijaa: Graeme Simsionia, Helen Garneria ja nyt Liane Moriartya, vaikka aiemmin en muista lukeneeni yhtäkään. Onkohan tämä alitajunnan lähettämä vinkki, että nyt olisi jo aika vierailla Australiaan muuttaneiden veljen ja veljen vaimon luona?

En muista, minkä takia alunperin kiinnostuin Moriartyn ensimmäisestä suomennetusta teoksesta Hyvä aviomies. Ehkä se oli tuo kaunis kansi, ehkä se, että kirjaan on ollut jo kuukausia kohtalaisen pitkä varausjono kirjastossa. Oli miten oli, liian kepeää ja yllätyksetöntä tämä minulle oli. Tartuin kirjaan jonkinlaisena psykologisena trillerinä, mutta se pieni jännitysmomentti, jota Moriarty yritti kirjassaan elätellä, kuoli heti alkuunsa. Koko juonenkaari oli paitsi ennalta-arvattava, myös tympeä.

Ymmärrän periaatteessa, miksi tästä kirjasta on tullut suosittu: tarina rullaa, henkilöhahmot ovat kohtalaisen ilmeikkäitä, Moriarty osaa olla paikoin varsin hauska. Ongelma onkin tunnepuolella: vaikka kirjassa tapahtuu ikäviä asioita, ne eivät tunnu lukijasta miltään. Henkilöiden motiiveja on vaikea ymmärtää, tapahtumat eivät ole uskottavia. Tämä on vain viihdettä, enkä minä jaksa kovinkaan pitkään pelkkää viihdettä, en varsinkaan lukiessani.

Ehkä seuraavaksi joku matkakuumetta nostattava aussikirja?

_______________________
Liane Moriarty: Hyvä aviomies
Alk. The Husband`s Secret
Suom. Helene Bützow
WSOY 2014
444 s.

28. maaliskuuta 2015

Monika Fagerholm: Lola ylösalaisin

Oma erityinen maailmansa. Upottava, kahlitseva. Työläs, mutta
palkitseva.

Olen mielestäni kohtalaisen nopea lukija, mutta Monika Fagerholmin Lola ylösalaisin -romaania luin liki kaksi viikkoa. Muistan, että painiskelin pitkän tovin aikoinaan myös Amerikkalaisen tytön ja Säihkenäyttämön kanssa, Diiva jäi lopulta kokonaan kesken.

Fagerholm ei ole helppo - mutta hän on mieletön! En keksi ketään toista kirjailijaa, joka olisi näin taitava luomaan tunnelmia: pieni kylä, jossa kaikki tuntevat toisensa on kuin oma yksityinen maailmansa, josta vain joku onnekas (?) pääsee joskus pois, vaikkapa Amerikkaan tai Espanjaan. Kaikki kuitenkin palaavat. Kylä on salaperäinen, täynnä hahmoja, joista ei oikein ota selkoa, aivan kuin kaikilla olisi joku salaisuus. Kaiken yllä leijuu tietynlainen synkkyys - silloinkin, kun kylässä on isot juhlat ja emäntä nauraa.

Kuluneet kaksi viikkoa ovat olleet hyviä. Olen elänyt pelokkaan Jana Martonin, kiehtovan Ca Bäckin, keskinkertaisen runoilijan Ursula Bäckin, punaisissa saappaissa kulkevan Nina Baldersin, hienostelevan Minnie Backlundin ja muiden omaperäisten kyläläisten kanssa, kulkenut heidän keskellään, yrittänyt saada selville, kuka tappoi komean valkopaitaisen nuorukaisen syksyllä 1994. Olen tarponut eteenpäin kielessä, joka rönsyää, pomppii, toistelee, kiertelee. Joka on kaunista ja nerokasta, täysin kaikkien sääntöjen ulottumattomissa.

Twin Peaks. Se tulee mieleen monta kertaa, monestakin syystä. Tunnelmassa on samanlaista outoutta, jotain pelottavaa. Pienessä kylässä tapahtuu kummallisia asioita, nuori tyttö pyörittää (muun muassa) kunnanjohtajaa ja poliisia pikkusormensa ympärille (kaikki kelpaa ja kelpaa kaikille), tytön pyörätuolissa istuva sisko valvoo koko kylää Myllyn tornista, jonka lattialla lojuu tuhansien palojen palapeli. Ja sitten on se jatkuvasti toistuva salamyhkäinen lausahdus, walk for me, joka palauttaa tietysti mieleen Twin Peaksin fire walk with me -sitaatin. Friikkiä! Ja niin ihanaa.

Lopulta on ihan yhdentekevää, kuka murhasi ja kenet. Fagerholmin kirjoissa sellaisilla jutuilla kuin juonenkuljetus tai loppuratkaisu ei oikeastaan ole mitään väliä. Tärkeintä on upota syvälle, päätyä keskelle Lattaniemen kylää, tavata sen asukkeja ja ihmetellä, mikä hemmetti tämä paikka oikein.
_____________________________
Monika Fagerholm: Lola ylösalaisin
Alk. Lola uppochner (2012)
Suom. Lisa Ryömä
Teos 2012
497 s.

20. maaliskuuta 2015

Jyrki Vainonen: Askelia

Kirja, jossa yhdistetään kirjoittaminen ja liikkuminen on ehdottomasti kirja, jonka haluan lukea. Haruki Murakami on kirjoittanut ihanan pikkuopuksen juoksemisen ja kirjoittamisen suhteesta (Mistä puhun kun puhun juoksemisesta, 2011), ja nyt Jyrki Vainonen pohtii tuoreessa esseekokoelmassaan kävelemistä ja sen suhdetta kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen.

Tämäkin kirja, Askelia, on varsin pikkuinen - luin sen reilussa tunnissa yhden lomapäiväni iltana, sen jälkeen kun olin ensin kirjoittanut aamupäivän ja käynyt sitten pitkällä kävelyllä merenrannassa.

Vainonen on yllättävänkin runollinen ja hempeä kuvaillessaan lukemattomia kävelyretkiään. Koskettavimpia ja samaistuttavimpia ovat ehdottomasti ne hetket, jolloin hän palaa omiin lapsuusmaisemiinsa, kävelee läpi tuttujen paikkojen (tuossa on ajettu veljen kanssa fillareilla, tuossa oli kauppa josta ostettiin nallekarkkeja) ja huomaa, että moni asia on muuttunut. Kaikki näyttää niin paljon pienemmältä! Tämä huomio on kovin tuttu ja tunnistettava, jotenkin surullinenkin: lapsuuteni metsäpolut olivat loputtomia, leveitä kuin moottoritie, mutta nyt ne näyttäytyvät vain kapeina umpeenkasvaneina kinttupolkuina. Mummolan päärakennus oli valtava, kaksikerroksinen talo, jonka ullakolle oli helppo eksyä, mutta nyt se onkin vain pieni mökkipahanen, joka lahoaa hiljalleen, vääjäämättä.

Vainonen tutustuu Dubliniin kävellen, yhä uudelleen ja uudelleen. Vieraasta kaupungista tulee koti, kun sen ottaa haltuun jaloin. Beninissä Vainonen kävelee pölyävillä hiekkateillä, yhdessä paikallisten kanssa. Siellä hän kyseenalaistaa länsimaisen ajatuksen kävelystä lähinnä hupina tai liikuntana. Mitä jos kävely olisikin yhä ainoa tapa siirtyä paikasta toiseen? Mitä jos meillä ei olisi varaa pyörään, autoon tai edes siihen kolisevaan pikkubussiin, joka kerää ihmisiä kyytiinsä?

Seuraavana päivänä, kun jälleen istuin koneeni ääreen ja aloin kirjoittaa, huomasin kirjoittavani naisesta, joka lähti kävelemään. Joka aamu, varhain, auringon vasta noustessa.

__________________________________
Jyrki Vainonen: Askelia - kirjoituksia kävelemisestä
Basam Books 2015
138 s.

15. maaliskuuta 2015

Helen Garner: Vierashuone

Luin australialaisen Helen Garnerin (s. 1942) pienoisromaanin Vierashuone pienenä, kevyenä välipalana. Muutama sivu junassa, muutama lisää lounastunnilla, viimeiset sivut hotkaisten ennen viikonlopun mökkireissua. En tiedä tekikö lukutyylini oikeutta tälle kirjalle, joka pohtii varsin ansiokkaasti ystävyyttä ja sen rajoja. Mitä ystävältä voi vaatia? Milloin pitää osata sanoa ei?

Helen - noin 60-vuotias älykäs ja lempeä nainen - sijaa Melbournen-kotiinsa vierasvuoteen ystävälleen Nicolalle, joka sairastaa pitkälle edennyttä syöpää. Nicola on hyvin huonossa kunnossa, eivätkä ne vaihtoehtohoidot, joihin hän on hurahtanut, ainakaan paranna tilannetta. Helen hoitaa ja huolehtii, vaihtaa Nicolan märiksi hikoiltuja lakanoita monta kertaa yössä, työntää syrjään omat työnsä ja menonsa, jotta voisi auttaa Nicolaa. Mutta saako Helen kiitosta? Missä menee raja, jolloin hänen täytyy myöntää, ettei hän enää jaksa ja ettei hänen tarvitsekaan jaksaa?

Kirjan kansiliepeessä kerrotaan, että Vierashuone voitti ilmestyessään kolme Australian tärkeintä kirjallisuuspalkintoa. Ja onhan kirja kaunis, herkkä, viisas. Se kritisoi puoskareita, jotka rahastavat kuolemaa tekevän ihmisen peloilla ja epätoivolla. Se pohtii perheettömän ihmisen vaihtoehtoja silloin, kun vakava sairaus iskee. Kirjan molemmat päähenkilönaiset ovat inhimillisiä ja kokonaisia, he tulevat liki. Erityisesti Nicola on hurmaava hahmo: hän on juuri sellainen itsenäisesti ja täydesti elänyt, ylväästi vanhentunut ja harmaantunut hippi, jollainen itsekin toivoisin joskus olevani.

Kirjassa eletään lokakuuta eli Australian kevättä. Vaikka sairaus ja kuolema makaa kaiken päällä, kevätaurinko paistaa läpi kirjan, tekee lukemisesta kevyttä. Myös Helsingissä asfaltti kuivui ja taivas oli pilvetön, kun luin tätä. Kevät tulee sittenkin, väistämättä, joka vuosi.

____________________________________
Helen Garner: Vierashuon
Alk. Spare Room (2008)
Otava 2015
157 s.

10. maaliskuuta 2015

Paula Hawkins: The Girl on the Train


Mitä kannattaa tehdä sellaisena viikonloppuna, kun on yksin kotona ja ulkona pauhaa kamala myrsky? Tietysti lukea piinaavaa psykologista trilleriä!

Lontoolaisen Paula Hawkinsin tuoretta jännäriä The Girl on the Train on verrattu monessa yhteydessä Gillian Flynnin Gone Girliin - itse olen nähnyt vain Gone Girl -leffan, mutta jo senkin perusteella voin ymmärtää, miksi vertaus on tehty: onnelliselta vaikuttavan pariskunnan välillä onkin loputtomasti kismaa ja salaisuuksia, ja lopulta mikään tai kukaan ei olekaan se miltä aluksi näyttää.

Hawkinsin romaanin päähenkilö - se tyttö, joka istuu junassa - on yhtä aikaa sympaattinen ja ärsyttävä. Rachelille maistuu alkoholi ja hän tykkää soitella ja lähetellä viestejä ex-miehelleen aina kun on "vähän" ottanut. Hän tykkää myös tiirailla junasta toisten ihmisten pihoille ja parvekkeille ja kuvitella mielessään, millaista näiden ihmisten elämä on. Erityisesti hän tuntuu pitävän pariskunnasta, joille hän antaa nimet Jess & Jason.

Jännäksi kaikki muuttuu, kun Jess (eli oikeasti Megan) katoaa. Katoamispäivänä Rachel on ollut samoilla seuduilla kärkkymässä ex-miehensä talolla, mutta tottakai hän on ollut jälleen kerran niin päissään, ettei muista koko päivästä juuri mitään. Mitä Meganille oikein tapahtui? Liittyykö Rachel jotenkin hänen katoamiseensa? Ja kuka on se punahiuksinen mystinen mies junassa?

Siis apua!

En nykyään juurikaan lue jännäreitä ja siihen on ehkä syynsä. Tällainen aiheuttaa ihan liikaa sydämentykytystä! Hawkins onnistuu pitämään jännityksen hyvin yllä, ja minä ainakin olin aivan puulla päähän lyöty, kun lopulta totuus alkoi keriytyä auki. Hyvin kirjoitettua, tarkkaan mietittyä nimenomaan psykologista jännää. Kirjan rakenne oli myös onnistunut: tapahtumia käydään läpi kolmen eri naisen kautta, joista kukaan ei ole hirveän kaunis ainakaan sisältäpäin. Inhimillisiä he kyllä ovat.

Uniinhan tämä tuli ja nyt vähän jännittää tuo junalla matkustaminenkin. Haluan seuraavaksi jotain kaunista ja lempeää.

__________________________________
Paula Hawkins: The Girl on the Train (2015)
Doubleday
316 s.

9. maaliskuuta 2015

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia



Olen viimeaikoina nauttinut ehkä kaikkein eniten paksujen kirjojen lukemisesta. Siitä, että tarinaan on voinut todella sukeltaa, henkilöiden rinnalla on voinut kulkea pitempään kuin vain pienen hetken. Tällainen kirja on myös amerikkalaisen Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia (alk. The Marriage Plot), jonka luin maaliskuun ensimmäisen viikon aikana. Eugenides on kirjailija, johon minun on pitänyt jo pitkään tutustua, ja siksi ehdotinkin hänen romaaniaan lukupiirikirjaksemme.

Naimapuuhissa on 599 sivua. Se on rönsyilevä, minun on jotenkin vaikea sanoa siitä mitään kokonaista tai kokoavaa. Minunkin lause alkaa rönsytä, kun yritän. Rönsyily ei kuitenkaan ole tässä tapauksessa huono juttu: Eugenidesin kerronta on toimivaa, se pysyy kasassa, se houkuttelee lukemaan lisää. Mietin, olisiko kirjasta voinut karsia jotain pois, mutta en tiedä. Kirja kertoo parikymppisistä nuorista, jotka etsivät itseään, yrittävät aikuistua, koettavat löytää elämälleen suunnan. Se elämänvaihe on mutkikasta, sekavaa, sotkuista, joten ehkä sitä ei ole mahdollistakaan kuvata uskottavasti niin, että kaikki rönsyt leikataan pois, ollaan suoraviivaisia. Eugenides kuvaa nuorten aikuisten kipuilua hyvin, oli sitten kyse rakkaushuolista, oman ammattialan löytämisestä, uskonnollisista pohdinnoista tai masennukseen taipuvaisen mielen kanssa kamppailusta. Nämä nuoret ovat monella tavalla elämänsä käännekohdassa; paikassa, jossa kaikki on vielä auki ja kaikki on vielä mahdollista. Vaikka tuskaa on kirjan sivuilla paljon, jokaisen hahmon yllä leijailee silti kumpupilvi, joka on täynnä toivoa.

Naimapuuhia on ihana kirja etenkin siksi, että se on niin ihanan kirjallinen. Yksi päähenkilöistä, parikymppinen Madeleine opiskelee yliopistossa kirjallisuutta ja hänen lempipuuhaansa on lukeminen ja aivan erityisesti viktoriaanisten romaanien lukeminen. Kirja alkaa luettelolla siitä, mitä kirjoja Madeleinen hyllyssä on - okei, bibliofiili on myyty jo ensimmäisen sivun jälkeen! Jotain lämmittävää oli siinä, että Madeleine, joka on siis todellinen lukutoukka, on kuvattu kauniiksi naiseksi, jonka perään ihmisten katseet kääntyvät. Paljon miellyttävämpi samaistumiskohde kuin se iänikuinen pullonpohjalinssejä käyttävä pullukka!

Lueskelin muita kirjablogeja ja huomasin, että monen mielestä Eugenidesin paras romaani on Pulitzer-palkinnonkin saanut Middlesex (2002, suom. 2003), joka on muuten myös kunnon tiiliskivi: siinä on liki 800 sivua. Kirja menee ehdottomasti lukulistalleni.

Lukupiirin mietteitä Naimapuuhista voi lukea täältä.

______________________________
Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (2012)
Alk. The Marriage Plot (2011)
Otava
599 s.