15. maaliskuuta 2015

Helen Garner: Vierashuone

Luin australialaisen Helen Garnerin (s. 1942) pienoisromaanin Vierashuone pienenä, kevyenä välipalana. Muutama sivu junassa, muutama lisää lounastunnilla, viimeiset sivut hotkaisten ennen viikonlopun mökkireissua. En tiedä tekikö lukutyylini oikeutta tälle kirjalle, joka pohtii varsin ansiokkaasti ystävyyttä ja sen rajoja. Mitä ystävältä voi vaatia? Milloin pitää osata sanoa ei?

Helen - noin 60-vuotias älykäs ja lempeä nainen - sijaa Melbournen-kotiinsa vierasvuoteen ystävälleen Nicolalle, joka sairastaa pitkälle edennyttä syöpää. Nicola on hyvin huonossa kunnossa, eivätkä ne vaihtoehtohoidot, joihin hän on hurahtanut, ainakaan paranna tilannetta. Helen hoitaa ja huolehtii, vaihtaa Nicolan märiksi hikoiltuja lakanoita monta kertaa yössä, työntää syrjään omat työnsä ja menonsa, jotta voisi auttaa Nicolaa. Mutta saako Helen kiitosta? Missä menee raja, jolloin hänen täytyy myöntää, ettei hän enää jaksa ja ettei hänen tarvitsekaan jaksaa?

Kirjan kansiliepeessä kerrotaan, että Vierashuone voitti ilmestyessään kolme Australian tärkeintä kirjallisuuspalkintoa. Ja onhan kirja kaunis, herkkä, viisas. Se kritisoi puoskareita, jotka rahastavat kuolemaa tekevän ihmisen peloilla ja epätoivolla. Se pohtii perheettömän ihmisen vaihtoehtoja silloin, kun vakava sairaus iskee. Kirjan molemmat päähenkilönaiset ovat inhimillisiä ja kokonaisia, he tulevat liki. Erityisesti Nicola on hurmaava hahmo: hän on juuri sellainen itsenäisesti ja täydesti elänyt, ylväästi vanhentunut ja harmaantunut hippi, jollainen itsekin toivoisin joskus olevani.

Kirjassa eletään lokakuuta eli Australian kevättä. Vaikka sairaus ja kuolema makaa kaiken päällä, kevätaurinko paistaa läpi kirjan, tekee lukemisesta kevyttä. Myös Helsingissä asfaltti kuivui ja taivas oli pilvetön, kun luin tätä. Kevät tulee sittenkin, väistämättä, joka vuosi.

____________________________________
Helen Garner: Vierashuon
Alk. Spare Room (2008)
Otava 2015
157 s.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti