24. huhtikuuta 2015

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James

Otin viimein kuluneella viikolla kevättakin talviteloilta ja työnsin paksun untuvatakin kaapin perukoille. Jätin sukkahousut farkkujen alta pois, vaihdoin ohuempiin sormikkaisiin. Päätin, että nyt on todellakin kevät. Vaikka tuuli on välillä jäätävä ja tänäänkin tuli taivaalta pienen hetken jotain rakeiden tapaista, kevät on oikeasti jo pitkällä. Ojanpenkat kellertävät leskenlehdistä, puut ja pensaat alkavat ihan vähän ja ujosti jo vihertää. Ja aurinko - se on tullut moikkaamaan harva se päivä. Siemenestä ihan itse kasvatetut basilikat puskevat keittiön ikkunalaudalla yhä isompaa lehteä ja pitempää vartta.

Ja sitten on ollut vielä jotain niin ihanaa ja lämpöistä kuin kanadalaisen Emma Hooperin esikoisromaani Etta ja Otto ja Russell ja James. Olen hykerrellyt tämän kirjan kanssa, tuntenut suuria tunteita; iloa, onnea ja ihan vähän suruakin. Olen hypännyt vähän myöhäisempään junaan ihan vain siksi, että voisin lukea vielä vähän. Olen venyttänyt lounastaukoja, koska en ole halunnut irrottautua kirjan maailmasta. Olen tuntenut Kanadan preerian tuoksun, kuivan tuulen, hiekkapölyn joka puhaltaa sisään ovista ja ikkunoista, jää kiinni ihoon, hiuksiin, pöytien pintoihin. Olen jutellut eläimien kanssa, kuten Etta juttelee James-kojootin kanssa. Olen miettinyt elämääni, asioita jotka olen jättänyt tekemättä ja asioita jotka haluan tehdä. Koska ikinä ei ole liian myöhäistä - sen tietää 82-vuotias Ettakin, joka haluaa nähdä edes kerran elämässään meren (ei todellakaan yhtään hullumpi haave!). Hän lähtee kävelemään meren rantaan eli vaivaisen 3200 kilometrin päähän. Koska usein unelmiemme tiellä seisomme vain me itse.

"Mene tekemään sitä mitä haluat missä haluat. Mene yksin ja lähde heti, koska haluat ja saat ja pystyt. Olisit pystynyt aina, jos olisit halunnut tarpeeksi kovasti." (s.164)

Emma Hooper tulee Helsinki Lit -festivaaleille 23.5.2015. Olen ihan intopiukeana, koska tiedän pääseväni tapaamaan häntä ihan kasvotustenkin. Stay tuned!

JK. Ihana Emma Hooper hurmasi minut! Tekemäni haastattelu löytyy Sylvistä.

____________________________________
Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James
Alk. Etta and Otto and Russell and James (2015)
Suom. Sari Karhulahti
Gummerus 2015
333 sivua

22. huhtikuuta 2015

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika

Aion lukea seuraavan kuukauden aikana paljon niiden kirjailijoiden teoksia, jotka tulevat Helsinki Lit -festareille 22.-23.5.2015. On tosi, tosi hienoa, että tällainen uusi kirjallisuustapahtuma järjestetään Suomessa. Ohjelmistosta voi päätellä, että kyseessä on nimenomaan kirjaLLISUUStapahtuma - ei kirjatapahtuma. Keskiössä ovat sisällöt, ei kirja (kauppa)tavarana. Itse ahdistun helposti isoilla kirjamessuilla (tai massatapahtumissa ylipäätään), ja siksi tällainen selvästi pienempi ja intiimimpi toteutus kiehtoo ja kiinnostaa.

Ensimmäisenä kahlasin läpi ruotsalaisen Carl-Johan Vallgrenin Varjopojan - tuon hirveästi kohkatun dekkaripläjäyksen, jota on verrattu ainakin Lars Kepleriin ja Stieg Larssoniin. En juurikaan lue dekkareita, ja Varjopoikaa lukiessani muistin taas miksi. Vallgrenilla riittää mielikuvitusta, juoni laukkaa taidokkaasti ja paikoin yllättävästikin, mutta kun se ei nyt vaan riitä. En pysty sanomaan tästä juuri mitään, mutta se ei tarkoita suinkaan sitä, etteikö Varjopoika olisi omassa genressään varmasti ihan kelpo tekele ja oiva polku pikkuiseen eskapismiloikkaan.

Luulenpa, että Vallgrenin aiemmat romaanit tarjoavat enemmän niitä asioita, joita minä kirjallisuudesta etsin: monikerroksisuutta, kauneutta, runoutta, tunteita - hetkiä, lauseita, jotka saavat huokaisemaan syvään. Onnesta, surusta, vahvasta samaistumisesta tai ihailusta. Toivon saavani pikaisesti hyppysiini Vallgrenin romaanin Tarina merkillisestä rakkaudesta (2002, suom. 2003), joka toi kirjailijalle arvostetun August-palkinnon. Se on sitten vissiin jotain aivan muuta.

_________________________
Carl-Johan Vallgren: Varjopoika
Alk. Skuggpojken (2013)
Suom. Maija Kauhanen
Otava 2015
348 s.

15. huhtikuuta 2015

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu


Kirja, joka tulee uniin. Kirja, joka ei jätä rauhaan. Kirja, jonka tapahtumat pyörivät mielessä monen päivän jälkeenkin, vaikka olen lukenut jo pitkään jotain ihan muuta. Kirja, jonka ajatukset ja tunteet ovat vahvoja, aitoja. Kirja, jonka henkilöitä haluaisi halata, ihan jokaista heistä. Kirja, jonka lukee hetkessä mutta ei unohda koskaan. Kirja, jonka kieli on kaunista, sujuvaa, koskettavaa. Kirja, joka ei häpeile tunteikkuutta. Kirja, jonka soisi olevan Finlandia-ehdokkaana tänä vuonna.

Elina Hirvosen kauan odotettu kolmas romaani Kun aika loppuu on hieno, hieno kirja. Tämä oli pakko tulla sanomaan tänne blogiin, vaikka olen kirjoittamassa kirjasta arvion myös Sylviin. Kirjassa loppuu aikaa, minulta loppuvat sanat. Miten noin pieni kirja voi syleillä koko maailmaa, kertoa kaikesta mikä on tärkeää?

Tätä on hyvin helppo suositella ihan kaikille.

JK. Hieman perusteellisempi arvioni kirjasta löytyy nyt täältä.

__________________________
Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY 2015
256 s.

11. huhtikuuta 2015

Leena Krohn: Erehdys

"Sitä paitsi kirjastoon, niin E. ajatteli, valikoituu juuri sellaisia henkilöitä, jotka ovat sisäänpäin kääntyneitä, salaa intohimoisia, pitkävihaisia, ovelia, yksinäisiä ja huonounisia..." (s.21)

En ole hirveästi lukenut Leena Krohnia, mutta hänen uuteen Erehdys-kirjaansa, joka on jotain romaanin ja novellikokoelman väliltä, halusin päästä käsiksi heti. Syyt tähän ovat ammatillisia: teoksen kehyksenä on kirjailijavierailu pienessä sivukirjastossa.

Päähenkilö, jonka saamme tuntea vain nimellä E., saapuu kirjastoon lukemaan tekstejään ja keskustelemaan kirjoistaan yleisön kanssa. E. on siis kirjailija, mutta ei ilmeisesti kovinkaan tunnettu. Vierailu on fiasko, kirjastovirkailija on tyly (eihän me koskaan oikeasti olla!), yleisö piittaamatonta tai piikittelevää. Monia tuntuu kiinnostavan enemmän puhelimen räplääminen kuin E.:n tekstien kuunteleminen. Keskustelua ei synny.

Tämän kehyskertomuksen lomaan Krohn sitten tiputtelee novellejaan, tarinoita, joissa ollaan usein hieman toisessa ajassa, tulevaisuudessa, paikoissa joissa elämä on suistunut jotenkin raiteeltaan. Tapahtuu kummia asioita, ihmeellisiä sattumuksia, kaikessa on pieni vivahdus outoa, vierasta - ja kiehtovaa.

Luin tätä hieman kiireisesti, ja nyt kirjasta kirjoittaminen tuntuu kovin vaikealta. En osaa muodostaa kunnollista kokonaiskuvaa, en meinaa muistaa mitä kaikkea kirjassa olikaan. Vaikka Erehdys on pikkuinen (vain 154 sivua), se sisältää todella paljon painavaa tavaraa. Krohn on hauska, nokkela, ovela, mutta myös syvällinen, vakava, teoreettinen. Vahvimmin mieleeni jäi novelli Retroterapeutti Käyrä, jossa retroterapeutiksi itseään tituleeraava mies "auttaa" ihmisiä päivittämään menneisyyttään, toisin sanoen muokkaamaan ja poistamaan muistista sellaisia asioita ja tapahtumia, jotka kaduttavat tai nolottavat heitä.

"Nimittäin eihän menneisyys ole siellä, missä sen luullaan olevan, ajassa joka on mennyt, vaan se on teissä ja vain teissä. Teidän menneisyytenne on teidän muistonne, ne ovat ihan lähellä, saavutettavissa, tässä ja nyt." (s. 50)

Novelli pistää pohtimaan omien muistojen merkitystä. Mikä minä olisin ilman muistojani, millainen olisin ilman menneisyyttäni? Mikä minusta tulisi, jos voisin pyyhkiä pois ne hetket, jolloin sanoin jotain typerää, jolloin tein jotain noloa. Tai ne hetket, jolloin tulin loukatuksi, satutetuksi, petetyksi? Olisinko onnellisempi nyt, jos kaikki asiat, joita kadun, häpeän tai suren voisi muokata tai deletoida?

Tuskin. Tai silloin en ainakaan olisi enää minä.

Vaikka kirjan kehyskertomus eli kirjailijavierailu tuntuu lopulta hieman irralliselta ja tarpeettomaltakin, pistää se pohtimaan kirjailijan ammattia, niitä hetkiä jolloin tuossa hommassa ei todellakaan ole mitään luksusta. Ja sitten kuitenkin - on se rakkaus itse kirjoittamiseen.

"Miten kuvata ne onnen välähdykset, jotka kaikesta huolimatta usein kirkastivat hänen päiviään? Se oli iloa, joka pohkesi kirjoituksesta silloin kun merkit muuttuivat merkityksiksi, kun kuviteltu todellisuus voitti sen todellisuuden kuvitelman, jossa ihmiset elivät." (s. 94)

_______________________________
Leena Krohn: Erehdys
Teos 2015
154 s.

9. huhtikuuta 2015

John Williams: Stoner

Mikä on elämässä lopulta tärkeää? Maine, mammona, rakkaus, ystävyys, ulkonäkö, sosiaalisuus, työ?

Ihmiset viuhtovat eteenpäin pää kolmantena jalkana, suorittavat ihmissuhteita, ruksivat to do -listaa kohta kohdalta, raportoivat saavutuksistaan sosiaalisessa mediassa - miettivät jo etukäteen, millaisen päivityksen mistäkin aikaansaannoksestaan postaavat. Ja sitten tulee sellainen kirja kuin Stoner, joka osoittaa, miten tympeää ja mitätöntä kaikki tuollainen touhottaminen oikeastaan on.

Yhdysvaltalainen John Williams (1922-1994) kirjoitti tämän pitkäksi aikaa unohduksiin jääneen romaaninsa jo vuonna 1965. Aikanaan kirja ei herättänyt suurtakaan huomiota, mutta nyt 2000-luvulla sitä on ryhdytty painamaan ja kääntämään uudelleen (kiitos ilmeisesti ihanalle Anna Gavaldalle!); on alettu puhua unohdetusta klassikosta.

Stoner vetää nykyihmisen hiljaiseksi, sen lakoninen ja toteava tyyli tuntuu lähes hullulta tässä meidän vauhdissamme ja yltäkylläisyydessämme, tarpeessamme täyttää kalenterimme pullolleen.

"Hän oli neljäkymmentäkaksivuotias eikä nähnyt edessään mitään mistä olisi halunnut nauttia, eikä takanaankaan juuri mitään minkä olisi välittänyt muistaa." (s.203)

Williams kertoo kirjassaan yhden ihmisen, William Stonerin, elämäntarinan. Tuo tarina on hyvin arkinen ja hienostelematon; Stoner elää elämänsä vailla sen kummempaa menestystä. Avioliitto on kylmä, ura ei etene, rahahuolet painavat päälle. Onni on hyvin hetkittäinen olotila, tärkeintä on elämä itse - elämä, joka menee eteenpäin vääjäämättä, vuodet kuluvat, ryhti alkaa taittua, iho poimuuntua, hiukset harmaantua.

Stoner on ennen kaikkea ylistyslaulu työlle ja kirjallisuudelle. Päähenkilö on kirjallisuuden opettaja Columbian yliopistossa, ja tämä työ on hänelle kaikki: rakkaus, pelastus, pakopaikka, inspiraatio, turva, kunnia - mutta myös ansa, vankila. William Stoner uppoutuu kirjoihin ja opetukseen antaumuksellisesti, pakenee töihinsä kun vaimo Edith ei lämpene, kun tytär Grace valuu hänestä henkisesti yhä kauemmas. Työ ja uuden oppiminen antaa elämälle merkityksen, vain se on lopulta tärkeää. Stoner kokee lyhyen rakkaussuhteen oppilaansa Katherine Driscollin kanssa, ja myös tässä suhteessa työ on keskiössä: he tekevät omia kirjallisia töitään naisen pienessä yksiössä, vilkaisevat välillä toisiinsa, koskettavat, rakastelevat ja palaavat jälleen tekstiensä pariin - aivan "kuin heidän rakkautensa ja oppimisensa olisivat kuuluneet samaan kokonaisuuteen".

Kirja seuraa William Stonerin elämää syntymästä kuolemaan. 

"Stoner ei halunnut kuolla, mutta Gracen mentyä tuli hetkiä, jolloin hän odotti tulevaa kärsimättömästi kuin matkaa jolle ei olisi välittänyt lähteä. Ja kaikkien matkalaisten tavoin hänestä tuntui, että oli paljon asioita, jotka olisi ehdittävä hoitaa ennen lähtöä, mutta hän ei keksinyt mitä ne olivat." (s. 299)

Ja kun matkalle lähtö lopulta koittaa, se koittaa tietysti siten, että Stoner pitelee käsissään kirjaa. Kirjaa, jonka koskettaminen saa hänen sormensa kihelmöimään aivan samalla tavalla kuin Katherinen koskettaminen aikoinaan.

Upea kirja.

__________________________
John Williams: Stoner
Alk. Stoner (1965)
Suom. Ilkka Rekiaro
Bazar 2015
306 s.

1. huhtikuuta 2015

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

Lempeä.

Se on yksi ja ainoa adjektiivi, joka tulee mieleen ruotsalaisen Linda Olssonin (s. 1948) uudesta romaanista Kun mustarastas laulaa. En ole lukenut Olssonia aiemmin, mutta lempeys taitaa olla hänen kirjoilleen ylipäätään aika tyypillistä - esikoisromaaninkin nimi oli Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (2006, suom. 2009).

Ja mikäs siinä, kyllä minä lempeydestä tykkään, kunhan se ei mene imelän puolelle. Olsson tasapainoilee kohtalaisen hyvin tällä kapealla kaiteella. Teksti on simppeliä, samoin tarina. Olsson solmii kolmen eri-ikäisen ihmisen - kolmikymppisen Eliaksen, viisikymppisen Elisabethin ja seitsemänkymppisen Oton - välille ystävyyden ja rakkauden lankoja varsin koskettavasti. He asuvat samassa kerrostalossa, heistä jokainen on syystä tai toisesta yksinäinen, enemmän tai vähemmän eksyksissä. Mutta hiljalleen, pienten ja ujojenkin eleiden ja sanojen kautta he lähentyvät, alkavat nauttia toistensa seurasta.

Yksi kirjan päähenkilöistä on myös keväinen ja myöhemmin kesäinen Tukholma. Kaupunki, joka hohtaa kauneutta. Kaupunki, jonka kaduilla, rannoilla ja kahviloissa kirjan henkilöt vaivihkaa vahvistuvat ja alkavat nauttia elämästä. Olen itse menossa Tukholmaan toukokuussa muutaman päivän (kulttuuri)lomalle, ja tämä kirja oli kyllä oiva valinta lisäämään matkustusintoa. Haluan niille samoille rantapoluille ja kallioille, joilla Otto ja Elisabeth kävelivät, tuntikausia!

Kirjassa kokoonnutaan jatkuvasti myös Oton kotiin tai talon yhteiseen puutarhaan syömään ja juomaan viiniä. Kyllä, minusta tuntuu, että viinipullo poksahtaa auki ihan joka ilta - vain sen väri vaihtuu välillä. Joskus kolmikko lipittää myös konjakkia, yhtenä iltana humallutaan vodkasta.

Juomiakin enemmän ihmisiä yhdistää kuitenkin kirjallisuus ja tarinat. He keskustelevat kirjoista ja ennen kaikkea kirjojen kautta. He lahjoittavat toisilleen kirjoja kertoakseen jotakin, mitä eivät ehkä muuten osaa pukea sanoiksi. Kirjoista löytyy lohtu, elämän tarkoitus.

"Aivan kuin kaikki palaset olisivat loksahtaneet kohdalleen. Aivan kuin tämä olisi ollut tarkoitus alusta alkaen. Tiedäthän, joskus kun ajattelee mennyttä elämäänsä... niin ymmärtää, miten kaikki kuuluu kuvioon. Ihan kaikki." -Elias, s. 297

_________________________________
Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa
Alk. I skymningen sjunger koltrasten (2014)
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi
Gummerus 2015
320 s.