31. toukokuuta 2015

Jukka Pakkanen: Antonella

Olin pyöritellyt tätä kirjaa puoli vuotta yöpöydälläni. Antanut sen hautautua muiden kirjojen alle, nostanut sen välillä esiin, ajatellut että luen sen sitten kun tarvitsen jotain nopeaa, jotain keveää, jotain kaunista. Luin aiemmin tällä viikolla Sadie Jonesin The Outcastia, olin lainannut sen kirjastosta e-kirjana ja kävi niin, että laina-aika loppui ennen kuin minä pääsin loppuun. E-kirjaahan ei voi samalla lailla pitää lainassa yliaikaa kuin paperikirjaa, vaan se lähtee lukulaitteelta eräpäivänä ja that`s it. Ei tule myöhästymismaksuja, mutta saattaa aiheuttaa paniikkia, jos kirja on jäämässä kesken. Olin hullaantunut Jonesista kovasti, joten laitoin kirjan nopeasti uudelleen varaukseen. Päätin lukea jotain nopeaa ja kevyttä odotellessani, että saisin The Outcastin takaisin. Tartuin Jukka Pakkasen Antonellaan.

Lukiessani Antonellaa ajattelin lukuisia kertoja Joel Haahtelaa ja Per Pettersonia. Mieskirjailijoita, jotka kirjoittavat Pakkasen tapaan usein pienoisromaaneja, kuljettavat tekstiä lempeästi ja unenomaisesti, kertovat  miehistä, jotka ovat olleet joskus poikia. Ihmisistä, jotka palaavat menneisyyteen.

Nautin Antonellan loppuosasta huomattavasti enemmän kuin alusta. Alku piirtää kuvaa naisesta, joka on pelkkä fyysinen kapistus, miesten halujen kohde. Naisesta, joka kiertää lähitalon kaikki miehet, yksinäiset ja varatut. Alkoi hieman etoa, naiskuvan kapeus, miehen kynästä tullut. Mutta kirja siis paranee. Pakkasen teksti on paikoin laveaa proosarunoa ilman pisteitä ja isoja alkukirjaimia. Näin hän kirjoittaa nimenomaan silloin kun puhuu kirjan nimihenkilöstä, Antonellasta. Runollisuus, se että kaikkea ei sanota aivan suoraan, luo salaperäisen verhon Antonellan ympärille.

Kun Pakkanen kääntää katseensa mieheen, joka on ollut teini-ikäisenä ihastunut Antonellaan ja lähtee nyt - yli 50-vuotiaana - etsimään naista Italiasta, kieli muuttuu, pisteet löytävät paikkansa, samoin isot kirjaimet, dialogi. Ja juuri ne hetket, kun tämä mies, Johan, kulkee pienen italialaiskylän (jonka Pakkanen on nimennut Traminiaksi) katuja ja rantoja, ovat tässä kirjassa parasta. Raitiovaunujen kolke, paikalliset kapakat ja kahvilat, meren tuoksu, yksinäisen miehen hotellihuone yön pimeydessä. Sillä, löytääkö hän Antonellan, ei ole mitään väliä.

Lopulta siis nautin tästä. Kirja oli juuri sitä, mitä ajattelinkin sen olevan: nopeaa, keveää, kaunista. Jatkan The Outcastin odottelua.

____________________
Jukka Pakkanen: Antonella
Like 2014
142 s.

21. toukokuuta 2015

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni

Tällainen pikku välipala viimeiselle lomapäivälle.

Joni Skiftesvik ei ole koskaan ollut sellainen kirjailija, kenen tuotantoon olisin tuntenut sen kummempaa kiinnostusta, mutta tämän hänen uusimman päätin nyt lukaista, kun kuitenkin Runeberg-voittaja ja kaikkea. Myös HelMetin e-lukupiirissä tätä on luettu ja moni piiriläisistä tuntui ihastuvan ikihyviksi. No jaa.

Valkoinen Toyota vei vaimoni on pikemminkin muistelmateos kuin romaani. Kaunokirjallinen väre nousee pintaan Skiftesvikin tarinoidessaan lapsuudestaan, mutta paljon tässä on sellaista jonka olisin jättänyt pois, säästänyt toiseen kirjaan. Etenkin lehtimiesvuosistaan kertoessaan Skiftesvik kadottaa lauseen rytmin, pönäköityy hetkeksi faktoja luettelevaksi tietokirjailijaksi. Kokonaisuus on hajanainen, joskin hyvin intiimi ja suora. Hauskoja hetkiäkin on, tarkkanäköisiä.

Kirjan ilmestymisestä asti olin muuten kuvitellut, että kirjan nimi viittaisi siihen, että vaimon rakastaja saapuu valkoisella Toyotalla hakemaan naisen. Että vaimo hyppää autoon, kapsahtaa toisen miehen kainaloon, lähtee pois. Niin ei sitten ollutkaan! Olin hämilläni! En tiedä, onko nimi oikeasti harhaanjohtava vai onko se vain minun kummallinen mieleni, joka tällaisen päätelmän teki.

Olin unohtanut, että mainio Katsastus-leffa perustuu Skiftesvikin novelleihin. Katson ehkä sen, mutta kirjoihin en taida hetkeen tarttua.

Viimeinen lomapäivä siis! Parvekkeellamme on liki 30 astetta lämmintä, sillä aurinko paistaa siihen käytännössä aamusta iltaan. Menen sinne, jäätelön ja jo aloittamani uuden kirjan (Sadie Jones: The Outcast) kanssa. Huomenna sitten Helsinki Lit!

______________________________
Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni
WSOY 2014
246 s.

20. toukokuuta 2015

Tukholma-lukemisia

Vietin muutaman päivän itsekseni Tukholmassa, kävelin paljon (vaikka sää olikin valtaosan ajasta enemmän tai vähemmän sateinen), kävin katselemassa taidetta muun muassa Moderna Museetissa ja Fotografiskassa, nautiskelin rauhallisesta taidekirjallisuus-osastosta Kulturhusetin kirjastossa, söin ja nukuin. Joka aamu heti aamupalan jälkeen avasin pariksi tunniksi kannettavan ja naputtelin tekstiä, jotain omaa, siinä pienessä hotellihuoneessani. Ihanaa!

Ja totta kai myös luin. Täsmälukemista oli ennen kaikkea Lena Anderssonin uunituore Vailla henkilökohtaista vastuuta, jossa liikuskellaan Tukholman kaduilla, herkutellaan ja humallutaan Tukholman ravintoloissa. Rakastin Anderssonin edellistä romaania Omavaltaista menettelyä, jossa runoilija-esseisti Ester Nilsson rakastuu täysin epätoivoisesti mieheen, joka kohtelee häntä kuin lapasta, täysin omavaltaisesti, pompottaen, hetkittäin pieniä toivonrippeitä kylväen. Anderssonin uutukainen kertoo jälleen Esteristä, joka ei selvästikään ole oppinut mitään. Tällä kertaa hän ihastuu naimisissa olevaan mieheen, joka kutsuu Esterin kyllä mielellään hotellihuoneeseensa ja jopa aviovuoteeseensa, mutta ilmoittaa kuitenkin kerta toisensa jälkeen, että ei aio jättää vaimoaan. Esterhän on aivan hullu, jos sellaista ajattelee!

Andersson on hulvaton ja tarkkanäköinen, hän osaa kuvailla täydellisesti, miltä tuntuu siitä ihmisestä, joka rakastaa suhteessa enemmän. Tuo ihminen toivoo ja tulkitsee, miettii jokaista lausuttua ja lausumatta jätettyä sanaa, hän odottaa puhelimen ääressä kärsivällisesti ja lopulta soittaa malttamattomana viisi kertaa viidessä minuutissa. Hän lyö laimin omat työnsä ja menonsa heti, jos rakkauden kohde yllättäen ehdottaa tapaamista. Nautin kovasti Vailla henkilökohtaista vastuuta -kirjan lukemisesta, vaikka mitään uutta se ei oikeastaan tarjoakaan Omavaltaista menettelyä -teoksen jälkeen. Ehdottomasti kirja, jonka haluaa lukea yhdeltä istumalta - mielellään tukholmalaisessa kahvilassa fika-hetken aikaan.

Tukholmasta siirryin hetkeksi Kööpenhaminaan. Tanskalaisen Jonas T. Bengtssonin romaaniin Submarino en olisi varmaankaan tarttunut ilman tietoa siitä, että kirjailija tulee Helsinki Lit -festivaaleille ensi lauantaina 23.5. Mutta onneksi tartuin! Luin kirjan todella nopeasti, sillä myös se oli teos, jota ei millään malttaisi laskea käsistään. Submarino kertoo kahdesta veljeksestä, joille elämä ei ole jakanut niitä ihan kivoimpia korttejaan. Toinen heistä on päätynyt väkivaltarikoksesta vankilaan ja toinen on pahassa huumekoukussa. Veljien tilannetta valotetaan lyhyillä luvuilla, joissa poukkoillaan nykyhetken ja lapsuudenmuistojen välillä. Kirjasta tulee mieleen ainakin Trainspotting, Fight Club ja Lost-sarjan Charlien tarina. Elokuvallisuus on käsinkosketeltavaa, ja kirjasta onkin tehty samanniminen leffa. Se odottaa minua sohvapöydällä. Bengtssonin hahmot ovat kokonaisia, heissä on hirveästi hyvää, vaikka he tekevätkin pahoja asioita. Kirja koskettaa monella tasolla.

Ja sitten jotain kevyempää, jopa hieman höttöistä. Nimittäin Pariisi ja Anna Gavaldan Parempaa elämää. Olen tykännyt Gavaldasta aina Kimpassa-teoksesta lähtien - tai ehkä juuri sen vuoksi. Muistan, kuinka vollotin lähijunassa, kun luin tuota kirjaa. Kuinka hymyilin ja huutonauroin sen kanssa. Sen jälkeen kaikki hänen muut kirjansa ovat olleet hienoisia pettymyksiä, mutta silti olen päättänyt tiukasti pitää hänestä. Uusin suomennettu teos Parempaa elämää koostuu kahdesta erillisestä tarinasta, joissa kuitenkin on teemallisesti vahvoja yhtymäkohtia. Ensimmäinen tarina kertoo Pariisissa asuvasta parikymppisestä Mathildesta, joka bilettää, mokailee ja paneskelee mennen tullen. Sitten hän havahtuu, tajuaa haluavansa elämältä jotain muuta. Toisen tarinan päähenkilö on kolmeakymppiä lähestyvä Yann, joka on hukannut itsensä tympeässä ja rajoittavassa parisuhteessa. Yksi ilta hurmaavan naapuripariskunnan kanssa muuttaa Yannin elämän.

Luin tätä lentokentällä ja viimeiset sivut koneessa. Lentokenttä jos jokin on miljöö, jossa mieleen tulee kaikki elämän tarjoamat mahdollisuudet. Voisin valita minkä tahansa koneen, minkä tahansa suunnan, tehdä jotain hölmöä, jotain hienoa. Gavaldan teksti on kepeää ja jutustelevaa, ja ilmaa on välissä paljon. Silti etenkin Yannin tarina toi sen kuuluisan möykyn kurkkuun, pakotti räpyttelemään silmiä hieman tiheämmin. Kyllä minä edelleen pidän Gavaldasta, ihan pikkuisen pidän.

Yritin vältellä Tukholmassa kirjakauppoja, sillä en oikeasti haluaisi enää lisää kirjoja, koska ne eivät mahdu minnekään. Silti viimeisenä päivänä "eksyin" Sturegallerian Hedengrensille, joka olikin sitten aikamoinen taivas. Sain pidäteltyä itseäni ja ostin vain kaksi kirjaa.



__________________________________
Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta
Alk. Utan personligt ansvar, 2014
Suom. Sanna Manninen
Siltala 2015
332 s.

Jonas T. Bengtsson: Submarino
Alk. Submarino, 2007
Suom. Päivi Kivelä
Like 2015
447 s.

Anna Gavalda: Parempaa elämää
Alk. La Vie en mieux, 2014
Suom. Lotta Toivanen
Gummerus 2015
265 s.

9. toukokuuta 2015

Per Petterson: Hevosvarkaat

Jos minun pitäisi nimetä kirja, joka kuvaa erityisen hyvin omaa mielenmaisemaani, voisin hyvinkin mainita norjalaisen Per Pettersonin (s. 1952) pienoisromaanin Hevosvarkaat - olkoonkin, että se kertoo 67-vuotiaasta yksin pienessä torpassa asuvasta miehestä.

Hevosvarkaissa ei periaatteessa tapahdu mitään ihmeellistä. Päähenkilö Trond on muuttanut syrjäiseen kylään Norjan ja Ruotsin rajalle, hänen tupansa on kylmä ja resuinen, ja sitä hän hiljalleen korjaa ja hoitaa. Hän nauttii yksinolosta, pienistä puhteista, kävelylenkeistä Lyyra-koiran kanssa, yksinkertaisesta ruoasta, työnteosta, syvästä unesta, tasaisesta elämänrytmistä. Petterson kertoo Trondin hiljaisesta arjesta lakonisesti, vain todeten että näin nyt on. Se on kaunista, se on tärkeää.

" - - sitten illalla olen uupunut mutta en nääntynyt, ja aamulla herään levänneenä ja keitän kahvit ja sytytän uunin ja katson valoa, joka nousee punaisena metsän ylle järveltä, ja pukeudun ja lähden Lyyran kanssa kävelylle, ja sitten teen sen minkä olen päättänyt tehdä sinä päivänä. Sitä minä haluan, ja tiedän että osaan, minulla on se sisälläni, yksin olemisen taito, eikä minulla ole mitään pelättävää." (s. 144)

Trond palaa muistoissaan kesään 1948, jolloin hän oli 15-vuotias ja vietti aikaa tällä samalla seudulla isänsä kanssa - äiti ja siskot oli jätetty kaupunkiin. Kerronta pomppoilee nykyhetkestä muistoihin sujuvasti, avaa hiljalleen Trondin tarinaa. Kesä 1948 oli viimeinen kesä, jolloin Trond näki isänsä, ja isän kaipuu on selvästi lyönyt leimansa Trondin koko elämään. Ehkä paluu syrjäiseen kyläänkin on osa tuota kaipuuta; Trond haluaa olla kuin isänsä, tehdä töitä käsillään, kaataa puut ja korjata rikkoontuneet esineet.

Olen aina rakastanut pienten kyläyhteisöjen kuvauksia ja siinä Petterson on perin taitava. Myös kieli on upeaa, kielikuvat saavat hymyilemään:
"He tarttuivat tukkeihin ja vetivät ja kiskoivat niin että hiki valui ja paidat tummuivat selästä ja verisuonet pullistelivat otsalla ja käsivarsissa sinisinä ja paksuina kuin joet maailmankartalla: Rio Grande, Brahmaputra, Jangtse." (s. 75) 
Kaikessa toteavuudessaan Hevosvarkaat on myös hauska, ironinen ja tarkkanäköinen. Jos jossain kirjassa kirosanat on sijoitettu oikeisiin kohtiin, niin tässä.

Hevosvarkaat on lukupiirimme kevään viimeinen kirja. Voi kumpa kaikki olisivat tykänneet tästä kuten minä!


______________________
Per Petterson: Hevosvarkaat
Alk. Ut og stjæle hester (2003)
Suom. Katriina Huttunen
Otava 2009
214 s.

2. toukokuuta 2015

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Junnaatko paikallasi? Tuntuuko elämä harmaalta, tylsältä ja näköalattomalta? Oletko lähes unohtanut, miltä tuntuu olla innostunut jostain? Muistatko aikaa, jolloin olit niin motivoitunut, että herätessäsi et malttanut olla pompahtamatta heti pystyyn, tarttumatta uuteen päivään ja sen haasteisiin?

Suosittelen etsimään käsiisi englantilaisen Sadie Jonesin (s. 1967) ensimmäisen suomennetun romaanin Ehkä rakkaus oli totta. Pian puhkut energiaa!

Jonesin nuoret henkilöhahmot pursuavat elämänhalua. Heillä on unelmia, ja he puskevat eteenpäin saavuttaakseen ne. Kirja sijoittuu 60- ja 70-luvun Lontooseen, teatteripiireihin. Yksi haluaa käsikirjoittajaksi, yksi tuottajaksi, yksi näyttelijäksi. Jokainen haluaa tuntea oikeat ihmiset, olla oikealla hetkellä oikeassa paikassa. Ja jokainen ottaa riskejä, paiskii töitä, särkee sydämiä. Elämä on ihan hirveän läsnä, aitoa, todellista.

"He puhuivat ja kävelivät näkemättä, minne olivat menossa: he näkivät vain tulevaisuuden, joka levittäytyi heidän eteensä kuin valtameri." (s. 214)

Tällaista kirjallisuus parhaillaan on. Se inspiroi, se laittaa jalat vispaamaan, se innostaa unelmoimaan. Lue Ehkä rakkaus oli totta, ja ehkä hyvinkin löydät itsesi piirtämästä karttaa omista haaveistasi, asioista joita haluat tavoitella seuraavien päivien, kuukausien ja vuosien aikana.

Jonesin kirjan nuoruudeninnossa ja ajankuvassa on jotain samaa kuin Jennifer Eganin Aika suuri hämäys -romaanissa. Kirjan alun taidemuseokohtaus tuo mielleyhtymiä Donna Tarttin Tikliin. Kulttuurimiljöö tulee liki samalla tavoin kuin Siri Hustvedtin taidemaailmaan sijoittuvissa romaaneissa. Työ määrittää ihmisiä rajusti, ihan kuten John Williamsin Stonerissa. Ehkä rakkaus oli totta -kirjassa on paljon tuttua, se tuntuu läheiseltä ja rakkaalta. Tarina itsessään ei ole mitenkään kummallinen: on poika ja tyttö, joiden olisi pitänyt tajuta heti, että heistä tulisi hyvä pari, mutta sen sijaan he syöksyvätkin muihin sänkyihin, turvallisiin ja tylsiin suhteisiin, loukkaavat monia, toisiaan ja itseään. Ja sitten lopulta ymmärtävät sen, mitä lukija on ymmärtänyt jo ensimmäisillä sivuilla. Lopussa tulee vain huokaus - kaikki meni juuri niin kuin pitikin.

Aitoa ja hyvää elämää. Kummallista, että Jonesia ei ole suomennettu aiemmin. Itse aion perehtyä tähän kirjailijaan tarkemmin, varauksessa on jo hänen esikoisteoksensa The Outcast (2008).

Nyt piirtämään haavekarttaa!

____________________________
Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta
Alk. Fallout (2014)
Suom. Marianna Kurtto
Otava 2015
427 s.