2. toukokuuta 2015

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Junnaatko paikallasi? Tuntuuko elämä harmaalta, tylsältä ja näköalattomalta? Oletko lähes unohtanut, miltä tuntuu olla innostunut jostain? Muistatko aikaa, jolloin olit niin motivoitunut, että herätessäsi et malttanut olla pompahtamatta heti pystyyn, tarttumatta uuteen päivään ja sen haasteisiin?

Suosittelen etsimään käsiisi englantilaisen Sadie Jonesin (s. 1967) ensimmäisen suomennetun romaanin Ehkä rakkaus oli totta. Pian puhkut energiaa!

Jonesin nuoret henkilöhahmot pursuavat elämänhalua. Heillä on unelmia, ja he puskevat eteenpäin saavuttaakseen ne. Kirja sijoittuu 60- ja 70-luvun Lontooseen, teatteripiireihin. Yksi haluaa käsikirjoittajaksi, yksi tuottajaksi, yksi näyttelijäksi. Jokainen haluaa tuntea oikeat ihmiset, olla oikealla hetkellä oikeassa paikassa. Ja jokainen ottaa riskejä, paiskii töitä, särkee sydämiä. Elämä on ihan hirveän läsnä, aitoa, todellista.

"He puhuivat ja kävelivät näkemättä, minne olivat menossa: he näkivät vain tulevaisuuden, joka levittäytyi heidän eteensä kuin valtameri." (s. 214)

Tällaista kirjallisuus parhaillaan on. Se inspiroi, se laittaa jalat vispaamaan, se innostaa unelmoimaan. Lue Ehkä rakkaus oli totta, ja ehkä hyvinkin löydät itsesi piirtämästä karttaa omista haaveistasi, asioista joita haluat tavoitella seuraavien päivien, kuukausien ja vuosien aikana.

Jonesin kirjan nuoruudeninnossa ja ajankuvassa on jotain samaa kuin Jennifer Eganin Aika suuri hämäys -romaanissa. Kirjan alun taidemuseokohtaus tuo mielleyhtymiä Donna Tarttin Tikliin. Kulttuurimiljöö tulee liki samalla tavoin kuin Siri Hustvedtin taidemaailmaan sijoittuvissa romaaneissa. Työ määrittää ihmisiä rajusti, ihan kuten John Williamsin Stonerissa. Ehkä rakkaus oli totta -kirjassa on paljon tuttua, se tuntuu läheiseltä ja rakkaalta. Tarina itsessään ei ole mitenkään kummallinen: on poika ja tyttö, joiden olisi pitänyt tajuta heti, että heistä tulisi hyvä pari, mutta sen sijaan he syöksyvätkin muihin sänkyihin, turvallisiin ja tylsiin suhteisiin, loukkaavat monia, toisiaan ja itseään. Ja sitten lopulta ymmärtävät sen, mitä lukija on ymmärtänyt jo ensimmäisillä sivuilla. Lopussa tulee vain huokaus - kaikki meni juuri niin kuin pitikin.

Aitoa ja hyvää elämää. Kummallista, että Jonesia ei ole suomennettu aiemmin. Itse aion perehtyä tähän kirjailijaan tarkemmin, varauksessa on jo hänen esikoisteoksensa The Outcast (2008).

Nyt piirtämään haavekarttaa!

____________________________
Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta
Alk. Fallout (2014)
Suom. Marianna Kurtto
Otava 2015
427 s.


4 kommenttia:

  1. Ihana kuulla, että pidit Jonesin kirjasta. Hän on jo pitkään ollut lempikirjailijoitani ja olen fanittanut häntä Outcastista lähtien, joka itse asiassa on minusta vielä parempi kuin tämä. Myös Small Wars on hieno.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se elämänjano oli se mihin ihastuin täysin tässä kirjassa! Odotan kovasti, että saan Outcastin käsiini.

      Poista
  2. Omppu yllytti minut lukeman tämän, kun vähän epäröin ja olipa hyvä että yllytti: Kirja joka valvotti minua aamuneljään eli en vain voinut lakata lukemasta;) Olen päättänyt lopettaa lukemisen pikkutunneille, mutta Jonesin kirja oli poikkeus joka vahvisti sännön. Paljon samaistumisen tunteita ja muutenkin niin vetävä teos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on ihana tunne, kun ei vaan malta olla lukematta lisää ja lisää! Itsekin luin tämän aika nopeasti, vaikka ihan yöuniani en uhrannutkaan :)

      Poista