25. kesäkuuta 2015

Kesälukumaraton 26.6.2015

Monelle kirjabloggaajalle lukumaraton on jo tuttuakin tutumpi juttu, mutta huomenna on ensimmäinen kerta, kun itse hyppään maratonin vietäväksi. Ennakkovalmisteluni ovat olleet vaatimattomat: olen tehnyt ostoslistan maratonin tankkaustarpeista (mm. porkkanoita, vesimelonia, pähkinöitä, grillivoileivän ainekset, vähintään yksi olut ja tietysti suklaata) ja miettinyt etukäteen paikkoja, missä lukea (sänky, nojatuoli, keittiönpöytä, vessa, sohva, olohuoneen matto, parveke, puistonpenkki, nurmikko, pihakeinu). Ja tietysti keräsin kasaan ne kirjat, joita aion maratonilla lukea. Kuten kuvasta näkyy, lukupinossani on kaksi ranskalaista miestä ja kaksi suomalaista naista. Kauhua, Nobel-voittajaa, romantiikkaa ja itsensä etsintää.



On mielettömän vaikea etukäteen arvioida, kuinka paljon oikeasti jaksan/ehdin vuorokaudessa lukea. Todennäköisesti  kirjapinkkani on aivan liian korkea. Parempi kuitenkin, että tavaraa on riittävästi ja monipuolisesti! Lukumaraton on epäilemättä oiva tapa testata omaa lukunopeutta - vaikka mikään nopeuskisa tämä ei olekaan.

Yöunista en aio maratonin aikana tinkiä. Myös ruokailulle ja ulkoilulle varaan kunnolla aikaa. Ja jos tekee ennemmin mieli istua parvekkeella ja ihailla nupullaan olevia tomaatteja kuin lukea niin sitten teen niin!

Aloitan maratonini huomenna iltapäivällä heti töiden jälkeen ja jatkan siis lauantai-iltapäivään saakka. Tämä postaus päivittyy sitä mukaa, kun lukeminen etenee.

***

Klo 14.00-17.00, luettuna 88 sivua (Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla, s. 94-182)

Käynnistin maratonini Tiina Raevaaran romaanilla Yö ei saa tulla. Koska en malttanut pitää näppejäni erossa kirjasta eilen, aloitin maratonin nyt sivulta 94. Luin hieman jo kotimatkalla junassa, ja kotiin päästyäni istahdin hetkeksi lukemaan parvekkeelle, mutta pian löysin itseni sängyltä vaakatasossa. Ei ehkä fiksuin ratkaisu: nukahdin tunniksi! Raevaaran teos tukeutuu E. T. A. Hoffmanin tunnettuun Nukkumatti-tarinaan, jossa unettomien ihmisten silmät revitään pelottavan Nukkumatin lasten ruuaksi. Minun silmiini taisi kuitenkin leijailla sen kiltimmän nukkumatin unipölyä. Torkuistani huolimatta Yö ei saa tulla rullaa sujuvasti ja vaivatta. Hirveän jännittäväksi meno ei ole vielä yltynyt, mutta aavistan tunnelman hiljalleen tihentyvän. Jatketaan siis!

***

Klo 17.00-20.00, yhteensä luettuna 206 sivua (Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla, s. 183-238; Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen, s. 62 asti)

Puristin Raevaaran kirjan loppuun noin tunnissa. Viimeiset sivut olivat kihelmöiviä, päähenkilöstä tulikin aivan joku muu kuin olin ajatellut, muitakin yllättäviä joskin vihjailtuja asioita tapahtui. Vaikka kauhu (jos tätä nyt niin haluaa luokitella) ei ole ihan oma suosikkigenreni (enää - nuorempana luin kyllä paljonkin), viihdyin tämän parissa mukavasti. Lähdin kirjan luettuani kauppaan ja katselin tavallista tiiviimmin ihmisiä silmiin: kenen silmät verestävät, näyttävätkö kaikki silmät aidoilta, onhan kaikilla silmät paikoillaan? Tavallaan Yö ei saa tulla oli ehkä vähän huono valinta lukumaratonille, koska sen vahvassa, unenomaisessa, sameassa tunnelmassa olisi halunnut viipyä pitempään, makustella koko tarinaa vähän enemmän. Nyt kuitenkin heti kauppareissun jälkeen tartuin uuteen kirjaan, Antoine Laurainin pienoisromaaniin Punaisen muistikirjan nainen. Ensimmäiset 62 sivua luettu, olen nauranut jo useita kertoja! Kevyttä, höpsöä, mutta silti älykästä.

***

Klo 20.00-09.00, yhteensä luettuna 334 sivua (Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen, s. 63-190)

Eilisiltana en lukenut enää montaakaan sivua kello 20 jälkeen. Mies tuli työmatkalta kotiin ja istahdimme katsomaan Netflixistä Orange Is the New Blackin uutta kautta. Sitten kutsui kahdeksan tunnin yöunet. Kahlasin Punaisen muistikirjan naisen loppuun aamiaispöydässä, ison kahvikupillisen ja vielä isomman smoothietuopillisen kera. Hihittely jatkui läpi kirjan; se oli täynnä hassuja sattumuksia ja tarkkanäköisiä huomioita. Välillä podin myötähäpeää hieman hömelön päähenkilön puolesta ja nautin suuresti näppäristä kirjallisuusviittauksista, erityisesti Patrick Modianon nostamisesta melko ratkaisevaan osaan koko tarinassa. Kirja toi väistämättä mieleen toisen tuoreen ranskalaisen pienoisromaanin, Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa. Molemmissa kirjojen parissa työskentelevä ja Pariisissa asuva mies löytää jotain, joka kuuluu tuntemattomalle naiselle. Mies kiinnostuu naisesta tämän tekstien/tavaroiden kautta ja tekee hullunkurisiakin asioita löytääkseen naisen. Punaisen muistikirjan nainen jätti kevyen, hilpeän fiiliksen. Sen jälkeen olisi ehkä loogista siirtyä tuohon pinossa odottavaan Modiaanoon, mutta taidan silti tarttua Saara Turusen Rakkaudenhirviöön. Sitä luenkin varmaan sitten loppumaratonin ajan - jota on siis jäljellä viisi tuntia!

***

Klo 09.00-14.00, yhteensä luettuna 438 sivua (Saara Turunen: Rakkauden hirviö, s. 104 asti)

No niin. Elämäni ensimmäinen lukumaraton on juuri päättynyt. Loppusaldo siis 438 sivua/24 tuntia. Eipä kovin kummoinen tulos, mutta toisaalta en kyllä kovin hiki päässä jaksanut pinkoakaan. Saara Turusen Rakkaudenhirviö vaikuttaa sadan ensimmäisen sivun perusteella kiinnostavalta, joskaan ei vielä hirmuisen koukuttavalta. Yli neljäsataasivuinen romaani tuntuu kuin jonolta pikkuisia novelleja tai tilannekuvia, joissa valotetaan kurissa ja nuhteessa elävän perheen eloa vanhimman tyttären näkökulmasta. Turunen viljelee paljon sellaisia sanontoja kuin "rumat ne vaatteilla koreilevat"; varsinkin perheen äidin mielestä kaikkein tärkeintä elämässä on olla näkymätön, normaali, tavallinen. Kaikkein kamalinta on erilaisuus, muutokset, tavoitteet. Tästä ajatuksesta tytär on selvästi ahdistunut, siitä hän haluaa pyristellä irti. Maratonin viimeisinä tunteina aloin tulla levottomaksi: jynssäsin kylpyhuoneen, grillasin, nukuin jälleen päiväunet. Kroppani alkoi huutaa liikettä, aivoni tuuletusta. Maraton oli jännä kokemus, mutta huomasin kyllä taas, että minulle sopii parhaiten lukeminen pienissä pätkissä, lyhyen hetken varastaminen lauseille siellä täällä, useasti päivässä. Monen tunnin yhtäjaksoinen sessio toimii harvemmin. Kivaa oli silti - nyt pyöräilemään!

JK. Kirjoitin myöhemmin arvion Turusen Rakkaudenhirviöstä Sylviin, se löytyy täältä.

______________________________
Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla
Paasilinna 2015
238 s.

Antoine Laurain Punaisen muistikirjan nainen
Alk. La femme au carnet rouge (2014)
Suom. Lotta Toivanen
WSOY 2015
190 s.

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Tammi 2015
441 s.

24. kesäkuuta 2015

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu

Vietin juhannuksen Edinburghissa. Mielettömän kauniissa kaupungissa, jonne olin halunnut jo pitkään matkustaa. Rakastuin piparkakkutaloihin, jotka reunustivat tietä matkalla lentokentältä keskustaan. Rakastuin tiiviiseen kaupunkiin, jossa välimatkat olivat lyhyitä, lähes kaikki omin jaloin saavutettavissa. Rakastuin valtaviin puistoihin, nummiin, linnoihin, mielettömiin korkeuseroihin. Rakastuin kapeisiin kujiin, hämäriin sopukoihin, puheensorinan ja laatuoluiden täyttämiin pubeihin. Unescon ensimmäinen kirjallisuuskaupunki sykki kirjallisena, inspiroivana.

Otin matkalleni mukaan vain yhden kirjan, Taina Latvalan tuoreen novellikokoelman Ennen kuin kaikki muuttuu. Luin lentokoneessa, lentokentällä, yhtenä iltana hieman hotellihuoneessa. Viimeiset - ja kaikkein koskettavimmat - novellit luin kotona, keittiönpöydän ääressä, matkasta vielä väsyneenä, liikuttuneena.

En tiedä, millä perusteella valitsin reissuun juuri tämän kirjan. Ajattelin ehkä, että matkalla novellit ovat helpompia; ehdin lukea tekstin siellä, toisen täällä. Ehkä valinta oli alitajuntainen, ehkä jotenkin vain tiesin, että juuri tämä kirja minun täytyy ottaa mukaan. Monessa kirjan novellissa liikutaan Helsingissä, mutta yksi teksti, Italialainen ystävä, sijoittuu Edinburghiin - täysin ja lujasti. Tällainen sattuma sai minut hymyilemään elämälle.

Latvalan tekstien keskellä tunnen olevani kotona. Niissä on paljon tuttua, pohjalainen pohjavire, vapauden kaipuu ja turvallisuuteen takertuminen. Rimpuilu ja jämähtäminen. Suru ja pohjaton elämänilo. Hetkittäin Latvala on kokeilevaisempi, esimerkiksi kirjoittaessaan kissaksi muuttuvasta naisesta (Kissan yksityisyys), mutta novellien perusta on tavallisissa hetkissä, jotka muuttuvat lopulta kaikkein merkityksellisemmiksi. Pienissä tapahtumissa, sellaisissa joista tulee koko elämän käännekohtia. Novellit kietoutuvat yhteen paitsi samannimisinä toistuvien henkilöhahmojen kautta, myös yhä uudestaan esiin nousevina teemoina: on tytär joka kaipaa kuollutta isäänsä, on nainen joka rakastaa miestään mutta ihastuu aina johonkin toiseen, on ihminen joka ei oikein löydä paikkaansa, ei osaa ystävystyä kunnolla, on yksinäinen ihmisten keskelläkin.

Tiedän palaavani näihin novelleihin vielä uudelleen. Ja myös Latvalan muihin kirjoihin.

_____________________________
Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu
Otava 2015
191 s.

15. kesäkuuta 2015

Sadie Jones: The Outcast

Mitään näin intensiivistä en ole pitkään, pitkään aikaan lukenut. Ihastuin aiemmin tänä keväänä brittiläisen Sadie Jonesin ensimmäiseen suomennettuun romaaniin Ehkä rakkaus oli totta, joten päätin tutustua kirjailijaan vähän tarkemmin.

Ja nyt olen juuri saanut luettua Jonesin esikoisromaanin The Outcast. Tekee mieli vetää syvään henkeä, ravistella hartioita, huokailla. Ja huutaa kaikille: lukekaa tämä! The Outcast on tunteiden vuoristorataa, vahvaa kerrontaa, uskomattoman voimakkaita tilannekuvia, herkkiä henkilöhahmoja, patoutunutta vihaa ja tuskaa, yksinäisyyttä, tarvetta olla rakastettu ja hyväksytty.

Kirja on hyvin erilainen kuin Ehkä rakkaus oli totta, vaikka yhteneväisyyksiäkin on: Jones kuvaa esikoisessaankin nuoria ihmisiä, heidän kamppailuaan ja itsensä etsimistä. Ihmis- ja perhesuhteet ovat keskiössä. The Outcast on kuitenkin huomattavasti synkempi ja surumielisempi kuin Ehkä rakkaus oli totta.

Päähenkilö Lewis menettää äitinsä kamalassa onnettomuudessa ollessaan 10-vuotias. Isä ei osoita minkäänlaista hellyyttä poikaa kohtaan - hän on kiireinen mielistellessään naapurin isäntää ja pomoaan; miestä, joka hakkaa vaimoaan ja tyttäriään, mutta pitää taidokkaasti yllä täysin puhtoista julkikuvaa. Koko romaani rakentuu oikeastaan juuri oman julkisivun kiillottamiseen: kaiken toiminnan motivaattorina on se, mitä muut meistä ajattelevat. Esikaupunkialueella yhteisö on tiivis, sunnuntaisin kyylätään tarkasti ketkä tulevat kirkkoon ja ketkä eivät. Juorut liikkuvat liukkaasti, samoin paheksuvat katseet.

Pienestä, pidetystä, herkästä pojasta tulee uskomattoman helposti syrjitty, hyljeksitty. Jones on mestari kuvaamaan ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä. Sitä, millaista on, kun et koe olevasi mihinkään sopiva, oikeanlainen, haluttu.

Ja silti. Toivoa on.

__________________________
Sadie Jones: The Outcast (2008)
e-book, HarperCollins
395 s.

11. kesäkuuta 2015

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Naamallani on ollut parin päivän ajan jatkuva virne, hieman ironinen, hetkittäin hersyväkin. Sen on aiheuttanut ranskalaisen Jean-Paul Didierlaurentin esikoisromaani Lukija aamujunassa. Tämä pieni kirja on ihanan höpsö, suloinen, romanttinen, räävitön. Sen henkilöhahmot ovat todellisia persoonia; rakastettavia, älykkäitä, aina hieman omituisia. Kirjassa on jotain améliemäistä - muutakin kuin vain miljöö eli Pariisi.

Guylain matkustaa junalla töihin joka arkiaamu, hän lukee ääneen irrallisia tekstejä, sivuja, joita on pelastanut työpaikaltaan. Guylain on töissä kirjojen kierrätyslaitoksessa eli paikassa, jossa pelottava makulointikone tuhoaa myymättä jääneitä kirjoja. Äidilleen Guylain kertoo olevansa töissä kustantamossa - onhan kirjojen tekeminen hienompaa kuin niiden tuhoaminen.

Yhtenä aamuna Guylain löytää junasta muistitikun, joka on täynnä wc-valvojana työskentelevän naisen tekstejä. Guylain ihastuu naiseen - ja niin tein minäkin. Julie on hauska, vuolas, hillitön, rivo.

"Joskus tuntuu, että todella rakastan ihmisiä, kun he lopulta rantautuvat vessaani haavoittuvaisina halutessaan tyhjentää virtsarakkonsa tai suolensa. Oli heidän sosiaalinen asemansa sitten mikä tahansa, sinä pienenä hetkenä, kun he ovat piilossa katseeltani kopin oven takana, he palaavat muinaisiin aikoihin, tilanteeseen, jossa nisäkäs tyydyttää luonnolliset tarpeensa. Takapuoli pöntössä, housut rullalla nilkoissa ja otsa hiessä he painivat yksin itsensä kanssa." (s. 150)
Julien tekstit ovat kuin pieniä novelleja tämän romaanin sisässä. Didierlaurent onkin kokenut novellisti: kansiliepeen mukaan hän on kirjoittanut palkittuja novelleja lähes kahdenkymmenen vuoden ajan. Hän on selvästi mestari kuvaamaan elämän pieniä hetkiä, löytämään niistä ilon tai outouden, lämmön ja huumorin.

______________________________
Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa
Alk. Le Liseur du 6h27 (2014)
Suom. Kira Poutanen
Tammi 2015
189 s.

10. kesäkuuta 2015

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian

Sain albanialaissyntyisen Anilda Ibrahimin (s. 1972) esikoisromaanin Punainen morsian lainaan kaverilta vahvojen suositusten kera. Kirja sijoittuu Albaniaan (myönnän, että täytyi tarkistaa kartalta maan tarkka sijainti) ja perustuu osin Ibrahimin omiin kokemuksiin ja muistoihin.

Olen lukenut aika paljon kirjallisuutta, jossa pureudutaan naisten asemaan. Olen kahlannut läpi lukuisia kuvauksia lapsi- ja pakkoavioliitoista, perheen kunniasta, verisistä lakanoista ensimmäisen avioyön jälkeen, liukuhihnaraskauksista, tyttölapsen väheksymisestä, hirveistä anopeista, väkivaltaisista miehistä, toisista ja kolmansista vaimoista, loputtomista kotitöistä, pelkästä kaukaisesta haaveesta päästä kouluun. Myös Punainen morsian kertoo kaikesta tästä, mutta jotenkin toiveikkaasti, kiinnostavien ja monisyisten naisten kautta.

Kirja jakaantuu kahteen osaan: ensimmäisessä osassa tarinaa kerrotaan Saban näkökulmasta, joka naitetaan 15-vuotiaana miehelle, joka on ollut aiemmin naimisissa Saban siskon kanssa ja jonka läheisin ystävä on rakipullo. Heiveröisestä, ujosta Sabasta kasvaa sodan keskellä vahva matriarkka, joka osoittaa teoillaan äärimmäistä rakkautta ja suvaitsevaisuutta. Hän ei erittele ihmisiä synnyinmaan, ihonvärin eikä uskonnon mukaan - hän on oman kyläyhteisönsä "anarkisti", mieletön hahmo. Kirjan toinen osa kertoo Saban pojantyttärestä Dorasta, joka taiteilee omien haaveidensa, suvun odotusten ja kommunismin hajoamisen ristipaineessa. Doralla on edessään hyvin erilainen elämä kuin mummillaan.

"Muutama päivä sen jälkeen, kun olin valmistunut yliopistosta, kädessäni oli kaksi paperia: punainen ja paksu tutkintotodistukseni sekä toinen, pehmeä ja liukas, kiiltäväpintainen kuin elämä, jota aloin kuvitella nähdessäni matkakohteen. Se oli lentolippu, pelkkä menolippu." (s.299)

Saban ja Doran lisäksi Punainen morsian kertoo koko suvun tai oikeastaan koko kylän tarinan. Jokainen henkilö muovautuu muiden henkilöiden kautta, ei ole minua ilman sinua. En voi kertoa itsestäni kertomatta sisaruksistani, tädeistäni, sedistäni, serkuistani, naapureistani. Henkilögalleria on hengästyttävä, se tekee kirjasta haastavan, sekavan - ja täydellisen elävän.

_________________________
Anilda Ibrahimi: Punainen morsian
Alk. Rosso come una sposa (2008)
Suom. Helinä Kangas
Tammi 2010
307 s.

8. kesäkuuta 2015

Ian McEwan: Lapsen oikeus

Kulunut viikko oli kiireinen. En juurikaan ehtinyt istahtaa rauhassa alas. Kotona kaikki pääsi vähän levälleen, koska ei (muka) ollut aikaa pestä pyykkiä tai edes lastata astioita koneesta pois. Viikonloppuna sain kuitenkin työntää kädet multaan, istuttaa tomaatin ja lehtikaalin taimia isompiin ruukkuihin. Nautin muutaman viinilasillisen ystävän kanssa. Alkoi helpottaa.

Viime viikolla kaiken hopun keskellä luin Ian McEwanin uusinta romaania Lapsen oikeus. Junassa, lounaalla, muutama väsynyt rivi iltapalan ääressä. Kirjassakin on jatkuva kiireen tuntu. Perheoikeuden tuomari Fiona Maye juoksee jutusta ja oikeussalista toiseen, väsää lausuntoja pikkutunneille saakka, ei taida juuri nukkua. Ja sitten vielä aviomies ilmoittaa tyynesti haluavansa aloittaa suhteen nuoren opiskelijatytön kanssa.

Huuh. Oma elämä alkoi tuntua aika leppoisalta.

Pidän McEwanista paljon. Hän on loistava ihmiskuvaaja. Hän ottaa jokaisen sivuhenkilönkin hetkeksi suurennuslasin alle, piirtää muutamalla lauseella tälle persoonallisuuden. Lapsen oikeus oli kuitenkin aika erilainen kuin ajattelin sen olevan. Kirja on kuin pitkäksi venähtänyt novelli, koukuttava mutta yllättävänkin kevyt. Luulin McEwanin uppoavan syvälle moraali- ja etiikkapohdintoihin, mutta niin ei oikeastaan käy. Kirjan nimi tulee leukemiaan sairastuneesta Adamista, joka kieltäytyy verensiirrosta uskontoonsa vedoten. Fiona joutuu ratkaisemaan, onko 17-vuotiaalla Adamilla oikeus päättää tällaisesta asiasta itse.

Lopulta Lapsen oikeus kertoo kuitenkin enemmän Fionasta, keski-ikäisestä naisesta, joka etsii itseään, miettii elämän hupenemista, oman kehon valahtamista, lapsia joita ei koskaan saanut. Naisesta, joka kaipaa nuoruutta, mutta ei silti olisi missään mieluummin kuin tässä.

_____________________
Ian McEwan: Lapsen oikeus
Alk. The Children Act (2014)
Suom. Juhani Lindholm
Otava 2015
217 s.