31. heinäkuuta 2015

Klassikkohaaste, osa 1. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway


Tänään kirjablogeissa luetaan klassikoita! Päätin lähteä haasteeseen mukaan, koska klassikoita on lukematta hirveä määrä - kirjallisuuden opintojen jälkeen olen lukenut hyvin vähän klassikoita tai vanhempaa kirjallisuutta ylipäätään. Joka vuosi tulee niin paljon loistavaa uutuuskamaa, ettei vanhoihin aarteisiin vain tule tartuttua.

"Klassikko" on tietysti terminä kiistanalainen: mikä tekee kirjasta - tai jostain muusta kulttuurituotteesta - klassikon? Kuka sen määrittää? Itseäni jopa hieman tympäisee tuo pöhöttynyt kirjallisuuden kaanon, jossa tönöttää tyytyväisinä ja möhömahaisina aina ne samat teokset, samat tekijät.

Kun valitsin kirjaa tähän klassikkohaasteeseen, halusin ehdottomasti lukea naisen kirjoittaman teoksen. Päätin myös, että kirjan on syytä olla melko ohut ja nopealukuinen, sillä en halunnut klassikkohaasteesta mitään järkyttävää kesästressiä.

Kirjaston hyllystä silmiini osui lopulta Virginia Woolfin Mrs. Dalloway.

Ja se oli rakkautta ensilukemalta.
Jo ensimmäisiltä sivuilta.
Sillä miten voisi olla ihastelematta jotain tällaista:

"Se mitä Clarissa rakasti oli tässä, ihmisten silmissä, melussa, pauhussa ja hyörinässä, vankkureitten, rattaitten, autojen ja mainosjulisteita kantavien miesten vilinässä ja tungoksessa, torvisoittokunnissa, posetiiveissa, ja pään päällä yläilmoissa helisevässä lentokoneen riemukulussa ja oudossa laulussa. Elämä. Lontoo. Tämä kesäkuun tuokio." (s.9.)

Mrs. Dalloway on muun muassa rakkauskirje Lontoolle. Tai ylipäätään kaupungeille, niiden sykkeelle.

Ja minä nautin jokaisesta hengästyttävästä, tarkasta ja nokkelasta huomiosta, jonka Woolf kaupunkielämästä tekee. Minä, joka olen kotonani juuri siinä hälyssä ja hyörinässä; minä, jolle raitiovaunujen kolke ja kahviloiden ovista luikerteleva tuoksu ovat yhtä tärkeitä kuin uni ja liike; minä, joka voisin istua tuntikausia rautatieaseman penkillä, katsella ihmisvirtaa, kohtaamisia ja eroja, kuunnella kuinka matkalaukkujen renkaat rullaavat asfalttia vasten, kuinka tennarit lätsähtävät lattiaan, korot kopisevat, nuorten tyttöjen nauru raikuu ja nousee ylös kattoon asti, ei pysähdy edes siihen, kiemurtelee tornia pitkin ylös, puskee pienistä ilma-aukoista maailmalle.


Woolfin kirjoittamista käsittelevä Oma huone oli minulle kuin valtava torvisoittokunta, huutava paloauto, pää punaisena kirkuva lapsi, kun luin sen parikymppisenä suomen kielen, kirjallisuuden ja naistutkimuksen opiskelijana. Mikään, siis MIKÄÄN, ei ollut sen jälkeen ihan ennallaan. Tuo pieni suuri kirja synnytti minussa ikuisen kiinnostuksen ja ihailun Virginia Woolfia kohtaan. Sen jälkeen olen yrittänyt lukea häneltä muutakin, mutta muistaakseni vain Majakan sain taisteltua loppuun asti.

Arvostin, kunnioitin, mutta väsyin. En ehkä ihan ymmärtänytkään.

Mrs. Dalloway ei sekään ole mitenkään helppo pala. Woolfin tajunnanvirta on hurmaavaa, mutta paikoin myös varsin sekavaa. Ollaan kaupungilla, tiukasti hetkessä kiinni ja sitten yhtäkkiä nähdään näkyjä, palataan muistoihin, puhutaan itsekseen, vaihdetaan näkökulmaa. Tarinaa ei suinkaan kerrota vain nimihenkilön perspektiivistä, vaan Woolf ottaa ihmisen sieltä täältä, tarkastelee tätä hetkisen, antaa taas mennä. Kirjassa ei ole lainkaan lukuja, mikä lisää hektisyyden tunnetta; ei ole yhtään paikkaa, jossa voisi hetken hengähtää.

Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu yhden päivän aikana. Silti saamme tietää päähenkilöistämme paljon, sillä juuri ajatuksissaan he palaavat menneisyyteensä, kelaavat elämäänsä auki pala palalta, miettivät kaikkia niitä seikkoja ja valintoja, jotka ovat kuljettaneet heidät lopulta tähän hetkeen, kesäkuiseen Lontooseen 1920-luvun alussa. 

Mielestäni erityisen tärkeä sana on juuri valinnat. Niitä muun muassa Clarissa Dalloway ja Peter Walsh (Clarissan nuoruudenrakkaus ja pitkäaikainen ystävä) pyörittelevät mielessään - sekä omia valintojaan että toisten. 

Valitsiko Clarissa oikein, kun valitsi turvallisen ja vähän harmaan Richardin räiskyvän Peterin sijaan? Miksi Peter valitsee aina mieluummin lähtemisen ja liikkumisen kuin jäämisen ja asettumisen? Ja miten ihmeessä heidän kiihkeä ja kesytyn nuoruudenystävänsä Sally Seton oli saattanut mennä naimisiin, muuttaa maalle ja saada viisi lasta? 

Aivan kuin Woolf kehottaisi lukijaansakin hetken aikaa miettimään valintojaan, jo tehtyjä ja vasta edessä olevia. Sitä, miten pienikin valinta voi ratkaista koko loppuelämämme suunnan.

"Ja kuin äkillisenä iskuna jysähti hänen mielessään oivallus: jos olisin mennyt naimisiin Peterin kanssa olisi tämä iloisuus ja hyvä olo ollut minulla aina!" (s. 69)

Keskeisiä teemoja Mrs. Dallowayssa ovat vanheneminen ja kuolema. Etenkin Clarissasta huokuu haikeus elämän kulumista kohtaan: hän rakastaa elämää ja sen kauneutta (voi kuinka paljon!), mutta samaan aikaan hän on jo hieman luovuttanut.

"Hänen kohdaltaan oli kaikki ohi. Hänen lakanansa oli sileä ja vuoteensa kapea. Hän oli yksin kiivennyt tornikamariinsa ja jättänyt toiset poimimaan marjoja auringonpaisteeseen. Ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä." (s.69)

Myös Peter miettii vanhenemista, mutta katsoo sitä myönteisemmin: 

"Menneisyys rikastutti, ja kokemus ja se että oli välittänyt parista ihmisestä. Ja niin oli vähitellen saavuttanut kyvyn, joka puuttui nuorilta ihmisiltä, ripeät otteet, taidon tehdä mitä tahtoi ihmisistä välittämättä ja liikkumisen maailmassa elättelemättä liian suuria toiveita." (s. 232)

Kuolemaa Woolf käsittelee erityisesti Septimus Warren Smith -nimisen hahmon kautta. Nuori
sotaveteraani kärsii sodan jättämistä traumoista. Hän hallusinoi ja on tuskissaan siksi, ettei kykene enää tuntemaan mitään. Ei surua, ei rakkautta. Hän puhuu kuolemasta paljon ja tekee lopulta itsemurhan. Hahmo on tarinasta hieman irrallinen, mutta perin koskettava. Woolfin elämänhistorian tietäen lukija ei voi olla miettimättä, kuinka paljon Septimuksessa on kirjailijaa itseään. 

Joka tapauksessa juhlat Clarissan kotona jatkuvat, vaikka yksi kuolee. Niin se vain on. Mrs. Dalloway on lopulta kuitenkin enemmän kirja elämästä kuin kuolemasta. Siinä on enemmän iloa ja ihmetystä kuin surua ja tympeyttä. Kirja on tarina ystävyydestä, joka säilyy yli vuosikymmenien ja läpi maanosien. Kirja on kuvaus vuorokauden hetkistä, joista jokainen on erityinen - ja poiskiitävä. Paljon luetusta valuu virtana ohi ja yli, ja silti kaikki tärkeä jää.

Mrs. Dallowaysta on aiemmin kirjoitettu muun muassa näissä blogeissa: Järjellä ja tunteella, Leena Lumi, Kaisa Reetta


________________________________
Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
Alk. Mrs. Dalloway (1925)
Suom. Kyllikki Hämäläinen
Otava 2011 (1. painos 1956)
277 s.

25. heinäkuuta 2015

Kjell Askildsen: Tessalonikin koirat

Ihastuin aiemmin tässä kuussa palavasti norjalaisen Kjell Askildsenin lyhytproosaan. Saaren jälkeen sain käsiini novellikokoelman Tessalonikin koirat ja voi pyhä jysäys. Mahtavaa tavaraa! Nämä ovat juuri sellaisia lauseita, että jos kirja olisi omani, alleviivaisin sen täyteen, piirtäisin huutomerkkejä sinne tänne, kääntelisin kulmat hiirenkorville. Askildsen ei sano mitään turhaa, mutta kaiken tarpeellisen. Lauseet ovat lyhyitä, esimerkiksi näin:

"Sano jotain, Vera sanoi. Jakob ei vastannut. Hän kaatoi Veran lasiin viiniä. Tulen huppeliin, Vera sanoi. Mikä ettei, Jakob sanoi, sitä vartenhan viini on. Taidan lähteä, Vera sanoi. Toivon että jäisit, Jakob sanoi. Minä muutun vain tuhmaksi, Vera sanoi. No muutu, Jakob sanoi." (s. 53-54, novellista Heinäsirkka)

Viini virtaa, tupakka palaa. Ihmiset puhuvat toistensa ohi tai eivät laisinkaan, ovat vaivautuneita keskenään ja itsessään. Askildsen jättää kertomatta paljon, hän kuvaa pienen hetken puutarhassa, keittiön pöydän ääressä, olohuoneessa. Mökillä, vieraisilla. Hän näyttää, että tässä nämä ihmiset ovat, tällaisia asioita he sanovat toisilleen, mutta ei kerro, miksi näin on, miksi kaikki käy juuri tällä tavalla. Mitä on tapahtunut aiemmin? Keitä nämä henkilöt oikein ovat toisilleen? Sukulaisia tai aviopareja, kyllä. Mutta mitä muuta? Miksi heidän välinsä ovat noin nihkeät, varautuneet, pelokkaat? Kumpi on tehnyt toiselle jotain pahaa? Vai onko?

Kuten Saaressa, myös näissä novelleissa on todella jännittynyt tunnelma - koska vaan voi räjähtää. Eroottinen lataus, väkivallan uhka, salaperäisyys, halveksunta, valtataistelu, yksinäisyys, mustasukkaisuus, kiellettyjen suhteiden mahdollisuus. Pommi tikittää, tikittää.

Ja lopulta. Kaikki jää auki. Lohdullisesti. 

"Mies istui laiturin päässä ja katseli vuonoa. Nainen makasi hänen takanaan ottamassa aurinkoa. Hän sanoi:
-Eikö olekin ihana paikka.
-On toki, mies vastasi."
(s. 80, novellista Ihana paikka)

_____________________________
Kjell Askildsen: Tessalonikin koirat
Alk. Hundene i Tessaloniki (1996)
Suom. Tarja Teva
Like 1999
131 s.

20. heinäkuuta 2015

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Myönnän.

En ollut lukenut Harper Leen Kuin surmaisi satakielen -klassikkoa aiemmin. Tiesin siitä hämärästi, mutta vasta nyt hirmuisen mediamyllytyksen jälkeen (89-vuotiaan Leen vuosikymmeniä piilossa ollut toinen käsikirjoitus on juuri julkaistu nimellä Go Set A Watchman, suom. Kaikki taivaan linnut) päätin lukea Leeni.

Hmmmm.

Ymmärrän, miksi Kuin surmaisi satakielen -romaanista nousi aikoinaan haloo. Ja ymmärrän, miksi kirja on säilyttänyt klassikkoasemansa. Se on edelleen järisyttävän ajankohtainen tutkielma rasismista, epäoikeudenmukaisuudesta, ennakkoluuloista, tekopyhyydestä.

1930-luvun Alabamassa on tavallisia ihmisiä ja sitten on neekereitä (kirjan sivuilla lähes neutraalina esiintyvä sana aiheutti läpi kirjan melkoista totuttautumista...). Jos oikeudessa vastakkain on valkoisen ja mustan ääni, on oikeastaan turhaa edes käydä näytelmää läpi. Jokainen tietää, mikä tuomio tulee olemaan.

"Meidän maailmassamme on jotakin, mikä saa ihmiset menettämään malttinsa - he eivät kykene olemaan oikeudenmukaisia vaikka yrittäisivät. Milloin on kysymyksessä valkoisen miehen sana mustan miehen sanaa vastaan, meidän tuomioistuimissamme voittaa aina valkoinen mies. Ne ovat rumia asioita, mutta ne ovat elämän tosiasioita." (s. 321) 

Lee tarkastelee Maycombin kaupungin touhuja yhdeksän vuotta täyttävän Scout-tytön silmin. Scout on hellyttävä minäkertoja, tarkkasilmäinen havainnoitsija ja rohkea kyseenalaistaja. Hän katsoo ylöspäin isäänsä Atticus Finchiä, joka puolustaa valkoisen naisen raiskauksesta syytettyä tummaihoista miestä. Lee kuvaa Atticuksen liki pyhimyksenä, täysin oikeamielisenä, moraalisena, suvaitsevaisena - ihmisenä, joka ajattelee jokaisesta lähtökohtaisesti hyvää. Onkin kiinnostavaa lukea seuraavaksi Kaikki taivaan linnut, sillä huhujen mukaan siinä Atticus näyttäytyykin vähemmän ihailtavana, jopa rasistina.

Tarinan kertominen lapsen näkökulmasta on oiva ja ehkä myös helpohko keino kyseenalaistaa yhteisön pinttyneitä näkemyksiä ja toimintatapoja. Lapsen puhdas mieli ihmettelee, miksi kukaan haluaisi pahaa kiltille raajarikolle miehelle? Miksi kaikki uskovat mieluummin alkoholisoitunutta, työtöntä ja väkivaltaista valkoista miestä? Miksi ihmisistä puhutaan pahaa tutustumatta heihin ensin?Scout ja hänen veljensä Jem joutuvat huomaamaan, ettei maailma ole kaikille sama, yhtä hyvä.

Kuin surmaisi satakielen oli puhutteleva mutta myös puuduttava teos. Luin sitä hitaasti, melkein viikon ajan. Pitkiin lukurupeamiin se ei houkuttanut, ja varsinkin viimeiset sata sivua puskin läpi jokseenkin uupuneena. Kaikki tarpeellinen oli sanottu jo aiemmin.

___________________________
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
Alk. To Kill a Mockingbird (1960)
Suom. Maija Westerlund
Gummerus 2007 (1. painos 1961)
411 s.

17. heinäkuuta 2015

Intohimoa ja mustasukkaisuutta saarilla

Sattumalta jotkut kirjat alkavat keskustella toistensa kanssa. Sattumalta ne limittyvät, sekoittuvat, tukevat toisiaan. Luin - sattumalta - peräjälkeen Karoliina Timosen tuoreen pienoisromaanin Kesäinen illuusioni ja norjalaisen Kjell Askildsenin (s. 1929) vieläkin pikkuisemman (kooltaan!) romaanin (vai kertomuksen, pitkän novellin?) Saari. Ne punoutuivat päässäni yhteen, niiden henkilöt alkoivat muistuttaa toisiaan, niiden tapahtumapaikat vaikuttivat liki identtisiltä.

Molemmissa kirjoissa ollaan saarella, molemmissa kirjoissa kirjoitetaan, molemmissa kirjoissa ollaan intohimon ja mustasukkaisuuden kourissa, molemmissa kirjoissa leikitellään mystisyydellä, salaperäisyydellä, pelollakin. Askildsenin teos on kauttaaltaan tiheätunnelmainen, kun taas Kesäisen illuusionin tunnelma tihenee vähitellen; helle alkaa ahdistaa, pää pehmenee, iho kaipaa koko ajan vähän enemmän ja enemmän. Ihmisistä paljastuu uusia puolia, mikä on kuvitelmaa, mikä totta?

Askildsenin Saari on täydellinen kirja, ennen kaikkea omalaatuisuutensa vuoksi. En muista, että olisin lukenut koskaan mitään vastaavaa: outoa, haastavaa ja silti niin hemmetin toimivaa. Varasin saman tien kaikki kirjailijalta suomennetut muut teokset (kolme novellikokoelmaa), koska jos ne ovat kerronnaltaan yhtään samanlaisia kuin Saari niin en kestä! Haluan lukea ne heti!

Saari-kirjan kertoja tarkkailee saaren tapahtumia lintuperspektiivistä, ottaa vuorotellen ja sikin sokin tähtäimeensä saaren asukkaat eli majakanvartija Mardonin, hänen vaimonsa Marian, heidän tyttärensä Marionin sekä kesävieraaksi saapuvan kirjailija Albert Krafftin. Näkökulma pompii äkkinäisesti, kertoja tarkkailee tiiviisti jokaista henkilöä, ja henkilöt tarkkailevat vielä tiiviimmin toisiaan.

Krafft on sekoittanut pakan täysin, laittanut vipinää saaren vanuviin päiviin. Sekä Maria että Marion ihastuvat Krafftiin ja hänkin luulee ihastuvansa heihin. Kaikki ovat mustasukkaisia kaikille, kaikki ovat epävarmoja itsestään, toisistaan. Kohtaamattomuus on käsin kosketeltavaa.

Askildsenin teos ei tyhjene yhdellä lukemisella, ei todellakaan. Luulen, että tästä tulee minulle vähän samanlainen kirja kuin Ranya ElRamlyn Auringon asema on ollut jo vuosia: palaan siihen uudelleen ja uudelleen. En välttämättä niin, että lukisin kirjan kannesta kanteen vaan pikemminkin poimin virkkeitä ja ajatuksia sieltä täältä, imen niiden kauneutta ja viisautta. Askildsen kirjoittaa esimerkiksi näin:

"Hän [Krafft] toivoo ettei satuta Marionia, mutta eihän voi olla mitään järkeä suojautua täysin tuntemattomalta tulevaisuudelta antamalla nykyhetken ilojen lipua sormiemme läpi - hän tietää mainiosti, että kun hän lähtee saarelta ja tytön luota hän on varmasti murheissaan ja kaipaa tyttöä, mutta niin olisi myös vaikka hän lähtisi nyt heti tai jäisi saarelle mutta ei saisi enää nähdä Marionia, joten miksi hän siinä tapauksessa valitsisi lähimmän kaipauksen kaukaisemman ja epävarmemman sijaan, sillä vaikka me emme tunne tulevia tunteja, me tunnemme vielä huonommin tulevat päivät, ja me omistamme vain menneisyytemme ja jokusen tulevaisuudentoiveen." (s.87)

Timosen Kesäinen illuusioni on helpompi, kepeämpi, tavanomaisempi kuin Saari. Mutta toisaalta on täysin perusteetonta ja tyhmää edes vertailla näitä kirjoja keskenään. Vaikka teemoissa ja miljöössä on paljon samaa, tyyli ja tavoitteet ovat täysin erit. Viihdyin mainiosti Kesäisen illuusionin parissa, koukutuinkin. Timosen teksti on avointa ja välitöntä, luonto- ja tunnelmakuvaus on taidokasta. Päähenkilö Klarissa tulee liki, sydän pamppailee hänen sydämensä tahtiin.

Timonen punoo jännityselementtejä mukaan vähitellen: aluksi on vain hiljainen saari, jonne Klarissa on tullut rauhoittumaan, miettimään, kirjoittamaan. On jatkuva helle, yöuinnit, viipyilevät aamiaiset. On naapurisaareen muuttava mies, hieman vanhempi mutta äärettömän kiinnostava. On vierailut, jotka muuttuvat flirtiksi, hipaisuiksi. On miehen nuori komea poika, on miehen vaimo, on outo ryysyinen mummo kolmannella saarella. On metsä, joka ei ehkä olekaan vain pelkkä metsä.

Täydellinen kesäkirja. Mutta ei, jos olet yksin saaressa.

______________________________
Kjell Askildsen: Saari
Alk. Omgivelser (1969)
Suom. Tarja Teva
Like 2009
125 s.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY 2015
165 s.

10. heinäkuuta 2015

Helmi Kekkonen: Kotiin

Löysin kirjailija Helmi Kekkosen vuonna 2011, jolloin hänen ensimmäinen romaaninsa Valinta ilmestyi. Kirja aiheutti minulle lukulukon, sillä sen jälkeen mikään muu kirja ei tuntunut miltään, mikään muu ei kiinnostanut. Tuo pienoisromaani oli hirmuisen kaunis, koskettava ja kieli juuri sellaista, mistä kaikkein eniten pidän: hiottua, rytmikästä, tarkkaan harkittua. Mitään ei ollut liikaa, mikään ei rönsyillyt. Jonkin ajan kuluttua tuosta luin Kekkosen ensimmäisen teoksen eli novellikokoelman Kotiin. Muistelen pitäneeni siitäkin.

Monet tuntuvat uppoavan kesällä mielellään tiiliskiviromaaneihin, mutta minä huomaan poimivani hyllyistä yhä enemmän pieniä kirjoja, usein novellikokoelmia. Seuraan Kekkosen pitämää Sivulauseita-blogia, ja nautin hänen lauseistaan sielläkin. Niinpä päätin verestää muistojani ja lukea Kotiin-kokoelman uudelleen.

Monta tarinaa olin unohtanut, mutta esimerkiksi Aatos-niminen novelli on jäänyt mieleeni vahvasti. Kekkosen novellit kertovat lähes aina surullisista asioista: masennuksesta, yksinäisyydestä, kuolemasta, uskottomuudesta, eroista. Minulle tulee niiden keskellä vähän sellainen olo kuin teininä, jolloin jokainen pienikin asia tuntui maailmanlopulta, jokainen häivähtäväkin tunne oli vavahduttava. Ja sanon tämän siis hyvällä, ehdottomasti. Nämä novellit avaavat aistit, havahduttavat tunnustelemaan omia fiiliksiä. Nykytermein voisi kai sanoa, että näitä lukiessani olen todella läsnä, vereslihalla.

Kekkonen on ennen kaikkea tunnelmien luoja. Novellien rakenteessa ei ole mitään ihmeellistä, vaikka aikatasoilla hypitäänkin sinne tänne, palataan usein menneisyyteen, aikaan jolloin kaikki oli vielä hyvin. Tarinat ovat yksinkertaisia, kuvauksia niistä hetkistä, kun ihmisen elämä muuttuu. Olo on näiden keskellä lohdullinen, hyvä, tosi.

"Anna katsoo miestään, tämän korkeaa otsaa ja karkeaa viikonloppusänkeä, juonteita silmien ympärillä. Samalla tavalla hän katsoi miestä vuosia sitten, painautui tätä vasten kolisevien junien epämukavilla penkeillä. Jossain idässä, Puolassa ehkä. Siitä on kauan mutta hän muistaa sen yhä, muistaa heidät rautatieasemilla, odottamassa, nukkumassa seiniä vasten. Muistaa toistensa ohittavien junien kohahdukset, konduktöörien sopertavan ja hapuilevan englannin, karut maisemat ja vieraiden ruokien raskaat maut. Kangasrepun painon, rakot jaloissa. Joskus he puhuivat niistä matkoista niin kuin ihmiset puhuvat menetetyistä ajoista." (s. 27-28, novellista Anna & Tom)

_____________________
Helmi Kekkonen: Kotiin
Avain 2009
128 s.

8. heinäkuuta 2015

Marie Ndiaye: Kolme vahvaa naista

Ranskalaisen Marie Ndiayen (s. 1967) ensimmäinen suomennettu romaani Kolme vahvaa naista makasi pöydälläni lähes vuoden, palautin sen hetkeksi kirjastoon, lainasin uudelleen. Lopulta luin kirjan ahmien: kirjan pitkät virkkeet ja pitkät luvut eivät tarjoa hengähdystaukoja vaan kahmaisevat mukaansa, pakottavat lukemaan vielä yhden sivun, vielä toisen. Huomasin istuneeni keittiön pöydän ääressä puolitoista tuntia, kun piti lukea ihan vain pieni hetki iltapalan yhteydessä.

Kolme vahvaa naista on taidokas kirja. Kansiliepeessä kirjasta puhutaan triptyykkiromaanina, mutta aivan yhtä hyvin voisi sanoa, että se on kolme kertomusta tai pitkää novellia sisältävä teos. Tarinat eivät sanottavasti kietoudu yhteen: vain ohimennen saatetaan mainita edellisen tai seuraavan novellin päähenkilön nimi ja jätetään se sitten taustalle häilymään. Lukija odottaa, että langanpäät solmittaisiin lopulta somasti yhteen, mutta sivut vähenevät ja vähenevät.... apua, miten tässä oikein käy?

Ndiayen äiti on ranskalainen ja isä senegalilainen. Hän kuljettaakin tarinoitaan kahden mantereen välillä, pohtii sitä, kuinka vaalealta ruskettunutkin iho näyttää Dakarin kaduilla, kuinka vaikeaa kouluttautuneen afrikkalaisen on saada oman alansa töitä Ranskan maaseudulla, kuinka kultuurierot voivat hiertää parisuhteet hajalle, kuinka Eurooppa on yhä (vai varsinkin nyt?) unelma, jonne Afrikasta halutaan - hinnalla millä hyvänsä.

Teoksen nimi on hieman hämäävä, sillä teksteissä puhutaan paljon myös miehistä (keskimmäisen tarinan päähenkilö on mies, jonka pään sisällä toki pyörii yksi nainen). Vahvoja kirjan naiset kyllä ovat, jos siitä kulmasta haluaa välttämättä katsoa, mutta ovat he myös heikkoja, surevia, kärsiviä, alistettuja. En ihan ymmärrä, miksi kirja on nimetty näin. Mitään sankaritarinoita nämä eivät missään nimessä ole.

Minulle kaikkein voimakkain lukuelämys oli juuri keskimmäinen tarina, jossa ranskalainen mies Rudy tuskailee parisuhteensa tilaa: hän on tuonut kauniin, lahjakkaan ja kouluttautuneen senegalilaisnaisen mukanaan Ranskaan, mutta hän alkaa ymmärtää, että ratkaisu on ollut väärä, suorastaan katastrofi. Ndiaye kuvailee sivutolkulla miehen aivoituksia, kaikkea sitä, mitä mies päänsä sisällä käy läpi - kaikki tunteet tulevat liki. Konkreettisesti tarinassa ei tapahdu juuri mitään: Rudy on autossa, pyörähtää töissä, hakee pojan koulusta, piipahtaa äitinsä luona. Kaikki oleellinen tapahtuu tajunnan tasolla. Mutta millä tavalla! Rudysta muodostuu todella kiinnostava hahmo, monisyinen, salamyhkäinen.

Ja ne pitkät virkkeet! Puolen sivun mittainen virke on ihan peruskamaa Ndiayelle, hänen lauseensa purskahtelevat, valuvat ja juoksevat valtoimenaan, huolivat väleihinsä vain pilkkuja, välillä sulkumerkkejä. Pisteet - mitä me niillä teemme?

Olen aika rakastunut. Näihin tarinoihin ja näihin virkkeisiin.

Jokaisessa kirjan tarinassa on muuten jonkinlainen lintumetafora: yhdessä vanha mies kykkii puussa iltaisin linnuksi muuttuneena, toisessa Rudya jahtaa hiirihaukka, kolmannessa ihmisissä nähdään varisten piirteitä. En tiedä, miten näitä olisi pitänyt tulkita. Kertokaa joku viisaampi.

__________________________
Marie Ndiaye: Kolme vahvaa naista
Alk. Trois femmes puissantes (2009)
Suom. Anna-Maija Viitanen
Gummerus 2013
279 s.

4. heinäkuuta 2015

Juuli Niemi: Tuhat tytärtä

Viime vuosina olen lukenut runoja aivan liian vähän. Kun luettavaa on paljon, runot karsiutuvat ensimmäisenä
pois lukulistalta. En tiedä miksi näin on - luulisi, että kiireisenä juuri runoihin olisi helpoin tarttua.

Tänään kuitenkin pakkasin kassiini Juuli Niemen Tuhat tytärtä ja polkaisin pyörällä Seurasaareen. Etsin rauhallisen sopukan, kalliolla kököttävän penkin, näkymän aavalle merelle ja aloin lukea. Puolitoista tuntia myöhemmin luen kirjan viimeistä runoa Hautajaispuhe (siltä varalta, että kuolen vanhana) ja huomaan kirjoittaneeni mukana kulkeneen paperin täyteen ideoita ja ajatuksia. Olo on kummallisen kevyt.

Juuli Niemi kirjoittaa sellaista runoa, mistä pidän: kerronnallista, tarkkanäköistä, kaunistelematonta. Hän on nokkela, hauska, julkea ja hetkittäin äärimmäisen vakava. Parhaimmillaan hän on yksittäisissä säkeistöissä, joissa tiivistyy jokin havainto tai pieni idea. Maissipeltoja-runossa isosiskot opettavat pikkusiskolle, mitä tämä näkee junan ikkunasta: maissipellot ovatkin rypsipeltoja, satulinnat ovatkin Nizza. Runo päättyy säkeistöön:  
"Katso taas ikkunasta ulos.
Vain sinä voit  tietää
mitä sinä siellä näet."
 Kuopustyttö-runossa perheen nuorimmaista puolestaan kuvaillaan  näin:
"Pienenä hänellä oli silmät
kuin kätilöllä
syvälle äidin sisään näkevät."
Tuhat tytärtä kertoo lähes kauttaaltaan perheestä, välillä koko suvusta. Isosiskoista, velipuolesta, isästä joka ajaa keltaisen auton toisen naisen pihaan. Ennen kaikkea teos kertoo pikkusiskosta, siitä kaikkein pienimmästä. Siskosta, joka "rakastaa eniten kaikkea sitä, minkä jokainen kasvaessaan kadottaa - - Sitä kuinka mahtui vielä rattaisiin. / Sitä kun joku vielä jaksoi työntää."

Runoissa on surumielisyyttä ja ulkopuolisuutta, niissä on lohtua ja rakkautta. Ja kuten jo sanoin: ne saavat olon kevyeksi. Luulen, että erityisesti Ystävät-runoon ihastuin ikihyviksi.

Teksti, jonka nimi on Iho, on kuin pieni novelli. Kaksi ja puoli sivua pitkässä proosarunossa minäkertoja paljastaa tarkkailevansa kasvojensa ihoa ylettömän paljon. Ensin vanhenemisen merkit tuntuvat kauhistuttavan häntä ("Silmien kulmasta putoavat tiet, katkeavat polut, jotka kurottavat alas, alas, alas. Mistä te siihen tulitte? Mitä minä tein väärin?"), mutta lopulta jokainen ryppy muuttuukin kiinnostavaksi, ne saattavat kertoa kantajastaan lukemattomia asioita, kokonaisia tarinoita ("Minulla kulkee länsipuolella silmän alla syvään tallotut ojat, mutta itäpuoli on säästynyt monilta kulkijoilta. Mitä se kertoo minusta? Olenko antanut elämän koskettaa vain toista puolikasta, pitänyt toisen puolen itsestäni piilossa?").

Kirjasta voisi noukkia sitaatteja loputtomiin, mutta päätän tekstini nyt tähän lausahdukseen, joka puhutteli minua kovasti - olenhan itsekin se pienin sisko.
"Kaikista pienimmät siskot kirjoittavat usein runoja.
Useissa perheissä pienimmän osa on säkeisiin jakautuminen."
_______________________
Juuli Niemi: Tuhat tytärtä
Otava 2015
93 s.