10. heinäkuuta 2015

Helmi Kekkonen: Kotiin

Löysin kirjailija Helmi Kekkosen vuonna 2011, jolloin hänen ensimmäinen romaaninsa Valinta ilmestyi. Kirja aiheutti minulle lukulukon, sillä sen jälkeen mikään muu kirja ei tuntunut miltään, mikään muu ei kiinnostanut. Tuo pienoisromaani oli hirmuisen kaunis, koskettava ja kieli juuri sellaista, mistä kaikkein eniten pidän: hiottua, rytmikästä, tarkkaan harkittua. Mitään ei ollut liikaa, mikään ei rönsyillyt. Jonkin ajan kuluttua tuosta luin Kekkosen ensimmäisen teoksen eli novellikokoelman Kotiin. Muistelen pitäneeni siitäkin.

Monet tuntuvat uppoavan kesällä mielellään tiiliskiviromaaneihin, mutta minä huomaan poimivani hyllyistä yhä enemmän pieniä kirjoja, usein novellikokoelmia. Seuraan Kekkosen pitämää Sivulauseita-blogia, ja nautin hänen lauseistaan sielläkin. Niinpä päätin verestää muistojani ja lukea Kotiin-kokoelman uudelleen.

Monta tarinaa olin unohtanut, mutta esimerkiksi Aatos-niminen novelli on jäänyt mieleeni vahvasti. Kekkosen novellit kertovat lähes aina surullisista asioista: masennuksesta, yksinäisyydestä, kuolemasta, uskottomuudesta, eroista. Minulle tulee niiden keskellä vähän sellainen olo kuin teininä, jolloin jokainen pienikin asia tuntui maailmanlopulta, jokainen häivähtäväkin tunne oli vavahduttava. Ja sanon tämän siis hyvällä, ehdottomasti. Nämä novellit avaavat aistit, havahduttavat tunnustelemaan omia fiiliksiä. Nykytermein voisi kai sanoa, että näitä lukiessani olen todella läsnä, vereslihalla.

Kekkonen on ennen kaikkea tunnelmien luoja. Novellien rakenteessa ei ole mitään ihmeellistä, vaikka aikatasoilla hypitäänkin sinne tänne, palataan usein menneisyyteen, aikaan jolloin kaikki oli vielä hyvin. Tarinat ovat yksinkertaisia, kuvauksia niistä hetkistä, kun ihmisen elämä muuttuu. Olo on näiden keskellä lohdullinen, hyvä, tosi.

"Anna katsoo miestään, tämän korkeaa otsaa ja karkeaa viikonloppusänkeä, juonteita silmien ympärillä. Samalla tavalla hän katsoi miestä vuosia sitten, painautui tätä vasten kolisevien junien epämukavilla penkeillä. Jossain idässä, Puolassa ehkä. Siitä on kauan mutta hän muistaa sen yhä, muistaa heidät rautatieasemilla, odottamassa, nukkumassa seiniä vasten. Muistaa toistensa ohittavien junien kohahdukset, konduktöörien sopertavan ja hapuilevan englannin, karut maisemat ja vieraiden ruokien raskaat maut. Kangasrepun painon, rakot jaloissa. Joskus he puhuivat niistä matkoista niin kuin ihmiset puhuvat menetetyistä ajoista." (s. 27-28, novellista Anna & Tom)

_____________________
Helmi Kekkonen: Kotiin
Avain 2009
128 s.

2 kommenttia:

  1. Luin viime vuonna Suojattoman ja vakuutuin, että haluan lukea häneltä lisää. Olen hieman kehno novellien lukija, mutta Munron kautta olen oppinut lukemaan niitäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle Suojaton oli pienoinen pettymys Valinta-romaanin ja näiden novellienkin jälkeen. Periaatteessa taattua Kekkosta, mutta ei aivan niin syvälle sisimpään iskenyt kuin aiemmat kirjat. Mielenkiinnolla kyllä odottelen taas hänen tulevia teoksiaan.

      Kiireisinä aikoina ja kesän levottomuudessa novellit toimivat mulle hyvin, vaikka itsellenikin pitkään proosaan tarttuminen on jotenkin "helpompaa". Usein novellit kuitenkin palkitsevat.

      Poista