4. heinäkuuta 2015

Juuli Niemi: Tuhat tytärtä

Viime vuosina olen lukenut runoja aivan liian vähän. Kun luettavaa on paljon, runot karsiutuvat ensimmäisenä
pois lukulistalta. En tiedä miksi näin on - luulisi, että kiireisenä juuri runoihin olisi helpoin tarttua.

Tänään kuitenkin pakkasin kassiini Juuli Niemen Tuhat tytärtä ja polkaisin pyörällä Seurasaareen. Etsin rauhallisen sopukan, kalliolla kököttävän penkin, näkymän aavalle merelle ja aloin lukea. Puolitoista tuntia myöhemmin luen kirjan viimeistä runoa Hautajaispuhe (siltä varalta, että kuolen vanhana) ja huomaan kirjoittaneeni mukana kulkeneen paperin täyteen ideoita ja ajatuksia. Olo on kummallisen kevyt.

Juuli Niemi kirjoittaa sellaista runoa, mistä pidän: kerronnallista, tarkkanäköistä, kaunistelematonta. Hän on nokkela, hauska, julkea ja hetkittäin äärimmäisen vakava. Parhaimmillaan hän on yksittäisissä säkeistöissä, joissa tiivistyy jokin havainto tai pieni idea. Maissipeltoja-runossa isosiskot opettavat pikkusiskolle, mitä tämä näkee junan ikkunasta: maissipellot ovatkin rypsipeltoja, satulinnat ovatkin Nizza. Runo päättyy säkeistöön:  
"Katso taas ikkunasta ulos.
Vain sinä voit  tietää
mitä sinä siellä näet."
 Kuopustyttö-runossa perheen nuorimmaista puolestaan kuvaillaan  näin:
"Pienenä hänellä oli silmät
kuin kätilöllä
syvälle äidin sisään näkevät."
Tuhat tytärtä kertoo lähes kauttaaltaan perheestä, välillä koko suvusta. Isosiskoista, velipuolesta, isästä joka ajaa keltaisen auton toisen naisen pihaan. Ennen kaikkea teos kertoo pikkusiskosta, siitä kaikkein pienimmästä. Siskosta, joka "rakastaa eniten kaikkea sitä, minkä jokainen kasvaessaan kadottaa - - Sitä kuinka mahtui vielä rattaisiin. / Sitä kun joku vielä jaksoi työntää."

Runoissa on surumielisyyttä ja ulkopuolisuutta, niissä on lohtua ja rakkautta. Ja kuten jo sanoin: ne saavat olon kevyeksi. Luulen, että erityisesti Ystävät-runoon ihastuin ikihyviksi.

Teksti, jonka nimi on Iho, on kuin pieni novelli. Kaksi ja puoli sivua pitkässä proosarunossa minäkertoja paljastaa tarkkailevansa kasvojensa ihoa ylettömän paljon. Ensin vanhenemisen merkit tuntuvat kauhistuttavan häntä ("Silmien kulmasta putoavat tiet, katkeavat polut, jotka kurottavat alas, alas, alas. Mistä te siihen tulitte? Mitä minä tein väärin?"), mutta lopulta jokainen ryppy muuttuukin kiinnostavaksi, ne saattavat kertoa kantajastaan lukemattomia asioita, kokonaisia tarinoita ("Minulla kulkee länsipuolella silmän alla syvään tallotut ojat, mutta itäpuoli on säästynyt monilta kulkijoilta. Mitä se kertoo minusta? Olenko antanut elämän koskettaa vain toista puolikasta, pitänyt toisen puolen itsestäni piilossa?").

Kirjasta voisi noukkia sitaatteja loputtomiin, mutta päätän tekstini nyt tähän lausahdukseen, joka puhutteli minua kovasti - olenhan itsekin se pienin sisko.
"Kaikista pienimmät siskot kirjoittavat usein runoja.
Useissa perheissä pienimmän osa on säkeisiin jakautuminen."
_______________________
Juuli Niemi: Tuhat tytärtä
Otava 2015
93 s.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti