31. heinäkuuta 2015

Klassikkohaaste, osa 1. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway


Tänään kirjablogeissa luetaan klassikoita! Päätin lähteä haasteeseen mukaan, koska klassikoita on lukematta hirveä määrä - kirjallisuuden opintojen jälkeen olen lukenut hyvin vähän klassikoita tai vanhempaa kirjallisuutta ylipäätään. Joka vuosi tulee niin paljon loistavaa uutuuskamaa, ettei vanhoihin aarteisiin vain tule tartuttua.

"Klassikko" on tietysti terminä kiistanalainen: mikä tekee kirjasta - tai jostain muusta kulttuurituotteesta - klassikon? Kuka sen määrittää? Itseäni jopa hieman tympäisee tuo pöhöttynyt kirjallisuuden kaanon, jossa tönöttää tyytyväisinä ja möhömahaisina aina ne samat teokset, samat tekijät.

Kun valitsin kirjaa tähän klassikkohaasteeseen, halusin ehdottomasti lukea naisen kirjoittaman teoksen. Päätin myös, että kirjan on syytä olla melko ohut ja nopealukuinen, sillä en halunnut klassikkohaasteesta mitään järkyttävää kesästressiä.

Kirjaston hyllystä silmiini osui lopulta Virginia Woolfin Mrs. Dalloway.

Ja se oli rakkautta ensilukemalta.
Jo ensimmäisiltä sivuilta.
Sillä miten voisi olla ihastelematta jotain tällaista:

"Se mitä Clarissa rakasti oli tässä, ihmisten silmissä, melussa, pauhussa ja hyörinässä, vankkureitten, rattaitten, autojen ja mainosjulisteita kantavien miesten vilinässä ja tungoksessa, torvisoittokunnissa, posetiiveissa, ja pään päällä yläilmoissa helisevässä lentokoneen riemukulussa ja oudossa laulussa. Elämä. Lontoo. Tämä kesäkuun tuokio." (s.9.)

Mrs. Dalloway on muun muassa rakkauskirje Lontoolle. Tai ylipäätään kaupungeille, niiden sykkeelle.

Ja minä nautin jokaisesta hengästyttävästä, tarkasta ja nokkelasta huomiosta, jonka Woolf kaupunkielämästä tekee. Minä, joka olen kotonani juuri siinä hälyssä ja hyörinässä; minä, jolle raitiovaunujen kolke ja kahviloiden ovista luikerteleva tuoksu ovat yhtä tärkeitä kuin uni ja liike; minä, joka voisin istua tuntikausia rautatieaseman penkillä, katsella ihmisvirtaa, kohtaamisia ja eroja, kuunnella kuinka matkalaukkujen renkaat rullaavat asfalttia vasten, kuinka tennarit lätsähtävät lattiaan, korot kopisevat, nuorten tyttöjen nauru raikuu ja nousee ylös kattoon asti, ei pysähdy edes siihen, kiemurtelee tornia pitkin ylös, puskee pienistä ilma-aukoista maailmalle.


Woolfin kirjoittamista käsittelevä Oma huone oli minulle kuin valtava torvisoittokunta, huutava paloauto, pää punaisena kirkuva lapsi, kun luin sen parikymppisenä suomen kielen, kirjallisuuden ja naistutkimuksen opiskelijana. Mikään, siis MIKÄÄN, ei ollut sen jälkeen ihan ennallaan. Tuo pieni suuri kirja synnytti minussa ikuisen kiinnostuksen ja ihailun Virginia Woolfia kohtaan. Sen jälkeen olen yrittänyt lukea häneltä muutakin, mutta muistaakseni vain Majakan sain taisteltua loppuun asti.

Arvostin, kunnioitin, mutta väsyin. En ehkä ihan ymmärtänytkään.

Mrs. Dalloway ei sekään ole mitenkään helppo pala. Woolfin tajunnanvirta on hurmaavaa, mutta paikoin myös varsin sekavaa. Ollaan kaupungilla, tiukasti hetkessä kiinni ja sitten yhtäkkiä nähdään näkyjä, palataan muistoihin, puhutaan itsekseen, vaihdetaan näkökulmaa. Tarinaa ei suinkaan kerrota vain nimihenkilön perspektiivistä, vaan Woolf ottaa ihmisen sieltä täältä, tarkastelee tätä hetkisen, antaa taas mennä. Kirjassa ei ole lainkaan lukuja, mikä lisää hektisyyden tunnetta; ei ole yhtään paikkaa, jossa voisi hetken hengähtää.

Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu yhden päivän aikana. Silti saamme tietää päähenkilöistämme paljon, sillä juuri ajatuksissaan he palaavat menneisyyteensä, kelaavat elämäänsä auki pala palalta, miettivät kaikkia niitä seikkoja ja valintoja, jotka ovat kuljettaneet heidät lopulta tähän hetkeen, kesäkuiseen Lontooseen 1920-luvun alussa. 

Mielestäni erityisen tärkeä sana on juuri valinnat. Niitä muun muassa Clarissa Dalloway ja Peter Walsh (Clarissan nuoruudenrakkaus ja pitkäaikainen ystävä) pyörittelevät mielessään - sekä omia valintojaan että toisten. 

Valitsiko Clarissa oikein, kun valitsi turvallisen ja vähän harmaan Richardin räiskyvän Peterin sijaan? Miksi Peter valitsee aina mieluummin lähtemisen ja liikkumisen kuin jäämisen ja asettumisen? Ja miten ihmeessä heidän kiihkeä ja kesytyn nuoruudenystävänsä Sally Seton oli saattanut mennä naimisiin, muuttaa maalle ja saada viisi lasta? 

Aivan kuin Woolf kehottaisi lukijaansakin hetken aikaa miettimään valintojaan, jo tehtyjä ja vasta edessä olevia. Sitä, miten pienikin valinta voi ratkaista koko loppuelämämme suunnan.

"Ja kuin äkillisenä iskuna jysähti hänen mielessään oivallus: jos olisin mennyt naimisiin Peterin kanssa olisi tämä iloisuus ja hyvä olo ollut minulla aina!" (s. 69)

Keskeisiä teemoja Mrs. Dallowayssa ovat vanheneminen ja kuolema. Etenkin Clarissasta huokuu haikeus elämän kulumista kohtaan: hän rakastaa elämää ja sen kauneutta (voi kuinka paljon!), mutta samaan aikaan hän on jo hieman luovuttanut.

"Hänen kohdaltaan oli kaikki ohi. Hänen lakanansa oli sileä ja vuoteensa kapea. Hän oli yksin kiivennyt tornikamariinsa ja jättänyt toiset poimimaan marjoja auringonpaisteeseen. Ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä." (s.69)

Myös Peter miettii vanhenemista, mutta katsoo sitä myönteisemmin: 

"Menneisyys rikastutti, ja kokemus ja se että oli välittänyt parista ihmisestä. Ja niin oli vähitellen saavuttanut kyvyn, joka puuttui nuorilta ihmisiltä, ripeät otteet, taidon tehdä mitä tahtoi ihmisistä välittämättä ja liikkumisen maailmassa elättelemättä liian suuria toiveita." (s. 232)

Kuolemaa Woolf käsittelee erityisesti Septimus Warren Smith -nimisen hahmon kautta. Nuori
sotaveteraani kärsii sodan jättämistä traumoista. Hän hallusinoi ja on tuskissaan siksi, ettei kykene enää tuntemaan mitään. Ei surua, ei rakkautta. Hän puhuu kuolemasta paljon ja tekee lopulta itsemurhan. Hahmo on tarinasta hieman irrallinen, mutta perin koskettava. Woolfin elämänhistorian tietäen lukija ei voi olla miettimättä, kuinka paljon Septimuksessa on kirjailijaa itseään. 

Joka tapauksessa juhlat Clarissan kotona jatkuvat, vaikka yksi kuolee. Niin se vain on. Mrs. Dalloway on lopulta kuitenkin enemmän kirja elämästä kuin kuolemasta. Siinä on enemmän iloa ja ihmetystä kuin surua ja tympeyttä. Kirja on tarina ystävyydestä, joka säilyy yli vuosikymmenien ja läpi maanosien. Kirja on kuvaus vuorokauden hetkistä, joista jokainen on erityinen - ja poiskiitävä. Paljon luetusta valuu virtana ohi ja yli, ja silti kaikki tärkeä jää.

Mrs. Dallowaysta on aiemmin kirjoitettu muun muassa näissä blogeissa: Järjellä ja tunteella, Leena Lumi, Kaisa Reetta


________________________________
Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
Alk. Mrs. Dalloway (1925)
Suom. Kyllikki Hämäläinen
Otava 2011 (1. painos 1956)
277 s.

18 kommenttia:

  1. Mrs. Dalloway on tosiaan haastavaa luettavaa tajunnanvirtoineen, mutta samalla se on loputtoman kiehtova ja lumoava. Olen lukenut sen kahdesti ja aivan varmasti tulen lukemaan vielä uudelleen. Tässä on kirja, jota ei vain voi ammentaa tyhjiin.

    Oma huone on minullekin äärettömän tärkeä ja rakas kirja - ja Woolf todella tärkeä kirjailija. Ihanaa että luit juuri Woolfia tähän haasteeseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, kiitos kommentistasi. Woolfin kirjat tosiaan vaikuttavat sellaisilta, ettei niitä todellakaan saa ammennettua tyhjiin yhdellä lukukerralla. Kaiken kaikkiaan hirmuisen kiinnostava kirjailija.

      Poista
  2. Yksi parhaita kirjoja ikinä. Kiitos Mrs. Dallowayn aloin lukea Woolfin tuotantoa enemmänkin.

    Kiitos myös Mrs. Dallowayn en kovasti ole innostunut pokkareista, sillä sain tämän vain nidottuna ja nyt kannet ovat jo hiirenkorvilla.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, Leena :) Tämä oli kyllä kirja, jonka voisin hankkia omaksenikin, sillä se on täynnä hienoja lauseita, jotka haluisin alleviivata. Ymmärrän siis hiirenkorvasi oikein hyvin!

      Poista
  3. Hieno kirjoitus! Mrs. Dalloway pitäisi lukea uudelleen. Luin sen englanniksi ja se osoittautui niin aika vaikeaksi. Ensi kerralla suomeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Margit! Hieno kirja :) Suomeksikin paikoin aika haastava tämä oli; vaati täyden keskittymisen. Mutta palkitsi kyllä lopulta!

      Poista
  4. Minulla on tämä hyllyssä enkuksi, mutten ole vielä saanut aikaiseksi lukea. Ehkä hieman nyt pelottaa tuo tajunnanvirtaisuus ja mahdollinen sekavuus (?). Minulla on vaikeuksia sietää epätietoisuutta, vaikka olen tietoisesti pyrkinyt lukemaan siten, ettei kaikkea tarvitse eikä ole tarkoituskaan aina heti ymmärtää.

    Täytynee lukea tämä kirja ajan kanssa niin, että vaikkapa kaksikymmentä sivua päivässä tmv. :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tätä missään nimessä pelätä tarvitse, mutta kannattaa valita hetki, jolloin pystyy uppoutumaan kirjaan kunnolla. Muuten voi teksti lipua ohi :) Ja totta, ei kaikkea tarvitse ymmärtää heti. Jotkut kirjat vaativat aikaa ja se on myös osa niiden hyvyyttä. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  5. Tämä kirja on ollut pitkään lukulistallani. Kiinnostaa kovasti mutta samalla hieman pelottaa haasteellisuutensa osalta. Oma huone teki ison vaikutuksen ja haluaisin ehdottomasti lukea Woolfilta lisääkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että Oma huone on ollut sinullekin tärkeä. Se on kyllä kieleltään varmaan helpointa Woolfia. Mutta ehdottomasti Mrs. Dallowayhin kannattaa tarttua, palkitsee varmasti <3

      Poista
  6. Woolf on suuri suosikkini ja Mrs Dalloway luettuna pariinkin kertaan. Tähän saakka suosikkejani ovat hänen kirjoistaa kuitenkin olleet Flush (koiran elämäkerta) ja Aallot (nimensä mukaisesti aaltoilevaa tekstiä). Myös Majakasta pidän kovasti...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau, olet lukenut Woolfilta paljon! Ehkä voisin tuota Aallot-kirjaa yrittää itse seuraavaksi. Kyllä tästä pieni hinku jäi, että Woolfia täytyy tankata lisää jossain vaiheessa. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  7. Oma huone oli ihan ok ja Orlando ei tehnyt aikoinaan ollenkaan vaikutusta, mutta kuvauksesi perusteella Mrs. Dalloway voisi olla enemmän minun juttuni. Kirjoitit muuten ihanasti rakkaudestasi kaupunkelämään, voin allekirjoittaa ihan kaiken <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suvi, kannattaa kokeilla Mrs. Dallowayta. Hurmaava kirja! Ja kiitos, Woolf innoitti omilla kaupunkikuvauksillaan paljon. Lontoo näyttäytyy aivan ihanana tässä kirjassa.

      Poista
  8. Maisku, tämä kirjoituksesi on aivan ihanan ihanan ihana. Ja voi miten tunnistan tuon raitiovaunujen kolkkeen tuoman fiiliksen. Tosin nykyään vain mentaalisesti. Asuin 20 vuotta Kalliossa ja se juurtui minuun. Samoin tuo rautatieasema, lähdöt ja tulot, eronkyyneleet, ikävät ja odotukset. Rakastan asemia ja kaikenlaikia välitiloja, liminaalisuuden tiloja. Huh, tästä voisi kirjoittaa paljonkin.

    Ja Mrs Dalloway, hänetkin esittelet hienosti ja jaan senkin kokemuksen, että Woolfin tekstit ovat paitsi hienoja, myös paikoin raskaita. Tosin Orlando on erityyppinen ja hengittävämpi.

    Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, Omppu! Itse en ole koskaan asunut aivan keskustassa, mutta yhden kesän kyllä Töölössä. Se oli hienoa. Vaikka olenkin maalta kotoisin, kaupungit ovat enemmän sielunmaisemaani.

      Täytyy jatkaa tätä Woolf-taivalta. Jotenkin etukäteen luulen, että Mrs. Dalloway saattoi olla se kaikkein parhaiten minulle sopiva, mutta kokeillaan. Nykyään itseään on kiva haastaakin, nuorempana annoin ehkä helpommin periksi, jos joku tuntui raskaalta tai sekavalta.

      Kiitos kommentistasi. Ja haasteen emännöinnistä!

      Poista
  9. Olen lumoutunut Savukeitaan tarjonnasta. Menomatka ja Yö ja päivä. Nyt päiväkirjat. Yksi on vallmiina. Woolf on jotain suurta minulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tosiaan hienoa, että Savukeidas näitä suomeksi julkaisee. Kiitos kommentistasi <3

      Poista