31. elokuuta 2015

Kjell Askildsen: Thomas F:n viimeiset julkiset tunnustukset



Graniittimiehen jälkeen halusin jotain lyhyttä ja nopeaa, sellaista että olisi lukijana jotenkin tehokas olo. Valitsin yöpöytäni horjuvasta pinosta Kjell Askildsenin pikkuisen novellikokoelman Thomas F:n viimeiset julkiset tunnustukset. Aiemmin kesällä ihastuin tämän norjalaisen palkitun kirjailijan novellistiikkaan ikihyviksi: sekä Saari että Tessalonikin koirat valloittivat salaperäisyydellään, outoudellaan, tiheällä ja jännittyneellä tunnelmallaan. Odotin nytkin jotain samanlaista, mutta sainkin jotain muuta.

Ajattelin monta kertaa, että tämähän on vähän kuin norjalainen Mielensäpahoittaja. Kokoelman aloitusnovellia lukuunottamatta kaikissa teksteissä minä-kertojana on iäkäs mies nimeltään Thomas. Nimeä ei aina mainita, mutta itse tulkitsin, että kyseessä on aina sama henkilö: Thomas F ja hänen viimeiset julkiset tunnustuksensa.

Thomas kertoo siitä, mitä näkee ikkunasta. Hän kertoo niistä harvoista kerroista, jolloin saattuu kohtaamaan jonkun muun ihmisen - vuokraisännän, tyttärensä, arpoja myyvän koululaisen. Hän kertoo tekemistään havainnoista - lähinnä siitä, miten  maailma on muuttunut huonompaan suuntaan: parturissa ei enää keskustella, kahvilassakin ihmiset istuvat vain itsekseen, kaikki sakinpeluukaverit ovat kuolleet, Thomaskin odottaa vain kuolemaa.

"Mutta kukaan ei puhunut. Ennen vanhaan parturin huoneessa oli läsnä niin läheinen kuin kaukainenkin maailma, nyt kaikki oli hiljaista, olin tullut turhaan, ei ollut enää maailmaa, josta kukaan olisi halunnut puhua. Niinpä nousin hetkisen kuluttua ja lähdin. Mitäpä järkeä olisi ollut jäädä. Hiuksetkin olivat tarpeeksi lyhyet. Ja minä säästin ne kruunut, maksu olisi tuskin ollut aivan mitätön. Sitten minä kävelin ne tuhannet ja taas tuhannet pienet askeleet kotiin. Maailma tosiaan muuttuu, ajattelin. Ja vaiteliaisuus lisääntyy. On aika kuolla." ( s. 94-95)

Thomas F:n viimeiset julkiset tunnustukset on hellyttävä, hauska, ivallinen, toteava, mustan huumorin kyllästämä kokoelma. Novellit ovat lyhyitä; useimmat vain pari kolme sivua pitkiä. Kahden upean Askildsenin kirjan jälkeen tämä oli minulle kuitenkin selvä pettymys. Taitavaa, mutta ei minulle kirjoitettua. Kuten ei muuten ole se Suomenkaan Mielensäpahoittaja.

Vielä yksi suomennettu Askildsen odottaa lukemista (novellikokoelma Suuri autio maisema). Vähän jännittää sen kanssa.

_____________________________________________
Kjell Askildsen: Thomas F:n viimeiset julkiset tunnustukset
Alk. Thomas F´s siste nedtegnelser i almenheten (1983)
Suom. Tarja Teva
Like 1996
123 s.

30. elokuuta 2015

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Tämä viikko on ollut melkoista hulabaloota niin töiden kuin vapaa-ajankin osalta. Töissä uudet projektit ovat lähteneet vauhdilla käyntiin (ainakin yhdestä niistä lisää vähän myöhemmin!) ja vapaalla olen juossut treeneissä, käynyt kirjoittajatreffeillä ja istunut Espoo Cinén leffoissa. Lukemiselle on jäänyt vain vähän aikaa: luin koko viikon Sirpa Kähkösen viime vuoden Finlandia-ehdokasta Graniittimiestä. Seitsemän päivää, 332 sivua.

Graniittimies ei ollut minulle mikään helppo pala. Olen historiallisten romaanien kanssa usein vähän vaivautunut, koska minusta tuntuu, etten tiedä tarpeeksi siitä ajasta ja paikasta, mihin kirja sijoittuu. Jos jostain haluaisin teini-ikäistä itseäni tukistaa, niin siitä, että piirtelin historian tunneilla mieluummin sydämiä ja poikien nimiä vihkon kulmaan kuin kuuntelin opetusta. Graniittimiestä lukiessani kaivoin googlea esiin tuon tuosta. Lokakuun vallankumous? Tsheka? Tsarskoje Selo?

Kirja kertoo suomalaisista nuorista, jotka lähtevät 1920-luvun alussa Neuvostoliittoon. Petrogradissa heitä houkuttaa vapaus ja aate, ilo ja vallankumous. Totuus on kuitenkin jotain aivan muuta: kylmyyttä, köyhyyttä, risaisia vaatteita, katulapsia, raakaa työtä.

Kähkönen kertoo tarinaa aluksi nuoren Klaran suulla. Kieli on korutonta, rauhallista, lempeää, toteavaa. Yhtäkkiä, hieman kirjan puolivälin jälkeen, kerronta muuttuu. Nyt Kähkönen tarkasteleekin jokaista hahmoaan ylhäältäpäin, antaa Klaran haipua jonnekin taustalle. Kielestä tulee jykevämpää, rajumpaa, sähköisempää. Kaikki nuoruuden haaveet ja palo tehdä työtä kommunismin hyväksi on lyöty rikki. Vapauden valtakunta onkin jotain aivan muuta kuin nuoret olivat ajatelleet. Ystävät kääntyvät toisiaan vastaan, ihmishenki ei ole minkään arvoinen.

Kähkösen lause on tarkkaa ja lujaa. Ihmiset ovat lopulta vain ihmisiä, sellaisia jotka pyrkivät hyvään mutta eivät aina onnistu. Ihmisiä, jotka ihastuvat ja rakastuvat, tuntevat intohimoa ja vihaa, uupumusta ja epätoivoa. Joitain ajatuksia olisin halunnut alleviivata, vaikkapa tällaisen:

Mikään ei tuntunut oudommalta kuin muisto halusta, jota oli joskus tuntenut. (s. 238)

Näin ajattelee Jelena katsellessaan entistä rakastajaansa Galkinia, jonka silmäkulmiin on painunut syvät juonteet, jonka kulku on hidastunut ja jäykistynyt, jonka pusakka roikkuu hartioilla löysänä.

Perjantai-iltana luin Graniittimiestä parvekkeella. Mies vieressä luki Jonathan Franzenin Vapautta. Hän tyrskähteli. Minä puskin viimeisiä rankkoja sivuja läpi. Olin kyllä vähän kateellinen. Ja samalla ylpeä.

____________________________
Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Otava 2014
332 s.


25. elokuuta 2015

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus

Mietin hetken, viitsinkö kirjoittaa tätä, mutta sitten ajattelin, että jos jotain tästä kirjasta opin, niin sen, että pitää olla rohkea eikä suotta kaunistella tai hienostella. Antaa vaan mennä, sanoa asiat suoraan, olla rivo ja ruma. Niinpä kerron, että Anu Kaajan (s. 1984) esikoisteos, novellikokoelma Muodonmuuttoilmoitus oli minun viime viikon vessakirjani. Siinä se nökötti kaakelia vasten, huusi "tartu minuun" joka kerta kun istahdin rinkulalle, huokaisin.

Ulkoisesti siro ja soma kirja sisältää peräti 27 lyhyttä tarinaa, jotka ovat toinen toistaan kekseliäämpiä ja mielikuvituksellisempia. Niissä kukkii häpeilemättömyys, riettaus, siivottomuus. Vessa oli näiden lukemiseen paras mahdollinen paikka, sillä kaikki eritteet, mitä posliinia vasten saattaa valua, valuivat myös kirjan sivuilla.

Kaajan hävyttömyys on kuitenkin taidokasta, se ei lyö yli eikä aiheuta ällöreaktiota vaan päinvastoin se saa nauramaan huutonaurua, hymyilemään viekkaasti, ihailemaan kirjoittajan nokkeluutta. Että tällaistakin voi kirjoittaa!

Esimerkiksi novelli Jäätelö on aivan mieletön tarina ikkunanpesijästä ja hyväkroppaisesta miesenkelistä, joka tulee liihottamaan ikkunan luo, lipoo himokkaasti jäätelöä ja levittää lopulta suklaisen klöntin juuri pestyyn ikkunaan.

Kuule mullon vähän kiire. Pitää pestä tää ikkuna, et ehin salille.
Ai mihin saliin?
Kastan rievun vesisankoon ja alan hinkata kuivunutta vaahtoa uudelleen märäksi.
Kuntosalille. Kai sä nyt tiedät mikä kuntosali on kun sulla on tollanen kroppa ja kaikkee.
Ai kroppa? Niin.
Enkeli hivelee taas vartaloaan.
Älä nyt väitä ettet sä treenaa.
No kyl me joskus vähän soditaan, hyvä vastaan paha, elikkä meitsit verssus iivil.
Enkeli asettuu lentämään selälleen, imee jäätelöä ja piirtää sormellaan ikkunavaahtoon.
Piirsitsä siihen perseen?
Eiku sydämen!
Aha. No se on kyllä väärinpäin. (s. 35)

En muista lukeneeni tällaista kamaa koskaan aiemmin. Kaaja sekoittaa likaisen realistisia kuvia maagisiin asioihin: aloitusnovellissa Napoleon-patsas herää henkiin ja aloittaa seksisuhteen turistin kanssa. Novellissa Iho yksinäinen naislääkäri poimii anatomiataulun lihasverellä olevan miehen mukaansa sänkyleikkeihin. Leipomo-novellissa patongit joukkoraiskaavat joka aamu leipomon ohi kulkevan naisen. Mistään ei ole syytä vaieta; ei puolison itsemurha-alttiudesta, ei lasten kasvatuksesta väkivallalla, ei siitä ajatuksesta että tekisi mieli työntää vaimo pakastimeen.

Läpi kirjan Kaaja on hillittömän hauska ja ironinen - joskin olen varma, että joissakin lukijoissa nämä jutut herättävät hieman nikottelua. Että tarvitseeko sitä nyt ihan kaikesta kirjoittaa? Ja pitääkö jokaiseen tarinaan tosiaan tunkea sitä panemista?

Ehkä pitää.

___________________________
Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus
Teos 2015
167 s. 

15. elokuuta 2015

Jonathan Franzen: Muutoksia



Niin, useimmiten kai kirjoista blogataan vasta sitten, kun ne on saatu luettua loppuun. Kun on jonkinlainen kokonaiskuva siitä, millainen kyseinen kirja oikein on, mitä siinä tapahtuu ja miten se päättyy. 

Mutta.

Minä kirjoitan Jonathan Franzenin Muutoksista jo nyt, vaikka olen lukenut kirjaa vasta puoleen väliin. Kirjoitan, koska en osaa olla enää hiljaakaan. Haluan muistaa myöhemmin juuri tämän tunteen, kun olen vielä keskellä tätä kaikkea. Kun olen osa Keskilännessä asuvien Alfredin ja Enidin konservatiivista (ja hulvatonta!) ajatusmaailmaa. Kun kävelen pariskunnan aikuisten lasten Chipin, Garyn ja Denisen vierellä, katselen kuinka he rimpuilevat irti vanhempiensa odotuksista, arvoista, vaatimuksista. Kuinka he yrittävät miellyttää, mutta eivät toisaalta voisi välittää tippaakaan.

Kiemurtelen mielihyvän ja tuskan sekoituksesta lukiessani tällaisia dialogeja, joita Alfred ja Enid käyvät lastensa kanssa (korostan: aikuisten lastensa kanssa), jotka eivät tunnu koskaan onnistuvan elämään sellaista elämää, mikä sattuisi miellyttämään Keskilännessä:



"Sinäkö jatkat siellä collegessa joulun jälkeen?" Alfred sanoi. 
"Joo. Joo. Tai oikeastaan en. Oikeastaan ajattelin, etten opettaisi kevätlukukaudella ollenkaan."
"Nyt en kuullut."
Chip korotti ääntään. "Sanoin etten opeta kevätlukukaudella. Otan virkavapaata ja keskityn kirjoittamiseen."
"Eikös sinun pitäisi kohta saada vakipaikka?"
"Pitäisi. Huhtikuussa."
"Luulisi että jos odottaa vakipaikkaa, niin olisi parempi jäädä opettamaan."
"Joo-o."
"Jos nähdään että paiskit kovasti töitä, ei ole mitään syytä olla tarjoamatta sinulle semmoista."
"Joo-o" (s.72)


Franzen on ah! - niin loistava. Se, miten hän kirjoittaa ihmisistä, piirtää heidät eläviksi, aina hieman noloiksi, koomisiksi, vajavaisiksi. Aidoiksi, niin, se on oikea sana. 

Luin Franzenin Vapaus-romaanin viime jouluna ja muistan hehkuttaneeni sen jälkeen, että omakin kirjoittaminen alkoi laukata paremmin, löysin uusia suuntia, tapoja katsoa ihmistä, nähdä vielä vähän syvemmälle. Muutoksia tuntuu toimivan samalla tavalla. En pysty lopettamaan muistiinpanojen tekemistä, haluan muistaa juuri tuon ilmauksen, juuri tuon kielikuvan, juuri tuon katseen. Ja vielä tuon, ja tuonkin.


Finchin kieli myllersi ylähuulen ja hampaiden välissä kuin kissa lakanoissa. (s. 167)


Olen usein ajatellut pitäväni eniten kohtalaisen pienistä romaaneista - kooltaan siis. Sellaisista, joissa ei sanota mitään turhaa, ei jaaritella, ei venytellä, ei kuvata henkilöitä "puhki". Sellaisista, joissa on paljon ilmaa, runollisuutta, välejä joita voin itse täytellä. 

Sitten aina välillä törmään kuitenkin tällaisiin franzeneihin, jotka jauhavat suu vaahdossa, paljastavat henkilöistään aivan kaiken, eivät häpeile tippaakaan monisanaisuuttaan tai sitä, että eksyvät tuon tuostakin kaikenlaisille sivupoluille. Joiden kieli on sujuvaa, mutta kaunistelematonta. Räävitöntä ja rivoakin silloin, kun sellaisen aika on. Ja niin - olen myyty. Maailma on näissä niin totta.

Noin kaksisataa sivua vielä siis jäljellä! Enpä tiedä kovinkaan monta parempaa tapaa viettää lauantai-iltaa kuin lukea näitä sivuja hiljalleen viilenevällä parvekkeella, sukat jalassa, jalat koukussa, tyyny selän alla. 

________________________
Jonathan Franzen: Muutoksia
Alk. The Corrections (2001)
Suom. Raimo Salminen
WSOY 2003
439 s.

10. elokuuta 2015

Dinaw Mengestu: The Beautiful Things That Heaven Bears

Vietin toissaviikonlopun maalla ja luin ihanaa kirjaa, joka sijoittuu Yhdysvaltain pääkaupunkiin. Etiopiassa syntyneen Dinaw Mengestun (s. 1978) esikoisromaani The Beautiful Things That Heaven Bears (julkaistu myös nimellä Children of The Revolution) on upea kirja siirtolaisuudesta, oman paikan etsimisestä, suurista unelmista ja niiden hitaasta hiipumisesta, yksinäisyydestä ja ystävyydestä, vaikeuksista ja elämän kauneudesta. Hekottelin aamiaispöydässä, kaivoin nessua hetken päästä sohvalla.

"I felt it especially in the early days of the store. Left alone behind the counter, I was hit with the sudden terrible and frightening realization that everything I had cared for and loved was either lost or living on without me seven thousand miles away, and that what I had here was not a life, but a poorly constructed substitution made up of one uncle, two friends, a grim store, and a cheap apartment." (s. 40)

Minäkertoja on keski-ikää lähestyvä Sepha Stephanos, joka pakeni Etiopian vallankumousta Washingtoniin 17 vuotta sitten - sen jälkeen, kun hänen isänsä oli haettu kotoa ja tapettu perheen nähden pihanurmikolle. Nyt Sephalla on pieni sotkuinen asunto mustien asuttamalla alueella sekä pieni heikosti menestyvä sekatavarakauppa samalla seudulla.

Ystäviensä Josephin ("Joe from the Congo") ja Kennethin ("Ken the Kenyan") kanssa Sepha istuu kosteita iltoja kaupallaan tai lähipubissa. He kisaavat siitä, kuka heistä osaa nimetä eniten afrikkalaisia vallankaappauksia, kapinoita ja diktaattoreita. Kisa ei lopu ikinä: "No matter how many we name, there are always more, the names, dates, and years multiplying as fast as we can memorize them so that at times we wonder, half-jokingly, if perhaps we ourselves aren`t somewhat responsible." (s. 8)

Miehillä on ollut aikoinaan suuria unelmia. He ovat tulleet Amerikkaan tekemään upeita asioita. Nauttimaan elämästä, kouluttautumaan korkeasti, tienaamaan rahaa. Vuodet kuitenkin vierivät, ja hiljalleen unelmat haudataan, unohdetaan.

Sepha ihastuu vaaleaan Judithiin, joka muuttaa yllättäen hänen naapuriin; rakentaa kadun toiselle puolelle valtavankokoisen, lähes hehkuvan talon, jossa on neljä kylpyhuonetta.

Mengestu on taitava kuvatessaan suhteen etenemistä, pieniä vihjeitä, takapakkeja, hymyjä, katseita, vääriä sanoja, niitä valtavia asioita, jotka erottavat nämä kaksi ihmistä toisistaan. Lukija kaivelee nessua viimeistään siinä vaiheessa, kun Sepha yrittää epätoivoisesti paketoida joululahjoja Judithille ja tämän tyttärelle Naomille. Paperia on aina joko liian vähän tai liian paljon, paketoitava esine on hankalan mallinen, paperi repeää aina jostakin kulmasta, menee rumaan myttyyn. Silti Sepha jatkaa: hän haluaa, että lahjoista tulee hienot. Hän haluaa olla ylpeä ojentaessaan ne Judithille ja Naomille. Lahjojen paketointi on täydellinen metafora koko Sephan elämälle: tarve kuulua johonkin, olla osa jotakin, saavuttaa jotakin. Tuntea olevansa viimeinkin kotona.

The Beautiful Things That Heaven Bears kurottaa moneen suuntaan. Sen reiluun kahteensataan sivuun mahtuu niin monta teemaa ja sanomaa, etten osaa millään kirjoittaa niistä kaikista. Mengestu on loistava tasapainoillessaan kahden kulttuurin välissä, tehdessään huomioita niin afrikkalaisista kuin amerikkalaisistakin. Hän ei säästele ketään, ei kaunistele. Katsoo vain lempeästi, ymmärtävästi ja aina pieni pilke silmäkulmassa. Sillä läpi kirjan Mengestu on hirveän hauska, mieletön ihmiskuvaaja.

En ihmettele lainkaan, että kirja on saanut muun muassa The Guardianin The First Book Prize -palkinnon ilmestymisvuonnaan. Onneksi Mengestu on kirjoittanut jo kaksi muutakin romaania. Tiedän lukevani myös ne.

_________________________________________
Dinaw Mengestu: The Beautiful Things That Heaven Bears
Penguin Riverhead (2007)
228 s.

8. elokuuta 2015

Hyvää nimipäivää, Sylvia!


“If neurotic is wanting two mutually exclusive things at one and the same time, then I'm neurotic as hell. I'll be flying back and forth between one mutually exclusive thing and another for the rest of my days.”
-Sylvia Plath, The Bell Jar 


Haudalla Heptonstallissa v. 2009



3. elokuuta 2015

Herman Koch: Naapuri

Hollantilaisen Herman Kochin (s. 1953) kirjoja Lääkäri ja Illallinen olen pyöritellyt käsissäni monesti. Arvellut, että pitäisin niistä, mutta aina jättänyt ne kuitenkin hyllyyn. Tänä kesänä Kochilta ilmestyi uusi suomennettu romaani Naapuri, ja päätin lopulta aloittaa Koch-taipaleeni siitä.

Tykkäsin kirjasta, vaikka se olikin varsin erilainen kuin oletin. Kuvittelin saavani tarkkanäköistä ihmissuhdedraamaa, purevaa dialogia, pieniä hetkiä ja kohtaamisia, joista kasvaa jotain isoa, yleismaailmallista.

En odottanut selvää juonta, tarinaa, jota punotaan kerros kerrokselta. Vielä vähemmän odotin mysteeriä saati dekkarityyppistä jännitystä.

Mutta sellaista taisin saada.

Liki läpi kirjan mieleeni tuli muistumia sveitsiläisen Joël Dickerin loistavasta tiiliskiviromaanista Totuus Harry Quebertin tapauksesta, josta tykkäsin kuin hullu puurosta. Näissä kahdessa kirjassa on paljon samaa: päähenkilöt ovat kirjailijoita, menneisyydessä on tapahtunut ihmisen katoaminen (vai murha?), tarina poukkoilee nykyhetkestä vuosien taa. Molemmat kirjat pitävät lukijan taitavasti epätietoisuudessa ja koukuttavat täysin. On vain pakko saada tietää, mitä oikein on tapahtunut!

Kochin kirjakin on kohtalaisen kookas paketti - 516 sivua - mutta Dickerin tapaan hänen tekstinsä rullaa vaivatta: lukeminen on kevyttä, sivut kääntyvät kuin itsestään. Naapuri on täydellinen valinta silloin, kun haluaa vain upota sataprosenttisesti tarinaan, heittäytyä sen vietäväksi.

Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumassa tämän vuoden toukokuussa Sofi Oksanen ja Jonas T. Bengtsson keskustelivat muun muassa siitä, miten he valitsevat aiheensa. Molemmat kirjailijat sanoivat kirjoittavansa mieluiten jostain sellaisesta, mitä eivät tunne jo valmiiksi hyvin. He "paheksuivat" kirjoja, joissa päähenkilönä on kirjailija: sellainen ratkaisu tuntuu liian helpolta ja tylsältä.

Mietin tätä keskustelua paljon lukiessani Naapuria. Kirjan päähenkilö on kirjailija M., jonka menestysvuodet ovat jo takanapäin. Koch pohtii runsaasti kirjailijoiden elämää ja kohtaloita, kateutta ja mediapeliä. Kirjailijavierailu kirjastossa esitetään todella uuvuttavana pakkopullana (tästä tuli vahvasti mieleen Leena Krohnin Erehdys!). Kirjailija M. on eräänlainen antisankari, joka alkaa loppua kohden muistuttaa enemmän ja enemmän Ian McEwanin Polte-romaanin päähenkilöä: tulee ylilyöntejä, rupeaa säälittämään, lukijan yli ryöpsähtää myötähäpeän aalto, sitten ehkä vähän naurattaakin.

Mitä on kirjallisuus? Miten se toimii? Mikä siinä toimii ja mikä ei? Näitä kysymyksiä Naapurissa pyöritellään paljon - ja tullaan siihen tulokseen, että todellinen elämä on aina tarua ihmeellisempää: kirjassa moni tosielämässä tapahtunut juttu tuntuisi liian uskomattomalta ja keksityltä. Siksi kirjailijan on vedettävä mutkia suoraksi. Keksittävä tarina uudelleen, yksinkertaisempana.

Minä kyllä pidin näistä kirjallisuuspohdinnoista. Olen oikeastaan aina nauttinut lukea kirjoittamisesta, kirjailijoista, heidän prosesseistaan ja ajatuksistaan - niin fiktiossa kuin faktassakin. Saattaahan se olla helpompaa kirjailijalle kirjoittaa kirjailijasta kuin tähtitieteilijästä, narkkarista tai vieraan maan yksinvaltiaasta, mutta tylsäksi en moista ratkaisua silti suorilta leimaisi. "Kirjoita siitä, minkä tunnet", kuulostaa minun korvaani ihan käypältä neuvolta yhä.

Naapuri on jännä lukukokemus. Kirjan kertojaratkaisu on hämmentävä - en ole vielä osannut päättää, pidinkö siitä vai en. Myös muutama langanpää jäi mielestäni Kochilta solmimatta. Vai olinko vain huolimaton lukija?

Kochin uutukaisesta on kirjoitettu jo ainakin näissä blogeissa: Rakkaudesta kirjoihinLeena Lumi ja Kirjasähkökäyrä.

______________________
Herman Koch: Naapuri
Alk. Geachte Heer M. (2014)
Suom. Sanna van Leeuwen
Siltala 2015
516 s.