30. elokuuta 2015

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Tämä viikko on ollut melkoista hulabaloota niin töiden kuin vapaa-ajankin osalta. Töissä uudet projektit ovat lähteneet vauhdilla käyntiin (ainakin yhdestä niistä lisää vähän myöhemmin!) ja vapaalla olen juossut treeneissä, käynyt kirjoittajatreffeillä ja istunut Espoo Cinén leffoissa. Lukemiselle on jäänyt vain vähän aikaa: luin koko viikon Sirpa Kähkösen viime vuoden Finlandia-ehdokasta Graniittimiestä. Seitsemän päivää, 332 sivua.

Graniittimies ei ollut minulle mikään helppo pala. Olen historiallisten romaanien kanssa usein vähän vaivautunut, koska minusta tuntuu, etten tiedä tarpeeksi siitä ajasta ja paikasta, mihin kirja sijoittuu. Jos jostain haluaisin teini-ikäistä itseäni tukistaa, niin siitä, että piirtelin historian tunneilla mieluummin sydämiä ja poikien nimiä vihkon kulmaan kuin kuuntelin opetusta. Graniittimiestä lukiessani kaivoin googlea esiin tuon tuosta. Lokakuun vallankumous? Tsheka? Tsarskoje Selo?

Kirja kertoo suomalaisista nuorista, jotka lähtevät 1920-luvun alussa Neuvostoliittoon. Petrogradissa heitä houkuttaa vapaus ja aate, ilo ja vallankumous. Totuus on kuitenkin jotain aivan muuta: kylmyyttä, köyhyyttä, risaisia vaatteita, katulapsia, raakaa työtä.

Kähkönen kertoo tarinaa aluksi nuoren Klaran suulla. Kieli on korutonta, rauhallista, lempeää, toteavaa. Yhtäkkiä, hieman kirjan puolivälin jälkeen, kerronta muuttuu. Nyt Kähkönen tarkasteleekin jokaista hahmoaan ylhäältäpäin, antaa Klaran haipua jonnekin taustalle. Kielestä tulee jykevämpää, rajumpaa, sähköisempää. Kaikki nuoruuden haaveet ja palo tehdä työtä kommunismin hyväksi on lyöty rikki. Vapauden valtakunta onkin jotain aivan muuta kuin nuoret olivat ajatelleet. Ystävät kääntyvät toisiaan vastaan, ihmishenki ei ole minkään arvoinen.

Kähkösen lause on tarkkaa ja lujaa. Ihmiset ovat lopulta vain ihmisiä, sellaisia jotka pyrkivät hyvään mutta eivät aina onnistu. Ihmisiä, jotka ihastuvat ja rakastuvat, tuntevat intohimoa ja vihaa, uupumusta ja epätoivoa. Joitain ajatuksia olisin halunnut alleviivata, vaikkapa tällaisen:

Mikään ei tuntunut oudommalta kuin muisto halusta, jota oli joskus tuntenut. (s. 238)

Näin ajattelee Jelena katsellessaan entistä rakastajaansa Galkinia, jonka silmäkulmiin on painunut syvät juonteet, jonka kulku on hidastunut ja jäykistynyt, jonka pusakka roikkuu hartioilla löysänä.

Perjantai-iltana luin Graniittimiestä parvekkeella. Mies vieressä luki Jonathan Franzenin Vapautta. Hän tyrskähteli. Minä puskin viimeisiä rankkoja sivuja läpi. Olin kyllä vähän kateellinen. Ja samalla ylpeä.

____________________________
Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Otava 2014
332 s.


4 kommenttia:

  1. Olen tämän ostanut, mutta en vielä lukenut. Odotettavissa siis vankkaa ja rankkaa. Sain oivan kuvauksen kirjan tunnelmasta sinun välittämänäsi. Ihana tuo kirjoituksesi lopetus. Syystäkin olet ylpeä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vankkaa ja rankkaa sinulla tosiaan vielä edessä. Itse tartuin tämän jälkeen lyhyisiin novelleihin, että pysyy tasapaino :) Kiitos kommentistasi!

      Poista
  2. Mukavaa, että sait luettua Kähköstä. Palasin ihanasti takaisin kirjan maailmaan kirjoituksesi myötä. Ja hih, minä lukisin ennemmin Graniittimiehen kuin Franzenin Vapauden. Ei ollut minun kirjani se!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh! Minulle Vapaus oli kyllä oikein mieluinen kirja, jonka kautta kiinnostuin kovasti Franzenista. Mutta helpompi se oli kuin Graniittimies - siksi ehkä iski kateus ja myös ylpeys :) Kiitos kommentistasi, Laura.

      Poista