24. syyskuuta 2015

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika


Kuljetan aina kirjan välissä valkoista A4-paperia. Jo ennen kirjablogiaikaa minulla oli tapana kirjata huomioitani ylös, myönteisiä tai kielteisiä havaintoja, kiinnostavia sitaatteja, kirjan herättämiä kysymyksiä. "Muistiinpanoja" tekemällä arvelen muistavani kirjan paremmin, ehkä myös ymmärtäväni ja hahmottavani sitä paremmin.

Luin Pauliina Vanhatalon uuden romaanin Pitkä valotusaika alkuviikolla, parissa päivässä. Kirjan välissä kuljettamani paperi jäi kuitenkin liki tyhjäksi; olen kirjoittanut siihen vain kaksi vaivaista sitaattia, tällaiset:


"Se, että sattui syntymään jossakin, ei vielä tarkoittanut että siellä pystyisi elämään." (s. 5)

"Oli niin paljon mahdollisuuksia, ideoita, hetkiä joihin tarttua." (s. 54)


Nyt ajattelette, että taisipa olla tylsä ja mitäänsanomaton kirja.

Mutta ei. Kyse ei ole siitä.

Kyse on siitä, että Vanhatalon romaani on niin viimeistelty, vaivaton, konstailematon, aito ja sujuva, ettei mieleni tehnyt pysähtyä, ryhtyä analysoimaan. Ei ollut virheitä, ei huonoja ratkaisuja. Ei myöskään päätä huimaavia kokeellisia viritelmiä, ei mitään romaanitaidetta mullistavaa. Ainoastaan taitavaa, hallittua tekstiä ja tarinankerrontaa. 

Vanhatalo otti minua kädestä kiinni, esitteli päähenkilönsä varmoin vedoin, pyysi kulkemaan hetken heidän rinnallaan. Niin tein ja nautin. Elin vahvasti mukana Aarnin epävarmuuden hetkissä, unelmissa, jotka tuntuvat aina karkaavan. Tunsin mustasukkaisuuden ja kateuden pistokset yhdessä Aarnin kanssa, ihastuksen ja pitkän parisuhteen painon.

Pitkä valotusaika on ensimmäinen Vanhatalolta lukemani kirja. En tiedä, miksi olen sivuuttanut hänen aiemmat teoksensa. Tämän uutukaisen perusteella voisin hyvinkin ajatella, että Vanhatalosta voisi tulla minulle Riikka Pulkkisen ja Helmi Kekkosen kaltainen kirjailija; sellainen, jonka kanssa tunnen olevani kotona, jonka kirjoja aina odotan ja joihin palaan. Vähän kuin ystävä.

Mitä Vanhatalolta kannattaisi lukea seuraavaksi?

________________________________
Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika
Tammi 2015
223 s.

20. syyskuuta 2015

Kristiina Bruun: Kaikki mikä on sinun

Ai että. Tänä viikonloppuna olen lähinnä vain lukenut, lukenut 
ja lukenut. Noh okei, kävin lauantaina vähän töissäkin, mutta muuten olen lötköttänyt oikein tehokkaasti sohvalla, vaihtelun vuoksi hiippaillut hetkeksi sängylle, rojahtanut nojatuoliin. 

Käsissäni on kulunut Kristiina Bruunin esikoisromaani Kaikki mikä on sinun - varsin koukuttava kuvaus monikulttuurisesta parisuhteesta. 

Toki paljosta muustakin, kuten nyt vaikkapa intohimosta, vapaudesta, työstä, itsenäisyydestä, perheestä, naisen asemasta, sukupuolirooleista. Mutta kaiken keskiössä on suomalaisen Annan ja bangladeshialaisen Taufiqin suhde: sen kautta Bruun tarkastelee kulttuurieroja, tapoja ajatella ja toimia. Sitä, millaiset haaveet ovat kenellekin sallittua, millaiset unelmat kenellekin mahdollisia. 

Minulla on ollut tänä viikonloppuna vähän samanlainen fiilis kuin joskus nuorena, jolloin saatoin loikoilla sängyssä pitkälle iltapäivään ja vain lukea. Yöpaidassa, tukka takussa, vain lukea. Vielä yksi sivu, vielä yksi, no jospa vielä yksi

Samaistuminen. Se, että tiedän ainakin osittain, mistä on kyse. Suomalainen nainen, itsenäinen, hiljaisuutta rakastava, omaa rauhaa kaipaava. Sellainen kun tyrkätään keskelle kulttuuria, jossa kaikki tehdään yhdessä tai annetaan palvelijan tehtäväksi. Jossa hiljaista ihmistä pidetään outona, omaan huoneeseen vetäytymistä äärettömän epäkohteliaana. Ei siitä ilman sanomista selvitä.

On joko sopeuduttava tai lähdettävä.

Väitän, että lähteminen on helpompaa. 

Anna kuitenkin taistelee. Nielee sen, että hänen farkkujaan moititaan miehisiksi. Että hänen pisamiaan pidetään ihosairautena. Että hänen vartaloonsa toivotaan lisää kurveja. Että hänen perässään juoksee aina joku huolehtimassa, ettei hänelle vain käy kuinkaan Dhakan meluisilla kujilla. Anna on Bangladeshissa aina bideshi, ulkomaalainen. Nimittelyynkin on vain totuttava.

Bruun pääsee vauhtiin nimenomaan siinä vaiheessa, kun Yhdysvalloissa opiskelijoina tavanneet Anna ja Taufiq muuttavat Bangladeshiin. Kirjan alku töksähtelee, aivan kuin Bruun olisi kirjoittanut ensimmäiset luvut pakotetusti, väkisin. Vain siksi, koska ne on ollut pakko kirjoittaa, jotta päähenkilöt saataisiin kuljetettua yhdessä keskelle Aasiaa. 

Mutta sitten kun ollaan Aasiassa, niin todella ollaan. Värit, tuoksut, monsuunisateet, silkkikankaat, mausteiset ruoat - kaikki puskee kirjan sivuilta eloon. Ja ihmiset! Dialogi! Aivan hetkittäin tässä oli jotain samaa kuin Chimamanda Ngozi Adichien kielessä ja tavassa kuvata eri kulttuureja, niiden yhteentörmäyksiä. Bruunin teksti on Adichien tekstiä kevyempää, lähes viihdyttävää (mitä ihmettä se sitten tarkoittaakaan), mutta jokin yhteinen kosketuspinta niissä on.

Silti hieman myös nihkeilyä: miksi ihmeessä Bruun on yrittänyt ottaa mukaan myös autonkuljettaja Delwarin tarinan? Miksi sitä roikutetaan tässä rinnalla, vaikka se ei kasva mihinkään? Onko Bruun yrittänyt kuvata Delwarin kautta Annaa - yrittänyt siten osoittaa, miten paikallinen katsoo ulkomaalaista? Tämä on ainut järkevä selitys, mikä minulle tulee mieleen, mutta ei silti riittävä. 

Joka tapauksessa! Kaikki mikä on sinun oli aivan loistava kumppani viikonloppuun. Semmoinen, jonka syliin sukelsi innolla, empimättä, ja jonka lähdön jälkeen lämpö säilyi iholla vielä monta tuntia.

_________________________________
Kristiina Bruun: Kaikki mikä on sinun
Schildts & Söderströms 2015
296 s.

18. syyskuuta 2015

Teju Cole: Open City


"I became aware of just how fleeting the sense of happiness was, and how flimsy its basis: 
a warm restaurant after having come in from the rain, 
the smell of food and wine, interesting conversation, daylight falling weakly on the polished cherrywood of the tables." (s. 141-142)


Juustokakku. Sen voimalla jaksaa mitä tahansa.

Esimerkiksi puskea läpi romaanin, joka pursuaa niin kielellistä, kerronnallista, teemallista kuin intertekstuaalistakin haastetta.

Nigerialais-amerikkalaisen Teju Colen (s. 1975) esikoisromaani Open City oli tämän viikon taistelukaverini. Se löi minua nenille, läpsi poskille, potki perseelle, mätki ohimoille. Laittoi aivot ylikierroksille, väsytti, uuvutti. Ja haastoi, sai minut päättämään, että tämä ei tosiaankaan jää tähän.

Lukiessani väsyin nopeasti, teki mieli harppoa, lopettaa saman tien. Ja aina kun en voinut lukea, odotin kuumeisesti, milloin pääsen taas Open Cityn maailmaan: New Yorkin kaduille, museoihin, konserttisaleihin, puistoihin, päähenkilö Juliuksen pieneen asuntoon, jossa lähinnä nukutaan ja luetaan.

Open City on moninkertaisesti palkittu kirja, ja Teju Cole on kaikin puolin kiinnostava tyyppi ja yhteiskunnallinen keskustelija, jonka tekstejä saadaan toivottavasti pian myös suomeksi. Myönnän, että Open Cityn englanti oli siinä rajoilla, että selviänkö siitä vai en. Luulen, että kirjaston kirjaa oli lukenut aiemmin joku toinenkin kielen kanssa tuskaillut, sillä sivuilta löytyi lukuisia hentoja alleviivauksia kaikkein vieraimpien sanojen kohdalta.

Jotenkin sympaattista.

Ja niin on Open Citykin - lähtökohdiltaan. Sen pääajatuksena on kaupungissa vaeltaminen, usein päämäärätön käyskentely, kaiken ympärillä olevan tarkkailu. Julius on vähän yli kolmekymppinen psykiatriaan erikoistuva lääkäri, joka tasapainottaa kiireisiä työpäiviään kävelemällä läpi ja poikki New Yorkin.

Jollei hän satu istumaan kotona lukemassa filosofiaa tai kaunokirjallisuutta, hän on todennäköisesti jossain päin Manhattania, poikkeaa ehkä hetken mielijohteesta taidenäyttelyyn, pysähtyy pitkäksi ajaksi John Brewsterin maalauksen eteen, miettii siinä maailmaa syleileviä ajatuksia, omaa menneisyyttään, lapsuuttaan Nigeriassa, juuri päättynyttä parisuhdettaan, kulttuurieroja, yhteiskunnallisia kriisejä, rasismia, historiallisia konflikteja.

Kaikkea sellaista.

Cole piirtää Juliuksesta äärettömän älykkään hahmon. Sellaisen tyypin, joka on loputtoman kiinnostunut maailmasta. Ei vain nykyhetkestä vaan myös menneestä ja siitä, mitä on ehkä tulossa. Ei vain asioista, jotka koskevat suoraan häntä itseään, vaan myös muiden ihmisten tilanteesta, vaikeuksista, haasteista. Julius kuluttaa kulttuuria - lähinnä korkeakulttuuria - liukuhihnalta, tuntuu tietävän kaiken klassisesta musiikista, maalaustaiteesta, kirjallisuuden klassikoista. Puoliksi afrikkalaisena hän herättää hämmennystä näissä piireissä:

"Almost everyone, as almost always at such concerts, was white. It is something I can`t help noticing; I notice it each time, and try to see past it. Part of that is a quick, complex series of negotiations: chiding myself for even seeing it, lamenting the reminders of how divided our life still remains, being annoyed that these thought can be counted on to pass through my mind at some point in the evening. Most of the people around me yesterday were middle-age or old. I am used to it, but it never ceases to surprise me how easy it is to leave the hybridity of the city, and enter into all-white spaces, the homogeneity of which, as far as I can tell, causes no discomfort to the whites in them. The only thing odd, to some of them, is seeing me, young and black, in my seat or at the concession stand." (s. 251-252)

Ehkä kaikkein kiinnostavimpia ovat Juliuksen kohtaamiset ventovieraiden ihmisten kanssa. Se, miten hän jää kuuntelemaan Liberiasta paenneen turvapaikanhakijan tuskaista tarinaa tai haitilaisen kengänkiillottajan muisteloita, on liikuttavaa. Julius on ilmiselvästi helposti lähestyttävä tyyppi, sillä tuon tuosta hän jää suustaan kiinni - kerran Brysselin matkallaan ihan kirjaimellisestikin, kun hän hetken mielijohteesta lähtee keski-ikäisen naisen hotellihuoneeseen. 

Häntäheikki Julius ei kuitenkaan ole. 

Vai onko? Mitä hän oikeastaan lopulta on? Onko hän täysi kusipää? Feikki? Hienosteleva egoisti? Kirjan loppupuolella on kohtaus, joka jätti minut ihan haavoille, täyteen kysymyksiä, häh?- ja mitä vi**ua? -huudahduksia. 

Cole jättää kaiken komeasti auki. Välillä lukijaan voisi luottaa ehkä vähän vähemmänkin.

______________________________
Teju Cole: Open City 
Faber and Faber 2011
259 s. 

14. syyskuuta 2015

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet


"Hyvästi heinikko varpaitten alla, hyvästi maan haju ja pensaston suhu. 
Hyvästi harmaa mökki ja vinot portaat, hyvästi aitta ja ruumislaudat. Tämä tyttö lähtee kivikatuja tallaamaan." (s. 49)


Sirpa Kähkösen pidetyn Kuopio-sarjan aloitusosa Mustat morsiamet on lukupiirimme syksyn ensimmäinen kirja. Kokoonnumme tänä iltana, joten päätin laittaa hieman ajatuksiani ylös ennen sitä.

Olen nuoruudessani lukenut molemmat Kähkösen kirjoittamat nuortenkirjat (Kuu taskussa 1991, Lukittu lähde 1994), mutta Kuopio-sarja ei ole ikinä herättänyt minussa sen kummempaa kiinnostusta. Onko se sitten ollut se savolaisuus, savon murre, sota-aika, historiallisuus vai mikä, mikä on tökkinyt - en oikein tiedä. Siinä missä olen ahminut Kjell Westön Helsinki-romaaneja, Kähkösen Kuopio on jättänyt välinpitämättömäksi.

Harmi.

Sillä nyt kun lukupiirin "pakottamana" luin Mustat morsiamet, viihdyin 1930-luvun Kuopiossa varsin hyvin. Kähkönen on tunnettu tarkasta taustatyöstään ja laajasta historiantuntemuksestaan, mutta Mustissa morsiamissa historiallinen ja poliittinen tilanne on silti vain tausta tai näyttämö kaikelle muulle: yksilöiden kohtaloille, valinnoille, unelmille, kaipuulle.

Kirja on ennen kaikkea nuoren maalaistytön, Annan, kasvukertomus. Kähkönen seuraa maalta kaupunkiin muuttavaa Annaa, tarkastelee hellästi ja ymmärtäväisesti tämän ensimmäisiä itsenäisyyden askelia - ujoja, epävarmoja, myöntyväisiä. Ja sitten sitä, miten Anna jää kiinni tummiin miehen silmiin, ei saa niitä pois mielestään.

Ja sitten tietysti se tavallinen tarina. Raskaus, pikainen naimisiinmeno, miehen suvun painostus. Ja miten lapsi syntyykin kuolleena, miten mies onkin jättänyt jotain kertomatta, miten mies joutuukin vankileirille kommunistisen toiminnan takia, miten Anna jää yhtäkkiä yksin kaupunkiin, anoppilan valvovan silmän alle.

Kähkösen kieli ja kerrontatyyli ovat hurmaavia. Savolaismurteita ymmärtämättömänäkin nautin dialogista, jossa viännettään pitkiä vokaaleja ja laitetaan svaavokaalia näpsäkästi konsonanttien väliin. Kieli on leppoisaa ja hauskaa mutta myös herkkää. Savolaisuuteen usein liitetty kierous loistaa poissaolollaan.

Jo Graniittimiestä lukiessani ihailin kerronnan vähäeleisyyttä ja arkisuutta. Tunnetta, ettei ole mihinkään kiire.

Sama toistui Mustien morsiamien kohdalla. Luin kirjaa pienissä pätkissä ja jokainen lukuhetki oli kuin lyhyt meditaatio, hengähdys, huokaus. Yhtäkkiä olikin ihan rauhaisaa, kävelin Kuopion katuja, istahdin pöydän ääreen, join Annan kanssa kupillisen teetä, silitin Jalmari-pojan koiraa. Stressi oli poissa.

Vielä haluan kirjoittaa vapaudesta. Sen kaipuusta. Halusta lähteä - ja sitten toisaalta kuitenkin halusta jäädä. Tai pakosta. Koska onko se kuitenkin niin, että kohtaloonsa oli ainakin vielä tuolloin naisen tyydyttävä, miehensä rinnalla seistävä? Anna jää, vaikka mieltä poltteleekin meri, kaukainen horisontti. Sellainen ajatus, että jossain olisi paikka, missä kukaan ei häntä tuntisi. Missä voisi vain olla ja kadota, unohtaa, unohtua.

"Hän mietti usein palkkapäivänä, eikö hän voisi ottaa vähäisiä rahojaan ja lähteä johonkin. Kadota kokonaan, lopullisesti. Kanaataan tai Ameriikkaan ne olivat monet muutkin naiset menneet. Semmoiseen paikkaan missä ihminen saattoi ikiajoiksi sekaantua tuntemattomien joukkoon. - - Hän voisi matkustaa Helsinkiin ja nousta mustaan hiililaivaan. Seilata sillä keskelle valtamerta ja sitten jonain yönä nousta kannelle. Kun katsoisi veteen, näkisi vain tähdet. Niitten keskelle hän sukeltaisi, niin kuin uppoaisi taivaaseen." (s. 166-167)

Ehkä jonain päivänä jatkan Kuopio-sarjan lukemista. En varmaankaan heti, mutta niin. Jonain päivänä. Illalla kuulen, kuinka moni lukupiiriläinen on jo niin tehnyt. Ja ylihuomenna kirjailija saapuu vieraaksi kirjastoomme. Hieno viikko siis tulossa.

________________________________
Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet
Otava 1998
288 s. 

10. syyskuuta 2015

Mason Currey: Daily Rituals


"I first have tea and then, at about ten o`clock, I get under way and work until one. Then I see my friends and after that, at five o`clock, I go back to work and continue until nine. I have no difficulty in picking up the thread in the afternoon."
-Simone de Beauvoir


Minua on aina kiinnostanut tietää, miten luovien alojen ihmiset rytmittävät päivänsä, miten he löytävät aikaa työlleen, miten ottavat tuon ajan. Ovatko he suunnitelmallisia, istuvatko kahdeksasta neljään työpöydän ääressä ja pakottavat itsensä työhön? Vai odottavatko he sitä kuuluisaa inspiraatiota, joka voi iskeä missä vain; hikisissä lakanoissa, pururadalla, ruuhkaratikassa, aamuhämärässä, kaupungissa joka on sunnuntaiaamuisin hiljainen ja vieras? 

Aina kun tapaan tai haastattelen kirjailijoita, olen erityisen utelias juuri heidän työprosesseistaan: mihin vuorokauden aikaan he kirjoittavat? Kirjoittavatko he lyhyissä pätkissä vai pitkissä sessioissa? Missä he kirjoittavat? Ja aivan äärettömästi minua kiinnostaa se, miten he ryhtyvät työhön: onko heillä sijaistoimintoja tai tekosyitä, joihin vedoten siirtävät kirjoittamista koko ajan eteenpäin.

Nämä kysymykset kiinnostavat minua tietysti itsekkäistä syistä, sillä minulle aloittaminen on joka kerta haaste, jonka yli kömmin, raahaudun, hilaan itseni päivästä päivään, viikosta toiseen. Vaikka kirjoittamisen jälkeen on AINA hyvä olo - sellainen, että olipa ihanaa, että sain tehdyksi! - keksin usein helposti kymmeniä muita asioita, jotka minun täytyy tehdä ennen kuin voin ruveta kirjoittamaan. 

Päähäni on pinttynyt myös ajatus itsestäni aamuihmisenä, joka ei pysty tekemään minkäänlaista ajatustyötä enää iltapäivän jälkeen. Kaikki keskittymistä, ideointia ja luovuutta vaativa on tehtävä heti aamulla, keskimäärin aikavälillä 7.00-11.00. Lounaan jälkeen on enää turha yrittää.

Olen selaillut pitkin kesää tällaista hauskaa kirjaa (Mason Currey: Daily Rituals. How Great Minds Make Time, Find Inspiration, and Get to Work), johon on kerätty tietoja liki kolmensadan luovan ja menestyneen ihmisen arkirutiineista. Mukana on sellaisia pikkuisia nimiä kuin vaikkapa Ingmar Bergman, Jane Austen, Voltaire, Thomas Mann, William Faulkner, Georgia O`Keeffe, Andy Warhol, Alice Munro... Nuori newyorkilainen toimittaja Mason Currey on metsästänyt tietoja ja sitaatteja esimerkiksi lehtihaastatteluista ja elämäkerroista. 

Välillä saa nauraa, välillä huokailla ihmetyksen tai ihailun vallassa. Ja huomata, että ei ole todellakaan olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla luova ja aikaansaava. Francis Bacon biletti yöt ja maalasi päivät, Ann Beattie (jota täytyy muuten lukea!) kirjoittaa mieluiten keskiyöstä aamun pikkutunneille, kun taas Günter Grass tarvitsi kirjoittamiseen aina päivänvalon:

"Never, never at night. I don`t believe in writing at night because it comes too easily. When I read it in the morning it`s not good." - Günter Grass

Olen lukenut kirjaa hyppien, sieltä täältä. Erityisen usein ole palannut Joyce Carol Oatesiin, joka on julkaissut mielettömän määrän teoksia. Ja näin se on käynyt:

"I write and write and write, and rewrite, and even if I retain only a single page from a full day`s work, it is a single page, and these pages add up." - Joyce Carol Oates 

_________________________________________________________________
Mason Currey:  Daily Rituals. How Great Minds Make Time, Find Inspiration, and Get to Work
Picador 2013
278 s.

6. syyskuuta 2015

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina


Islanti. 

Mitä siitä tulee mieleen? Tulivuoret, kuumat altaat, jäätiköt,  Björk. Siinäpä ne tärkeimmät. 

En tiennyt olevani mitenkään erityisen kiinnostunut Islannista, mutta Satu Rämön Islantilainen voittaa aina kiskaisi minut täysillä mukaansa, sai nauramaan paitsi islantilaisille myös suomalaisille. 

Itselleni.

Samalla tuli alkoi poltella takapuolen alla. Mitäs minä tässä oikein märehdin ja mietin. Lasken riskejä ruutupaperille, selaan huolestuneena kalenteriani ja tiliotettani. Arvelen, että ehkä en sitten kuitenkaan. Liikaa riskejä, epävarmuutta.

Islantiin asettautunut Rämö tarkastelee ihaillen - ja kauhistellen! - islantilaisten letkeää ja itsevarmaa elämänasennetta: Kaikki onnistuu! Voin tehdä mitä vain! Priimaa tulee! Olemme parhaita! 

Jos islantilainen keksii jotain, hän toteuttaa sen saman tien. Ei turhia riskianalyysejä, suunnitelmia, byrokratioita. Tosta noin vaan!

Suomalainen, jonka päähän on isketty ajatus, ettei ikinä kannata kurkottaa liian korkealle saati ottaa omia kykyjään suurempia riskejä, on ihmeissään. Ja haltioissaan! Biologista voi tulla vuoristoretkiopas, taloustieteilijä voi hypätä poliisiksi, puusepästä voi kehittyä arvostettu kahvialan asiantuntija. 

Just do it.

Kalaa saavat he, jotka lähtevät kalastamaan.
-islantilainen sananlasku

Sellaista ne islantilaiset meille aroille suomalaisille opettavat. Jotenkin niin sympaattista, että melkein kaiken sen keplottelunkin antaa anteeksi, mitä Rämön mukaan islantilaisessa yritys- ja pankkimaailmassa tapahtuu.

Inspiroiva kirja, jonka luettuani suuntaan uuteen viikkoon isolla satsilla lisäpuhtia. 

Ps. Reykjavikissa monet kirjakaupat ovat kuulemma auki joka päivä iltakymmeneen saakka. Matkaa suunnittelemaan?

__________________________________________________
Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa.
WSOY 2015
279 s. 

4. syyskuuta 2015

Ihana syksy, josta oli silti mukava hypätä hetkeksi jonnekin aivan muualle (eli Anne Leinonen: Pienen rasian jumala)

Syksy!

Joka vuosi sen saapuminen on yhtä ihanaa. Lohdullista ja helpottavaa. Olen syntynyt heinäkuun helteessä, mutta minulle kesä on aina hieman tuskainen vuodenaika. Kuuma ja hikinen, liian valoisa, pölyinen ja tuoksuva, ihoa polttava. Jopa tämän kohtalaisen kolean kesän jälkeen huokaisin helpotuksesta, kun kalenteri taittui syyskuuhun.

Tämä(kin) syksy on kiireiden aikaa, uusien kuvioiden aikaa - ja samalla palaamista takaisin vanhojen rakkaiden harrastusten pariin. Ensi viikolla tartun jälleen sählymailaan ja ihan pian istun ilmeisesti myös luovan kirjoittamisen kurssilla.



Syksylle on muodostunut jo aika pitkä ja vankka lukulista, josta en varmaankaan hirveästi tule lipsumaan. (Enpä). Kuumeisesti odotan tietysti Jonathan Franzenin uutukaista, ja tarkoituksenani on viimein selättää Knausgårdin Taisteluni-sarja (tai jos nyt ainakin tuo 1.osa!). Afrikasta ponnistavaa kirjallisuutta aion penkoa yhä syvemmältä, lukea paljon englanniksi. Ja aina jos suinkin ehdin, haluan lukea kirjoittamisesta. Nyt pöydällä huokailee muun muassa Marguerite Duras`n Kirjoitan.

Vaikka tosielämä tuntuukin juuri nyt siis varsin hyvältä, jostain kumman syystä lukaisin tällä viikolla Anne Leinosen tuoreen novellikokoelman Pienen rasian jumala ja muita novelleja, jossa ollaan ihan jossain muualla kuin tässä hetkessä, tässä todellisuudessa. Kokoelma seisoo vahvasti spefissä, notkahtelee scifiin, fantasiaan, poimii jopa pieniä elementtejä perinteisemmästä dekkarista.



Alku lähti tahmeasti liikkeelle. Syy saattaa olla kuitenkin enemmän lukijassa kuin tekstissä: olen hivenen huono lukemaan spefiä, pitkään ajattelin että kaikki pikkuisenkin outo ja epätodellinen on vain ärsyttävää. Miksi pilata hyvä realistinen tarina sillä, että ihmisestä tuleekin susi, pensaat alkavat liikkua tai vuohi puhua?

Yhä vaadin tietynlaisen lukumoodin, jotta pystyn hyppäämään mukaan johonkin mystiseen tai maagiseen. Tieteisjutut toimivat vähän iisimmin.

Mutta niin - sitä lukumoodia odotellessani luin kokoelmaa pätkittäin ja vaihdoin välillä kepeään tietokirjaan. Noin puolessa välissä, Sanojen mahti -novellista lähtien aloin kuitenkin koukuttua toden teolla. En tiedä, milllä periaatteella novellien järjestys on valittu, mutta minusta tuntui, että kokoelman vauhti, teho ja voima kovenivat sivu sivulta, novelli novellilta.

Omiksi suosikeikseni nousivat kolme viimeistä novellia: Tuonenkalma, surmansuitset, Tilastollisesti syyllinen ja Oliverin kirja. Etenkin Tilastollisesti syyllinen sai järsimään kynsinauhoja: millaista olisikaan, jos me kaikki olisimme vain pelkkää tilastodataa? Jos tulevaisuutemme määräytyisi todennäköisyyksien perusteella? Jos valtio tietäisi meistä enemmän kuin me itse?

Alun takkuiluista huolimatta täytyy myöntää, että Leinosen järjettömän mielikuvituksellista tarinankerrontaa on pakko ihailla. Joskus taitaa olla ihan hyvä heittää pää pilviin, irrottaa jalat maankamaralta, hypätä mukaan johonkin ihan hulluun juttuun.

Sen voi tehdä esimerkiksi lukemalla.

_______________________________________
Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja
Atena 2015
228 s.