24. syyskuuta 2015

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika


Kuljetan aina kirjan välissä valkoista A4-paperia. Jo ennen kirjablogiaikaa minulla oli tapana kirjata huomioitani ylös, myönteisiä tai kielteisiä havaintoja, kiinnostavia sitaatteja, kirjan herättämiä kysymyksiä. "Muistiinpanoja" tekemällä arvelen muistavani kirjan paremmin, ehkä myös ymmärtäväni ja hahmottavani sitä paremmin.

Luin Pauliina Vanhatalon uuden romaanin Pitkä valotusaika alkuviikolla, parissa päivässä. Kirjan välissä kuljettamani paperi jäi kuitenkin liki tyhjäksi; olen kirjoittanut siihen vain kaksi vaivaista sitaattia, tällaiset:


"Se, että sattui syntymään jossakin, ei vielä tarkoittanut että siellä pystyisi elämään." (s. 5)

"Oli niin paljon mahdollisuuksia, ideoita, hetkiä joihin tarttua." (s. 54)


Nyt ajattelette, että taisipa olla tylsä ja mitäänsanomaton kirja.

Mutta ei. Kyse ei ole siitä.

Kyse on siitä, että Vanhatalon romaani on niin viimeistelty, vaivaton, konstailematon, aito ja sujuva, ettei mieleni tehnyt pysähtyä, ryhtyä analysoimaan. Ei ollut virheitä, ei huonoja ratkaisuja. Ei myöskään päätä huimaavia kokeellisia viritelmiä, ei mitään romaanitaidetta mullistavaa. Ainoastaan taitavaa, hallittua tekstiä ja tarinankerrontaa. 

Vanhatalo otti minua kädestä kiinni, esitteli päähenkilönsä varmoin vedoin, pyysi kulkemaan hetken heidän rinnallaan. Niin tein ja nautin. Elin vahvasti mukana Aarnin epävarmuuden hetkissä, unelmissa, jotka tuntuvat aina karkaavan. Tunsin mustasukkaisuuden ja kateuden pistokset yhdessä Aarnin kanssa, ihastuksen ja pitkän parisuhteen painon.

Pitkä valotusaika on ensimmäinen Vanhatalolta lukemani kirja. En tiedä, miksi olen sivuuttanut hänen aiemmat teoksensa. Tämän uutukaisen perusteella voisin hyvinkin ajatella, että Vanhatalosta voisi tulla minulle Riikka Pulkkisen ja Helmi Kekkosen kaltainen kirjailija; sellainen, jonka kanssa tunnen olevani kotona, jonka kirjoja aina odotan ja joihin palaan. Vähän kuin ystävä.

Mitä Vanhatalolta kannattaisi lukea seuraavaksi?

________________________________
Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika
Tammi 2015
223 s.

9 kommenttia:

  1. Pidin tästä kirjasta hurjasti ja se on usein vieläkin mielessäni. Vaikkapa esim. kun otan jotain valokuvaa, niin Aarni häivähtää ajatuksissa ja että miten hän sen kuvan ottaisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, meillä on kirjasta varmaan aika samat tunnelmat. Todella vahvasti Vanhatalo henkilönsä ja etenkin Aarnin kuvaa. Ei siis ihme, että Aarni häilyy mielessäsi. Kiitos kommentista.

      Poista
  2. Olen lukenut kotimaista vähän. Löysin viime vuonna muutaman tekijän. Vanhatalo valloitti minut. Pitäisi selata ja hankkia muutkin kirjat. Opiskelin Oulussa, joten kiva lukea sinne sijoittuvaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanhatalo valloitti tällä kirjallaan minutkin! Oletko lukenut häneltä vielä muuta? Jos, niin mitä suosittelisit? Sain kirjailijalta itseltään suosituksen lukea seuraavaksi Korvaamattoman, ja se kyllä vaikuttaa kiinnostavalta. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  3. Kirja oli ensimmäinen Vanhataloni ja ihan hyvä kirja. Ei erikoinen, mutta aihe oli mielenkiintoinen. En nähnyt missään blogisi seuraamisnappia :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli minunkin ensimmäinen Vanhataloni, mutta mielestäni se oli paljon parempi kuin vain "ihan hyvä". Varma, luotettava. Ei tarvinnut missään vaiheessa pelätä, että jossain kohtaa mentäisiin metsään, vaan sai vain nauttia sujuvasta kerronnasta ja tarinankuljetuksesta. Lukuvuoroa odottaa jo Vanhatalon Korvaamaton.

      Joo en tosiaan ole ainakaan vielä laittanut seuraamisnappia näkyviin. Seuraajaksihan voi liittyä ilman nappiakin (oma lukuluettelo ylläpitosivulla ja sieltä "lisää"-nappi). Itse lisäilen kaikki seuraamani blogit tuolla tavalla, mutta tottumiskysymyksiä tietty! Kiitos, että vierailit :)

      Poista
  4. Tämä oli mielestäni ihana kirja :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, niin oli :) Annoin Pitkälle valotusajalle pisteen myös Blogistanian kirjallisuuspalkinnon äänestyksessä. Lämmin, varma, hiottu.

      Poista