14. syyskuuta 2015

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet


"Hyvästi heinikko varpaitten alla, hyvästi maan haju ja pensaston suhu. 
Hyvästi harmaa mökki ja vinot portaat, hyvästi aitta ja ruumislaudat. Tämä tyttö lähtee kivikatuja tallaamaan." (s. 49)


Sirpa Kähkösen pidetyn Kuopio-sarjan aloitusosa Mustat morsiamet on lukupiirimme syksyn ensimmäinen kirja. Kokoonnumme tänä iltana, joten päätin laittaa hieman ajatuksiani ylös ennen sitä.

Olen nuoruudessani lukenut molemmat Kähkösen kirjoittamat nuortenkirjat (Kuu taskussa 1991, Lukittu lähde 1994), mutta Kuopio-sarja ei ole ikinä herättänyt minussa sen kummempaa kiinnostusta. Onko se sitten ollut se savolaisuus, savon murre, sota-aika, historiallisuus vai mikä, mikä on tökkinyt - en oikein tiedä. Siinä missä olen ahminut Kjell Westön Helsinki-romaaneja, Kähkösen Kuopio on jättänyt välinpitämättömäksi.

Harmi.

Sillä nyt kun lukupiirin "pakottamana" luin Mustat morsiamet, viihdyin 1930-luvun Kuopiossa varsin hyvin. Kähkönen on tunnettu tarkasta taustatyöstään ja laajasta historiantuntemuksestaan, mutta Mustissa morsiamissa historiallinen ja poliittinen tilanne on silti vain tausta tai näyttämö kaikelle muulle: yksilöiden kohtaloille, valinnoille, unelmille, kaipuulle.

Kirja on ennen kaikkea nuoren maalaistytön, Annan, kasvukertomus. Kähkönen seuraa maalta kaupunkiin muuttavaa Annaa, tarkastelee hellästi ja ymmärtäväisesti tämän ensimmäisiä itsenäisyyden askelia - ujoja, epävarmoja, myöntyväisiä. Ja sitten sitä, miten Anna jää kiinni tummiin miehen silmiin, ei saa niitä pois mielestään.

Ja sitten tietysti se tavallinen tarina. Raskaus, pikainen naimisiinmeno, miehen suvun painostus. Ja miten lapsi syntyykin kuolleena, miten mies onkin jättänyt jotain kertomatta, miten mies joutuukin vankileirille kommunistisen toiminnan takia, miten Anna jää yhtäkkiä yksin kaupunkiin, anoppilan valvovan silmän alle.

Kähkösen kieli ja kerrontatyyli ovat hurmaavia. Savolaismurteita ymmärtämättömänäkin nautin dialogista, jossa viännettään pitkiä vokaaleja ja laitetaan svaavokaalia näpsäkästi konsonanttien väliin. Kieli on leppoisaa ja hauskaa mutta myös herkkää. Savolaisuuteen usein liitetty kierous loistaa poissaolollaan.

Jo Graniittimiestä lukiessani ihailin kerronnan vähäeleisyyttä ja arkisuutta. Tunnetta, ettei ole mihinkään kiire.

Sama toistui Mustien morsiamien kohdalla. Luin kirjaa pienissä pätkissä ja jokainen lukuhetki oli kuin lyhyt meditaatio, hengähdys, huokaus. Yhtäkkiä olikin ihan rauhaisaa, kävelin Kuopion katuja, istahdin pöydän ääreen, join Annan kanssa kupillisen teetä, silitin Jalmari-pojan koiraa. Stressi oli poissa.

Vielä haluan kirjoittaa vapaudesta. Sen kaipuusta. Halusta lähteä - ja sitten toisaalta kuitenkin halusta jäädä. Tai pakosta. Koska onko se kuitenkin niin, että kohtaloonsa oli ainakin vielä tuolloin naisen tyydyttävä, miehensä rinnalla seistävä? Anna jää, vaikka mieltä poltteleekin meri, kaukainen horisontti. Sellainen ajatus, että jossain olisi paikka, missä kukaan ei häntä tuntisi. Missä voisi vain olla ja kadota, unohtaa, unohtua.

"Hän mietti usein palkkapäivänä, eikö hän voisi ottaa vähäisiä rahojaan ja lähteä johonkin. Kadota kokonaan, lopullisesti. Kanaataan tai Ameriikkaan ne olivat monet muutkin naiset menneet. Semmoiseen paikkaan missä ihminen saattoi ikiajoiksi sekaantua tuntemattomien joukkoon. - - Hän voisi matkustaa Helsinkiin ja nousta mustaan hiililaivaan. Seilata sillä keskelle valtamerta ja sitten jonain yönä nousta kannelle. Kun katsoisi veteen, näkisi vain tähdet. Niitten keskelle hän sukeltaisi, niin kuin uppoaisi taivaaseen." (s. 166-167)

Ehkä jonain päivänä jatkan Kuopio-sarjan lukemista. En varmaankaan heti, mutta niin. Jonain päivänä. Illalla kuulen, kuinka moni lukupiiriläinen on jo niin tehnyt. Ja ylihuomenna kirjailija saapuu vieraaksi kirjastoomme. Hieno viikko siis tulossa.

________________________________
Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet
Otava 1998
288 s. 

5 kommenttia:

  1. Mustat morsiamet on ihana kirja, ja mikä parasta, Kuopio-sarja vain paranee melkeinpä kirja kirjalta. Aloitusosa on "yhden naisen tarina", myöhemmät osat ovat enemmän "kollektiiviromaaneja", joissa päähenkilöitä on useita – tai oikeastaan päähenkilönä on yhteisö risteävine ihmissuhdeverkostoineen ja jaettujen kokemuksineen – jolloin kerrottakin muuttuu entistä moniäänisemmäksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, Maria. Kirja oli tosiaan aika ihana, myönnän tämän :) Ja hienoa kuulla, että sarja vain paranee. Toivon, että löydän tälle aikaa, sillä kerronta oli sen verran nautinnollista.

      Poista
  2. Kannustan jatkamaan sarjaa! Kähkönen tallen taa mennyttä ja iki-ihmistä tunnelmaan imaisten. Puet hienosti sanoiksi vaikutuksen: hiljaisen, hiljentävän pysäyksen siihen, mitä kuvataan. Huvituin itse siitä, että kaikkea muuta kuin itämurteisena kieli puraisi ja päähäni viäntymään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tuija kannustuksesta! Monet, kuten Mariakin yllä, ovat sanoneet että sarja vain paranee seuraavissa osissa. Tätä mieltä olivat myös useat lukupiiriläiseni tänään. Pakko kai se on siis jatkaa!

      Poista