18. syyskuuta 2015

Teju Cole: Open City


"I became aware of just how fleeting the sense of happiness was, and how flimsy its basis: 
a warm restaurant after having come in from the rain, 
the smell of food and wine, interesting conversation, daylight falling weakly on the polished cherrywood of the tables." (s. 141-142)


Juustokakku. Sen voimalla jaksaa mitä tahansa.

Esimerkiksi puskea läpi romaanin, joka pursuaa niin kielellistä, kerronnallista, teemallista kuin intertekstuaalistakin haastetta.

Nigerialais-amerikkalaisen Teju Colen (s. 1975) esikoisromaani Open City oli tämän viikon taistelukaverini. Se löi minua nenille, läpsi poskille, potki perseelle, mätki ohimoille. Laittoi aivot ylikierroksille, väsytti, uuvutti. Ja haastoi, sai minut päättämään, että tämä ei tosiaankaan jää tähän.

Lukiessani väsyin nopeasti, teki mieli harppoa, lopettaa saman tien. Ja aina kun en voinut lukea, odotin kuumeisesti, milloin pääsen taas Open Cityn maailmaan: New Yorkin kaduille, museoihin, konserttisaleihin, puistoihin, päähenkilö Juliuksen pieneen asuntoon, jossa lähinnä nukutaan ja luetaan.

Open City on moninkertaisesti palkittu kirja, ja Teju Cole on kaikin puolin kiinnostava tyyppi ja yhteiskunnallinen keskustelija, jonka tekstejä saadaan toivottavasti pian myös suomeksi. Myönnän, että Open Cityn englanti oli siinä rajoilla, että selviänkö siitä vai en. Luulen, että kirjaston kirjaa oli lukenut aiemmin joku toinenkin kielen kanssa tuskaillut, sillä sivuilta löytyi lukuisia hentoja alleviivauksia kaikkein vieraimpien sanojen kohdalta.

Jotenkin sympaattista.

Ja niin on Open Citykin - lähtökohdiltaan. Sen pääajatuksena on kaupungissa vaeltaminen, usein päämäärätön käyskentely, kaiken ympärillä olevan tarkkailu. Julius on vähän yli kolmekymppinen psykiatriaan erikoistuva lääkäri, joka tasapainottaa kiireisiä työpäiviään kävelemällä läpi ja poikki New Yorkin.

Jollei hän satu istumaan kotona lukemassa filosofiaa tai kaunokirjallisuutta, hän on todennäköisesti jossain päin Manhattania, poikkeaa ehkä hetken mielijohteesta taidenäyttelyyn, pysähtyy pitkäksi ajaksi John Brewsterin maalauksen eteen, miettii siinä maailmaa syleileviä ajatuksia, omaa menneisyyttään, lapsuuttaan Nigeriassa, juuri päättynyttä parisuhdettaan, kulttuurieroja, yhteiskunnallisia kriisejä, rasismia, historiallisia konflikteja.

Kaikkea sellaista.

Cole piirtää Juliuksesta äärettömän älykkään hahmon. Sellaisen tyypin, joka on loputtoman kiinnostunut maailmasta. Ei vain nykyhetkestä vaan myös menneestä ja siitä, mitä on ehkä tulossa. Ei vain asioista, jotka koskevat suoraan häntä itseään, vaan myös muiden ihmisten tilanteesta, vaikeuksista, haasteista. Julius kuluttaa kulttuuria - lähinnä korkeakulttuuria - liukuhihnalta, tuntuu tietävän kaiken klassisesta musiikista, maalaustaiteesta, kirjallisuuden klassikoista. Puoliksi afrikkalaisena hän herättää hämmennystä näissä piireissä:

"Almost everyone, as almost always at such concerts, was white. It is something I can`t help noticing; I notice it each time, and try to see past it. Part of that is a quick, complex series of negotiations: chiding myself for even seeing it, lamenting the reminders of how divided our life still remains, being annoyed that these thought can be counted on to pass through my mind at some point in the evening. Most of the people around me yesterday were middle-age or old. I am used to it, but it never ceases to surprise me how easy it is to leave the hybridity of the city, and enter into all-white spaces, the homogeneity of which, as far as I can tell, causes no discomfort to the whites in them. The only thing odd, to some of them, is seeing me, young and black, in my seat or at the concession stand." (s. 251-252)

Ehkä kaikkein kiinnostavimpia ovat Juliuksen kohtaamiset ventovieraiden ihmisten kanssa. Se, miten hän jää kuuntelemaan Liberiasta paenneen turvapaikanhakijan tuskaista tarinaa tai haitilaisen kengänkiillottajan muisteloita, on liikuttavaa. Julius on ilmiselvästi helposti lähestyttävä tyyppi, sillä tuon tuosta hän jää suustaan kiinni - kerran Brysselin matkallaan ihan kirjaimellisestikin, kun hän hetken mielijohteesta lähtee keski-ikäisen naisen hotellihuoneeseen. 

Häntäheikki Julius ei kuitenkaan ole. 

Vai onko? Mitä hän oikeastaan lopulta on? Onko hän täysi kusipää? Feikki? Hienosteleva egoisti? Kirjan loppupuolella on kohtaus, joka jätti minut ihan haavoille, täyteen kysymyksiä, häh?- ja mitä vi**ua? -huudahduksia. 

Cole jättää kaiken komeasti auki. Välillä lukijaan voisi luottaa ehkä vähän vähemmänkin.

______________________________
Teju Cole: Open City 
Faber and Faber 2011
259 s. 

4 kommenttia:

  1. Voi jukra, ehdit jo Colen kimppuun. :) Perässä tullaan ... joskus. Kyllä vaan vaikuttaa hirmun kiinnostavalta. Jäin miettimään tuota kieltä. Minullakin on se tilanne, että on kirjaililjoita, joiden kanssa olen (liian) tiukoilla, esim. Barbara Kingsolver on sellainen. No, eipähän tämäkään asia selviä kuin lukemalla. Sitaatin perusteella ainakin vaikuttaa todella lupaavalta. Kannattaa muuten kokeilla tilannetta, jossa itse on värivähemmistössä. Antaa mainiota tuntumaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdinpä hyvinkin :) Kieli ei ole ylivoimaista, jos ei häiriinny jokaisesta sanasta, jonka merkitystä ei tajua. Lähinnä sanatasolla tämä oli minusta haastava, ei lauserakenteeltaan. Uskon, että tämä voisi olla hyvinkin sinun kirjasi. Ja juu. sen verran on tullut afrikkalaisissa porukoissa pyörittyä ja Afrikassakin, että tiedän millaista on, kun itse onkin se oudon värinen.

      Poista
  2. Oih, rakastuin tahan kirjaan! Mutta siita olen samaa mielta, etta tama on jotenkin uuvuttavaa luettavaa, taytyy edeta pikkuhiljaa :) Taytta asiaa ja isoja asioita, ehka siksi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihi! Joo, ei mikään sellainen nopeasti lukaistava viihdepala tosiaankaan ole tämä Colen kirja. Paljon painavaa asiaa, josta varmaan hirveän paljon meni ohikin. Kestää siis taatusti useammankin lukukerran :) Kiitos kommentistasi!

      Poista