27. lokakuuta 2015

Tua Harno: Oranssi maa



"Pelkäsin, että esikoiskirjastani tykänneet lukijat eivät pitäisikään yhtään Oranssista maasta."

Näin Tua Harno kertoi Otavan bloggaajatilaisuudessa perjantaina 23.10. Kirjamessuilla. Harnon toinen romaani Oranssi maa on kieltämättä varsin erilainen kuin hänen esikoisensa Ne jotka jäävät, josta bloggasin reilu viikko sitten - ja josta tykkäsinkin aika kovasti.

Harnon pelko on ymmärrettävä, mutta silti melkoisen turha.

Teematasolla esikoisessa ja toisessa kirjassa on paljonkin samaa. Oranssi maakin ponnistaa perhesuhteista ja niiden mahdottomuudesta. On henkilöitä, jotka haluavat aina lähteä - ulkomaille, pois kotoa, irti parisuhteesta, irti vastuusta. On henkilöitä, jotka etsivät itseään niin, että välillä mennään ihan konkreettisestikin vereslihalle. On selittämätön kaipuu - vapauden kaipuu, maailman kaipuu, uusien paikkojen ja haasteiden kaipuu.

Ja toisaalta: kaipuu johonkin turvalliseen ja pysyvään.

Selvimmät erot esikoiseen näkyvät kielessä ja itse tarinassa. Ne jotka jäävät oli kerronnaltaan vielä melko kilttiä, herttaista ja hävelistä. Harno kirjoitti kauniita lauseita, runollisia ajatuksia. Kirja oli tunteikas ja surullinenkin, mutta hempeällä tavalla.

Oranssi maa on - en tiedä voiko näin sanoa, mutta sanon silti - aikuisempi. Vahvempi, rajumpi, ronskimpi. Ehkä myös älykkäämpi?

Harno on tehnyt vankkaa taustatyötä; hän asui Länsi-Australiassa Kalgoorlie-nimisessä kaivoskaupungissa, jonne romaani osittain sijoittuu. Mukana on perusteltua kritiikkiä niin kaivosteollisuutta kuin prostituutiota kohtaan. Naisen asema täysin kaivoksen ympärille rakennetussa kaupungissa on kuvattu viiltävästi;  niin että lukijaa pistää vihaksi ja ällöttää, pelottaakin.

Pelosta vielä. Sen enempää kirjan juonta paljastamatta mainitsen, että Oranssi maa kääntyy jossain vaiheessa lähes psykologiseksi trilleriksi. Kynsinauhat repeilevät, hampaat kalisevat. Yllätyskäänne toimii mielestäni hyvin, vaikka hieman nieleksinkin, kun ymmärsin, että näin tässä todella tapahtuu.

Harno yllätti minut. Eikö se ole merkki onnistuneesta toisesta kirjasta?

Yksi asia minua kuitenkin vaivasi läpi kirjan: päähenkilön nimi, Sanna. En osaa selittää tai perustella tätä, mutta nimi ei meinannut jäädä millään mieleeni. Mietin useammankin kerran, että kukas tämä Sanna nyt oikein on, vaikka olin lukenut hänen tarinaansa jo pitkälti. Sanna ei vaan vaikuttanut yhtään Sannalta!

Yhtä kaikki: jään innolla odottamaan Harnon kolmatta kirjaa. Hän on ehdottomasti kirjailija, jonka taivalta haluan seurata.

___________________________
Tua Harno: Oranssi maa
Otava 2015
336 s.


25. lokakuuta 2015

Kuvatunnelmia Helsingin Kirjamessuilta 2015






Huoh. Kirjamessut (ja myös Kaapelitehtaan OlutExpo) takana. Hiljaisuutta ja omaa tilaa rakastavana ihmisenä huokaisen nyt, kun olen viimein kotona, itsekseni, koko ilta täynnä tyhjää. Oli upeaa, ihanaa ja huisia, mutta onneksi ei taas hetkeen tarvitse. 

Nyt voin heittää jalat rahille ja lukea viimein kaikessa rauhassa Iida Rauman uutuusromaania Seksistä ja matematiikasta. Koska hinku nojatuoliin on kova, välitän messutunnelmani vain kuvien muodossa. 


Laura Lindstedt kertoi uudesta Oneiron-romaanistaan. Hän sanoi olevansa perfektionisti - varsinkin silloin, kun kyse on kielestä. "Kieli on vakava asia." Symppaan ja komppaan.


Bloggaajat pääsivät tapaamaan perjantaina Otavan kirjailijoita. Antti Tuomainen, Tua Harno ja Pasi Pekkola kertoivat uutuuskirjoistaan ja vastailivat kysymyksiimme. Harnon Oranssin maan olen jo lukenutkin (bloggaus tulossa) ja iltapäivän tapaamisen jälkeen myös Tuomaisen Kaivos ja Pekkolan Lohikäärmeen värit alkoivat kiinnostaa. Etenkin Tuomainen osoittautui hauskaksi sanasepoksi - ja vakavaksi pohdiskelijaksi: "Vasta kirjoittamalla löydän sen tarinan, josta haluan kirjoittaa."


Iiiiiiik! Siinä sitä on, uutta Jonathan Franzenia. En ostanut vielä itselleni, mutta moni tuntui ostavan: pino oli huvennut melkoisesti perjantain ja sunnuntain välillä. Kävin siis tietysti silittelemässä Puritya molempina päivinä.


Messuviikonlopun jälkeen kroppa huutaa treeniä! Paolon kanssa treenaisin oikein mielelläni. Jalkoja. pakaroita, mitä näitä nyt on.


Ihana Patti! Ja uusi M Train -kirja! Jätin tämänkin vielä ostamatta, mutta tiedän, että jossain vaiheessa teos löytää tiensä hyllyyni. Patti Smith on tyyli-idolini, asenneidolini, lyriikkaidolini. Aivan mieletön muikkeli.


HS Kirjallisuuspalkinnon finalistit lavalla. Esikoiskirjailijalle myönnettävästä palkinnosta kisaa tänä vuonna kuusi naista ja neljä miestä, vasemmalta oikealle: Laura Lehtola, Vuokko Sajaniemi, Lauri Mäkinen, Jussi Seppänen, Saara Turunen, Pärttyli Rinne, Kaija Rantakari, Katja Raunio, Esa Mäkinen ja Anu Kaaja. Olen lukenut finalisteista vain Turusen Rakkaudenhirviön ja Kaajan Muodonmuuttoilmoituksen. Kovasti kiinnostavat myös Raunion Käy kaikki toteen ja Lehtolan Pelkääjän paikalla. Veikkaan, että joku näistä neljästä voittaa HS Kirjallisuuspalkinnon.


Bazar Kustannus houkutteli kojulleen kävijöitä valtavalla Stoner-plakaatilla. Tehosi ainakin minuun.


Jarkko Tontti, Sinikka Vuola ja Mika Wickström keskustelivat Suomen Kirjailijaliiton emännöimällä Takauma-lavalla liikunnasta ja kirjoittamisesta. Keskustelussa oli oivia yhtymäkohtia HS Nyt-liitteen (43/2015) tuoreeseen juttuun, jonka mukaan nykykirjailijat juoksevat mieluummin trikoissa ympäri Töölönlahtea kuin istuvat tuoppi kourassa kapakassa. Tontin, Vuolan ja Wickströmin mukaan kirjailijakuvassa on tapahtunut selvä muutos: kroppa ei yksinkertaisesti kestä, jos istut ensin koneella päivän kirjoittamassa ja sitten jatkat istumista baaritiskillä. Liikunta pitää kasassa niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. 


Tein messuilla hyvin niukkoja hankintoja. Tällaisia. Nämäkään eivät mahdu hyllyyn. 


Launtai-ilta kului kirjamessujen sijaan siis Kaapelitehtaalla OlutExpossa. Upeat messut nekin! Tässä maistelussa sitruunaista ja minttuista olutta.

Paljon jännää jäi myös tallentamatta kuviin. Ehkä yksi ihanimmista hetkistä kirjamessuilla oli Nuoren Voiman Liiton järjestämä Runo-nonstop perjantaina: Aino-saliin laskeutui hiljaisuus, rauha. Oli vain runo, kieli, se miten se soljuu, muodostaa ajatuksia, mielikuvia. Harri Hertellin haikumaisissa teksteissä sanottiin muun muassa näin: 
"En osaa sanoa mitä on vapaus. Minulla on ollut sitä liikaa." 


23. lokakuuta 2015

Chimamanda Ngozi Adichie: We Should All Be Feminists



"Both men and women will say, 'I did it for peace in my marriage'. 
When men say it, it is usually about something they should not be doing anyway. Something they say to their friends in a fondly exasperated way, something that ultimately proves to them their masculinity - 'Oh, my wife said I can´t go to clubs every night, so now, for peace in my marriage, I go only on weekends.' 
When women say 'I did it for peace in my marriage', it is usually because they have given up a job, a career goal, a dream." (s. 31)

Chimamanda Ngozi Adichie on suuri feministi-idolini. Hänen upea TEDxTalk-esityksensä We Should All Be Feminists on julkaistu myös pamflettina, joka mahtuu näppärästi pieneenkin käsilaukkuun tai takin taskuun. Tämän viikon olen kuljettanut sitä mukanani, tuntenut syvää sielunsisaruutta, seisonut junalaitureilla (kaikki junat ovat olleet tällä viikolla myöhässä) ja hymyillyt, ärtynyt, huutanut mielessäni "just niin!".

Maailma olisi niin paljon parempi paikka, jos me kaikki olisimme feministejä. We really should be.

"A Nigerian acquaintance once asked me if I was worried that men would be intimidated by me. I was not worried at all - it had not even occurred to me to be worried, because a man who would be intimidated by me is exactly the kind of man I would have no interest in." (s. 28) 

________________________________________
Chimamanda Ngozi Adichie: We Should All Be Feminists
Fourth Estate 2014
52 s. 

19. lokakuuta 2015

Marguerite Duras: Kirjoitan


"Omassa talossani on tärkeää, että ikkunat antavat puutarhaan ja että talon edessä on tie joka vie Pariisiin. Kirjani naiset tulevat sitä pitkin." (s. 53)

Luin viikonloppuna Marguerite Duras`n (1914-1996) Kirjoitan-opuksen. Pikkuruisen kirjan, joka pakahduttaa lukijansa. Ainakin sellaisen, joka on joskus kirjoittanut tai tuntenut kirjoittamisen palon. Duras on sanellut nämä sanat nauhalle 78-vuotiaana eli kolme vuotta ennen kuolemaansa. Väsynyt, hauras kirjailija on paitsi suorasukainen, myös rönsyilevä, itseään toisteleva, jopa teatraalinen. Kaikki on valtavaa: yksinäisyys, kuolema, kirjallisuus. Kirjoittaminen - ennen kaikkea se.

Duras`lle kirjoittaminen on yksinäistä. Sitä hän korostaa kerta toisensa jälkeen. Näin siitä huolimatta, että hän ei juuri koskaan ollut ilman rakastajaa. Näin siitä huolimatta, että ystävät valtasivat usein hänen Neauphle-le-Châteaussa sijaitsevan talonsa - talon, jonka hän oli ostanut kirjoittamista varten.

Kirjan suomentaja Annika Idström kirjoittaa esipuheessaan, että "Duras kuului epäilemättä siihen kirjailijalajiin, joka näyttää kuolevan sukupuuttoon. Hän oli ehdoton ja täysin kohtuuton kaikessa mihin ryhtyi. Kirjoittamiselle ei ollut vaihtoehtoja, ellei sellaisina pidä mielisairaalaa tai hautausmaata."

Näin minäkin Duras`n koin. En voi sanoa inspiroituneeni kirjasta, mutta vaikuttuneeni kyllä. Duras antaa sanat sellaiselle, jolle ei oikeastaan ole sanoja. Kirjoittaminen, pakottava tarve sanoa, käyttää kieltä, leikkiä sillä, kertoa tarina. Siitä Duras puhuu.




Aloitan huomenna proosan kirjoittamisen koulussa. Aion pitää mielessä ainakin tämän Duras`n neuvon:

"Moitin kirjoja yleensä siitä, etteivät ne ole vapaita. Kirjoituksen läpi näkyy että ne tekemällä tehdään ja suunnitellaan sääntöjen, muotin mukaan. Kirjailija toimii usein itsensä tarkastajana. Ryhtyy itselleen poliisiksi. Näin hän kaiketi etsii oikeaa muotoa eli sitä kaikkein sujuvinta, selkeintä ja harmittominta. Vieläkin on kuolleita sukupolvia jotka kirjoittavat tekosiveitä kirjoja. Jopa nuoret kirjoittavat niitä, viehättäviä kirjoja jotka eivät jää mieleen, joissa ei ole yötä. Eikä hiljaisuutta." (s. 39)

______________________________
Marguerite Duras: Kirjoitan
Alk. Écrite (1993)
Suom. Annika Idström
Like 2005
95 s. 


18. lokakuuta 2015

Tua Harno: Ne jotka jäävät


"Mitä tahansa voi olla, jos vain päättää niin, omaksuu roolin. Jos ihminen haluaa olla hyvä isä ja puoliso, hän voi sitä olla. Ja jos hän haluaa olla liikemies ja matkustaa maailman ympäri, hän voi niin tehdä. Kunhan mies palaa matkoiltaan, ei jää vieraisiin satamiin, ei rakasta lentokenttää enemmän kuin kotiaan, ei rakasta hotelleja enemmän kuin perhettään, tuntemattomia kaupunkeja enemmän kuin vaimoaan, vieraita ihmisiä enemmän kuin lapsiaan." (s. 15)

Tua Harno voitti Ne jotka jäävät -romaanin käsikirjoituksella Pentti Saarikoski -kirjoituskilpailun vuonna 2012. Otava julkaisi kirjan seuraavana vuonna, ja siitä asti olen ajatellut, että tuo on varmasti minun kirja. Tuosta tykkään taatusti. Harnon esikoinen löytyy jopa blogini pääkuvan kirjakasasta.

Silti luin tämän vasta nyt. Harnolta on ilmestynyt juuri toinen romaani (Oranssi maa), joten nyt oli korkea aika tutustua kunnolla myös kirjailijan esikoiseen.

Ennakkokäsitykseni oli oikea: Ne jotka jäävät on minun tyyliseni kirja monella tapaa. Varsinkin ensimmäiset sata sivua etenin ahmien, Harnon kieli sykkii selkeänä ja kuulaana, hän kuljettaa kahden eri aikakauden ja sukupolven tarinoita sujuvasti rinnakkain, on tunteikas olematta kuitenkaan liian imelä. Kirja on täynnä hiottuja ajatuksia elämästä, sen tarkoituksesta, unelmista, lähtemisestä ja jäämisestä.

Kirjan teeman voisi tiivistää Muumeistakin tuttuun lausahdukseen: "On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi."

Harno kerii auki yhden suvun tarinaa:

sitä miten isoisä jätti perheensä ja lähti, perusti uuden perheen ja lähti taas, ei osannut koskaan jäädä paikalleen, ei ottaa vastuuta eikä ehkä rakastaakaan.

Hänen poikansa Raimo päättää tehdä toisin, päättää sitoutua perheeseensä ja torjua unelmat muusikon urasta ja vapaista öistä -  mielenterveytensä kustannuksella.

Ja Raimon tytär Frida seilaa siinä välissä, tuntee kiivaan vapaudenkaipuun, tukehtuu paikoillaan, ahdistuu toisen liiasta läheisyydestä, haluaa lähteä, olla yksin ja kirjoittaa - Montpellierissa tai omasssa pienessä Pitäjänmäen yksiössään. Ja sitten kuitenkin: haluaa myös käpertyä kainaloon, päättää lopulta haluavansa myös lapsen.

Kirjan loppupuolella aloin miettiä, että ehkä tämä yksi teema ei kanna aivan loppuun asti. Teema on iso, tottakai. Ja järjettömän kiinnostava, intohimoa täynnä. Oikeastaan koko elämän ydin: jäänkö vai lähdenkö? Tyydynkö tähän vai etsinkö jotain "parempaa"? Mikä tekee minut onnelliseksi? Voinko tavoitella sitä muiden ihmisten toiveista ja haluista välittämättä?

Varsinkin isoisä Pojun tarina lyö kuitenkin jo vähän yli; vaimoja ja lapsia tulee ja menee niin kovalla kyydillä, että pikkuisen alkoi tympäistä. Pienemmilläkin eleillä olisi miehen sitoutumiskammo tullut selväksi. Ja elämää suuremmat haaveet, ne myös.

Hienosti Harno pohtii etenkin sitä, kenen varaan elämä ja unelmat kannattaa ripustaa. Kirjan kiinnostavimmiksi hahmoiksi nousevat lopulta ne ihmiset, jotka jäävät: lähtevien ihmisten puolisot, lapset. Etenkin Pojun äiti Siri on Harnolta mestarisuoritus: nainen, joka ulkonäkönsä avulla vain lipuu rikkaaseen mutta tympeään avioliittoon, synnyttää pojan, rakentaa mielessään pilvilinnoja, jotka sortuvat auttamatta, sillä ne on muurattu jonkun toisen varaan: ensin miehen, sitten lapsen.

Pojun elämänohje lapselleen on "Älä ole se, joka kirjoittaa tarinoita, vaan se, josta tarinat kirjoitetaan".

Minusta Poju on aika rasittava. Ja väärässä.

_________________________________
Tua Harno: Ne jotka jäävät
Otava 2013
269 s.

16. lokakuuta 2015

Tärpit Helsingin Kirjamessuille 2015



Viikko Helsingin Kirjamessuihin! On siis aika listata valtavan laajasta messuohjelmasta ne jutut, joihin on pakko ehtiä ja vähän niitäkin, joihin olisi kiva ehtiä. Itse pääsen osallistumaan messuille perjantaina ja sunnuntaina, joten keskityn tärpeissänikin niihin. En ole edes käynyt kovin tarkasti läpi torstain tai lauantain ohjelmaa - tulisi vain paha mieli!


Tärpit perjantaille 23.10.


Klo 10.15-11.00 Sateenkaaren kirjo (Kullervo-lava)
Maija Haavisto, Maria Carole, Salla Simukka ja Elias Koskimies keskustelevat HLBTQ-hahmoista kirjallisuudessa.

Klo 11.00-11.40 Mieli ja maisema - nykykirjailijoiden työhuoneita (Aino-lava)
Anne Helttusen, Annamari Sauren ja Jari Suomisen uunituoreessa valokuvateoksessa 24 kotimaista kirjailijaa kertoo työtiloistaan ja työstään. Keskustelussa mukana Tuija Lehtinen. Olen intohimoisen kiinnostunut kuulemaan kirjailijoiden (ja muidenkin luovien ihmisten) arjen ratkaisuista ja työkäytännöistä.

Klo 11.30-12.00 Miten kirjoitetaan hyvä teksti? (Takauma-lava)
Elina Grundström antaa vinkkejä hyvän tekstin suunnitteluun ja juonen rakentamiseen.

Klo 12.00-12.30 Täältä pohjoiseen - Sentencedin tarina (Sibelius-lava)
Kirjan kirjoittaja Matti Riekki ja Sentencedin kitaristi Sami Lopakka kertovat, millaista oli soittaa yhtyeessä nimeltä Sentended. Paras bändi ikinä, raskas tarina. Toivottavasti ehdin tänne!

Klo 12.30-13.00 Laura Lindstedt: Oneiron (Mika Waltari -lava)
Mielettömän kiinnostava kirjailija kertoo mielettömän kiinnostavasta toisesta romaanistaan.

Klo 13.30-14.00 Lahjakas ja ennakkoluuloton x 2 (Katri Vala -lava)
Haastattelussa Alexandra Salmela ja Iida Rauma. Etenkin Rauman uusi Seksistä ja matematiikasta -romaani houkuttaa!

Klo 14.00-15.00 Esikoiset (Aino-lava)
Ihana Seppo Puttonen haastattelee tämän vuoden esikoiskirjailijoita Liisa Rinnettä, Minna Mikkosta, Esa Mäkistä, Jari Nissistä, Saara Turusta ja Pärttyli Rinnettä. Menisin ehdottomasti tänne, jos en sattuisi juuri tuolloin olemaan muualla!

Klo 15.00-16.00 Kustantamon kulisseissa (Kullervo-lava)
Kustantamojen tyypit paljastavat, mitä tapahtuu kustantamojen kulisseissa. Mukana mm. Otavan viestintävastaava Kirsi Sievänen ja Siltalan kustantaja Touko Siltala.

Klo 15.00-19.00 Runo-nonstop (Aino-lava)
Nuoren Voiman Liitto luotsaa messuilla Runo-nonstopia. Kolmen ensimmäisen tunnin aikana lavalla runoilevat mm. Miki Liukkonen, Silja Järventausta, Ville Hytönen, Harri Hertell ja Saila Susiluoto.

Jos takamus kestää, niin klo 18-19 samalla lavalla keskustellaan vielä aiheesta Sukupuolittunut kulttuurijournalismi? Messuviikolla julkaistaan Nuoren Voiman teemanumero, jonka kaikki kirjoittajat ovat naisia. Tavallisesti naiskirjoittajien osuus kulttuurilehdissä on ollut n. 30 %. Erittäin kiinnostava keskustelu taatusti tulossa! Keskustelijoina Maria Säkö, Karo Hämäläinen, Aleksis Salusjärvi ja Maaria Ylikangas.


Tärpit sunnuntaille 25.10.

Sunnuntaina kiinnostavia juttuja menee valitettavasti paljon päällekkäin. Arvon varmaan vasta paikan päällä, mihin lopulta menen.


Klo 11.00-11.30 Pienkustantajan profiili - kirjat ja tekijät marginaalissa (Sibelius-lava)
Pienkustantamoiden edustajat keskustelevat profiilistaan ja nykytilanteestaan. Meneekö pienkustantamoilla pian paremmin kuin isoilla jäteillä?

Klo 11.00-12.00 Tietokirjan kirjoittaminen (Kullervo-lava)
Kirjoittamisen opettajat Kimmo Svinhufvud ja Carol Kiriakos kertovat, miten tietokirja syntyy.

Klo 13.00-14.00 HS Kirjallisuuspalkinto: Esikoiset lavalla (Aleksis Kivi -lava)
Haastattelussa tämän vuoden Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon finalistit. Palkinto myönnetään vuoden parhaalle kotimaiselle esikoiselle. Ketkähän yltävät lavalle? Itse olen näköjään lukenut tänä vuonna vain kolme kotimaista esikoista: Saara Turusen Rakkaudenhirviön, Anu Kaajan Muodonmuuttoilmoituksen ja Kristiina Bruunin Kaikki mikä on sinun. Varmasti ainakin yksi näistä on finalistien joukossa!

Klo 13.30-14.00 Käsikirjoituksesta kirjaksi (Mika Waltari -lava)
Mitä tapahtuu kustantamossa sen jälkeen, kun käsikirjoitus on hyväksytty? Keskustelemassa kustantamojen edustajia.

Klo 13.30-14.00 Suomen kirjailijaliitto esittää: Miten opiskella kirjoittamista? (Takauma-lava)
Keskustelemassa kirjailijat ja luovan kirjoittamisen opettajat Jyrki Kiiskinen, Niina Repo ja Miia Toivio.

Klo 14.00-14.30 Suomen kirjailijaliitto esittää: Lääkäristä kirjailijaksi (Takauma-lava)
Joel Haahtela ja Katri Lipson puhuvat lääkärin ja kirjailijan töiden yhdistämisestä. Tämä kiinnostaa lähinnä siksi, että Joel Haahtela :)

Klo 14.30-15.00 Suomen kirjailijaliitto esittää: Draaman lyhyt oppimäärä (Takauma-lava)
Reidar Palmgren, Laura Gustafsson ja Marjo Niemi keskustelevat kotimaisen näytelmäkirjallisuuden nykytilasta. Olen aika laiska sekä käymään teatterissa että lukemaan draamaa, mutta nämä tyypit ovat kiinnostavia. Lisäksi tässä on niin kiva pitkä suora Takauma-lavalla, että ehkä en vaan jaksa nostaa takamustani penkistä vaan kuuntelen tämänkin.

Klo 15.00-15.30 Suomen kirjailijaliitto esittää: Urheileva kirjailija (Takauma-lava)
Mikä merkitys liikunnalla on kirjoittamisprosessille? Huippukiinnostavaa! Asiaa pohtivat Sinikka Vuola, Jarkko Tontti ja Mika Wickström.

Klo 17.00-17.30 Kirjallisuuden vastaanotto ja kritiikki (Katri Vala -lava)
Bloggaajana ja kriitikkona tällaiset keskustelut kutkuttavat aina. Nyt asiaa vatvovat kustantaja Anna-Riikka Carlson, toimittaja Pietari Kylmälä ja Kiiltomadon päätoimittaja Aleksis Salusjärvi.




Huh. Messuähky meinaa tulla jo näiden tärppien kirjaamisesta. Saapa nähdä, miten kestävyys riittää: juoksenko tosiaan lavalta lavalle aamusta iltaan vai jäänkö mieluummin vaeltelemaan antikvariaattihyllyjen väliin. Ehkäpä minut löytääkin Viini ja ruoka -messujen puolelta, jossa maistelen juustoja ja huuhtelen ne espanjalaisella punkulla alas.

Messuilla on myös kirjabloggaajien oma paikka, sillä bloggaajat päivystävät Boknäsin osaston sohvilla ja antavat lukuvinkkejä. Sinnekin täytyy ehtiä.

Onneksi minulla on messujen jälkeen vain neljä päivää töitä ja sitten reilun viikon loma. Viimeistään silloin saan nostaa väsyneet messujalkani kattoa kohti.

Sitä ennen edessä paljon kaikkea jännää ja toivottavasti huisin hienoja kirjallisuuskeskusteluja. Nähdään messuilla!


14. lokakuuta 2015

Miksi hurmaannuin Lolasta ylösalaisin?


"Ja valittaa kaikesta mutta jäädä silti. Sekin aika yleinen Lattaniemi-tunne." (s. 13)


Luin Monika Fagerholmin viimeisimmän romaanin Lola ylösalaisin tämän vuoden maaliskuussa, melko tarkalleen siis puoli vuotta sitten. Olin kirjasta täysin hullaantunut, kuten tuolloin kirjoittamastani blogauksesta voi päätellä.

Luin Lolan nyt uudelleen, sillä se valikoitui lukupiirimme lokakuun kirjaksi. Kokoonnuimme toissapäivänä, kohtalaisen pienellä porukalla, moni myönsi suoraan että liian vaikeaa ja kummallista oli. Tuli harpottua, jätettyä kesken, puristettua väkisin loppuun asti ihan vain siksi, että saisi selville murhaajan.

Ymmärsin näitä tuntoja. Fagerholmin teksti ei ole helpoimmasta päästä, se ei etene aina kovin loogisesti, se pursuaa ja rönsyää. Aika usein tulee mieleen kysymys: eikö ilman tätäkin olisi pärjätty?

Ja sitten kuitenkin.

Se hurmio.

Vielä toisen lukukerrankin jälkeen olen täysin hullaantunut tähän kirjaan.

Miksi? Tässä syitä epämääräisessä järjestyksessä.

  • Välimerkkien häpeilemätön (yli)viljely. Fagerholm kylvää tekstinsä täyteen puolipisteitä, kaksoispisteitä, ajatusviivoja. Hän haistattaa pitkät kaikille niille opeille, joiden mukaan näitä merkkejä pitäisi käyttää säästellen ja harkiten. Miksi muka? Nehän ovat ihania! Erityisen mielettömästi Fagerholm hyödyntää kaksoispistettä. Se on lupaus, se osoittaa että nyt tulossa on jotain tärkeää, suurta. Se kiinnittää lukijan huomion, vangitsee. Vaikkapa näin: 
"Mutta meri: Sontalahtea kiertävän niemekkeen takana on Kaupunginlahti joka vähitellen lavenee muunnimisiksi ulapoiksi; Sulkalahti, Voilahti, Ranskanlahti ja niin edelleen, sillä sisäsaaristo on kymmenien kilometrien pituinen ja täynnä saaria ja vasta kaikkien ulapoiden jälkeen tulee vastaan se: meri, villi ja avoin, sen luodot ja taivaanrannat." (s. 13)

  • Pikkukaupungin kuvaus. Lola ylösalaisin sijoittuu Lattaniemeen; pieneen kaupunkipahaseen, jossa kaikki tuntevat toisensa, tietävät toistensa salaisuudet, mutta vaikenevat niistä, ovat kuin eivät olisikaan. Lattaniemessä on paljon tuttua, tunnistettavaa. Viehättävää ja ahdistavaa. 
  • Ihmiskuvaus. Fagerholm osaa olla pirullisen hauska ja piikikäs kuvatessaan ihmisiä. Erityisen ironisesti hän kirjoittaa yläluokkaisuudesta (tai pyrkimyksestä yläluokkaiseen käytökseen), hyvä veli -kerhoilusta, machoilusta. Takakansitekstissä todetaan, että kirjan olevan täynnä huumoria - "täynnä" voi olla vähän liioittelua, mutta nimenomaan henkilöhahmoissa huumoria on; pirullista, ivallista, älykästä. Toki minua nauratti myös se, miten vuonna 1994 (johon valtaosa kirjan tapahtumista ajoittuu) "juppikänny" on ollut kova juttu:
"Ja hän vetää esiin uuden puhelimensa, aivan uuden mallin, kaikkein uusimman, ja alkaa esitellä sitä - siinä on herätyskello ja sen voi kustomoida niin että voi ihan itse       valita soittoäänen." (s. 147)  
  • Villiys. Jos jokin kirjan herättämä tunne pitäisi nostaa yli muiden, se olisi ehdottamasti villiys. Pitelemättömyys, rajuus. Loputon vapauden kaipuu ja elämänjano. Lattaniemen nuoret riuhtovat itseään irti, unelmoivat, haluavat lähteä. Elää! Villiys tulee esiin tapahtumien tasolla mutta myös kielessä, erityisesti dialogissa, joka on roisia, kuritonta, kovaäänistä. 
  • Meri. Se pauhaa koko kirjan taustalla, muistuttaa että maailma on valtava. Että pieni Lattaniemi ei tosiaankaan ole kaikki. 
  • Intensiivisyys. Fagerholm kirjoittaa valtaosan tapahtumista preesensissä. Aikamuoto tekee kaikesta hektistä ja kiihkeää: aivan kuin kaikki tapahtuisi juuri nyt, tässä silmieni edessä. Intensiivisyys kehittyy myös lauseiden rakenteissa: siinä tavassa, miten Fagerholm pätkii lauseita osiin, laittaa pisteen silloinkin kun sitä ei oikeastaan pitäisi laittaa. Tällä tavalla: 
"Ja sitten serkukset. Flemming, Henrik. Sukulaisuus ei ole se mikä yhdistää. Vaan juuri synkronointi. Leijuminen. Irrallaan. Miten hän on rakastanut, rakastaakaan sitä." (s. 30)
"Lattaniemi hämärissä. Lahden tuolla puolen. Lattaniemen valoja. Motellin valokyltti. Vihreä. Värähtelee vedessä." (s. 372) 
Ja edelleen: latautunut, tiivis ja jännittynyt tunnelma korostuu, kun Fagerholm jättää välillä lauseista pois subjektin, välillä predikaatin. Säästää näin aikaa ja tilaa, näyttää mitä tapahtuu nyt. Fagerholm ottaa kaiken tehon irti onomatopoeettisista sanoista ja toiston voimasta. Hänellä on lukuisia lauseenparsia, joita hän toistelee läpi kirjan, tekee niistä eräänlaisia mantroja, pelottavia iskulauseita, tällaisia: 
"Minä tiedän että kaikki voi muuttua yhdessä hyväilyssä." 
"Lola ylösalaisin kätkee totuuden." 
"Kun Charlie suuttuu, niin Charlie suuttuu." 
"You are now entering the human heart." 

  • Toisto. Yksittäisten lauseiden lisäksi Fagerholm toistaa myös tapahtumia moneen kertaan, samojen ja eri ihmisten kertomana. Tavallaan ärsyttävää ja turhaa, mutta jossain vaiheessa tajusin, että tällainenkin toisto lisää kummallisella tavalla tarinan intensiivisyyttä, punoo sellaista hurmaavaa omaa pientä kehää kaiken ympärille. Fagerholm on ehkä ainut kirjailija, jonka tekstissä myhäilen tyytyväisesti lausahdukselle "kuten sanottu". 
  • Mielikuvitus, rönsyily. Toisia se ärsyttää, toiset se hurmaa. Fagerholm on ympännyt Lolaan mielettömän määrän ihmisiä, tapahtumia, sivujuonia, outoja yksityiskohtia, päättömästi putoilevia ajatuksia, luukkuja menneisyyteen ja muistoihin. Sama (pää)tarina olisi voitu kertoa paljon vähemmällä, kyllä, ehdottomasti. Mutta minun mielestäni yksi kirjan suurista viehätyksistä onkin juuri Fagerholmin häpeilemätön rönsyily: hänen mielikuvituksensa on luonut toinen toistaan kummallisempia hahmoja, hän on kirjoittanut heidät kaikki tähän samaan pikkukaupunkiin, hän on antanut heille äänen, luonut heille kokonaisen elämän. Tärkeätä ei ole se, kuka on lopulta tappanut ja kenet, vaan se, keitä nämä ihmiset oikein ovat - millaisia heidän keskinäiset suhteensa. 

Kaikki nämä luettelemani asiat (ja varmasti vielä lukuisat muutkin tekijät) vaikuttavat siihen, että Lola ylösalaisin on kirja, jonka tunnelma on ainutlaatuinen. Mystinen, hypnoottinen, vangitseva. 

Lola on oma maailmansa. Oma kielellinen universuminsa. 

Hurmos.

__________________________
Monika Fagerholm: Lola ylösalaisin
Alk. Lola uppochner 2012
Suom. Liisa Ryömä
Teos 2012
497 s.

8. lokakuuta 2015

Kirjallisuuden Nobel 2015: Svetlana Aleksijevitš

Herätyskellon soidessa ensimmäinen ajatukseni oli: tänään julkistetaan vuoden 2015 kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittaja! Jännää!

Olin lukenut veikkailuja sieltä täältä, toivonut jälleen, että nyt palkinto napsahtaisi Joyce Carol Oatesin kohdalle. Katsoin suoraa lähetystä julkistamistilaisuudesta, olin varma, että naiselle palkinto joka tapauksessa menee, on mentävä. Ensimmäistä kertaa ikinä Nobel-komiteaa luotsaa nimittäin nainen: kirjallisuuden professori Sara Danius.

Ja kyllä. Valkovenäläisestä Svetlana Aleksijevitšistä tuli (vasta!) neljästoista kirjallisuuden Nobelin voittanut nainen.

Häneltä on suomennettu kaksi teosta: Sodalla ei ole naisen kasvoja (1988) ja Tsernobylista nousee rukous (2000). Omasta kirjahyllystäni löytyy ensin mainittu. Aika hurjaa, sillä taitaapi olla aika harvinainen opus tätä nykyä! Minunkin kappaleeni on kirjaston poistokirja - poimin sen mukaani Hämeenlinnan kirjastosta varmaan kymmenisen vuotta sitten. En kuitenkaan muista lukeeni kirjaa kannesta kanteen, vain selailleeni.

Ehkäpä tämä oli oiva muistutus siitä, ettei oman hyllyn aarteita kannata unohtaa.












Onko Svetlana Aleksijevitš teille muille tuttu? Kenelle SINÄ olisit antanut Nobelin kaikkein mieluiten?



5. lokakuuta 2015

Karl Ove Knausgård: Taisteluni - Ensimmäinen kirja



"Joku tunsi jonkun jolla oli kämppä tyhjillään, joku tunsi jonkun joka suostui ostamaan meille olutta, ja niinpä sitten join vieraassa olohuoneessa eräänä kesäisenä iltapäivänä, ja se oli kuin ilon räjähdys, mikään ei ollut enää vaarallista tai huolehtimisen arvoista, minä vain nauroin, ja kaiken tämän, vieraiden huonekalujen, vieraiden tyttöjen, vieraan puutarhan keskellä, ajattelin että tällaista halusin elämäni olevan. Juuri tällaista. Halusin vain nauraa, noudattaa kaikkia päähänpistojani." 
(s. 46-47)


I did it!

Kesän korvalla päätin, että luen kesällä viimein Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan. Kesällähän on tunnetusti aikaa lukea, on loputtomiin venyviä valoisia tunteja, kiireettömiä aamuja ja raukeita viikonloppuja. Toukokuussa tuntuu, että kesä on pitkä, liki päättymätön, mahdollisuuksia täynnä.

As if.

Lepuutin Knasun kohkatun sarjan ensimmäistä osaa yöpöytäni kirjapinossa kesäkuun. Heinäkuun. Elokuun. Vasta syyskuun viimeisinä päivinä päätin, että NYT. Perkele, vaikka väkisin minä luen tämän.

En tiedä, mistä nihkeyteni johtui; miksi tähän tarttuminen oli niin vaikeaa. Moni sellainen tyyppi, jonka makuun luotan, on hurahtanut Taisteluni-sarjaan, joten uskoin kyllä pitäväni siitä. Ehkä Knausgårdin ympärille levinnyt valtava haloo jotenkin tympäisi? Ehkä odotukset nousivat niin korkealle, että aavistin lopulta pettyväni?

Noh. Taisteluni I on hyvä kirja.

Nuori Karl Ove on sympaattinen tapaus - vaikka Knausgård kertoo itsestään, hän kertoo samalla meistä kaikista. Juuri tuollaistahan nuoruus oli! Ensimmäiset kännit (se, miten juomia piilotellaan ojiin ja sammaleiden alle - samaistun!), hapuilevat suudelmat, käsi paidan alla. Ihastuminen, järjetön ihastuminen, elämää suurempi ihastuminen. Halu olla jotain suurta, halu olla muusikko, rokkitähti.

Miten kaikki tuntuu lapsena ja nuorena niin valtavalta, ihan kaikki on latautunutta, täynnä merkityksiä. Ja sitten aikuisena - kaikki väljähtää.

"Kaikki tämä oli edelleen olemassa. Rantakalliot olivat täsmälleen samanlaisia, meri huuhtoi niitä samalla tavalla kuin ennenkin, ja myös vedenalainen maisema oli sama pienine laaksoineen ja lahtineen ja äkkisyvineen ja kuiluineen, meritähtineen ja merisiileineen, rapuineen ja kaloineen. Slazengerin tennismailoja myytiin vieläkin, samoin Tretornin palloja ja Rossignolin suksia, Tyrolian siteitä ja Koflachin monoja. Lapsuudenkotimme olivat kaikki edelleen pystyssä. Ainoa ero lapsen ja aikuisen todellisuuden välillä oli se etteivät ne enää olleet latautuneita. - - Maailma oli sama eikä sittenkään ollut, sen merkitys oli siirtynyt ja siirtyi edelleen, yhä lähemmäs kohti merkityksettömyyttä." (s. 402-403) 

Taisteluni I on kiehtova kirja ehkä erityisesti siksi, että se yhdistää niin häpeilemättä rujoa ja rumaa arkea syvällisyyteen ja paikoin jopa yleviin ajatuksiin. Paikoin Knausgårdin taidepohdinnat vetävät vertoja muutama viikko sitten lukemalleni Teju Colelle. Ja sitten taas ryvemme kirjaimellisesti ulosteessa, ryyppäämme ja jynssäämme epätoivoisesti pinttynyttä likaa kaakelista. Knausgård on pelottavan suora ihan kaikessa ja kaikkia kohtaan. Itsensä muodottomaksi ja lopulta hengiltä juonut isä piirtyi verkkokalvoilleni varmaan iäksi: se miten, hän röhnötti tv-tuolilla, heitteli pulloja lattialle, paskoi housuihinsa. Ja sitten, makasi ruumishuoneella, nenä murskana, verta naamalla.

Ensimmäisessä osassa oikeastaan vasta sivutaan kirjoittamista ja nuoren Karl Oven orastavaa kirjailijan uraa. On kirjoittajakoulu, on esikoinen. On muutama ajatus siitä, mitä kirjoittaminen on, mitä kirjallisuus. Ymmärtääkseni vasta viidennessä osassa kirjoittaminen on kaiken keskiössä. Sitä ennen ruoditaan lisää muun muassa Karl Oven lapsuutta ja nuoruutta, avioliittoa ja isyyttä. Epäilen, että Knasun on pakko ruveta toistamaan itseään jossain vaiheessa. Jaksanko olla kiinnostunut yhdestä Karl Ovesta kuuden kirjan verran? Haluanko edes tietää kaikkea?

Kannattaako jatkaa?

______________________________________
Karl Ove Knausgård: Taisteluni - ensimmäinen kirja
Alk. Min Kamp I (2009)
Suom. Katriina Huttunen
Like 2011
489 s.