5. lokakuuta 2015

Karl Ove Knausgård: Taisteluni - Ensimmäinen kirja



"Joku tunsi jonkun jolla oli kämppä tyhjillään, joku tunsi jonkun joka suostui ostamaan meille olutta, ja niinpä sitten join vieraassa olohuoneessa eräänä kesäisenä iltapäivänä, ja se oli kuin ilon räjähdys, mikään ei ollut enää vaarallista tai huolehtimisen arvoista, minä vain nauroin, ja kaiken tämän, vieraiden huonekalujen, vieraiden tyttöjen, vieraan puutarhan keskellä, ajattelin että tällaista halusin elämäni olevan. Juuri tällaista. Halusin vain nauraa, noudattaa kaikkia päähänpistojani." 
(s. 46-47)


I did it!

Kesän korvalla päätin, että luen kesällä viimein Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan. Kesällähän on tunnetusti aikaa lukea, on loputtomiin venyviä valoisia tunteja, kiireettömiä aamuja ja raukeita viikonloppuja. Toukokuussa tuntuu, että kesä on pitkä, liki päättymätön, mahdollisuuksia täynnä.

As if.

Lepuutin Knasun kohkatun sarjan ensimmäistä osaa yöpöytäni kirjapinossa kesäkuun. Heinäkuun. Elokuun. Vasta syyskuun viimeisinä päivinä päätin, että NYT. Perkele, vaikka väkisin minä luen tämän.

En tiedä, mistä nihkeyteni johtui; miksi tähän tarttuminen oli niin vaikeaa. Moni sellainen tyyppi, jonka makuun luotan, on hurahtanut Taisteluni-sarjaan, joten uskoin kyllä pitäväni siitä. Ehkä Knausgårdin ympärille levinnyt valtava haloo jotenkin tympäisi? Ehkä odotukset nousivat niin korkealle, että aavistin lopulta pettyväni?

Noh. Taisteluni I on hyvä kirja.

Nuori Karl Ove on sympaattinen tapaus - vaikka Knausgård kertoo itsestään, hän kertoo samalla meistä kaikista. Juuri tuollaistahan nuoruus oli! Ensimmäiset kännit (se, miten juomia piilotellaan ojiin ja sammaleiden alle - samaistun!), hapuilevat suudelmat, käsi paidan alla. Ihastuminen, järjetön ihastuminen, elämää suurempi ihastuminen. Halu olla jotain suurta, halu olla muusikko, rokkitähti.

Miten kaikki tuntuu lapsena ja nuorena niin valtavalta, ihan kaikki on latautunutta, täynnä merkityksiä. Ja sitten aikuisena - kaikki väljähtää.

"Kaikki tämä oli edelleen olemassa. Rantakalliot olivat täsmälleen samanlaisia, meri huuhtoi niitä samalla tavalla kuin ennenkin, ja myös vedenalainen maisema oli sama pienine laaksoineen ja lahtineen ja äkkisyvineen ja kuiluineen, meritähtineen ja merisiileineen, rapuineen ja kaloineen. Slazengerin tennismailoja myytiin vieläkin, samoin Tretornin palloja ja Rossignolin suksia, Tyrolian siteitä ja Koflachin monoja. Lapsuudenkotimme olivat kaikki edelleen pystyssä. Ainoa ero lapsen ja aikuisen todellisuuden välillä oli se etteivät ne enää olleet latautuneita. - - Maailma oli sama eikä sittenkään ollut, sen merkitys oli siirtynyt ja siirtyi edelleen, yhä lähemmäs kohti merkityksettömyyttä." (s. 402-403) 

Taisteluni I on kiehtova kirja ehkä erityisesti siksi, että se yhdistää niin häpeilemättä rujoa ja rumaa arkea syvällisyyteen ja paikoin jopa yleviin ajatuksiin. Paikoin Knausgårdin taidepohdinnat vetävät vertoja muutama viikko sitten lukemalleni Teju Colelle. Ja sitten taas ryvemme kirjaimellisesti ulosteessa, ryyppäämme ja jynssäämme epätoivoisesti pinttynyttä likaa kaakelista. Knausgård on pelottavan suora ihan kaikessa ja kaikkia kohtaan. Itsensä muodottomaksi ja lopulta hengiltä juonut isä piirtyi verkkokalvoilleni varmaan iäksi: se miten, hän röhnötti tv-tuolilla, heitteli pulloja lattialle, paskoi housuihinsa. Ja sitten, makasi ruumishuoneella, nenä murskana, verta naamalla.

Ensimmäisessä osassa oikeastaan vasta sivutaan kirjoittamista ja nuoren Karl Oven orastavaa kirjailijan uraa. On kirjoittajakoulu, on esikoinen. On muutama ajatus siitä, mitä kirjoittaminen on, mitä kirjallisuus. Ymmärtääkseni vasta viidennessä osassa kirjoittaminen on kaiken keskiössä. Sitä ennen ruoditaan lisää muun muassa Karl Oven lapsuutta ja nuoruutta, avioliittoa ja isyyttä. Epäilen, että Knasun on pakko ruveta toistamaan itseään jossain vaiheessa. Jaksanko olla kiinnostunut yhdestä Karl Ovesta kuuden kirjan verran? Haluanko edes tietää kaikkea?

Kannattaako jatkaa?

______________________________________
Karl Ove Knausgård: Taisteluni - ensimmäinen kirja
Alk. Min Kamp I (2009)
Suom. Katriina Huttunen
Like 2011
489 s.

4 kommenttia:

  1. Hienoa. Teit sen. :) Lasikin näemmä on siinä puuhassa tyhjentynyt. :) Mahtava kirjoitus, vaikka en halua ostaa ajatusta, että aikuisena kaikki väljähtyisi. Taistelkaamme sitä vastaan, vaikka se tarkoittaakin, että muut pitäisivät vähän hulluina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, tein! Eikä se edes ollut raskasta, kunhan vain aloitti. Lasi tosin tyhjentyi, se pitää paikkansa :) En itsekään haluaisi uskoa, että aikuisena kaikki väljähtyy. Mutta jotenkin tunnistan silti tuon Knasun ajatuksen, että lapsena/nuorena monet asiat vain tunsi "isommin". Tai sitten voi tietenkin olla kyse vain siitä, että aika kultaa muistot :) Kiitos kommentistasi.

      Poista
  2. Minäkin hehkutan, että jes, sinä teit sen! Hyvä, koska nyt minullakin on vähän paineita saada tämä luetuksi vielä tämän vuoden puolella :D Kirja kuulostaa kyllä houkuttelevalta, mutta mietin myös, että mitenkäs sitten seuraavat osat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee, voittajafiilis! Kyllä säkin pystyt :) Luulen, että en itse ainakaan ihan heti lue seuraavia osia, mutta ehkä sitten ensi kesänä :D Tavallaan ymmärrän kirjan/sarjan suosion, mutta ei tämä eka osa silti mun päätä varsinaisesti räjäyttänyt. Katsellaan, katsellaan.

      Poista