14. lokakuuta 2015

Miksi hurmaannuin Lolasta ylösalaisin?


"Ja valittaa kaikesta mutta jäädä silti. Sekin aika yleinen Lattaniemi-tunne." (s. 13)


Luin Monika Fagerholmin viimeisimmän romaanin Lola ylösalaisin tämän vuoden maaliskuussa, melko tarkalleen siis puoli vuotta sitten. Olin kirjasta täysin hullaantunut, kuten tuolloin kirjoittamastani blogauksesta voi päätellä.

Luin Lolan nyt uudelleen, sillä se valikoitui lukupiirimme lokakuun kirjaksi. Kokoonnuimme toissapäivänä, kohtalaisen pienellä porukalla, moni myönsi suoraan että liian vaikeaa ja kummallista oli. Tuli harpottua, jätettyä kesken, puristettua väkisin loppuun asti ihan vain siksi, että saisi selville murhaajan.

Ymmärsin näitä tuntoja. Fagerholmin teksti ei ole helpoimmasta päästä, se ei etene aina kovin loogisesti, se pursuaa ja rönsyää. Aika usein tulee mieleen kysymys: eikö ilman tätäkin olisi pärjätty?

Ja sitten kuitenkin.

Se hurmio.

Vielä toisen lukukerrankin jälkeen olen täysin hullaantunut tähän kirjaan.

Miksi? Tässä syitä epämääräisessä järjestyksessä.

  • Välimerkkien häpeilemätön (yli)viljely. Fagerholm kylvää tekstinsä täyteen puolipisteitä, kaksoispisteitä, ajatusviivoja. Hän haistattaa pitkät kaikille niille opeille, joiden mukaan näitä merkkejä pitäisi käyttää säästellen ja harkiten. Miksi muka? Nehän ovat ihania! Erityisen mielettömästi Fagerholm hyödyntää kaksoispistettä. Se on lupaus, se osoittaa että nyt tulossa on jotain tärkeää, suurta. Se kiinnittää lukijan huomion, vangitsee. Vaikkapa näin: 
"Mutta meri: Sontalahtea kiertävän niemekkeen takana on Kaupunginlahti joka vähitellen lavenee muunnimisiksi ulapoiksi; Sulkalahti, Voilahti, Ranskanlahti ja niin edelleen, sillä sisäsaaristo on kymmenien kilometrien pituinen ja täynnä saaria ja vasta kaikkien ulapoiden jälkeen tulee vastaan se: meri, villi ja avoin, sen luodot ja taivaanrannat." (s. 13)

  • Pikkukaupungin kuvaus. Lola ylösalaisin sijoittuu Lattaniemeen; pieneen kaupunkipahaseen, jossa kaikki tuntevat toisensa, tietävät toistensa salaisuudet, mutta vaikenevat niistä, ovat kuin eivät olisikaan. Lattaniemessä on paljon tuttua, tunnistettavaa. Viehättävää ja ahdistavaa. 
  • Ihmiskuvaus. Fagerholm osaa olla pirullisen hauska ja piikikäs kuvatessaan ihmisiä. Erityisen ironisesti hän kirjoittaa yläluokkaisuudesta (tai pyrkimyksestä yläluokkaiseen käytökseen), hyvä veli -kerhoilusta, machoilusta. Takakansitekstissä todetaan, että kirjan olevan täynnä huumoria - "täynnä" voi olla vähän liioittelua, mutta nimenomaan henkilöhahmoissa huumoria on; pirullista, ivallista, älykästä. Toki minua nauratti myös se, miten vuonna 1994 (johon valtaosa kirjan tapahtumista ajoittuu) "juppikänny" on ollut kova juttu:
"Ja hän vetää esiin uuden puhelimensa, aivan uuden mallin, kaikkein uusimman, ja alkaa esitellä sitä - siinä on herätyskello ja sen voi kustomoida niin että voi ihan itse       valita soittoäänen." (s. 147)  
  • Villiys. Jos jokin kirjan herättämä tunne pitäisi nostaa yli muiden, se olisi ehdottamasti villiys. Pitelemättömyys, rajuus. Loputon vapauden kaipuu ja elämänjano. Lattaniemen nuoret riuhtovat itseään irti, unelmoivat, haluavat lähteä. Elää! Villiys tulee esiin tapahtumien tasolla mutta myös kielessä, erityisesti dialogissa, joka on roisia, kuritonta, kovaäänistä. 
  • Meri. Se pauhaa koko kirjan taustalla, muistuttaa että maailma on valtava. Että pieni Lattaniemi ei tosiaankaan ole kaikki. 
  • Intensiivisyys. Fagerholm kirjoittaa valtaosan tapahtumista preesensissä. Aikamuoto tekee kaikesta hektistä ja kiihkeää: aivan kuin kaikki tapahtuisi juuri nyt, tässä silmieni edessä. Intensiivisyys kehittyy myös lauseiden rakenteissa: siinä tavassa, miten Fagerholm pätkii lauseita osiin, laittaa pisteen silloinkin kun sitä ei oikeastaan pitäisi laittaa. Tällä tavalla: 
"Ja sitten serkukset. Flemming, Henrik. Sukulaisuus ei ole se mikä yhdistää. Vaan juuri synkronointi. Leijuminen. Irrallaan. Miten hän on rakastanut, rakastaakaan sitä." (s. 30)
"Lattaniemi hämärissä. Lahden tuolla puolen. Lattaniemen valoja. Motellin valokyltti. Vihreä. Värähtelee vedessä." (s. 372) 
Ja edelleen: latautunut, tiivis ja jännittynyt tunnelma korostuu, kun Fagerholm jättää välillä lauseista pois subjektin, välillä predikaatin. Säästää näin aikaa ja tilaa, näyttää mitä tapahtuu nyt. Fagerholm ottaa kaiken tehon irti onomatopoeettisista sanoista ja toiston voimasta. Hänellä on lukuisia lauseenparsia, joita hän toistelee läpi kirjan, tekee niistä eräänlaisia mantroja, pelottavia iskulauseita, tällaisia: 
"Minä tiedän että kaikki voi muuttua yhdessä hyväilyssä." 
"Lola ylösalaisin kätkee totuuden." 
"Kun Charlie suuttuu, niin Charlie suuttuu." 
"You are now entering the human heart." 

  • Toisto. Yksittäisten lauseiden lisäksi Fagerholm toistaa myös tapahtumia moneen kertaan, samojen ja eri ihmisten kertomana. Tavallaan ärsyttävää ja turhaa, mutta jossain vaiheessa tajusin, että tällainenkin toisto lisää kummallisella tavalla tarinan intensiivisyyttä, punoo sellaista hurmaavaa omaa pientä kehää kaiken ympärille. Fagerholm on ehkä ainut kirjailija, jonka tekstissä myhäilen tyytyväisesti lausahdukselle "kuten sanottu". 
  • Mielikuvitus, rönsyily. Toisia se ärsyttää, toiset se hurmaa. Fagerholm on ympännyt Lolaan mielettömän määrän ihmisiä, tapahtumia, sivujuonia, outoja yksityiskohtia, päättömästi putoilevia ajatuksia, luukkuja menneisyyteen ja muistoihin. Sama (pää)tarina olisi voitu kertoa paljon vähemmällä, kyllä, ehdottomasti. Mutta minun mielestäni yksi kirjan suurista viehätyksistä onkin juuri Fagerholmin häpeilemätön rönsyily: hänen mielikuvituksensa on luonut toinen toistaan kummallisempia hahmoja, hän on kirjoittanut heidät kaikki tähän samaan pikkukaupunkiin, hän on antanut heille äänen, luonut heille kokonaisen elämän. Tärkeätä ei ole se, kuka on lopulta tappanut ja kenet, vaan se, keitä nämä ihmiset oikein ovat - millaisia heidän keskinäiset suhteensa. 

Kaikki nämä luettelemani asiat (ja varmasti vielä lukuisat muutkin tekijät) vaikuttavat siihen, että Lola ylösalaisin on kirja, jonka tunnelma on ainutlaatuinen. Mystinen, hypnoottinen, vangitseva. 

Lola on oma maailmansa. Oma kielellinen universuminsa. 

Hurmos.

__________________________
Monika Fagerholm: Lola ylösalaisin
Alk. Lola uppochner 2012
Suom. Liisa Ryömä
Teos 2012
497 s.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti