27. lokakuuta 2015

Tua Harno: Oranssi maa



"Pelkäsin, että esikoiskirjastani tykänneet lukijat eivät pitäisikään yhtään Oranssista maasta."

Näin Tua Harno kertoi Otavan bloggaajatilaisuudessa perjantaina 23.10. Kirjamessuilla. Harnon toinen romaani Oranssi maa on kieltämättä varsin erilainen kuin hänen esikoisensa Ne jotka jäävät, josta bloggasin reilu viikko sitten - ja josta tykkäsinkin aika kovasti.

Harnon pelko on ymmärrettävä, mutta silti melkoisen turha.

Teematasolla esikoisessa ja toisessa kirjassa on paljonkin samaa. Oranssi maakin ponnistaa perhesuhteista ja niiden mahdottomuudesta. On henkilöitä, jotka haluavat aina lähteä - ulkomaille, pois kotoa, irti parisuhteesta, irti vastuusta. On henkilöitä, jotka etsivät itseään niin, että välillä mennään ihan konkreettisestikin vereslihalle. On selittämätön kaipuu - vapauden kaipuu, maailman kaipuu, uusien paikkojen ja haasteiden kaipuu.

Ja toisaalta: kaipuu johonkin turvalliseen ja pysyvään.

Selvimmät erot esikoiseen näkyvät kielessä ja itse tarinassa. Ne jotka jäävät oli kerronnaltaan vielä melko kilttiä, herttaista ja hävelistä. Harno kirjoitti kauniita lauseita, runollisia ajatuksia. Kirja oli tunteikas ja surullinenkin, mutta hempeällä tavalla.

Oranssi maa on - en tiedä voiko näin sanoa, mutta sanon silti - aikuisempi. Vahvempi, rajumpi, ronskimpi. Ehkä myös älykkäämpi?

Harno on tehnyt vankkaa taustatyötä; hän asui Länsi-Australiassa Kalgoorlie-nimisessä kaivoskaupungissa, jonne romaani osittain sijoittuu. Mukana on perusteltua kritiikkiä niin kaivosteollisuutta kuin prostituutiota kohtaan. Naisen asema täysin kaivoksen ympärille rakennetussa kaupungissa on kuvattu viiltävästi;  niin että lukijaa pistää vihaksi ja ällöttää, pelottaakin.

Pelosta vielä. Sen enempää kirjan juonta paljastamatta mainitsen, että Oranssi maa kääntyy jossain vaiheessa lähes psykologiseksi trilleriksi. Kynsinauhat repeilevät, hampaat kalisevat. Yllätyskäänne toimii mielestäni hyvin, vaikka hieman nieleksinkin, kun ymmärsin, että näin tässä todella tapahtuu.

Harno yllätti minut. Eikö se ole merkki onnistuneesta toisesta kirjasta?

Yksi asia minua kuitenkin vaivasi läpi kirjan: päähenkilön nimi, Sanna. En osaa selittää tai perustella tätä, mutta nimi ei meinannut jäädä millään mieleeni. Mietin useammankin kerran, että kukas tämä Sanna nyt oikein on, vaikka olin lukenut hänen tarinaansa jo pitkälti. Sanna ei vaan vaikuttanut yhtään Sannalta!

Yhtä kaikki: jään innolla odottamaan Harnon kolmatta kirjaa. Hän on ehdottomasti kirjailija, jonka taivalta haluan seurata.

___________________________
Tua Harno: Oranssi maa
Otava 2015
336 s.


2 kommenttia:

  1. Maisku, minulle tämä ei ollt huono, mutta kun Ne jotka jäävät oli ilmestymisvuonnaan paras kotimainen ennen kuin Pelo julkaisi huiman Jokapäiväinen elämämme. En vain voi sille mitän, että vahva esikoinen on päässäni, sielussani...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän, Leena! Ne jotka jäävät oli vahva ja kaunis esikoinen, ei lainkaan ihme että olet siihen hullaantunut. Ja Pelo tosiaan - huimaa, huimaa!

      Poista