29. marraskuuta 2015

Dinaw Mengestu: How to Read the Air


Of the tens of thousands of ways two people can turn against each other, my mother and father were faithful to a handful of words to provide that final spark, chief among them being "you didn`t". As in "You didn`t turn down the heat before you went to bed last night." Or in later years, "You didn`t pay the rent last month," and "You didn`t find a job, a career, a life, a home we can live in, a school to send our son to." There was always a "you" who had failed to do something and another "you" who never failed to see that. (s. 70)


Olen yrittänyt reilun viikon ajan kirjoittaa Dinaw Mengestun toisesta romaanista How to Read the Air. En ole osannut, en ole tiennyt, mitä siitä haluaisin sanoa. Muistan täydellisen, tarkan katseen. Täyteläiset virkkeet, ehkä kauneimman koskaan lukemani ensimmäisen luvun. Muistan New Yorkin kadut, kertojan joka kuljettaa tarinaa lämmöllä mutta epäluotettavasti, arvaillen ja arvuutellen. 

Muistan intensiiviä hetkiä, kohtauksia, tällaisia:


miten nainen painautuu vasten sänkyä, huokaisee vielä kerran syvään, laskee sekunteja. Ottaa vastaan nyrkiniskun, kääntää äkäisesti ratista, yhden pienen hetken tuntee olevansa vapaa, hymyilee, koskee hellästi vatsaansa.

miten yhteiseen asuntoon alkaa muodostua näkymättömiä rajoja: sinun paikkoja, minun paikkoja. Sinä teet töitä keittiön pöydän ääressä, minä valtaan makuuhuoneen. Kuljemme seiniä pitkin, valvomme myöhään, emme enää puhu.

miten silloin ennen puhuimme. Kävelimme läpi New Yorkin, etsimme täydellistä penkkiä - sellaista jota voisimme kutsua meidän penkiksi. Halusimme löytää myös oman kahvilamme, haaveilimme omasta kodista. Laskimme rahojamme - tai siis sinä laskit. Ja hiljalleen aloit ymmärtää, että minun kanssani et saisi mitään.

miten mies rakastaa Amerikkaa, haluaa rakastaa. Opiskelee maan historiaa, kuljettaa karheaa sormeaan riviltä riville, haluaa oppia jokaisen nähtävyyden ja tarinat niiden takana. Haluaa unohtaa mistä on; oman kielensä, ihonvärinsä, vaimonsa jonka on hätäisesti nainut kotimaassaan Etiopiassa ennen pakomatkaa.

miten poika pysäyttää auton tienreunaan, kuvittelee äitinsä puristamassa turvavyötä, poski sinertävänä, hän itse vatsakummun alla. Yrittää ymmärtää isäänsä, joka tutisee vihasta, kateudesta ja noloudesta. Siitä, että vaimo on tietänyt paremmin - vaimo, joka on aivan liian kaunis hänelle.

miten työpäivät alkavat venyä, nainen tulee kotiin puoliltaöin, joskus vasta aamulla. Tuoksuu kapakalle, jollekin toiselle. Mies tuijottaa kattoon, yrittää lukea, saa unta vain vaivoin. Tietää missä nainen on ja kenen kanssa, mutta ei myönnä sitä kenellekään.

miten mies - hänen nimensä on Jonas - alkaa kertoa oppilailleen tarinaa isästään. Isästään, joka kulki Etiopiasta Sudaniin, taittoi itsensä pieneen laatikkoon, kulki huterassa veneessä Eurooppaan, paikkaan, jota kaikki kutsuivat paratiisiksi.

miten kaikki vain hajoaa käsiin: työ, perhe, avioliitto. Jätetään sanomatta tärkeimmät asiat, sanotaan vain turhat, syytökset, loukkaukset, valheet. Ja kuitenkin: vaikka jäädään yksin, ollaan aina yhdessä.


________________________________
Dinaw Mengestu: How to Read the Air
Jonathan Cape 2010
325 s.

20. marraskuuta 2015

Epos e-lukupiiri on pyörähtänyt käyntiin!



Oletko jo törmännyt Epos e-lukupiiriin? 

Kyseessä on HelMet-kirjastojen ja Elisa Kirjan yhteinen sosiaalisen lukemisen hanke, jonka tarkoituksena on paitsi tehdä tutuksi e-kirjoja, myös houkutella ihmisiä keskustelemaan entistä enemmän lukukokemuksistaan. Lisää voit lukea täältä.

Minulla on kunnia toimia e-lukupiirin vetäjänä tänä syksynä ja tulevana keväänä. Lukupiiri lukee viisi kirjaa, tapaa viisi kertaa eri HelMet-kirjastoissa ja keskustelee kirjojen herättämistä ajatuksista myös Facebook-ryhmässä. Ryhmä on kaikille avoin, tervetuloa mukaan turisemaan!

Tapasimme e-lukupiiriläisten kanssa eilen torstaina 19.11.2015 hurmaavassa Rikhardinkadun kirjastossa ja juttelimme Pauliina Vanhatalon tänä syksynä ilmestyneestä romaanista Pitkä valotusaika

Kirjoitin kirjasta blogiini jo syyskuussa ja uumoilin silloin, että Vanhatalosta voisi tulla jopa yksi uusista lempikirjailijoistani. 

Sama levollisuus, varmuus ja konstailemattomuus, joka teki minuun vaikutuksen syyskuussa, tuntui ihastuttaneen myös lukupiiriläisiä. Kirjan loppu ja päähenkilön tossumaisuus herättivät puolestaan hyvinkin ärhäkkäistä mielipiteitä.

Lukupiirikirjana Pitkä valotusaika toimi mainiosti, sillä Vanhatalo on jättänyt kerrontaan runsaasti aukkoja, jotka lukijan on itse täytettävä. Kaikkea ei avata, monista asioista vaietaan. Lukupiirissä täyttelimme noita aukkokohtia yhdessä. Puolitoista tuntia vierähti huomaamatta.

Illan päätteeksi latasimme laitteillemme uuden lukupiirikirjan: Finlandia-ehdokkaaksikin yltäneen Markku Pääskysen Sielut. Seuraavan kerran tapaamme Etelä-Haagan kirjastossa torstaina 17.12. klo 18. Sitä ennen teemme Sieluille ruumiinavausta FB:ssa.


Ps. Pauliina Vanhatalo vieraili kuluneella viikolla Epos e-lukupiirin FB-ryhmässä ja vastaili lukupiiriläisten esittämiin kysymyksiin. Kannattaa käydä lukemassa!

___________________________
Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika
Tammi 2015
223 s.

14. marraskuuta 2015

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

Flunssa.

Mikä ihana syy pötkähtää töiden jälkeen suoraan sohvalle, aloittaa uusi kirja ja lukea siihen saakka, kunnes tulee yö, uni. Kunnes kirjan viimeinen sivu kääntyy.

Perjantai-ilta kului näin. Seuranani oli Pauliina Vanhatalon romaani Korvaamaton.

Kirjan minäkertoja tiputtelee lukijalle hiljalleen tiedonmurusia itsestään. Saamme tietää, että hänen nimensä on Aamu ja että hän on ammatiltaan varatuomari. Hän on juuri aloittanut uudessa määräaikaisessa työssä. Hän on paennut jotain. Tämä kaupunki ei ole hänen omansa - hänellä on koti jossain muualla. Koti, työpaikka, mies, mitä muuta?

Jotain on tapahtunut, jotain peruuttamatonta. Jotain pahaa. Surua.

***

Syyskuussa ihastuin kovasti Vanhatalon uusimpaan romaaniin Pitkä valotusaika, ja se toimi pontimena myös Korvaamattoman lukemiseen.

Joitain yhtymäkohtia näistä kahdesta kirjasta voi löytää: kieli on kummassakin äärimmäisen sujuvaa, tarkkaa ja harkittua, juonen sijaan keskiössä ovat ihmisten mielenmaisemat; unelmat, pelot, riittämättömyys, yksinäisyys. Molemmissa kirjoissa työllä on iso rooli: se on intohimo, ystävä, pakopaikka, turva - mutta samalla myös asia, joka aiheuttaa stressiä, huolta, epävarmuutta, epäilyksiä.

Minulle Korvaamattomassa kiinnostavinta oli juuri työelämän kuvaus ja oikeudelliset pohdinnat. Aamu on itse kokenut valtavan menetyksen, mutta työssään hän jakelee tuomioita toisten ihmisten kärsimyksistä. Hän länttää hintalapun erilaisille fyysisille ja henkisille kärsimyksille. Mikä on sopiva korvaus kroonisesta kivusta, katkenneesta sormesta, tapetusta lemmikistä, siepatuista lapsista, raiskauksesta?

 - Miten määritellään hinta jollekin mikä on aineetonta? Punnitaan ihmissielun kipu, jos sallitte minun käyttää niin vanhanaikaista ilmaisua. Mistä tuomarin oletetaan tietävän, minkä verran kukin kärsii? (s.167)

Aamu muistelee vanhaa ukkotuomari Kvistiä, joka oli sitä mieltä, että vain omaisuuteen kohdistuvia vahinkoja pystyttiin hyvittämään. Jäin raivokkaana miettimään Kvistin näkemystä raiskauksen uhrille myönnettävistä korvauksista: Kvistin mielestä raiskaus alentaa naisen naima-arvoa ja siksi sitä on perusteltua hyvittää rahallisesti. Vieläköhän joku ajattelee tuomioistuimessa näin?

Oikeustalon ja vieraan kaupungin ulkopuolelle kätkeytyy uusperheen arki. Vanhatalo kuvaa riittämättömyyden ja ulkopuolisuuden tunteita taidolla. Hän osoittaa, ettei hyväksynnän ja huomion hakeminen lopu täysi-ikäisyyteen: aikuinen voi hyvinkin kokea vihaa ja mustasukkaisuutta pientä lasta kohtaan, joka varastaa toisen aikuisen ajan, kömpii parivuoteen keskelle, potkii äitipuolen kauemmas, käpertyy isään kiinni.

Sellaisessa tilanteessa mieleen voi tulla: mitä jos meillä olisi myös yhteinen lapsi?


__________________________
Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton
Tammi 2012
203 s.

9. marraskuuta 2015

Barcelona ja Meri




Karkasin pidennetylle viikonloppureissulle Barcelonaan ja siellä minua odotti aurinko. Ei enää polttava, mutta lämmin, lempeä. Käsivarsiini jäi muistoksi hento puna.

Terassit, jotka levittäytyvät huolettomina kaduille ja täyttyvät auringon laskiessa. Puheensorina, joka soljuu ulos kapakoista ja pienistä ravintoloista, jotka ovat heti siinä - ilman eteistä tai tuulikaappia. Koirat, jotka juoksevat vapaina, kirmaavat puistossa toistensa perässä, isot ja pienet, onnellisina. Yleisin rotu lienee yorkshirenterrieri, pikkuruinen ja omanarvontunteva. Moottoripyörät ja skootterit, jotka valtaavat jokaisen kadunkulman, taistelevat tilasta katumyyjien kanssa - jokaisella viltillä on kopioita merkkilaukuista ja -kengistä, koruja, rihkamaa, jalkapallopaitoja. Hetken aikaa en tiedä mihin katsoa.  
Merenranta, jossa tuoksuvat crepesit; huumaava sokeri ja rasva. Rantakatu, jonka äärellä persoonattomat ravintolat houkuttelevat turisteja mitäänsanomattomille aterioilleen. Kuulen ruotsia, saksaa, venäjää. Pienillä hämyisillä kujilla piileskelee aito kaupunki, aidot maut, yllätykset: mitä kaikkea kapea graffitin peitossa oleva ovi hieman likaisella, epämääräisellä kadulla voikaan kätkeä sisäänsä! Gaudin suunnittelemia käytäviä, kellareita, torneja ja koristeellisia kattoja. Tunnelmallisia kattoterasseja, joissa valo ja lämpö nousevat nuotiosta, shampanja tuodaan pöytään ja uima-allas on taivaassa kiinni. 
Väkevä sumu, joka levittäytyy Montjüicin ylle, peittää huntuun olympiapatsaan ja linnan jykevät muurit. Istun hotellin katolla - aurinko tulee liki, kääntyy hiljalleen nurin, musiikki lämmittää vielä silloinkin, kun varjo lepää jo koko katon yllä. Jossain kaukana menee ambulanssi, jonka hälytysääni on kuin jäätelöautossa.



"Veden taju on jotakin syvän omakohtaista, yksilöllistä. 
Kirjoittamista, minä ajattelen. Kuin kirjoittamista.
Uida luoda kirjoittaa uida. Ne liittyvät yhteen.
Ja yksinäisyys. Minä rakastan uimista. Ja yksin olemista." (s. 123)


Matkalukemisena minulla oli Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin pieni, kaunis kirja Meri - neljä lyyristä esseetä. Luin kirjaa lentokoneessa ja hotellin katolla. Auringossa, gin tonicin kera. 

Harpoin, sukelsin, viivyttelin, loikin. En tehnyt ainuttakaan muistiinpanoa, vaikka olisin voinut. Olisin voinut alleviivata monta virkettä, tarina-aihiota. Lomalla päätin kuitenkin vain kellua huolettomasti - kellua Meressä. 

Lyyrinen essee on muotona kiinnostava ja terminä oikeastaan melkoisen harhaanjohtava. Vaikka lähes kaikki, mihin Fagerholm koskee, muuttuu tietyllä tavalla lyyriseksi (se kieli! se kieli!), Meri ei kuitenkaan ole runoutta. Kuten kirjassa todetaan, lyyrinen essee on selvästi vähemmän runollinen formaatti kuin miltä nimi kuulostaa: kyse on fragmenteilla dramaturgisesti askartelusta ja rakentelusta (s. 147). 

Meressä kokonaisuus muodostuu lukemattomista erilaisista paloista: on haastatteluja, on omia muistoja, on pieniä tarinoita, on viittauksia kirjoihin ja elokuviin, on karttoja ja lehtitekstejä, on ajatuksia ja unelmia, on tuuli iholla ja hiuksissa. 

Kaikkea tätä - näitä fragmentteja tai sirpaleita - yhdistää jollain tavalla meri. Se valtava, kutsuva ja vaarallinen. Esseet on nimetty näin: Katastrofi, Veden alla, Labyrintti ja Yksinäisyys. Nimet kertovat paljon siitä, miten ihminen meren kokee, miten ihminen meren kanssa elää (ja kuolee). 

Kirja jättää lohdullisen ja haikean olon. Yksityiskohdat alkavat jo unohtua. On vain valtava halu nostaa purjeet ja lähteä. Sukeltaa pinnan alle, vetää pitkiä vetoja. Ja sitten palata kotiin, koska usein siellä jossain kaukana mieleen tulee kysymys: mitä ihmettä oikein teen täällä? 

Samalla tavalla kysyi Jonathan Franzen lähdettyään yksin Masafueran vaikeakulkuiselle saarelle ystävänsä David Foster Wallacen itsemurhan jälkeen. Meressä on hieno pätkä Franzenista, hänen ajatuksistaan koskien romaania, yksinäisyyttä, ystävyyttä, kirjoittamista. Teksti pohjautuu Franzenin esseeseen "Farther Away - Robinson Crusoe, David Foster Wallace and the island of solitude" (ilm. New Yorker 4/2011)



La Central -kirjakaupassa. Monet Suomessa isosti esillä olleet kirjat löytyivät paraatipaikalta myös Barcelonassa.


Bloggaaja Montjüicin rinteillä. Mielessä jo paluu, tai jääminen.

________________________________________
Monika Fargerholm & Martin Johnson: Meri - neljä lyyristä esseetä
Suom. Asko Sahlberg
Teos 2012 
170 s. 

3. marraskuuta 2015

Lisa Genova: Edelleen Alice


"Hän ajatteli kirjoja jotka oli aina halunnut lukea, niitä jotka koristivat hänen makuuhuoneensa ylähyllyä, niitä joille hän oli arvellut olevan aikaa tuonnempana. Moby Dick eli valkoinen valas. Hänellä oli vielä kokeita tekemättä, tutkielmia kirjoittamatta ja luentoja pitämättä ja kuuntelematta. Kaikki mitä hän teki ja rakasti, kaikki mitä hän oli, vaati kieltä." (s. 75)

Marraskuun lukupiirikirjamme on  Lisa Genovan esikoisromaani Edelleen Alice (2007, suom. 2010).

Genova on yhdysvaltalainen neurotieteiden tohtori, joka julkaisi ensimmäisen kaunokirjallisen teoksensa omakustanteena. Alzheimerin tautia koskettavasti ja asiantuntevasti käsittelevästä Edelleen Alicesta tuli kuitenkin valtava hitti, ja Simon & Schuster -kustantamo kaappasi Genovan siipiensä suojiin. 

Sittemmin Genovalta on ilmestynyt kolme muuta romaania: Left Neglected (suom. Puolinainen), Love Anthony ja Inside the O`Briens. Edelleen Alice on filmattu myös elokuvaksi, jonka päätähtenä nähdään ihana Julianne Moore. 

Aikamoista!

Mutta luettuani Edelleen Alicen voin todeta myös, ettei mitenkään yllättävää. Kirja on hyvä. Äärimmäisen koskettava (aika harvoin nielen lukiessani itkua, mutta tämän kanssa täytyi tosissaan nikotella), mutta ei silti surulla mässäilevä. 

Koskettavuus syntyy aitoudesta; siitä miten uskottavasti Genova kuvaa varhaisen alzheimerin puhkeamista ja etenemistä. 

Genova näyttää, ei vain kerro. Hän näyttää, miten Alice unohtaa aivan tavallisen sanan kesken luennon. Miten Alice eksyy omilla kotikulmillaan. Miten Alice työntää kommunikaattorinsa pakastimeen ja toistaa monta kertaa samaa kysymystä illallisilla. Miten Alice unohtaa ihmisten nimet; miten Alice unohtaa omat lapsensa, oman aviomiehensä. Miten ihmiset katsovat Alicea: säälien, pahoillaan, kauhuissaan, vaivautuneina. Miten kaikki vain haluaisivat kieltää koko taudin olemassaolon.

"Miten hän voisi kertoa Johnille että hänellä oli alzheimerintauti? John rakasti hänen älyään." (s.80)

Diagnoosin jälkeen 50-vuotiaan Alicen koko identiteetti alkaa murentua. Hän on rakentanut elämänsä ja uransa - kaiken sen, mitä hän on - älyn ja kielen varaan. Alice on kognitiivisen psykologian professori, menestynyt luennoitsija, lukemattomien julkaisujen kirjoittaja, arvostettu tutkija. Mitä jää jäljelle, jos häneltä viedään kyky käyttää kieltä? Kyky lukea ja ymmärtäää pitkiä tekstejä? Kyky ajatella abstraktisti ja rakentaa ajatuskuvioita aiemmin oppimansa päälle?

Voisi ajatella, ettei juuri mitään. 

Ja niin Alice itsekin ajattelee. Hän päättää tappaa itsensä heti, kun ei muista vastauksia tällaisiin kysymyksiin: Mikä kuukausi nyt on? Missä sinä asut? Missä työpaikkasi on? Miten monta lasta sinulla on?

Kuukaudet vierivät. Vastaukset sumenevat. 

Ja silti edelleen Alice on Alice.

_____________________________
Lisa Genova: Edelleen Alice
Alk. Still Alice (2007, 2009)
Suom. Leena Tamminen
WSOY 2010
284 s.

2. marraskuuta 2015

Haasteita marraskuuhun




Lukuhaaste 2015 on pyörähtänyt käyntiin! Tarkoituksena on lukea marraskuussa päivittäin vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta tai kertovaa tietokirjallisuutta. Itse en aio sivuja sen kummemmin laskeskella, mutta ilman fuksailujakin uskon selättäväni tämän haasteen höyhenen kevyesti: 30 sivua ei tunnu missään!

Ehkä haastesivumäärää olisi voinut vähän kasvattaa viime vuodesta?


Image courtesy of National Novel Writing Month.

Paljon enemmän haastetta marraskuuhun tarjoilee sen sijaan National Novel Writing Month, jonka ideana on kannustaa ihmisiä kirjoittamaan 50 000 sanaa sisältävä romaani (tai ensimmäinen versio romaanista) yhden kuukauden aikana. Tämä tarkoittaa siis hieman yli 1 600 sanaa päivässä!

Olen tainnut luovuttaa jo nyt, vain kahden päivän jälkeen. Minä, joka hion ja puunaan jokaista lausetta, jokaista sanaakin, en vain kykene tuollaiseen vauhtiin. Joskus olisi tietenkin ihana lyödä lekkeriksi, antaa sanojen vain tulla sellaisina kuin tulevat, pursottaa tekstiä ruudulle miettimättä mitään. Mutta ei. Ei se ole minä. Minä olen puunaaja. Kirjoitan sata sanaa päivässä ja olen tyytyväinen.

Yhteisönä NaNoWriMo vaikuttaa kuitenkin hurmaavalta - paikka täynnä hivenen yllytyshulluja ihmisiä, jotka elävät kirjoittamisesta. Luulen, että notkun mestoilla, luen tsemppipuheita, hurmioidun toisten tuhansista sanoista.

Pimeä, masentava marraskuu - älä edes yritä. Minulla on kirjat ja kynä.

Ja matka Barcelonaan.


1. marraskuuta 2015

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

"Miten kaunis kasvitieteellinen puutarha oli lumeen hautautuneena, miten kaunis hänen tutkimuksensa oli, hän oli hyvä, mahdollisesti nero, matemaattinen ilo on varma ilo, Erika ajatteli. (s. 141)



Paino. Runsaus. Pakko. Täysi. Loputon. Rajaton. Rajaamaton. Pursuava. Hajotus. 

Iida Rauman toinen romaani Seksistä ja matematiikasta tuo mieleen muun muassa tällaisia sanoja. Kirjaa lukiessani olen kirjoittanut kaksi aanelosta täyteen. Olen kirjannut ylös teemoja, yrittänyt painaa mieleeni mistä kaikesta tässä kirjassa on kyse. 

Paljosta, hyvin paljosta. 

Yhden lukukerran jälkeen olen sitä mieltä, että liiankin paljosta. 

Tyypillisesti esikoisromaaniin saatetaan tunkea kaikki siihen asti eletyn elämän tärkeät jutut; kaikki mitä on koettu, tunnettu, nähty, luettu. Rauman esikoinen Katoamisten kirja (2011) oli kuitenkin selvästi jämäkämpi ja rajatumpi kuin tämä uutukainen. Seksistä ja matematiikasta on liki 500-sivuinen romaani, joka nimensä mukaisesti kertoo seksistä ja matematiikasta (ts. ruumiista ja järjestä), mutta myös kymmenistä muista asioista - usein valtavista.

Eläinten kaltoinkohtelu, ihmisen itsekkyys, kulutushysteria, jatkuva talouskasvun tavoittelu, maailmantuska, epätoivoinen rakkaus, ilmastonmuutos, kummitukset, koirat, unihalvaukset, erityisherkkyys, erityislahjakkuus, asperger (?), traumat, pelko, ruumiinkuva, ulkonäköpaineet, sisaruus, kehitysvammaisuus, häpeä, yksinäisyys.

Muun muassa tällaisia asioita Rauma kirjassaan pohtii. Asioita, joista valtaosa olisi kantanut kirjan teemana aivan yksinäänkin. 

Kaiken tämän massan alle jää hämmentynyt lukija, joka yrittää epätoivoisesti kaivaa esiin kirjan ydintä. Mistä tässä kirjassa on kyse? Mistä se kertoo? 

Mitä pidempään asiaa pohdin, sitä varmempi olen, että Seksistä ja matematiikasta kertoo nimenomaan hämmennyksestä. Siitä, miten valtavasti maapallolla tapahtuu juuri nyt. Siitä, miten pirstaloitunutta elämämme on. Siitä, miten yksinäinen, epävarma ja pelokas ihminen on äyräiden yli tulvivan uutisvirran keskellä. Siitä, miten itsenäisiä me yritämme olla, mutta tarvitsemme silti toisiamme. Siitä, miten älykkäitä me kuvittelemme olevamme, mutta teemme silti koko ajan pahaa tälle planeetalle, muille elollisille.

Seksistä ja matematiikasta on iso kirja. Valtava purskaus maailman nykytilasta. Tuskainen huuto: Katsokaa! Herätkää! Lopettakaa nämä virheet! 

Silti minä herpaannuin. Väsyin. 

Loppua kohden se pieni, juuri ja juuri havaittavissa ollut punainen lanka katkeaa, tulee turhia juonen käänteitä, uusia henkilöitä, turhauttavaa luennoimista. Kirjan alkupuolella keskiössä on Erika - lahjakas kolmikymppinen matemaatikko, jonka elämään sujahdin vimmaisesti ja jonka elämästä halusin tietää lisää. Kiintopiste ei kuitenkaan pysy Erikassa, se hajaantuu, poukkoilee, ryömii takaisin, ontuu.

Olen hämmentynyt. Vaikuttunut. Löydän tästä paljon samoja teemoja ja ajatuskulkuja kuin Elina Hirvosen romaanista Kun aika loppuu tai Jussi Valtosen Finlandia-voittajasta He eivät tiedä mitä tekevät. Niistä tykkäsin varauksettomammin kuin tästä. Se ei silti tarkoita, että Rauman kirja olisi huonompi. Luulen, että se on vielä valtavampi. Möykky, jota täytyy sulatella pitkään.

________________________________
Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Gummerus 2015
474 s.