14. marraskuuta 2015

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

Flunssa.

Mikä ihana syy pötkähtää töiden jälkeen suoraan sohvalle, aloittaa uusi kirja ja lukea siihen saakka, kunnes tulee yö, uni. Kunnes kirjan viimeinen sivu kääntyy.

Perjantai-ilta kului näin. Seuranani oli Pauliina Vanhatalon romaani Korvaamaton.

Kirjan minäkertoja tiputtelee lukijalle hiljalleen tiedonmurusia itsestään. Saamme tietää, että hänen nimensä on Aamu ja että hän on ammatiltaan varatuomari. Hän on juuri aloittanut uudessa määräaikaisessa työssä. Hän on paennut jotain. Tämä kaupunki ei ole hänen omansa - hänellä on koti jossain muualla. Koti, työpaikka, mies, mitä muuta?

Jotain on tapahtunut, jotain peruuttamatonta. Jotain pahaa. Surua.

***

Syyskuussa ihastuin kovasti Vanhatalon uusimpaan romaaniin Pitkä valotusaika, ja se toimi pontimena myös Korvaamattoman lukemiseen.

Joitain yhtymäkohtia näistä kahdesta kirjasta voi löytää: kieli on kummassakin äärimmäisen sujuvaa, tarkkaa ja harkittua, juonen sijaan keskiössä ovat ihmisten mielenmaisemat; unelmat, pelot, riittämättömyys, yksinäisyys. Molemmissa kirjoissa työllä on iso rooli: se on intohimo, ystävä, pakopaikka, turva - mutta samalla myös asia, joka aiheuttaa stressiä, huolta, epävarmuutta, epäilyksiä.

Minulle Korvaamattomassa kiinnostavinta oli juuri työelämän kuvaus ja oikeudelliset pohdinnat. Aamu on itse kokenut valtavan menetyksen, mutta työssään hän jakelee tuomioita toisten ihmisten kärsimyksistä. Hän länttää hintalapun erilaisille fyysisille ja henkisille kärsimyksille. Mikä on sopiva korvaus kroonisesta kivusta, katkenneesta sormesta, tapetusta lemmikistä, siepatuista lapsista, raiskauksesta?

 - Miten määritellään hinta jollekin mikä on aineetonta? Punnitaan ihmissielun kipu, jos sallitte minun käyttää niin vanhanaikaista ilmaisua. Mistä tuomarin oletetaan tietävän, minkä verran kukin kärsii? (s.167)

Aamu muistelee vanhaa ukkotuomari Kvistiä, joka oli sitä mieltä, että vain omaisuuteen kohdistuvia vahinkoja pystyttiin hyvittämään. Jäin raivokkaana miettimään Kvistin näkemystä raiskauksen uhrille myönnettävistä korvauksista: Kvistin mielestä raiskaus alentaa naisen naima-arvoa ja siksi sitä on perusteltua hyvittää rahallisesti. Vieläköhän joku ajattelee tuomioistuimessa näin?

Oikeustalon ja vieraan kaupungin ulkopuolelle kätkeytyy uusperheen arki. Vanhatalo kuvaa riittämättömyyden ja ulkopuolisuuden tunteita taidolla. Hän osoittaa, ettei hyväksynnän ja huomion hakeminen lopu täysi-ikäisyyteen: aikuinen voi hyvinkin kokea vihaa ja mustasukkaisuutta pientä lasta kohtaan, joka varastaa toisen aikuisen ajan, kömpii parivuoteen keskelle, potkii äitipuolen kauemmas, käpertyy isään kiinni.

Sellaisessa tilanteessa mieleen voi tulla: mitä jos meillä olisi myös yhteinen lapsi?


__________________________
Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton
Tammi 2012
203 s.

4 kommenttia:

  1. Minun niin piti lukea Pitkä valotusaika, mutta jahkaannuin muualle. Tämäkin kuulostaa lupaavalta ja tuo loppu on niin totta: Eräs ystäväni kipuilee juuri tuossa tilassa. Yrittää kyllä myös äitipuolena parhaansa, kaikkensa.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin suositella kyllä molempia lämpimästi. Itselleni Pitkä valotusaika nousi ehkä läheisemmäksi, koska siinä oli minulle enemmän samaistumispintaa. Kiitos kommentistasi, Leena <3

      Poista
  2. Tosiaankin, kiinnostavalta kuulostaa myös tämä Vanhatalon romaani. Tuo mukaan ottamasi lainaus on kylmäävä. Miten tosiaankaan rahalla voi korvata jotakin, minkä arvoa ei rahassa voi mitata. Kiitos Maisku, laitan tämän teoksen mieleeni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, tässä kirjassa pohdittiin todella paljon kärsimyksen mittaamista - tai siis sitä, että eihän sitä voi mitata, mutta silti oikeudessa niin tehdään. Katkenneesta sormesta muutama tonni, kuolleesta lapsesta ehkä viisinumeroinen summa. Jäätävää. Uskon, että pitäisit tästä. Raskaista aiheista huolimatta tämä on nopealukuinen; itsekin luin tosiaan yhdessä illassa. Kiitos kommentistasi!

      Poista