13. joulukuuta 2015

Günter Grass: Peltirumpu


"Matzerath avasi oven, ja minä näin portaissa rouva Katerin - - Sinipunaisin, voimakkain käsivarsin hän kantoi oikealla olallaan ruskehtavaa mattokääröä. Hänen kainaloissaan liekehtivät vaaleat, hiestä sotkuiset ja suolaiset karvat. Mattokäärö taipui edestä ja takaa. Yhtä hyvin hänellä olisi voinut olla olallaan juopunut mies; mutta hänen miehensä ei ollut enää elossa. Kun hän mustankiiltävässä taftihameessaan ja läskeissään käveli ohitsemme, haistoin hänen hajunsa: salmiakkia, kurkkua, karbidia - hänellä taisi olla ne päivät menossa." (s.174)


Uuulalaa, olen juuri saanut luettua Günter Grassin (1927-2015) järkälemäisen Peltirummun - tuon ns. Danzig-trilogian aloitusosan, joka lannisti minut vielä kymmenisen vuotta sitten jo ensisivuillaan. Silloin isoäidin neljät härskiltä voilta tuoksuvat hameet ja jatkuva rummunpärinä olivat minulle vielä liikaa, mutta nyt selätin tämän rönsyilevän ja absurdin veijariromaanin (kyllä, sellaisena sen luin) kahdessa viikossa. Päättäväisesti, tarkkaa lukusuunnitelmaa noudattaen. 

Valmista ei tullut päivääkään liian aikaisin, sillä Peltirumpu on lukupiirimme käsittelyssä huomenna.

Olen jokseenkin mielissäni tästä lukukokemuksesta. Ei sillä, että aina olisi ollut kovin helppoa. Ei sillä, etteikö välillä olisi tehnyt mieli vähän loikkia. Tarinan kannalta koko Kolmas kirja (eli sivut 507-698) tuntui turhalta, ylimääräiseltä. Monta kertaa nukahdin Peltirumpu naaman päällä tai alla. 

Ja sitten kuitenkin. Nauroin ääneen Oskarin tunkiessa rumpukapuloita Jeesus-patsaan kouriin samalla kun hänen äitinsä ripittäytyi aviorikoksesta - jota jatkoi taas hyvillä mielin seuraavaan sunnuntaihin asti. Hykertelin illanvietoille, joihin ihmiset tulivat kuorimaan sipuleita, jotta voisivat viimein itkeä ja avautua. Viehätyin Oskarin vallattomuudesta, itsepäisyydestä, suorasukaisuudesta - jopa hieman ällöttävästä roisiudesta ja täydellisestä itsekkyydestä.

Oskar päättää lopettaa pituuskasvun 3-vuotiaana. Hän kulkee kohti II maailmansotaa rummuttaen peltirumpujaan - niitä, joita hänen äitinsä ostaa juutalaiselta lelukauppiaalta. Rumpu on Oskarin ainut ystävä, rummuttamalla hän ilmaisee itseään, kertoo tarinoita, luo oman elämänsä. Sota syttyy, lelukauppias pääsee tietysti heti hengestään. Mistä Oskar saa nyt uusia rumpuja? 

Oskar näyttää pieneltä lapselta. Viattomalta, haavoittuvalta. Mutta sisältä Oskar on jotain muuta. Härski, häpeilemätön. Tarkkailija, joka katsoo kaikkein kauheinta ja groteskeintakin tapahtumaa kylmästi, uteliaana, makaabereja yksityiskohtia poimien ja pudotellen.

Olen kirjoittanut itselleni muistiin tällaisia sanoja: "maaginen realismi", "laajennettu realismi", "absurdius" (etenkin sodan absurdius ja järjettömyys), "musta ja lakoninen huumori", "sanojen runsas virta", "rivous", "erilaisia kerrontatekniikoita", "hillittömiä henkilöhahmoja". Niistä kaikista voisin kirjoittaa lisää, kertoa että pidin paljon. 

Mutta se mikä minua tässä tökki, oli aivan himputin tympeä ja kapea naiskuva. Naiset olivat enkeleitä tai huoria - aina miehen halun kohteita, aina miehen kautta kuvattuja, miehen nenällä haisteltuja. Ja se Oskarin naurettava fetissi sairaanhoitajattariin ja valkoisiin työasuihin! Olisiko pitänyt naurattaa? Booooooring.

Silti olen tyytyväinen, että Peltirumpu tuli luettua. Se on hyvä kirja, ymmärrettävistä syistä klassikko. Ja oikeastaan aivan erilainen kuin kuvittelin sen olevan.

Lukupiiri avartaa.

___________________________
Günter Grass: Peltirumpu
Alk. Die Blechtrommel (1959)
Suom. Oili Suominen
Otava 2009
709 s.

4 kommenttia:

  1. Onneks olkoon! Ostin Peltirummun jostain alesta, mutta en ole vielä lukenut ja totta puhuen ei kauheasti houkutakaan. Hieno suoritus sinulta! Terveisiä lukupiiriläisille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, on aika kevyt olo nyt! Saa lukea taas jotain ihan muuta :)

      Poista
  2. Totta, lukupiiri todellakin avartaa. :) Välillä tulee luettua sellaisia kirjoja, joita ei itse valitsisi välttämättä koskaan kirjaston hyllystä.

    Tämä Peltirumpu on kiinnostanut kauan, mutta en ole uskaltautunut edes yrittää aloittaa lukemista. Arviosi sai kyllä nyt ihan oikeasti kiinnostumaan. Eihän tämä ollenkaan hullummalta kirjalta kuulosta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, juurikin näin! Peltirumpu on ehdottomasti lukemisen arvoinen, mutta hieman työtä ja aikaa se kyllä vaatii. Eilinen lukupiirimme oli kirjasta aivan liekeissä - en muista, onko mikään kirja herättänyt yhtä kiivasta keskustelua :)

      Poista