30. joulukuuta 2016

Patti Smith 70 vuotta! Mitä punkin ylipapitar lukee?


"Miten meistä tuli niin pahuksen vanhoja? sanon nivelilleni ja raudanvärisille hiuksilleni. Nyt olen vanhempi kuin läheiseni, ystäväni, jotka ovat jo poissa. Kukaties elän niin pitkään, että New York Public Library joutuu luopumaan Virginia Woolfin kävelykepistään. Pitäisin siitä hyvää huolta ja ajattelisin häntä - ja kiviä hänen taskussaan. Mutta omaa elämääni jatkaisin. En suostuisi luopumaan kynästäni." (M Train, s. 257)



Patti Smith täyttää 70 vuotta tänään 30.12.2016! 

Ihan järisyttävästi onnea sinä upea nainen, roolimallini ja tyyli-idolini jo parinkymmenen vuoden ajalta! 

Pattin kanssa olen itkenyt ja nauranut, tanssinut ja juossut, epäröinyt ja rohjennut. Henkseleihin en ole vielä itse pukeutunut, mutta niinä päivinä, kun en jaksaisi millään sheivailla, ajattelen Easter-levyn kantta ja annan hapsottaa. 

***

Vierailin joulukuun alkupuolella Tukholman Kulturhusetissa, jossa on esillä Patti Smithin Eighteen Station -valokuvanäyttely (19.2.2017 asti). 

M Train -kirjasta tutut mustavalkoiset Polaroid-kuvat oli aseteltu väljästi valkoiseen galleriatilaan, tunnelma oli harras ja jännittynyt. Pääsin hiljentymään muun muassa Sylvia Plathin ja Jean Genet'n haudoille, näin kuvan nukkuvasta Johnny Deppistä(!) ja pystyin lähes kuulemaan, miten Hermann Hessen kirjoituskoneen näppäimet napsuivat. 

Upein yksityiskohta näyttelyssä oli kuitenkin pieni kirjastohuone, jonka kokoelma oli Smithin toiveiden mukaan kerätty. 

Smith on aina puhunut kirjallisuuden puolesta ja korostanut, miten valtava vaikutus kirjoilla on ollut myös hänen omaan uraansa ja taiteeseensa. 

Mitään valtaisia yllätyksiä kirjastohuone ei Smith-fanille tarjoillut: mukana oli niin Bolañot, Rimbaudit, Ginsbergit kuin Burroughsitkin (joskin Jo Nesbon teokset hieman ihmetyttivät...*). 

Yhtä kaikki, sukellus Smithin kirjamaailmaan oli upea kokemus. 

Niin upea, että päätin juhlistaa Smithin pyöreitä vuosia ottamalla vuoden 2017 lukulistalleni ainakin muutamia kirjastohuoneesta löytyneitä kirjailijoita. Esimerkiksi näitä:

mm. Bertolt Brecht, André Breton, Emily Brontë, Charlotte Brontë
Albertine Sarrazin, Bruno Schulz, W. G. Sebald
Mm. Arthur Rimbaud, Fernando Pessoa, Sylvia Plath, Virginia Woolf, J.D. Salinger, Marcel Proust, Oscar Wilde
Haruki Murakami, Vladimir Nabokov
Marguerite Duras, Federico Garcia Lorca, Jean Genet

Smithin suosikkikirjalistauksia löytyy esimerkiksi täältä ja täältä. Myös lukemalla M Train -kirjan saa jo aika hyvän kuvan Smithin kirjallisesta mausta ja vaikutteista - suosittelen!

Vielä kerran: Happy Birthday, Patti Smith! Thank you for being in the world and for being so amazing! <3

________________________

*galleristi selitti, että Nesbon tuotanto oli otettu  mukaan siksi, että Smith on antanut äänensä Nesbon Blood on Snow -teoksen äänikirjaan. Smith on myös tunnettu siitä, että hän pitää dekkareista ja rikossarjoista - Nesbon teoksia hän on kuulemma kuitenkin moittinut liian rankoiksi.

23. joulukuuta 2016

Rosa Liksom: Unohdettu vartti


Reader, why did I marry him? -blogin Omppu lanseerasi reilu kuukausi sitten novellihaasteen, jonka tarkoituksena on innoittaa ihmisiä lukemaan enemmän novelleja. Haaste on lähtenyt blogeissa vauhdikkaasti käyntiin, ja nyt viimein minäkin saan turautettua siihen ensimmäisen oman panokseni.

Olen nimittäin lueskellut tässä joulukuun kuluessa Rosa Liksomin toista novellikokoelmaa Unohdettu vartti (1986). Aiemmin syksyllä luin Liksomilta Yhden yön pysäkki -kokoelman, jonka roisista menosta pidin paljonkin.

Unohdetussa vartissa on 38 tarinaa, joista osa on selvemmin tyylipuhtaita novelleja ja osa ehkä pikemmin lyhytproosaa, tunnelma- ja tilannekuvia. 

Etenkin kokoelman alkupuolen tekstit jatkavat Yhden yön pysäkin hengessä. Lappi hengittää vahvana niin luontokuvauksessa kuin murteessakin, päähenkilöt ovat nuoria ja usein eksyksissä, jumissa, vailla suuntaa. Ihmissuhteet ovat kovia ja kylmiä, rakkauskin tuntuu muuttuvan aina tylyksi ja rumaksi, kielletyksi tai väkivaltaiseksi. Nuoret miehet pohtivat, kannattaako ottaa akkaa vai onko parempi unohtaa pillut kokonaan.

Jos jonkun sanan nostaisin kuvaamaan tarinoiden yleisfiilistä, niin se olisi harmaus. Arki - ja koko elämä - on harmaata, toivotonta.

"Minun suruni kasvaa ja minusta tuntuu, että olen paljon yksinäisempi kuin silloin, kun se ei ollut läsnä." (s. 33)


Puolivälissä kokoelmaa Liksom yllättää lukijansa. Tai ainakin minä olin, että täh! En ole vieläkään ihan varma, oliko yllättyneisyyteni myönteistä vai kielteistä, mutta yhtä kaikki: ainakin havahduin.

Novellit Seitsemännessä kerroksessa oli inha löyhkä ja Huhtikuun lopun sumuisena sunnuntaina heittivät minut harmaitten inhorealististen tekstien jälkeen satumaailmoihin, absurdeihin tiloihin ja tilanteisiin. Asuntoihin, joiden lattiat on vuorattu siemenillä ja mullalla. Palatseihin, joiden valtavista ikkunoista aukeaa luonnoton näkymä joelle ja joiden saleissa soi flyygeli - mutta aina vain hetken verran.

Kokoelman viimeinen ja pisin novelli, nuoren pojan äänellä kerrottu Äitini synnytti minut kylpyhuoneen lattialla, on vahva todiste Liksomin tarinankertojan lahjoista. Tekstissä on koko elämä.

________________________________
Rosa Liksom: Unohdettu vartti
WSOY 2012 (1. painos 1986)
144 s.
Novellien määrä: 38

21. joulukuuta 2016

Peter Sandström: Valkea kuulas


"- - sillä kuka tahansa meistä joutui myöntämään itselleen - ennemmin tai myöhemmin - että unohtaminen oli armeliasta ja että kaikki unohtuneet asiat eivät suinkaan olleet huonoja vaan myös osa hyvistä asioista katosi, koska niille ei ollut tilaa kätköissä joihin muistot varastoituivat." (s. 92)



Peter Sandströmin Valkea kuulas oli matkaseuranani, kun reilu viikko sitten lennähdin pariksi yöksi Tukholmaan. Luin kirjan käytännössä kokonaan lentokentillä, koneessa ja hotellihuoneessa. 

Nyt kun mietin kirjaa ja lukukokemustani, päällimmäisenä mieleeni tulee jonkinlainen surumielisyys. Surumielisyys elämän kulusta, ajan valumisesta, vanhenemisesta, maailman muuttumisesta, muistoista ja muistojen katoamisesta.

Lukiessani kirjaa mietin paljon Per Pettersonia, yhtä suosikkiani, joka kirjoittaa hyvinkin samalla tavalla kuin Sandström. Ja samoista aiheista: pojista ja miehistä, pojista ja isistä, pojista ja äideistä, lapsuudesta ja vanhenemisesta, muistoista ja palaamisesta.

Valkeassa kuulaassa minäkertojana on keski-ikäinen mies, joka matkustaa iäkkään äitinsä pyynnöstä lapsuudenkotiinsa Uusikaarlepyyhyn. On kesä, on kituva omenatarha, on autotallissa kököttävä vanha Ford Capri, on äidin parantavat kädet ja kirjasto, jossa on ajateltu siirtää runokirjat kellarivarastoon, koska nykyään netissä on mitä vaan - myös runoja. 

Sandström piirtää hienosti kuvaa pienen kaupungin maisemasta ja mentaliteetista. Ja siitä, miltä tuntuu palata aikuisena omaan lapsuuteensa. Siihen taloon jossa on lapsena maannut, syönyt ja uneksinut. Josta on lähtenyt polkemaan kesätöihin kohti vesitornia, kohti ensirakkautta. Jonka multaan oma isä on haudattu ja jossa oma äiti yhä asuu, vanhenee, käy hauraammaksi.

Valkea kuulas ei ole juoniromaani vaan tunnelma- tai ehkä jopa tunneromaani. Kerrontalinjoina kulkevat nykyhetki sekä miehen muistot lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Aikajanoilla pompitaan kohtalaisen tyylikkäästi, mutta yksi seikka itseäni häiritsi.

Kun mies muistelee kesää, jolloin hän oli 17-vuotias ja korviaan myöten ihastunut parikymppiseen Tereseen, hänen äänensä kuulostaa aivan lapsen ääneltä - siltä samalta, joka vuosia aiemmin on istunut autossa isänsä kanssa ja katsonut, miten isä menee ja tappaa hevosen. Luin siis lähes täysi-ikäisestä pojasta kertovia kohtauksia jatkuvasti siten, että ajattelin noin kymmenvuotiasta lasta. Se oli hämmentävää.

Valkea kuulas jää mieleeni kirjana, joka pohtii lasten ja vanhempien välisiä suhteita. Sitä, millaisen mallin me kotoamme saamme ja miten ehkä pyristelemme siitä irti. Teos pohtii ikuisesti kiinnostavaa kysymystä siitä, keitä me oikein olemme ja keitä muut - ja mitä nuo muut meistä ajattelevat. Kirja puhuu rakkaudesta vaikka vaikeneekin siitä yhä uudelleen ja uudelleen.

___________________________
Peter Sandström: Valkea kuulas
Alk. Transparente blanche (2014)
Suom. Outi Menna
Schildts & Söderströms 2014
239 s.

18. joulukuuta 2016

Emmi Itäranta: Memory of Water



Lukupiirimme on yrittänyt jo reilun vuoden ajan saada luettavakseen Emmi Itärannan Teemestarin kirjan, ja viimein tänä syksynä kirjan varausjonot alkoivat olla sen verran lyhyet, että pystyimme ottamaan sen ohjelmaamme. Vuonna 2012 ilmestyneen teoksen lainauslukuja nosti muun muassa se, että kirja voitti Helmet-kirjallisuuspalkinnon yleisöäänestyksen viime vuonna.

Luin Teemestarin kirjan ensimmäisen kerran vuonna 2013. On muutamia kirjoja, joiden lukeminen tapahtumana ja miljöönä on jäänyt minulle vahvasti mieleen, ja Teemestarin kirja on yksi niistä. Luin sitä hiljaisina hetkinä taidemuseon kaikuvien seinien sisällä. Olin töissä, ja samaan aikaan kaukana toisaalla, tulevaisuudessa, hädässä. Sydämeni takoi samaan tahtiin kuin taideteos, jonka pinnalla metallikuulat pyörivät rajusti, laidasta laitaan.

Nyt luin kirjan uudelleen ja yhä se sai minut kananlihalle: mitä jos näin oikeasti käy? mitä jos juuri me olemme se sukupolvi, joka vie tämän maailman tuhoon?

***

Englannissa asuva ja siellä myös luovaa kirjoittamista opiskellut Emmi Itäranta on siinä(kin) mielessä aika käsittämättömän taitava tyyppi, että hän on kirjoittanut itse niin suomenkielisen kuin englanninkielisenkin version Teemestarin kirjasta (ja samoin uudemmasta romaanistaan Kudottujen kujien kaupunki).

Luinkin kirjan nyt toisella kerralla englanniksi, ja kyllä: sama kaunis tunnelma ja utuinen maailma on läsnä. Kieli soljuu, se virtaa ja pauhaa kuin salainen lähde luolastossa, kirkkaana, täsmällisenä, välillä rönsyävänä. Sanasto on rikas ja raikas; tönkköydestä ei ole tietoakaan. 

Memory of Water on dystopia, jota ei voi lukea tuntematta mitään. Minussa se synnytti ainakin häpeää ja pelkoa, ikävää ja surua. Itäranta ei varsinaisesti saarnaa, mutta olen melko varma, että jokainen lukija miettii tämän kirjan jälkeen omia tekojaan ja niitä jälkiä, joita jättää ympäristöönsä. Itse olen jälleen kerran järkyttynyt siitä, miten paljon muovia kulutan - miten lähes kaikki, mitä syön, on pakattu muoviin. 

Ja kuten kaatopaikkaa kaivavat Noria ja Sanja, myös minä mietin, tarvitsemmeko me todella tämän kaiken:

'I wish I could dig all the way to the bottom. Perhaps then I`d understand the past-world, and the people who threw all this away.'
'You spend too much time thinking about them,' Sanja said. - - 'It`s not worth thinking about them, Noria. They didn`t think about us, either.' (s. 25)


Memory of Water on samaan aikaan hyvin jännittävä - lähes trillerimäinen - ja hyvin seesteinen. Pidin tästä kontrastista todella paljon. 

Itäranta kuvaa hienosti ja täysin kiirehtimättä teeseremonioita, joita Norian isä ja myöhemmin Noria itse järjestää teemajassaan. Majassa on vain tämä hetki, lämpö, höyry, teen tuoksu, teemestarin hallitut liikkeet, makeiset, etiketin mukaan etenevä prosessi, hiljaisuus. 

Mutta majan ulkopuolella on karuus, puute vedestä, sotilashallinto, juonittelu, salaisuudet, kuolema. Maailma, jonka menneet sukupolvet ovat näille ihmisille jättäneet. Vedestä tulee koko elämän symboli ja kuoleman kumppani. 

Itäranta on muuten koonnut Pinterestiin taulun Memory of Water -kirjaa inspiroineista kuvista. Katselin kuvia luettuani kirjan, ja upposin vielä syvemmälle tähän kuviteltuun maailmaan. Kannattaa tsekata!

______________________________
Emmi Itäranta: Memory of Water
Alk. Teemestarin kirja (2012)
HarperCollins 2014
266 s.

16. joulukuuta 2016

Kolme kirjaa, jotka aion lukea jouluna


Töiden, reissujen ja pikkujoulujen uuvuttama bloggaaja haaveilee täällä nyt kuuden päivän mittaisesta joululomasta, joka alkaa tasan viikon päästä.

Tässä kolme kirjaa, jotka aion lukea jouluna. Lukemisen oheismateriaaleihin kuuluu toki myös glögiä, pienpanimoiden oluita, överimäärä suklaakonvehteja sekä joku superhelppo kutomishommeli.


Hannele Mikaela Taivassalo: Viisi veistä Andrei Kraplilla (2008)


Luin pari viikkoa sitten Hannele Mikaela Taivassalon tänä syksynä ilmestyneen romaanin In transit, ja sen aiheuttaman hurmoksen vallassa päätin lukea lisää Taivassaloa. Viisi veistä Andrei Kraplilla voitti ilmestymisvuonnaan Runeberg-palkinnon - en tiedä, missä puskassa pääni on silloin ollut, mutta en muista kuulleeni edes kirjan nimeä (ja miten hieno nimi!) koskaan aiemmin. 

Noh, joka tapauksessa uskon, että edessäni on taas huikea lukukokemus. Kirjan takakansi kertoo näin: "Viisi veistä Andrei Kraplilla on upea kauhuromanttinen kertomus, jonka ytimessä ovat halu, kaipaus ja lähteminen. Se pohtii, mitä on rakastaa, tulla jätetyksi - tai jättää ja tulla takaisin."


Laura Lindstedt: Oneiron (2015)


Kuluneen vuoden aikana olen joutunut valehtelematta kymmeniä kertoja tilanteeseen, jossa on puhuttu viime vuoden Finlandia-voittajasta Oneironista, ja itse olen vain pyöritellyt silmiäni tai vaihtoehtoisesti nyökytellyt ja hymistellyt mukana ja yrittänyt esittää, että tiedän mistä puhutaan. Ovat olleet vähän noloja hetkiä ne.

Mutta jos nyt joku vielä ensi vuonna haluaa Oneironista puhua, niin I will be ready!


bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken (2016)


bell hooks on minulle tuttu nimi naistutkimuksen opinnoista. Tähän hänen hiljattain suomennettuun teokseensa törmäsin Sivumennen-podcastissa ja päätin ottaa kirjan lukulistalleni.

Syksyn aikana olen huomannut, että kaipaan nyt kaunokirjallisuuden rinnalle jotain tietopohjaista, faktaa ja tutkimusta. Ehkä myös esseemäisyyttä, pohdiskelevuutta. Uskon, että tämä rakkautta ilmeisen monipuolisesti ja haastavasti käsittelevä teos istuu tähän kaipuuseen oikein hyvin. Ote takakannesta: "Rakkaus muuttaa kaiken myllertää totutut ajatusmallit ja synnyttää rakastajissa elämänmittaisen halun miettiä rakastamisiaan."


***

Miltä teidän joulun lukusuunnitelmat näyttävät? Odotatteko ehkä lahjapaketista jotain tiettyä kirjaa?


1. joulukuuta 2016

Hannele Mikaela Taivassalo: In transit



"Tämän matkan tarkoitus jää minulle yhtä hämäräksi kuin kaupungin kylteissä, seinillä ja ikkunoissa kohtaamani kyrillinen teksti. Mitä minä taas hainkaan? Hainko minä tätä kaupunkia? Yksinäisyyttä? Kirjoittamista? Onko sillä mitään merkitystä, kirjoitanko vieraassa huoneessa Pietarissa vai omassa mutta silti vähän vieraassa työhuoneessani Helsingin Kalliossa? Ja jos kirjoitan, mitä minä sitten tästä kaupungista haluan? Sitäkö että se on ulkopuolella? Huoneen ulkopuolella odottamassa?" (s. 138)


Hertsyykeli sentään! Olen rakastunut, olen liekeissä, vereslihalla, valtavassa tunnekuohussa ja järjettömän ihastuksen vallassa. 

Olen lomalla ja lomaseuralaisenani on ollut tämä raivokas kaunokainen: Hannele Mikaela Taivassalon In transit.

En tiedä, koska olisin lukenut viimeksi jotain näin hyvää. 

Jotain näin syvälle menevää, osuvaa, omaa. 

Olin lainannut In transitin kirjastosta, mutta luettuani sitä noin viisikymmentä sivua marssin kirjakauppaan ja ostin teoksen omakseni. Halusin päästä sitä vieläkin lähemmäksi, halusin piirtää sen sivuihin ja marginaaleihin: huutomerkkejä, alleviivauksia, sydämiä - kokonaisia ja särkyneitä. 

In transit on kiihkoa, halua, epävarmuutta, etsimistä, yksinäisyyttä, vaeltamista, muistamista, muistojen pakenemista, valitsemista. 

On Galadriel, jonka koti on koko maailma ja samaan aikaan vain ja ainoastaan hän itse. Galadrielissa asuu levottomuus, uhma, tyytymättömyys. Häilyvyys. Tarve olla yksin ja hiljaa, tarve tulla huomatuksi ja liki. Ja unelma: unelma pohjoisnavasta, jäämerestä, ahtojäästä, arktisesta valosta.

On Vera, jolle kaupunki on ollut kaikki. Ja sitten: ei mitään, tai oikeastaan vain pelkkää kipeää. Vera palaa pieneen kotikyläänsä, keltaiseen taloon, villiintyneeseen puutarhaan. Hän on jo vanha, kädet rypyillä, mutta silti koko sydän vielä auki. Auki muukalaisille, muistoille, tanssille (Täytyy tehdä työtä ja tanssia), kirjeille jotka olisi pitänyt polttaa jo aikoja sitten. 

On Sem, joka tyytyi. Joka koki hetken onnen ja huuman Tukholman kaduilla, sen miten kaunis vaalea mies katsoi häntä ja kosketti. Vain hetken, muutaman yön. Ja sitten paluu: paluu kotitilalle, ehkä velvollisuudesta, ehkä rohkeuden puutteesta, ehkä vain koska niin kuului tehdä. Vaimo, lapsia. Ja ikuinen, uniin tunkeva muisto kauniista vaaleasta miehestä.

Ja on vielä muitakin hahmoja, näkökulmia joille annetaan hetkeksi ääni. Mutta tärkeimpiä ovat Galadriel, Vera ja Sem - nuo kolme, jotka lähtivät ja palasivat, kukin omista syistään. 

Taivassalon kieli on vahvaa ja rohkeaa. Se on toisteista (kuin mantraa!), leikkisää, häpeilemätöntä. En voi olla ajattelematta Monika Fagerholmia, en Malin Kivelää, en Taiye Selasia (!). Jossain kohdin - ehkä niissä, joissa nuori lastenhoitaja Vera rakastuu työnantajaperheensä isään - kuulen kaikuja myös Riikka Pulkkisen Totasta. Ja silti tämä on jotain erityistä, täysin omaäänistä ja omintakeista.

Haluaisin sanoa vielä jotain kirjan rakenteesta, joka on rakeista mutta hallittua. Jonka upeasti otsikoidut luvut valuvat mahlana lukijan sisään ja sydämeen, valuvat sinne rytmikkäästi ja rajusti. Osa luvuista on vain pieniä hetkiä, välähdyksiä, ajatuksia. Runoa, sitä ne ovat myös. Vaikka tämä:

VERA
Kaikki nämä vuodet. Miten monta kertaa olenkaan muuttunut. 
    Niin minä olen tehnyt kerran toisensa jälkeen. Muuttunut. (s. 25)

In transit on kirja elämän suurista käänteistä. Niistä hetkistä, jolloin kaikki muuttuu, vaihtaa suuntaa. Se on kirja rakkaudesta, rakkauksista. Siitä vaikeudesta, mitä muiden ihmisten läsnäolo aiheuttaa. Ja valinnoista, ehkä aivan ennen kaikkea niistä. 


*

Olen lukenut Taivassalolta aiemmin lasten kuvakirjan Hämäräkirja sekä vampyyriromaanin Nälkä. Luulen, että joululukemistoni on jo aika hyvin selvillä, sillä tahdon ehdottomasti lukea myös Taivassalon romaanit Oi, tule katsomaan (2010) ja Viisi veistä Andrei Kraplilla (2008).


In transit on ihastuttanut muissakin blogeissa:


_____________________________
Hannele Mikaela Taivassalo: In transit
Alk. In transit (2016)
Suom. Raija Rintamäki
Teos & Förlaget 2016
460 s.


27. marraskuuta 2016

Kaksi kirjaa Nigeriasta: Kalamiehet ja Kaikki hajoaa




Epos e-lukupiirin tämän syksyn viimeisenä kirjana luimme nigerialaisen Chigozie Obioman (s. 1986) esikoisromaanin Kalamiehet, joka on niittänyt maailmalla rutkasti mainetta ja palkintoja. Kirja kipusi muun muassa Man Booker Prizen ja Guardian First Book Awardin finaaleihin.

Kalamiehet viittaa - monien muiden nigerialaisten nykyromaanien tapaan - useasti Chinua Acheben vuonna 1958 ilmestyneeseen klassikkoteokseen Kaikki hajoaa. Vaikka minulla on ollut englanninkielinen Things Fall Apart hyllyssäni vuosia ja suomennoskin siitä saatiin parisen vuotta sitten, otin ja luin kirjan vasta nyt Kalamiesten innoittamana.


Välissä sata vuotta

Obioman Kalamiehet sijoittuu pääosin vuoteen 1996, Acheben Kaikki hajoaa 1890-luvulle. Vuonna 1996 Nigeria voitti jalkapallon olympiakultaa, sata vuotta aiemmin maa pyristeli siirtomaavallan kurimuksessa. 

Siinä missä Kalamiehissä on itsestään selvää, että jokainen järkevä ihminen käy sunnuntaisin kirkossa, Kaikki hajoaa -romaanissa valkoisen miehen uskonopeille nauretaan ja pyöritellään päätä.

Molemmissa teoksissa yksilöiden elämänpolkua määrittää kuitenkin chi eli henkilökohtainen jumala. Igbojen uskomuksen mukaan jokaisella on oma chi: jos chi on heikko, ihminen sairastelee ja joutuu helposti onnettomuuksiin. Jos chi on vahva, ihminen kipuaa klaanissaan korkealle ja elää paksusti. Se, voiko omaan chi`hinsä vaikuttaa mitenkään, jää mysteeriksi. 

Ehkä se on kohtalo. Yhtä vääjäämätön kuin kosto.


Kostamisesta

Kalamiehissä kerrotaan Agwun perheestä, jossa isä heiluttaa ruoskaa ja äiti vahtii lapsiaan kuin haukankasvattaja. Teini-ikää kohti kulkevat veljekset Ikenna, Boja, Obembe ja kertojana toimiva Ben ovat erittäin läheisiä - kunnes eivät enää ole. Kunnes tapahtuu jotain, mikä synnyttää paitsi pelkoa myös halun kostaa. Tai ehkä halu kostaa syntyykin juuri pelosta: aivan kuin pelko voisi hävitä kostamisen myötä.

Ja aivan samoin Kaikki hajoaa -romaanin päähenkilö Okonkwo janoaa kostoa. Hän on ollut oman klaaninsa kunnioitettu mies - ei mikään akka, vaan todellinen mies - mutta sitten hän joutuukin maanpakoon: hän joutuu nöyrtymään ja häpeämään. Ja viha: se puskee päälle sillä hetkellä, kun valkoinen mies tulee hänen mailleen ja kieltää hänen jumalansa. Vaikka koko klaani toimisi toisin, Okonkwo päättää kostaa.

Silti on niin, ettei kostamisesta juuri koskaan seuraa mitään hyvää.


Aina joku tulee ja rikkoo meidät

Chigozie Obioma on kirjoittanut Kalamiesten loppuun epilogin, jossa hän selittää auki kirjansa teemat ja metaforat. Olen siitä sekä hämmentynyt, ärtynyt että kiitollinen. En olisi osannut itse lukea auki sitä, että kylähullu oraakkeli Abulu onkin metafora Nigeriaan tunkeutuneille briteille saati sitä, että Agwun perhe kuvastaa maan suurimpia heimoja. Minä luin Kalamiehiä ennen kaikkea perhetragediana ja kuvauksena siitä, miten omat pelkomme ja uskomuksemme ajavat meidät tuhoon. 

Se, mitä Obioma joutuu Kalamiehissä selittelemään, on avoimesti esillä Achebella. Kolonialismi ja Nigeriaan rantautuneet lähestyssaarnaajat rikkovat Umuofian kylän, hajottavat paikallisen yhteisön, repivät klaanit hajalle.

Kritiikin kohde on silti molemmissa kirjoissa sama. 


Lukemisesta

Olen kerroksellisuuden, vaihtuvien näkökulmien ja aikatasohyppelyiden ystävä. Se on onni, sillä juuri sellaista kirjallisuutta kirjoitetaan ja julkaistaan nyt paljon. 

Kalamiehet ja myös Kaikki hajoaa ovat kuitenkin romaaneja, joissa ei konstailla moniäänisyydellä eikä poukkoilevilla miljöillä saati aikajanoilla. Kirjat etenevät kronologisesti ja loogisesti, yhden kertojan äänellä. 

Tämä oli virkistävää. Koin olevani rehellisen romaanitaiteen ytimessä

Ja silti: nyt luen kirjaa, jossa mikään ei ole selvää eikä pysyvää, ja rakastan sitä.

_______________________
Chigozie Obioma: Kalamiehet
Alk. Fishermen (2015)
Suom. Heli Naski
Atena 2016
336 s.

Chinua Achebe: Kaikki hajoaa
Alk. Things Fall Apart (1958)
Suom. Heikki Salojärvi
Basam Books 2014
239 s.

19. marraskuuta 2016

Kittanoita: Muumeja, kissoja ja elämäniloa




Käyn ensi viikolla töiden puitteissa vinkkaamassa kirjoja, jotka ovat sanomaltaan myönteisiä, toiveikkaita, lohdullisia ja ehkä hieman humoristisiakin. Tässä kolme kittanaaa vinkkilistaltani.


Mark Levengood: Riemujen rikkaus ja surujen summa

Alk. Sucka mitt hjärta men brist dock ej (2006)
Suom. Mirja Itkonen
Schildts 2007
156 s.

Mark Levengood on säteilevä lavapersoona, jonka esiintyminen saa taatusti kaikkein myrtsimmänkin tyypin suupielen nykimään ylöspäin. Se aurinko, joka paistaa Markista lavalla, heittää säteitään myös hänen tarinakokoelmiinsa.

Riemujen rikkaus ja surujen summa on pieni kirjanen täynnä muutaman sivun mittaisia välähdyksiä, hetkiä, muistoja, oppeja. Luin Levengoodia ja Tove Janssonin Muumipappaa päällekkäin ja huomasin, että molemmista kirjoista huokuu samanlainen lempeys, pienten hetkien arvostus, tarkkanäköisyys, lämpö. Molemmat tarjoavat lukijalleen myös elämänohjeita - enemmän tai vähemmän salakavalasti tarinankerronnan lomassa.

Kirjoittajana Levengood on ennen kaikkea tarkkailija ja muistiinpanija. Hän näkee arkisissa asioissa syvyyttä ja luottaa siihen, että kaikkein tavallisinkin ratikkamatka on kertomisen arvoinen. Yksinkertaisten tarinoiden takaa pilkistää syvä elämänviisaus, uteliaisuus, rohkeus. Ja halu tarttua hetkiin, nauttia elämästä:

"Jos on iltapäivä vapaata ja vahvat jalat, ei ole mitään parempaa kuin kiivetä Färsaarten vuorille." (s. 45)


James Bowen: Katukatti Bob. Kissa joka muutti elämäni.

Alk. A Street Cat Named Bob (2012)
Suom. Kimmo Paukku
WSOY 2014
268 s.

Kun tämä tositarinaan perustuva kirja ilmestyi pari vuotta sitten, muistan että sitä suositeltiin minulle painokkaasti. Olin ehkä tullut sanoneeksi, että tarvitsen silloin tällöin kirjan, jonka kanssa voin itkeä silmät päästäni. 

Ja tosiaan, en ihan nessupaketitta selvinnytkään tämän kirjan lukemisesta. Kun huumeriippuvainen katusoittaja James törmää oranssiin Bob-kissaan ja ottaa tämän lopulta luokseen asumaan, heidän molempien elämä saa ratkaisevan käänteen parempaan. Kaksi katujen kasvattia ystävystyvät syvästi, ja hiljalleen James tajuaa, että hänen on ryhdistäydyttävä, sillä nyt hänellä on joku, jonka takia niin on tehtävä: Bob on hänen vastuullaan.

Luin kirjan vuorokaudessa ja nyyhkäisy taisi tulla ainakin siinä kohdin, kun James sirutti Bobin ja ymmärsi, että hän ja Bob ovat nyt perhe. Kirja on selviytymistarina, ehkä myös eräänlainen rakkaustarina. Mutta yksi kirja tätä riitti kyllä minulle. Ajatuskin, että lukisin jatkotarinat Bobin maailma ja Bobin joulu, tympäisee sanomattomasti.

Maailmalla tämä lontoolaiskaksikko taitaa olla kuitenkin aika kovaa kamaa. Heistä on tehty myös lastenkirjoja sekä elokuva, joka tulee Suomessa ensi-iltaan helmikuussa 2017.


Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Alk. Pappan och havet (1965)
Suom. Laila Järvinen
WSOY 2008 (1.painos 1965)
182 s.

En ole lukenut muumeja juurikaan aikuisiällä, eivätkä ne kuuluneet lapsuutenikaan lempilukemistoon. Olen melko varma, että en tunne muumeja sinne päinkään niin hyvin kuin ehkä suomalaisen kirjastoböönan pitäisi. Sen kuitenkin tiedän, että Muumipappa ja meri on minulle läheisin muumikirja eikä vähiten siksi, että siinä ollaan meren keskellä, meren armoilla, meren salaisuuden mykistäminä.

Päätin lukea kirjan uudelleen nyt, kun se ylsi toiseksi WSOY:n klassikkoäänestyksessä. Samalla tajusin, että se jos mikä sopii vinkattavaksi kaikille, jotka toivovat kirjalta lohtua, lämpöä, elämän pohdintaa, hyvää mieltä, huumoria. Vai mitä sanotte tästä pätkästä, jossa Muumipeikko ihastelee rannalla näkemiään kukallisia merihevosia:

"Kun Muumipeikko siinä katseli hevosia, hänelle kävi omituisen hassusti, vaikka se ehkä oli aivan luonnollista. Hän sai äkkiä päähänsä, että hänkin oli kaunis. Hän tunsi olevansa kepeä, leikkisä ja ylimielinen. Hän juoksi hiekalle ja huusi: Millainen kuutamo! Ja miten lämmintä! Voisi vaikka lentää!" (s. 74)

Lukiessani tätä nyt tunnen suurta sielujen sympatiaa ihan jokaista hahmoa kohtaan. Muumipappaa, joka yrittää selvittää meren toimintaperiaatteet. Muumimammaa, joka katsoo omaa pappaansa hellyydellä ja pienellä huvittuneisuudella ja toteaa, että "siivoamista ei pidä aatteena liioitella". Muumipeikkoa, joka ujosti etsii omaa paikkaansa ja tapaansa olla. Myytä, joka on täynnä nokkelaa anarkiaa. Mörköä, joka kaipaa ystävää pimeällä rannalla ja jäädyttää maan hameensa alla.

Tässä kirjassa kaikki tunteet ovat sallittuja - ja lopuksi tehdään aina huviretki.


13. marraskuuta 2016

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä



"Olit salaisuuteni. Olit elämässäni, eikä kenelläkään ollut sinusta aavistustakaan." (s.176)

Isänpäivän kunniaksi olen lueskellut tänään Tove Janssonin hellyttävää Muumipappa ja meri -saturomaania, mutta aiemmin viikolla luin kirjaa, jonka keskiössä on äiti. 

Eteläkorealaisen Kyung-sook Shinin romaani Pidä huolta äidistä on koskettava tarina äidistä ja äidin unelmista. Perheestä ja puhumattomuudesta. Kiireestä - usein kuvitellusta sellaisesta - ja silmien ummistamisesta. 

Ja aivan erityisesti: itsestäänselvyyksistä. Siitä, että saatamme pitää läheisiämme niin itsestäänselvinä, ettemme oikeasti jaksa tutustua heihin tai arvostaa heitä arjessa. Vasta kun jotain ikävää tapahtuu, havahdumme.

***

69-vuotias Park So-nyo katoaa Soulin metroasemalla vuotta ennen Pekingin olympialaisia eli vuonna 2007. Kuten aina, hänen miehensä on kävellyt muutaman askeleen hänen edellään ja hypännyt metroon huolehtimatta siitä, tuleeko vaimo varmasti perässä. Sillä sekunnilla koko ikänsä maaseudulla asunut Park So-nyo häviää suurkaupungin humuun, ja hänen miehelleen ja lapsilleen jää vain epätietoisuus, suru, paniikki, pelko. Ja ennen kaikkea: katumus.

"Viime uutena vuotena kirjoitin huvikseni ylös mitä muuta haluan tehdä kuin kirjoittaa. Asioita jotka haluan tehdä tai kokea seuraavan kymmenen vuoden aikana. Mutta yhdessäkään ei ole mainintaa äidin kanssa yhdessä tekemisestä. En huomannut sitä kun kirjoitin listaa. Nyt kun äiti on kadonnut, huomasin sen." (s. 99)

Näin sanoo Park So-nyon vanhin tytär, joka on menestynyt kirjailija. Ja niin kiireinen, ettei hän useinkaan muista edes soittaa kotiin. Se ei ole ollut ilkeyttä eikä julmuutta, vain ajattelemattomuutta. On niin monia asioita, joiden arvon ymmärrämme vasta sitten kun menetämme ne.

***

Vasta kun Park So-nyo katoaa, lapset ja aviomies alkavat pohtia, kuka tämä nainen oikeastaan oli. Nauttiko hän todella keittiötöistä? Oliko iso perhe hänen unelmansa? Olisiko hänkin halunnut kouluun? Eikö hän todellakaan osannut lukea? Mistä hän luopui? Mitä hän rakasti?

Koin jotain kummallista mielihyvää, kun perheenjäsenille alkoi selvitä, ettei Park So-nyo ollut koskaan ollutkaan täysin avonainen kirja. Hänellä oli salaisuuksia, omia piilopaikkoja, omia tavoitteita. Hänellä oli joku, kenen luokse mennä, kun oma aviomies sulkee korvansa.

***

Kirjan kerrontamuoto on kiinnostava. Valtaosa tarinasta kerrotaan tarkkailtavana olevaa henkilöä sinutellen. Loppupuolella kertojanääni kerrostuu ja siitä tuleekin äidin ääni. Kuka alkupuolen sinutteleva kertoja on, sitä en ihan tajunnut. Vai voisiko sekin olla lintuperspektiivistä perhettään tarkkaileva äiti?

Sinä-muotoinen kerronta tuntui aluksi hieman tönköltä ja mietinkin, olisiko kirja kannattanut lukea mieluummin englanniksi. Lopulta kuitenkin solahdin kieleen, ja välillä tuntui lähes siltä kuin minua itseäni olisi puhuteltu sinuttelun kautta. Jännä kokemus!

Pidä huolta äidistä on marraskuun lukupiirikirjamme. Olen aika varma, että lukupiiriläiset tykkäävät tästä!

___________________________
Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä
Alk. Ommarul putakhae (2008)
Suom. Taru Salminen
Into 2015
209 s.


11. marraskuuta 2016

Saku Tuominen: Hyvä elämä - lyhyt oppimäärä



Ryhdyin lukemaan Saku Tuomisen pamflettimaista opusta Hyvä elämä - lyhyt oppimäärä töideni takia, mutta lopulta taisin lukea sitä myös hiukan ihan itseäni varten. Vaikka tässä satasivuisessa läpyskässä vedetäänkin mutkia suoriksi ja yksinkertaistetaan asioita, onnistutaan siinä kuitenkin sanomaan jotain oleellista onnellisesta - tai ainakin hyvästä - elämästä. 

Ja myös siitä, miksi onni ja unelmat tuntuvat toisaalta valuvan yhä kauemmaksi ja toisaalta muuttuvan sitä realistisemmiksi, mitä vanhemmiksi tulemme. 

Kun kysyimme viisivuotiailta heidän unelmistaan, kaikki innostuivat. Kun teimme saman testin aikuisille, suurin osa jähmettyi. Yksi suunsa auki saanut paljasti unelmoivansa siitä, että ehtisi lukea hyvän kirjan. Se on ihan hieno tavoite. Mutta onko se unelma? 
Kuten yksi lapsi sanoi: "No ei se ainakaan kovin unelmamainen unelma ole." Ja kysyi heti perään: "Miksei se lue sitä kirjaa?" (s. 15-16)

Tuominen kirjoittaa sitku-elämästä ja ilmeisesti perin yleisestä tunteesta, että elämä lipuu käsistä. Hän puhuu positiivisen elämänasenteen ja rohkean unelmoinnin puolesta, ja muistuttaa että loppupeleissä tekeminen, kehittyminen ja uuden oppiminen tuovat paljon enemmän mielihyvää ja onnea kuin asioiden omistaminen. 

En voisi olla enempää samaa mieltä!

Tällaisista "elämäntaito-oppaista" voi tulla helposti vähän ärtynyt olo, mutta Tuomisen teksti ei ole mitenkään ylipirteää eikä ylenkatsovaa, vaan pikemminkin ymmärtävää, kannustavaa ja innostavaa. Hän tunnustaa, että pelkääminen, käpertyminen ja varman päälle pelaaminen ovat ihmiselle luonnollisia toimintatapoja, mutta usein juuri niiden ylittäminen tuo sen kaikkein parhaimman fiiliksen. 

Tuominen kehottaakin varaamaan unelmoinnille aikaa joka viikko ihan samalla tavalla kuin varaamme ajan zumballe tai siivoamiselle. Kun uskallamme unelmoida, alamme nähdä myös mahdollisuuksia. Loputtomasti mahdollisuuksia.

Ja sitten siitä tulee tällainen kehä:

Kuva kirjan sivulta 85.

________________________________
Saku Tuominen: Hyvä elämä - lyhyt oppimäärä
Paasilinna 2013
103 s. 

6. marraskuuta 2016

Kittanoita: Dorian Grayn muotokuva, Osteri ja William N. päiväkirja





Saanko esitellä blogini uuden juttumuodon: kittanat.

Onko sana tuttu? Esimerkiksi liian pientä paitaa voi kutsua kittanaksi, niin myös villahousuja tai vaikka lapasia. Sana viehättää minua jotenkin äärettömän paljon, ja siksi päätin ottaa sen kuvaamaan myös pieniä tekstiaihioita, muistiinpanoja, raapaisuja, joita lukemisistani teen. 

Olen havainnut, että blogini ikääntyessä myös blogitekstieni pituudet ovat kasvaneet. Pitkien blogausten rinnalle haluan tuoda kuitenkin lyhyemmän muodon - ehkä pelkän ensimmäisen ajatuksen tai mietteen, mikä lukemastani jäi pinnalle. Kittanat antavat minulle keinon kirjata ylös kaikki lukukokemukseni, vaikka aikaa bloggaukseen ei juuri olisikaan. 

Toivottavasti kittanat miellyttävät myös levottomia lukijoitani!

Tässä kolme ensimmäistä kittanaa. Sattumaa on, että kaikki kirjat sijoittuvat (ainakin osittain) 1800-luvun loppuvuosiin ja kommentoivat jollain tavalla ajan seurapiiripöhinää.


Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva 

Alk. The Picture of Dorian Gray (1891)
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Otava 2009
363 s.

Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi sai minut tarttumaan tähän Oscar Wilden klassikkoon. Luin kirjat lähes perätysten ja nautin siitä, miten ne tukivat toisiaan, keskustelivat keskenään. 

Suosikkihahmoni Dorian Grayn muotokuvassa on ehdottomasti lordi Henry, joka pudottelee omia elämänviisauksiaan Lontoon seurapiiripöydissä ja saa aikaan kauhistuneita silmänpyörittelyjä. Vaikka näin: " - - juuri ne jotka rakastavat vain kerran elämässään, ovat kaikkein pinnallisimpia. Sitä, mitä he sanovat lojaalisuudeksi ja uskollisuudeksi, minän sanon piintyneiksi tavoiksi ja mielikuvituksettomuudeksi."

Juuri lordi Henry sytyttää liekin nuoressa Dorian Grayssa. Hän istuttaa nuorukaiseen keikariuden, estetiikan tajun, elämän- ja elämysten janon. Hän opettaa, että suurin taiteista on elämä itse, eikä sitä kannata heittää hukkaan saati tuhlata tavanomaisuuteen.

Kauhu- ja goottielementtejä saava teos on äärimmäisen kiinnostava tutkielma nuoruudesta, vanhenemisesta, pahuudesta, individualismista, standardien hylkäämisestä. Kauniin pinnan alla voi olla karmaiseva totuus.


Rosa Meriläinen: Osteri

Teos 2016
268 s.

Olin pyöritellyt Rosa Meriläisen Osteria lukulistallani kesästä asti, mutta sain tartuttua siihen vasta Helsingin Kirjamessujen alla, koska ilmoittauduin messujen Osteri-lukupiiriin (Omppu on kirjoittanut lukupiiristä upeasti). 

Osteri oli lukukokemuksena erikoinen. Hieman sekava, paljon kysymyksiä peräänsä jättävä. Olin kirjan luettuani lähinnä hämilläni. Kirjan kaksi eri kerrontatasoa kummastuttivat, enkä tahtonut löytää niistä muita yhtymäpintoja kuin lääkäri Axel Munthen, joka siis maailmanmiehen varmuudella seikkaili molemmilla tasoilla. 

Olikin aivan ääretön onni, että pääsin mukaan lukupiiriin, sillä siellä moni klikki aukeni ja kysymyksiin löytyi vastaus. Jos en olisi hukkumassa kaikkeen muuhun luettavaan, lukisin Osterin nyt toiseen kertaan ja kaivaisin esiin kaikki ne vihjeet, jotka missasin ensimmäisellä lukukerralla. Minulla on sellainen tutina, että tämä on paljon nokkelampi, älykkäämpi ja monisyisempi romaani kuin moni - mukaanlukien minä itse - tajuaa edes ajatella.

Ja kirjan teemathan ovat mielettömiä ja superkiinnostavia: nuoren tytön seksuaalinen herääminen, oman kehon ihmettely ja ihailu, naisen rooli miehen katseen alla ja määrittelyjen kohteena, naisen halun kieltäminen ja hysterisointi.


Kristina Carlson: William N. päiväkirja

Otava 2011
159 s.

En voinut olla ajattelematta juuri Finlandia-ehdokkaaksikin yltänyttä Jukka Viikilän pienoisromaania Akvarelleja Engelin kaupungista, kun luin tätä viisi vuotta aiemmin ilmestynyttä Kristina Carlsonin William N. päiväkirja -teosta (joka oli muuten Finlandia-ehdokkaana v. 2011). Kirjoissa on hyvin samanlainen toteutustapa (lyhyitä päiväkirjamerkintöjä) ja myös tunnelmat ja teemat muistuttavat toisiaan (alakuloisuus, yksinäisyys, työlle omistautuminen).

Carlsonin lause on kuitenkin selvästi toteavampi ja ivallisempi kuin Viikilän. 

Carlsonin teoksessa fiktiivisiä päiväkirjamerkintöjä raapustaa Pariisissa asuva suomalainen tiedemies ja jäkälätutkija William Nylander (1822-1899), joka on paitsi ylpeä omasta työstään ja riippumattomuudestaan, myös perin katkera ja pahastunut siitä, että tiedepiireissä arvostetaan enemmän myötäilyä ja miellyttämistä kuin suorapuheisuutta. Yksinäisyys vaivaa sairastelevaa Williamia, mutta hän myöntää sen vain hetkittäin.

Merkintä merkinnältä Williamin persoonallisuus rakentuu ja tihenee. Arjen kuvaus kävelyretkineen ja kauppareissuineen (maitoa, leipää) on viehättävää ja myös hieman huvittavaa. Tämä menneen ajan "mielensäpahoittaja" on ärsyttävän hellyttävä tapaus, joka muistaa vähän väliä mainita, ettei välitä kaunokirjallisuudesta - ja vielä vähemmän vaimoista.

Loppua kohden merkinnät muuttuvat sairaskertomukseksi. Ja pohdinnaksi siitä, mitä olisi vielä voinut tehdä. Mitä onni olisi voinut olla.


_______________________________________________


30. lokakuuta 2016

Kuvatunnelmia Helsingin Kirjamessuilta 2016


WSOY:n ja Tammen järjestämällä bloggariaamiaisella oli tupa täynnä lauantaina! Kirjabloggareiden kanssa jutustelivat kirjailijat Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman ja Tuula-Liina Varis. Mieleen jäi erityisesti Anderssonin lausahdus "Jos ei sanalla voi vaikuttaa maailmaan, niin millä sitten? Kirjallisuus on välttämätöntä." 

Kriitikkobattlessa Otso Kantokorpi ja Maaria Ylikangas arvioivat teoksia lyhyiden lukunäytteiden perusteella. Hauska idea, mutta puoli tuntia oli aivan liian lyhyt aika: kriitikot alkoivat vasta lämmetä, kun piti jo lopettaa! Juontajina Maria Säkö ja Aleksis Salusjärvi.

Aloitin sunnuntaipäivän osallistumalla lukupiiriin, jossa keskusteltiin Rosa Meriläisen Osteri-romaanista. Paikalla oli Meriläisen itsensä lisäksi myös Teoksen kustannustoimittaja Jussi Tiihonen. Keskustelu avarsi kirjan maailmaa ja selkeytti huimasti omaa lukukokemustani. Olen samaa mieltä kuin moni muukin lukupiiriin osallistunut: tämä kirja vaatisi ainakin pari lukukertaa, että sen kaikki kerrokset tajuaisi. Yksi kiinnostava yksityiskohta oli mm. se, että Meriläinen opiskeli Hilary Mantelin kerrontatekniikkaa kuvatakseen uskottavasti 1800-luvun lopun seurapiirejä.

HS:n esikoiskirjapalkinnon finalistit lavalla: Aura Nurmi, Inkeri Markkula, Minna Rytisalo, Soili Pohjalainen, Aino Kivi, Jan Forsström, Paperi T., Hanna Weselius ja Tuomas Juntunen. Kuvasta puuttuu Johannes Ekholm. Ehdokaskirjoista olen ehtinyt lukea vasta Rytisalon Lempin ja Weseliuksen Alma!n. Lukulistalla ovat vielä ainakin Kiven Maailman kaunein tyttö sekä Forsströmin Eurooppalaisia rakastajia. Sitä, kuka palkinnon tänä vuonna voittaa, en osaa yhtään veikata, mutta olen yllättynyt, että Antti Ritvasen Miten muistat minut ei yltänyt finalistien joukkoon lainkaan!


Kirjailijat Riitta Jalonen, Anna-Kaari Hakkarainen, Annamari Marttinen ja Salla Simukka sunnuntai-illan yhteishaastattelussa. Ilahduin mm. siitä, miten Hakkarainen kertoi käyvänsä inspiraationhakuretkillä taidegallerioissa. Olen jokseenkin pihalla siitä, mitä lastenkirjallisuudessa tapahtuu, mutta Simukan uutuuskirja Sisarla kuulosti todella kiinnostavalta ja tärkeältä teokselta.


Sydäntä lämmittävä muisto tämän vuoden messuilta. Kristallipalatsi on upea kirja, lukekaa!


Tässä kaikki messuostokseni. Vähällä pääsin! Nyt huokaan syvään oman kodin hiljaisuudessa - ei enää ihmismassoja, jonottamista eikä muutakaan kuhinaa ja huminaa. Lukuvuorossa tällä hetkellä Kristina Carlsonin William N. päiväkirja - sopivan seesteistä luettavaa tähän hetkeen.

Kiitos Helsingin Kirjamessut! Ehkäpä taas ensi vuonna.

25. lokakuuta 2016

E-lukupiirissä Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma


"Alussa, ja ehkä myöhemminkin, rakkaus oli meille kilpailu."

Epos e-lukupiirin syksyn toiseksi kirjaksi valikoitui Riikka Pulkkisen tuore romaani Paras mahdollinen maailma. Luin kirjan pari viikkoa sitten ja selasin sitä vielä uudelleen läpi viime viikonloppuna matkustaessani junalla Jyväskylään ja takaisin. Lisäksi olen kuunnellut ja lukenut muutamia Pulkkisen haastatteluja tätä uutta kirjaa koskien. 

Olen siis uponnut Parhaaseen mahdolliseen maailmaan aika syvälle. Niin syvälle, että koherentin blogitekstin kirjoittaminen tuntuu  haastavalta. Mitä asioita nostaa esiin? Mitkä voi jättää taka-alalle?

Paras mahdollinen maailma (outoa muuten, että Pulkkisen kirjalla on näin pitkä nimi! vrt. Raja, Totta, Vieras) tuntuu varsinkin aluksi lähes ylitsepursuavalta. Asiaa on paljon, mutta en tiedä, mistä ottaisin otteen. Kestää aikansa ennen kuin saan tarinasta kiinni, löydän Pulkkiselle tutun tarkkanäköisyyden ja tunnelmallisuuden. 

Vaikka tässäkin teoksessa keskiössä ovat perhesuhteet ja salaisuudet, olen havaitsevinani jonkinlaista pesäeron tekemistä aiempaan tuotantoon. Paras mahdollinen maailma on yhteiskunnallisempi, kantaaottavampi, pohdiskelevampi. Ja myös rosoisempi, rohkeampi. 

***

Pääkerrontalinjoja on kaksi. Nuori näyttelijälupaus Aurelia työstää Kansallisteatterin lavalla näytelmää Berliinin muurin murtumisesta, suree sairaalassa makaavaa isäänsä, miettii identiteettejään ja välttelee äitinsä puheluita. Aureliasta kerrotaan hän-muodossa, kun taas minäkertojana toimii Aurelian äiti, joka kerii auki menneisyyttä, purkaa hiljalleen auki perheen salaisuuksia ja vaikenemisia.

Äidin osuudet ovat ehkä enemmän "tuttua ja turvallista Pulkkista", kun taas Aurelian osuuksissa Pulkkinen revittelee vapaammin, tutkii nuoren ihmisen sisäistä maailmaa häpeilemättömästi ja rajusti. Pidin tekstiä virkistävänä, vaikka jossain kohdin tunnelma lipsahtaakin nolon teiniangstin puolelle ja jotkut Aurelian "kelat" menevät yli hilseen.

Aurelian ja äidin osuuksien lisäksi noin kirjan puolivälissä on Balaton, elokuu 1989 -niminen luku, joka sukeltaa teatteriohjaaja Joachimin pään sisään ja aikaan, jolloin hän oli 9-vuotias itäberliiniläinen. Tämä on kirjan paras osuus: sen kieli on hurjaa ja villiä, kertojana on lapsi joka tietää aivan liikaa, tunnelmasta tulee lähes hiipien sydäntä kylmäävä - luvussa on jotain fagerholmaista. Kunpa Pulkkinen olisi kertonut lisää nuoresta Joachimista ja etenkin hänen 13-vuotiaasta Frieda-siskostaan, joka sanoo näin:

"Haluan vain vähän säpinää! Haluan nähdä uusia paikkoja! Minä olen niin tylsistynyt että voisin kuolla."


***

Haastatteluissa Pulkkinen on kertonut halunneensa kirjoittaa kirjan vapaudesta. Myönnän, että itse aloin miettiä vapauden teemaa kunnolla vasta kuunneltuani kirjailijan haastatteluja, mutta totta: Paras mahdollinen maailma tarkastelee vapautta varsin monesta kulmasta.

Millaista on, kun vapaus viedään rakentamalla ympärille konkreettiset muurit? Voiko vapaus olla sitä, että kapinoi kaikkea edellisen sukupolven oppeja vastaan? Mitä jos vapauden tunne katoaakin perheen perustamisen myötä? Olemmeko aina kahlittuja menneeseen? Olemmeko muurien ulkopuolellakaan ikinä täysin vapaita? Ja kuten kirjan näyttämölläkin todetaan, vapaudella on aina kaksi puolta: vapaus johonkin ja vapaus jostakin.

Kuten Totta-romaanissa, myös Parhaassa mahdollisessa maailmassa yhtenä kantavana teemana on vaikeneminen tai puhumisen vaikeus. Jokaisessa kirjan ihmissuhteessa vaietaan jostakin, jätetään asioita sanomatta, koska niin on vain helpompaa. Jännite syntyy juuri tästä: vuosien varrella on jätetty sanomatta niin paljon, että koko elämä kietoutuu salaisuuksiin. Lukija saa omat hippunsa näistä salaisuuksista, mutta paljon jää myös harson taa. 

En saa tietää mitään, mitä kirjan henkilötkään eivät tiedä. Ja ehkä juuri niin on hyvä.

***

Epos e-lukupiiri kokoontuu keskustelemaan kirjasta Pasilan kirjastoon to 27.10. klo 18. 

_______________________________
Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
Otava 2016
358 s.

19. lokakuuta 2016

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi


- Luen Oscar Wilden klassikkoa Dorian Grayn muotokuva vuodelta 1891. 
- Googlaan Claude Monet`n lumpeita.
- Suunnittelen sunnuntaivierailua Helsingin Talvipuutarhaan.
- Teen varauksen J.-K. Huysmansin teokseen Vastahankaan.


Kaikesta tästä syksyn toimeliaisuudestani kiitän Anna-Kaari Hakkaraisen kolmatta romaania Kristallipalatsi, joka on taidokas, sivistynyt ja inspiroiva tutkielma identiteeteistä ja niiden rakentamisesta. Siitä, mitä me olemme ja mitä me yritämme olla. Siitä, mikä on esitystä ja mikä totta. 

Nautin Kristallipalatsista suunnattomasti ja ehdinkin jo julistaa sen Instagramissa kenties vuoden parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi. Luin kirjan jo reilu viikko sitten, mutta siitä bloggaaminen on tuntunut vaikealta: samaan aikaan kun olen kaivannut kiivaasti muiden lukijoiden näkemyksiä kirjasta, olen halunnut pitää sen vielä hetken vain itselläni - makustella, pohdiskella. Kristallipalatsin henkilöt uiskentelivat myös uniini, mitä tapahtuu vain erityisen vaikuttavien kirjojen kohdalla.

Hakkarainen pyörittää tarinaa eri näkökulmien kautta. On minäkertoja, joka tutkii Oscar Wilden (1854-1900) käsityksiä taiteesta ja estetiikasta ja miettii, miten esteetikon elämä on reilun sadan vuoden aikana muuttunut. Onko kauneus yhä samanlaista kuin se oli Wilden aikaan? 

Tutkimuskysymyksensä (ja myös erään miehen) johdattelemana minäkertoja päätyy selaamaan muotiblogeja, joissa elämä näyttää aina virheettömältä: valotus on aina oikea, pöydällä on aina tuore kimppu kukkia, croissantit lepäävät pienessä punoskorissa liinaan käärittyinä, jalkoja koristavat Christian Louboutin korkokengät. 

Samaan aikaan kun tutkija paheksuu tällaista materialismia ja itsensä korostamista, hän huomaa jääväänsä koukkuun: vierailevansa erityisesti yhdessä muotiblogissa yhä uudelleen. Tuon blogin nimi on Dora G:n muotokuva - jälleen viittaus Wildeen, josta tulee lopulta tutkijalle paitsi tutkimuskohde, myös jonkinlainen kaunokirjallinen pakkomielle tai pakopaikka: yksi tarinapolku Kristallipalastissa onkin nuoren Oscar Wilden tarina - tarina siitä, miten keikarina tunnettu Wilde teki omasta elämästään ja persoonastaan täydellisen performanssin.

Hakkarainen sitoo Wilden ajatukset nokkelalla tavalla nykyaikaan, josta voisimme käyttää myös termiä performatiivisuuden aikakausi: barokki, renessanssi, performanssi, mitä noita nyt on. Wilde brändäsi itsensä jo ennen kirjallista läpimurtoaan, ja myös nykypäivänä brändäys ja esillä olo on kaikki kaikessa: jokainen hetki nähdään mahdollisuutena uuteen some-päivitykseen. Bloggaajat saattavat hyvinkin olla nykyajan dandyja.

Omat näkökulmansa Kristallipalatsissa saavat vielä bloggaaja Dora sekä Pauliina, joka haluaisi elää niin kuin suositut muotibloggaajat. Moniäänisyys toimii kirjassa hyvin ja mahdollistaa myös salaperäisyyden: kuka lopulta on kuka? Millaista kenenkin elämä oikeasti on? Ovatko tuoksukynttilät, vaaleat pinnat ja virheetön iho sittenkin pelkkää silmänlumetta?

Se, mistä viehätyin tässä kirjassa ehkä kaikkein eniten, on se, miten älykkäästi, tarkkanäköisesti - ja paikoin myös äärimmäisen hauskasti - Hakkarainen käsittelee lifestyle-blogeja sekä nykymaailmaa, joka ko. blogeja synnyttää ja ylläpitää. Läpi kirjan kulkee tarina siitä, miten Dora saa kustannussopimuksen, mutta sen sijaan, että hän ottaisi ja kirjoittaisi sopimuksen edellyttämän kirjan, hän alkaa suunnitella kuumeisesti kirjan julkkarijuhlia:

"Jos hän sittenkin vuokraisi juhlia varten purjelaivan? Kaikilla valkoiset vaatteet ja laiva veisi heidät johonkin lähisaareen, jossa kallioille olisi rakennettu valtaisa picnicbrunssi valkoisille pellavaliinoille. Mansikoita ja vadelmia, mintunlehtiä ja kuohuviiniä, naisten hiukset liehuisivat tuulessa ja ulappa olisi tyyni." (s. 76)

Tärkeintä kun on aina se, miltä asiat näyttävät - ja se, että kommenttien ja tykkäyksien virta ei ikinä lopu. Kuvaavaa on tämäkin lainaus: "Ihminen rakentaa omaa tarinaansa ja lopulta elää sitä niin kovin vähän." (s. 316)

Anna-Kaari Hakkaraisen edellinen romaani Purkaus (2014) oli hieno kirja. Kristallipalatsi on jo lähellä täysosumaa. 

______________________________
Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi
Tammi 2016
345 s.


14. lokakuuta 2016

Tärpit Helsingin Kirjamessuille 2016



Messukuhinaa vuoden 2015 Helsingin Kirjamessuilta

Helsingin Kirjamessut lähestyvät! Messuja vietetään 27.-30.10.2016, ja neljään päivään mahtuu järisyttävä määrä ohjelmaa: kirjailijahaastatteluja, lukupiirejä, paneelikeskusteluja, runo non-stoppeja ja ties mitä. Itse ehdin messuille lauantaina ja sunnuntaina, joten olen paneutunut messuohjelmaan lähinnä niiden osalta. Tässä omat tärppini viikonlopun messuhulinaan!



Lauantai 29.10.


Klo 11.30-12.00 Suomen Kirjailijaliitto esittää: Tyhjän paperin pelko (Takauma-lava)
Anna-Kaari Hakkarainen ja Johannes Lahtinen kertovat, miten onnistuivat voittamaan esikoiskirjaa seuranneen tyhjän paperin kammon. Miten seuraavien kirjojen kirjoitusprosessi erosi esikoisesta? Tämä kiinnostaa mm. siksi, että sain juuri luettua Anna-Kaari Hakkaraisen kolmannen romaanin Kristallipalatsi, ja se oli mieletön! (bloggaus tulossa lähiaikoina, kunhan saan ajatukseni kasattua)

Klo 12.00-12.30 Kriitikkobattle (Kirjakahvila)
Kirjallisuuskriitikot ottavat mittaa toisistaan! Battlessa keskustellaan kirjoista, kriitikoista ja kritiikin merkityksestä. Superkiinnostavaa!

Klo 12.30-13.30 Parnasson Kirjallisuus nyt! -kirjallisuuskeskustelu (Kullervo-lava)
Sirpa Kähkönen, Antti Hurskainen ja Touko Siltala vetävät yhteen kirjavuoden suuntia Suomessa ja maailmalla. Karo Hämäläinen juontaa.

Klo 13.00-14.00 Luovuutta, hulluutta, naiseutta (Aleksis Kivi -lava)
Yle Radio 1:n Lukupiiri tuo lavalle L. Onervan Mirdjan. Mirdjasta keskustelevat Kaisa Pulakka, Juha Hurme ja Rosa Meriläinen. Luin Mirdjan tänä syksynä oman lukupiirini kanssa, joten siksi(kin) tämä kiinnostaa kovasti. Ja en malta odottaa, että näen Hurmeen ja Meriläisen yhdessä lavalla!

Klo 14.00-14.30 Klas Östergren: Twist (Katri Vala -lava)
Ruotsalaisen Klas Östergrenin tänä syksynä suomennettu Twist-romaani odottaa hyllyssäni lukemista. Tunnen kirjaa kohtaan hentoista mielenkiintoa - ehkäpä tämän esiintymisen jälkeen saan inspiraation tarttua siihen. Östergreniä haastattelee Touko Siltala.

Klo 14.30-15.00 Käsikirjoituksesta kirjaksi (Eino Leino -lava)
Mitä tapahtuu kustantamossa sen jälkeen, kun käsikirjoitus on päätetty julkaista? Tämä kiinnostaa erityisesti siksi, että keskustelemassa on myös S & S:n toimituspäällikkö Johanna Laitinen, joka vetää Jonna Tapanaisen kanssa aivan loistavaa Sivumennen-kirjallisuuspodcastia. Olen täysin koukussa kyseiseen podcastiin, sillä sen naiset ovat paitsi hauskoja ja fiksuja, he nostavat aina esiin juuri niitä kirjoja, joita itsekin luen tai haluaisin lukea! Koen syvää sielujen sympatiaa!

Klo 16.00-16.30 Image esittää: Hyvinvointivaltion sokeat pisteet (Minna Canth -lava)
Tommi Melender, Riku Korhonen, Kati Hiekkapelto ja Pirkko Saisio keskustelevat hyvinvointivaltion asemasta ja tulkinnoista suomalaisessa kirjallisuudessa. Mitkä kirjat ja kirjailijat nousevat esiin? 

Klo 16.30-17.00 Mark Levengood: Vasten auringon siltaa (Aleksis Kivi -lava)
Lyhyesti: Ei ole parempaa tapaa päättää messupäivää kuin  Mark Levengoodin ilo, nauru ja lavasäteily!



Sunnuntai 30.10.


Osallistun sunnuntaiaamuna Rosa Meriläisen Osteri-romaanin lukupiiriin klo 10.15-11.45.


Sen jälkeen kirmaan näitä ohjelmatärppejä kohti:

Klo 12.00-12.30 Pajtim Statovci: Tiranan sydän (Katri Vala -lava)
Tiranan sydän oli Epos e-lukupiirimme syksyn aloituskirja. Pidin kirjasta valtavasti, mutta kysymyksiäkin jäi. Toivon, että ehdin kuuntelemaan kirjailijaa.

Klo 12.30-13.30 Uudet äänet - kenen tarinan saan kertoa? (KirjaKallio)
Tämä on kysymys, mistä on pöhisty ehkä eniten koko kirjavuotena: kuka saa kertoa kenenkin tarinan? Kallion lukiolaiset haastattelevat mm. Maryan Abdulkarimia ja Koko Hubaraa.

Klo 13.30-14.00 Lumi (KirjaKallio)
Tämä kiinnostaa ja koskettaa. Vilja-Tuulia Huotarinen kertoo, miten hän viimeisteli ystävänsä Seita Vuorelan viimeiseksi jääneen teoksen Lumi.

Klo 14.00-14.30 HS Tähtihetki: Pirkko Saisio (Aleksis Kivi -lava)
Klo 14.00-14.30 Tommi Melender: Onnellisuudesta (Katri Vala -lava)
Pirkko Saisio puhuu uusimmasta romaanistaan Mies, ja hänen asiansa. Kirja on tulossa minulla lukuun toivottavasti pian - olkoonkin, että alan kokea hiljalleen melko rajua syksyn uutuuskirjaähkyä. Tässä kohtaa sunnuntai-iltapäivää toivoisin myös voivani monistua, sillä samaan aikaan Saision kanssa lavalla on Tommi Melender, joka pohtii onnea ja onnellisuutta esseekokoelmansa pohjalta.

Klo 14.30-15.00 Suomen Kirjailijaliitto esittää: Kriisien Eurooppa (Takauma-lava)
Elina Hirvonen, Emma Puikkonen ja Jani Saxell pohtivat, miten Euroopan kriisit näkyvät tämän hetken kirjallisuudessa. Aivan erityisesti kiinnostaa Puikkosen kuuleminen, sillä hänen teoksensa Eurooppalaiset unet oli yksi viime kevään mieleenpainuvimmista lukukokemuksistani.

Klo 15.30-16.30 HS: Esikoiset lavalla (Aleksis Kivi -lava)
Tämä on minulle melkein jo klassikko. Tarkistan messuohjelmasta aina ensimmäisenä, milloin HS:n esikoiskirjapalkinnon finalistit ovat lavalla ja suunnittelen muun ohjelmani sen ehdoilla. Finalisteja ei ole vielä julkistettu, mutta uskallan veikata, että listalla ovat ainakin Antti Ritvasen Miten muistat minut, Hanna Weseliuksen Alma! ja Minna Rytisalon Lempi.

Klo 16.30-17.30 Elämän käännekohdat (Aino-lava)
Riitta Jalonen, Anna-Kaari Hakkarainen, Annamari Marttinen ja Salla Simukka keskustelevat käännekohdista kirjoissa ja elämässä. Upea kööri lavalla - tähän lienee hyvä päättää tämän vuoden messut!

Vuoden 2015 HS:n esikoiskirjapalkinnon finalistit messulavalla. Screenillä Katja Raunio.