31. tammikuuta 2016

Klassikkohaaste, osa 2. Raymond Queneau: Tyyliharjoituksia


Heinäkuussa 2015 suuren suosion saavuttanut klassikkohaaste on jälleen täällä! Ensimmäisellä rundilla luin Virginia Woolfin todellisen modernin klassikon Mrs. Dallowayn, johon ihastuinkin päätä pahkaa ja hiusjuuriani myöten.

Valitessani kirjaa tähän tammikuun klassikkohaasteeseen minulla oli lukuisia vaihtoehtoja, joita pyörittelin, makustelin ja punnitsin pitkään ja hartaasti. Ehdolla olivat muun muassa Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys, Ernst Hemingwayn Vanhus ja meri, Maria Jotunin Huojuva talo, Margaret Atwoodin Orjattaresi ja J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa.

Lopullinen valinta tuli kuitenkin tehtyä samalla tavalla kuin heinäkuussakin: vaeltelin hyllyjen lomassa ja silmiini osui pienen pieni, aika tympeänkin näköinen rusehtava kirja. En tiennyt kirjasta juuri mitään, mutta aistin sen klassikkoainekseksi. Olin oikeassa.

Ranskalaisen Raymond Queneaun (1903-1976) teos Tyyliharjoituksia on takakansitekstin mukaan Ranskan myydyimpiä kirjoja. Se tuntuu vähän hassulta, ehkä jopa uskomattomalta, kun tietää mistä kirjassa on kyse. Luulisi, että ihmiset ostaisivat mieluummin kirjoja, joissa olisi monenlaisia tarinoita sen sijaan että ostaisivat kirjan, jossa kerrotaan sama tarina yhä uudelleen ja uudelleen - vain hieman eri tavoin.

Sillä niin Queneau tekee. Hän kertoo saman - jo itsessään aika mitäänsanomattoman - tarinan 99 kertaa, joka kerta vähän eri tavalla, eri tyylillä, eri keinoin, eri lajein. Suomentajan kirjoittamassa esipuheessa paljastetaan Queneaun saaneen idean Tyyliharjoituksiin konsertissa, jossa esitettiin Bachin Die Kunst der Fuge. Hän huomasi, että kappaleessa muunneltiin yhtä teemaa loputtomiin ja alkoi miettiä, että ehkäpä sama malli toimisi myös kirjallisuudessa.


No, toimiiko?

Aloitin Tyyliharjoituksien lukemisen intopiukkana, sillä ajattelin, että voisin oppia tästä kirjasta paljon. En odottanut mitään mieltämyllertävää lukukokemusta sinänsä, mutta arvelin saavani hyviä vinkkejä ja havaintoja omaan kirjoittamiseeni. Sillä kyllähän se, miten kirjoittaa, on ihan hemmetin tärkeää - tietyissä tilanteissa jopa tärkeämpää kuin se, mitä kirjoittaa.

Queneaun teos onkin ennen kaikkea kokoelma kirjoitusharjoituksia, eräänlaista kirjoittamisen improvisaatiota. Useat sen lähtökohdat ovat tuttuja kirjoittajakursseilta tai kirjoitusoppaista. Queneau kirjoittaa saman kohtauksen esimerkiksi kiinnittämällä joka kerta huomiota eri aisteihin. Hän kirjoittaa tarinan eri aikamuodoissa, eri tunnetiloissa, eri näkökulmista. Sama hetki taipuu vapaamittaiseksi runoksi, oodiksi, sonetiksi ja komedianäytelmäksi. Tai vaikka tanka-runoksi:

S-bussi saapuu
Hattumies nousee kyytiin
Syntyy rähinää
Myöhemmin asemalla
Keskustellaan napista

Tarina on siis tuossa: S-bussi kaartaa asemalle, bussissa on ahdasta, kyytiin nousee mies jolla on kummallinen hattu, toinen matkustaja saattaa hieman tönäistä miestä, mies suuttuu, pakenee istumaan. Jonkin ajan kuluttua näemme miehen uudelleen asemalla, jossa hänen ystävänsä kehottaa miestä ompelemaan takkiinsa napin. 

Tämä todistaa sen, minkä kaikki kirjoittavat ihmiset jo tietävätkin: ihan kaikesta voi kirjoittaa. Ja aina voi ottaa myös vapauksia: laventaa vähän, karsia hieman, liioitella pikkuisen. 




Vuonna 1960 Queneau perusti yhdessä matemaatikko Francois Le Lionnais`n kanssa kokeellisen kirjallisuuden työpajan Oulipon, joka toimii ilmeisesti edelleen. 

Vaikka Tyyliharjoituksia ilmestyi reilu kymmenen vuotta ennen Oulipon perustamista, siitä on  jo selvästi luettavissa Queneaun kiinnostus paitsi kokeelliseen kirjoittamiseen, myös kielen matemaattisuuteen. Hän leikittelee numeroilla, anagrammeilla, rytmillä, onomatopoeettisuudella ja erilaisilla äänteenmuutoksilla (afereesi, apokopee, synkopee, epenteesi...) - tympääntymiseen asti. 

Myönnän, että kaikkein kokeellisimmissa kohdissa aloin harppoa, en jaksanut keskittyä. Varsinkin äänteenmuutoksilla pelleily keitti minulla yli, sillä ne eivät antaneet tarinaan mitään uutta, eivät minkäänlaista tuoretta kulmaa. Eivät tarjonneet minulle pienintäkään oivallusta - paitsi ehkä sen, että suomen kielen opinnoistani on jo niin paljon aikaa, etten muista enää juuri mitään kielitieteellisiä termejä.

Tyyliharjoituksia-teosta vaivaa ennen kaikkea epätasaisuus. Queneau väläyttelee kirjallista lahjakkuuttaan usein, mutta kompastelee heti perään omaan nokkeluuteensa. Tai sitten syy on vain minussa: lopeta se kauniin kielen ja aistivoimaisuuden etsiminen ja katso, miten hauskasti Queneau muuttaa tarinan henkilöt ruuaksi tekstissä "Gastronomisesti" tai tapahtumat sairaalatermistön loputtomaksi virraksi tekstissä "Lääketieteellisesti"!

Suomentaja Pentti Salmenrantaa ei käy kateeksi. Tyyliharjoitusten kääntäminen on ollut varmasti painajainen. Queneau työsti kirjaansa 31 vuotta, uudisti sitä painos painokselta. Kauankohan Salmenranta viilasi suomennosta?

Bloggaajat linkkaavat klassikkotekstinsä tänään Tuijatan koontipostauksen alle. Mukavia klassikkohetkiä!

________________________________
Raymond Queneau: Tyyliharjoituksia
Alk. Exercises de style (1947)
Suom. Pentti Salmenranta
Otava 1993
214 s.

29. tammikuuta 2016

Petri Tamminen: Meriromaani


"Näiden muistojen jäljiltä Vilhelm Huurna päätti ryhdistäytyä ja aloittaa elämänsä, ja silloin hän huomasi, että hän oli sen jo elänyt." (s. 138)


Petri Tammisen Meriromaani on pikkuinen kirja elämästä: siitä miten elämä vie ja heittelee, siitä miten elämä lyö kapuloita rattaisiin ja sitten noukkii meidät taas ojanpohjalta ylös, siitä miten elämä rientää ja matelee - ja siitä, miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua. 

Tamminen tuntuu sanovan, että pelotta, ujostelematta, itseensä uskoen. 

Aina se ei kuitenkaan ole helppoa. Ei minulle, ei sinulle eikä etenkään Vilhelm Huurnalle, joka on aina hävennyt eilistä ja pelännyt huomista. Huurna purjehtii maailman merillä, ajaa karikkoon, törmää toisiin laivoihin. Jos hän joskus jossain onnistuu, kehujen vastaanottaminen tuntuu vaikealta ja omien urotöiden mainostaminen mahdottomalta. Jos jotain Huurna on niin vaatimaton. 

Ja myös hiljainen, sulkeutunut, yksin. Joskus hänen tekisi mieli kertoa itsestään muille, mutta viime hetkellä leuka lukkiutuu, sanoja ei tule.

"Hän oli aina ajatellut, että hän liittyisi pian ihmisten seuraan, mutta tällaista liittymisen hetkeä ei koskaan tullut. Hän muisti tilanteita, joissa hän olisi voinut avata suunsa mutta ei ollut avannut." (s.137)

Luin Meriromaania ylläni t-paita, jonka kyljessä lukee someday is today. Paidan ja Meriromaanin sanoma on sama: jos haluat tehdä jotain, tee se nyt. Tekemättömiä töitä murehtivalle lohtua tuo Vilhelm Huurnan oivallus: 

"Hän huomasi myös, että todelliset työt olivat sittenkin helpompia kuin ne mielessä tehdyt." (s.29)

Näinhän se on! Tätäkin blogausta mietin viikon, tuntui hirveän työläältä. Lopulta - kun vain istuin alas ja aloitin - teksti syntyi varttitunnissa.

Kivaa viikonloppua!

________________________________
Petri Tamminen: Meriromaani
Otava 2015
142 s.

19. tammikuuta 2016

E-lukupiirissä Ryan Gattisin Vihan kadut



Ylihuomenna eli torstaina 21.1. Epos e-lukupiiri kokoontuu Myyrmäen kirjastossa ja keskustelee amerikkalaisen Ryan Gattisin kovasti kohkatusta romaanista Vihan kadut. Esimerkiksi Helsingin Sanomien Jukka Petäjä kirjoitti arviossaan, että Vihan kadut on eittämättä yksi kuluneen syksyn parhaista käännösromaaneista. 

Gattis on julkaissut aiemmin kaksi romaania ja kaksi jonkin sorttista pienoisromaania. Hänen tähtensä ehti kuitenkin olla vuosia laskusuunnassa - kunnes tekstiä vain alkoi virrata. Kunnes Gattisin päässä alkoi puhua latinojengiin kuuluva teini-ikäinen tyttö. Kunnes hän luikerteli jengeihin sisään, haastatteli, tärisi, pelkäsi, saavutti luottamuksen.

Kunnes syntyi Vihan kadut.

Syöksymme päistikkaa keskelle Los Angelesia, keskelle Lynwoodin latinokaupunginosaa. Olemme vuodessa 1992, valkoiset poliisit ovat pahoinpidelleet mustan Rodney Kingin henkihieveriin, mutta oikeus vapauttaa heidät syytteistä. Alkaa mellakat, joissa vain osaltaan on enää kysymys Rodney Kingistä. 

Pikemminkin on kyse mahdollisuuksista ja niiden puutteesta, epäoikeudenmukaisuudesta, turhautumisesta, kostosta, kalavelkojen maksamisesta. Siitä, että tilaisuus tekee varkaan. Siitä, että millään ei ole mitään väliä.

Kaupunki on liekeissä kuuden päivän ajan.

Ihmisiä tapetaan, kauppoja ryöstellään, asuntoja poltetaan. Poliisi ei ehdi kaikkialle. Eikä ehkä haluakaan ehtiä.

Tämän kaiken Gattis kertoo antamalla äänen seitsemälletoista eri henkilölle. Jokaisella tyypillä on aikaa vain yhden luvun verran, joten minä-muotoinen kerronta on ymmärrettävistä syistä täyttä vyöryä, kiimaa, vihaa. Ja myös halua, surua, unelmia. Kiemurtelen istualtani, nousen ylös, pitelen vatsaani: väkivallan kuvaus on niin raakaa, että hetken jo mietin pystynkö tähän.

Onneksi pystyin. Vihan kadut on hieno kollektiiviromaani: se solmii eri kertojien tarinat yhteen, pitää paketin kasassa, tarjoilee loputtomasti vihjeitä, viitteitä ja yhtymäkohtia. Gattis ei tuomitse, hän vain kertoo - ehkä jopa ymmärtää. Ymmärtää, että jollekin ainoa tavoiteltavissa oleva unelma on jengiin pääsy. Oma jengi, la familia.

Olen hengästynyt. Ja kiitollinen.

Käykäähän kurkkaamassa, mitä Epos e-lukupiirin FB-ryhmässä on kirjasta tykätty!

__________________________
Ryan Gattis: Vihan kadut
Alk. All Involved (2015)
Suom. Ilkka Salmenpohja
Like 2015
448 s.

14. tammikuuta 2016

David Bowien suosikkikirjat -haaste




Reader, why did I marry him? -blogin Omppu lanseerasi minua syvästi koskettavan lukuhaasteen maanantaina 11.1.2016: David Bowien suosikkikirjat.

Edellisenä päivänä David Bowie - taiteilija, muusikko, persoona - nukkui pois, uupui taistelussa syöpää vastaan. Hän oli vasta 69-vuotias.

Minulle Bowie oli jotain, mitä en osaa oikein pukea sanoiksi. Muistan nähneeni Bowien keikkataltioinnin televisiosta joskus 80-luvun lopulla (?) eli ehkä alle 10-vuotiaana. Hän saattoi esittää muitakin kappaleita, mutta ikuisesti mieleeni on jäänyt Life On Mars? Se oli jotain outoa, villiä, kiehtovaa. Bowiella oli kirkuvan punainen tukka, kimaltelevat vaatteet, kasvoilla meikkiä. En tainnut vielä tuolloin varauksetta ihastua, mutta vaikutuin kyllä: Ai tällaistakin voi olla olemassa?

Myöhemmin olen kuunnellut Bowien levyt puhki. Yksi suosikkikappaleistani on edelleen Life On Mars? 

Olen surunmurtama.

Tämän vuoden aikana aion osallistua Ompun David Bowien suosikkikirjat -haasteeseen. Tarkoituksena on siis lukea kirjoja Bowien itse laatimalta sadan kirjan listalta. Lista löytyy kokonaisuudessaan täältä. Suomennetut kirjat on kerätty myös Kirjasampoon

Ehkäpä aloitan haasteen jollakin näistä:




Rest in peace and glory, David Bowie.



13. tammikuuta 2016

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2015 - minun ehdokkaani

Logot: Marja-Leena Liipo

Tänään äänestetään Blogistanian kirjallisuuspalkintojen voittajista. Itse olen mukana tässä touhussa nyt ensimmäistä kertaa, ja ihan hivenen jännittää! Olen tankannut osallistumisohjeita huolellisesti ja toivon, etten tyri missään kohtaa. 

Kaikki halukkaat kirjabloggaajat julkistavat siis omat ehdokkaansa tänään 13.1. klo 10 omissa blogeissaan. Kaikkien äänet lasketaan yhteen, ja voittajat julkistetaan emäntäblogeissa huomenna 14.1. klo 10. Tänä vuonna emäntäblogeina toimivat Kulttuuri kukoistaa (Finlandia), Kirjallisena, Minna (Globalia), Luetaanko tämä? (Kuopus) ja Les! Lue! (Tieto).

Itse äänestän kahdessa kategoriassa eli Finlandiassa (kotimainen kaunokirjallisuus) ja Globaliassa (käännetty kaunokirjallisuus). Tieto ja Kuopus jäävät pois, koska en juurikaan bloggaa tietokirjallisuudesta saati lasten- ja nuortenkirjallisuudesta.

Tattadadaa, minun ehdokkaani ovat tässä:


BLOGISTANIAN FINLANDIA 2015

3 pistettä Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

2 pistettä Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

1 piste Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika



BLOGISTANIAN GLOBALIA 2015

3 pistettä John Williams: Stoner

2 pistettä Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta 

1 piste Jonathan Franzen: Purity


10. tammikuuta 2016

Tuomas Vimma: Raksa

Lukupiirin vuoden ensimmäiseksi kirjaksi tulin jossain sumupäissäni valinneeksi Tuomas Vimman Raksan, joka on rakennusalalle sijoittuvan trilogian aloitusosa (muut osat: Ruutukymppi, 2013 ja Firman mies, 2014). 

Halusin lukupiiriin jotain kevyttä, hauskaa ja helppolukuista joulukuussa puristetun Peltirummun jälkeen. Oliko Raksa osuva valinta? Katsotaanpa.


Kevyttä? 
Kirjan aihe on periaatteessa aika raskas. Kirja osoittaa rakennusalan (ilmeisen todenperäisen) mädännäisyyden: sen, miten kuluttajaa kusetetaan, verottajaa narutetaan ja työntekijöitä halveksitaan. Liitto on kirosana ja siihen kuuluminen ihan pätevä peruste antaa potkut. Ei hirveän kevyttä.

Raksassa on kuitenkin myös kevyempi puoli: on ryyppäystä ja rällästystä, ihmissuhdesotkuja ja levotonta paneskelua. Jos kirjastossa olisi hylly "miesviihteelle", laittaisin Raksan sinne nätisti Jouni Hynysen ja Juha Vuorisen kirjojen kylkiä lämmittämään.

Hauskaa? 
Vimma on epäilemättä yrittänyt olla hirmuisen hauska. Hän vääntää välillä koko suomen kielen uusiksi, veivaa sanat solmuun ja tekee (anteeksi: duunaa) stadin slangiinkin vielä yhden termikerroksen lisää. 

Kielen pakonomainen vääntäminen menee paikoitellen niin överiksi, että joo, ehkä se voi olla jonkun mielestä jo vähän hauskaakin. 

Etelä-Pohjanmaalta kotoisin olevana hörähdin kohtaukselle, jossa hivenen juppi mutta myös aika juntti päähenkilö Sami löytää itsensä Michelin-tähden ravintolasta Chez Dominiquesta: "Meidät ohjattiin nurkkapöytään. Katselimme ympärillemme ihmeissämme kuin lapualaiset Stockmannilla." 

Hörähdinkö useammin? En muista. 

Helppolukuista? 
Ensimmäiset parisataa sivua luin hujauksessa. Tarina (niin heppoinen kuin se lopulta onkin) rullaa kuin juna. En tiedä, onko koukuttuminen väärä sana, mutta alussa sivuja vain käänteli ja käänteli huomaamattaan, ehkä jopa nautinkin siitä miten tyhjänpäiväistä ja leppoisaa kaikki oli. 

Raksa olisikin ollut ihan namuisa välipala, jos se olisi loppunut siihen pariinsataan sivuun. Mutta ei, sivuja on 438 eli yli puolet liikaa. Luin kirjan loppuun, mutta nihkeäksi tahkoamiseksi se meni. 

Tuomio
Lukupiirimme kokoontuu huomenna. Silloin tulee lopullinen tuomio siitä, kuinka metsään valintani meni. Minun silmäni kurkottelevat nyt kiivaasti kohti jotain kaunista, älykästä, vakavaa, runollista. Siis jotain ihan muuta kuin Raksaa.

__________________________
Tuomas Vimma: Raksa
Gummerus 2011
438 s.

4. tammikuuta 2016

Jonathan Franzen: Purity



Puolitoista viikkoa siinä meni, mutta olipa se sen arvoista! Mies lahjoi minua joulun alla Jonathan Franzenin Puritylla, ja tietysti otin kirjan heti mukaan joululukemiseksi. Ennen neljän päivän reissua tuskailin, riittääkö minulle varmasti tämä yksi kirja - mitä jos lukeminen loppuu kesken? Noh, kotiin palattuani olin päässyt Puritya vasta puoleen väliin, joten huoli taisi olla turha.

Mikään helppo pikapala tämä Franzenin neljäs suomennettu romaani ei siis ole. Kirjailija on uskollinen tyylilleen, ja hyvä niin.

Vapaus- ja Muutoksia-romaaneissa ihastuin ennen kaikkea Franzenin tarinankertojan lahjoihin. Okei, ehkä joskus voisi vähän oikoa mutkia suoriksi, ehkä joskus voisi pikkuisen viilata nurkista, kumittaa pahimmat rönsyt pois. Mutta jotain sairaan siistiä siinä on, että kaiken vyöryn ja mitä kummallisempien lonkeroiden jälkeen Franzen aina onnistuu punomaan langanpäät yhteen, onnistuu pitämään tarinan kasassa, onnistuu säilyttämään lukijan mielenkiinnon. Onnistuu jopa koukuttamaan, kiertämään pikkusormensa ympärille.

Kirjan nimi Purity viittaa sen päähenkilön nimeen eli Purity "Pip" Tyleriin. Toisaalta kirjassa puhutaan paljon myös puhtaudesta (ihmismielen puhtaudesta, maailman puhtaudesta), joten nimen suomentaminenkaan ei olisi ollut välttämättä väärin. Ja oikeastaan Pip ei edes ole kirjan päähenkilö tai ei ainakaan kirjan kiinnostavin henkilö. Hän on pikemminkin pelinappula, tarpeellinen vain koska muiden henkilöiden toiminta ei olisi mahdollista ilman häntä. 

Aiempien romaaniensa tavoin Franzen kertoo tarinaansa usean henkilön näkökulmasta. Salaisuudet paljastuvat tipoittain, hiljalleen henkilöiden kertomukset sulavat yhteen, elämät liittyvät toisiinsa. Kriittinen lukija voisi nähdä näissä lonkeroissa epäuskottavuutta ja pakonomaista leikkaa-liimaa-tuherrusta, mutta minähän en Franzenin kohdalla osaa olla kovin kriittinen. Kyllähän elämä joskus on aika uskomatonta ja ihmiset törmäävät toisiinsa varsin sattumanvaraisesti.

Kun Purity ilmestyi englanniksi alkusyksyllä 2015, sen sisältämästä feminismistä nousi pienoinen haloo. Yritin lukea kirjaa tästä piittaamatta, mutta valitettavasti voin allekirjoittaa esimerkiksi kaikki tämän artikkelin huomiot. Etenkin Anabelin kuvaus sai karvani pystyyn: Franzen esittää hänet näkyvänä, kantaaottavana feministinä, mutta samalla varsin heikkona, outona ja epästabiilina persoonana, joka saa koko feminismin näyttäytymään jotenkin herjaavassa valossa. Franzen tuntuu pahimmillaan sanovan, että feminismi on vain miehien syyllistämistä ja säälittävien tyttöjen uikutusta. 

Olen kirjan naiskuvasta hieman ärsyyntynyt, mutta eipä Purityn miehetkään mitään lupsakoita herrasmiehiä ole. Varsinkin Andreas - Julian Assangen kaltainen tietovuotaja - on läpi kirjan niin ällöttävä runkkaaja (kirjaimellisesti!), että ihan heti ei yhtä limaista henkilöhahmoa mieleen tulekaan. Franzenin tuotannossa ihmiset ovat aina melkoisen rumia; eivät fyysisesti mutta päänsä sisältä. He ovat aina itsekkäitä, epäluotettavia, heikkoja, itsetunto-ongelmaisia. He eivät osaa sanoa kiusauksille ei. He tietävät kyllä, mikä olisi oikein, mutta tekevät silti väärin. Idealismi kaatuu aina ihmisen pienuuteen.

Puritya lukiessani minuun iski valtava vimma kirjoittaa myös itse. Niin on käynyt kaikkien Franzenin kirjojen kohdalla. Vaikka rönsyily, lavea kerrontatyyli ja jättimäiset kokonaisuudet eivät olekaan minun tapani (tai edes haluni) kirjoittaa, Franzenin ihmisissä ja ihmissuhteissa on niin paljon kiehtovia elementtejä ja räikeän tarkkoja havaintoja, että haluan saada ne jotenkin ylös, omalla tavallani.

Kiitos tästä - jään odottamaan seuraavaa jättiläistä. Onneksi lukematta on vielä kirjailijan varhainen romaani Alkuvoimat (1992, suom. 2004) sekä kasa esseitä. 

_______________________
Jonathan Franzen: Purity
Alk. Purity (2015)
Siltala 2015
600 s.

1. tammikuuta 2016

Blogin ensimmäinen vuosi

Kadunkulma Edinburghissa, jossa vaelsin juhannuksena 2015. 


Blogini on nyt 1-vuotias! Huisia!

Kun vuosi sitten päätin aloittaa kirjablogin, päällimmäisenä velloi ajatus lempeydestä, rentoudesta, stressittömyydestä. Halusin blogista ennen kaikkea kivan harrastuksen ja paikan, johon kirjata leppoisasti muistiin omia lukukokemuksia - ja siinä sivussa ehkä vähän muitakin fiiliksiä.

Aloitin blogitaipaleeni kuukausipostauksilla, joissa käsittelin lyhyesti kuukauden aikana lukemiani kirjoja: ajattelin, että on ihan ok, jos postaan vain kerran kuussa. Nopeasti jäin kuitenkin koukkuun, en malttanut odottaa koontipostauksia vaan halusin päästä kertomaan lukemastani kirjasta heti kansien sulkeutumisen jälkeen.

Ihanaa ja kannustavaa oli myös huomata, että joku oikeasti vieraili blogissani ja kommentoikin tekstejäni. Vaikka blogi on minulle yhä ennen kaikkea lukupäiväkirja itseäni varten, olen hirveän inspiroitunut siitä, millainen yhteisö kirjablogien ympärille on rakentunut. Kiitos kaikille kanssabloggaajille, jotka olette raottaneet minulle ovea tuohon hienoon maailmaan!

Vuoden 2015 aikana luin blogilistani mukaan 76 kirjaa. Luku lienee hieman alakanttiin, koska ihan kaikkea selailemaani ja harppoen lukemaani en ole listannut mukaan. Olen lukenut vuoden aikana muun muassa luovaan kirjoittamiseen liittyvää opas- ja teoriakirjallisuutta, jota en ole listannut blogiini. Myös yksittäiset novellit, runot ja esseet ovat jääneet listan ulkopuolelle.

Joka tapauksessa: paljon olen lukenut, paljon olen saanut. Tässä muutamia nostoja kirjavuoteni varrelta.



Vuoden viihdyttävin

Alkuvuodesta kaikki tuntuivat kohisevan tästä jättiläisestä. Tartuin kirjaan hivenen empien, mutta jo ensimmäisillä sivuilla tajusin, että nyt olen loistavan tarinankertojan matkassa. Irrotin otteeni, annoin Dickerin viedä. Jännittävä, yllättävä, hauska ja ihan pikkuisen koskettavakin kirja. Dekkari, joka sopii sellaiselle, joka ei ikinä lue dekkareita.



Vuoden mieleenpainuvin

Colm Tóibín: Nora Webster
Luin Nora Websterin heti tammikuussa, mutta sen jättämä jälki on ollut ehkä vuoden syvin. Muistan vahvasti kirjan lohdullisen, hienovireisen tunnelman. Sen, miten leskeksi jäänyt Nora istuu tyhjässä talossa, kuuntelee musiikkia, alkaa hiljalleen löytää itsensä uudelleen. Hieno, hieno teos, jonka muisteleminen aiheuttaa vieläkin kylmiä väreitä. Tammi julkaisee kirjan suomeksi keväällä 2016 - lämmin suositus.



Vuoden hurmoksellisin

Monika Fagerholm: Lola ylösalaisin / Lola ylösalaisin
Luin tämän kirjan kahdesti kuluneen vuoden aikana. Olin ihastunut ensimmäisellä kerralla ja täysin hurmion vallassa toisella kerralla. Se kieli, se häpeilemättömyys, se omaperäisyys, se rönsyilevyys, se villiys ja huutava vapaus! Pikkukaupunki, meri - nuo kaksi asiaa, jotka saavat minut (ainakin kirjallisuudessa) aina polvilleni.



Vuoden ihanin

Emma Hooperin esikoisromaani sai minut hymyilemään ventovieraille, ajelemaan pysäkkieni ohi, venyttämään lounastuntejani. Kirja on sanalla sanoen ihana: elämänmyönteinen, lämmin, suloinen. Se on pikkuisen höpsö, pikkuisen hassu. Ja myös koskettava, viisas. Ihastuin kirjan lisäksi myös kirjailijaan, jota pääsin haastattelemaan Helsinki Lit -festareiden yhteydessä. Emma, kirjoitathan pian lisää tätä ihanaa!



Vuoden inspiroivin

Tämä romaani kuljetti minut teatterimaailmaan. Nuorten, intohimoisten ihmisten keskelle, jotka ovat täynnä unelmia, täynnä suunnitelmia. Eivätkä he jää makamaan sohvan pohjalle, vaan puskevat eteenpäin, tekevät rajusti töitä, rakastuvatkin siinä sivussa. Elävät, kokevat. Kuten blogitekstissänikin kirjoitin, tässä kirjassa "elämä on ihan hirveän läsnä, aitoa, todellista."



Vuoden persoonallisin

Kjell Askildsen: Saari
Yksi kiinnostavimmista kirjailijoista, joihin vuonna 2015 tutustuin, oli norjalainen Kjell Askildsen. Hänen pienoisromaaninsa Saari sai minut haukkomaan henkeäni, koska sen kerronta on niin omalaatuista, outoa ja aivan - anteeksi sanavalintani - saatanan tehokasta. Tämän kirjan haluan omaan hyllyyni, koska tiedän palaavani siihen uudelleen ja uudelleen.



Vuoden Franzen

Jonathan Franzen: Muutoksia
Koska luin Vapauden juuri ennen vuoden vaihtumista vuodeksi 2015 ja (mieletön!) Purity on edelleen hieman kesken ja bloggaamatta, nostan tähän näytille Muutoksia-romaanin, jonka luin kuluneena vuonna elokuun helteillä. Olen Franzenin fanityttö, en osaa sanoa miksi, mutta hänen kynänkäyttönsä nyt vaan saa minut veteläksi. Muodostakaa tästä lausahduksesta haluamanne konnotaatiot, en välitä. Jonathan on ihana.



Vuoden tunnekuohu

Tämä upea esikoisromaani kuljetti minut vuoristoradalle, jossa nauroin katketakseni loistavalle henkilökuvaukselle, tarkkanäköisille havainnoille, piikikkäille huomioille. Ja jossa hetkeä myöhemmin nieleskelin päähenkilön kohtaloa, maailman pahuutta, ihmisten pienisieluisuutta, rakkauden mahdottomuutta. Jonkun kustantamon toivoisi heräävän nyt nopeasti: Mengestua on saatava suomeksikin!



Vuoden mielenmaisemani

Per Petterson: Hevosvarkaat
Arkisuus viehättää minua kirjallisuudessa valtavasi. Ei ehkä kielen arkisuus, mutta tarinan arkisuus. Se, miten henkilö herää, voitelee leivän, vie koiran ulos, ottaa kirveen käteen ja pilkkoo puut. Ei tarvitse tapahtua sen kummempaa; hän saa olla yksin, tehdä rauhassa asioitaan, miettiä rauhassa mietteitään. Sellainen kirja on Hevosvarkaat, ja sellaisenaan se oli juuri minun mielenmaisemaani sopiva. Kaunis, konstailematon. Yksin muttei yksinäinen.



Vuoden paras

John Williams: Stoner
Niin se vain on. Kun muistelen kirjavuottani taaksepäin, kaikkein suurimmat väristykset aiheuttaa tämä kirja. Lukuhetkellä Stoner oli nautittava, hieno, sujuva, kaikin puolin oikein taidokas. Mutta nyt, kuukausien jälkeen se tuntuu entistäkin vahvemmalta, upealta, liki täydelliseltä kirjalta. Havahdun usein siihen, että mietin yhä kirjan henkilöitä - sitä miten he elivät, miten elämä heitä heitteli. Ja miten hienosti Williams heitä kuvasi: lakonisesti, toteavasti ja silti mitään tähdellistä pois jättämättä.



Vuosi 2015 oli hyvä, eikä vähiten kirjallisesti. Myös vuonna 2016 kaikenlaista nannaa on tulossa:

Juha Itkoselta ilmestyy kirja nimeltä Palatkaa perhoset, jossa kirjailija palaa menestysromaaninsa Anna minun rakastaa enemmän tunnelmiin. John Williamsilta suomennetaan teos Butcher`s Crossing. Erica Jongilta tulee kirja Elä ja uneksi - kaikkihan me muistamme millainen pläjäys Jongin Lennä, uneksi oli vuosikymmeniä sitten!

Vuoden 2015 helmiäkin minulla on vielä runsaasti lukematta, joten niihinkin tulen tarttumaan: Laura Lindstedtin Oneiron, Johan Bargumin Novelleja 1965-2015, Petri Tammisen Meriromaani, Patti Smithin M Train, Hanya Yanagiharan A Little Life. Muun muassa nämä.

Ihanaa ja inspiroivaa vuotta 2016!