31. tammikuuta 2016

Klassikkohaaste, osa 2. Raymond Queneau: Tyyliharjoituksia


Heinäkuussa 2015 suuren suosion saavuttanut klassikkohaaste on jälleen täällä! Ensimmäisellä rundilla luin Virginia Woolfin todellisen modernin klassikon Mrs. Dallowayn, johon ihastuinkin päätä pahkaa ja hiusjuuriani myöten.

Valitessani kirjaa tähän tammikuun klassikkohaasteeseen minulla oli lukuisia vaihtoehtoja, joita pyörittelin, makustelin ja punnitsin pitkään ja hartaasti. Ehdolla olivat muun muassa Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys, Ernst Hemingwayn Vanhus ja meri, Maria Jotunin Huojuva talo, Margaret Atwoodin Orjattaresi ja J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa.

Lopullinen valinta tuli kuitenkin tehtyä samalla tavalla kuin heinäkuussakin: vaeltelin hyllyjen lomassa ja silmiini osui pienen pieni, aika tympeänkin näköinen rusehtava kirja. En tiennyt kirjasta juuri mitään, mutta aistin sen klassikkoainekseksi. Olin oikeassa.

Ranskalaisen Raymond Queneaun (1903-1976) teos Tyyliharjoituksia on takakansitekstin mukaan Ranskan myydyimpiä kirjoja. Se tuntuu vähän hassulta, ehkä jopa uskomattomalta, kun tietää mistä kirjassa on kyse. Luulisi, että ihmiset ostaisivat mieluummin kirjoja, joissa olisi monenlaisia tarinoita sen sijaan että ostaisivat kirjan, jossa kerrotaan sama tarina yhä uudelleen ja uudelleen - vain hieman eri tavoin.

Sillä niin Queneau tekee. Hän kertoo saman - jo itsessään aika mitäänsanomattoman - tarinan 99 kertaa, joka kerta vähän eri tavalla, eri tyylillä, eri keinoin, eri lajein. Suomentajan kirjoittamassa esipuheessa paljastetaan Queneaun saaneen idean Tyyliharjoituksiin konsertissa, jossa esitettiin Bachin Die Kunst der Fuge. Hän huomasi, että kappaleessa muunneltiin yhtä teemaa loputtomiin ja alkoi miettiä, että ehkäpä sama malli toimisi myös kirjallisuudessa.


No, toimiiko?

Aloitin Tyyliharjoituksien lukemisen intopiukkana, sillä ajattelin, että voisin oppia tästä kirjasta paljon. En odottanut mitään mieltämyllertävää lukukokemusta sinänsä, mutta arvelin saavani hyviä vinkkejä ja havaintoja omaan kirjoittamiseeni. Sillä kyllähän se, miten kirjoittaa, on ihan hemmetin tärkeää - tietyissä tilanteissa jopa tärkeämpää kuin se, mitä kirjoittaa.

Queneaun teos onkin ennen kaikkea kokoelma kirjoitusharjoituksia, eräänlaista kirjoittamisen improvisaatiota. Useat sen lähtökohdat ovat tuttuja kirjoittajakursseilta tai kirjoitusoppaista. Queneau kirjoittaa saman kohtauksen esimerkiksi kiinnittämällä joka kerta huomiota eri aisteihin. Hän kirjoittaa tarinan eri aikamuodoissa, eri tunnetiloissa, eri näkökulmista. Sama hetki taipuu vapaamittaiseksi runoksi, oodiksi, sonetiksi ja komedianäytelmäksi. Tai vaikka tanka-runoksi:

S-bussi saapuu
Hattumies nousee kyytiin
Syntyy rähinää
Myöhemmin asemalla
Keskustellaan napista

Tarina on siis tuossa: S-bussi kaartaa asemalle, bussissa on ahdasta, kyytiin nousee mies jolla on kummallinen hattu, toinen matkustaja saattaa hieman tönäistä miestä, mies suuttuu, pakenee istumaan. Jonkin ajan kuluttua näemme miehen uudelleen asemalla, jossa hänen ystävänsä kehottaa miestä ompelemaan takkiinsa napin. 

Tämä todistaa sen, minkä kaikki kirjoittavat ihmiset jo tietävätkin: ihan kaikesta voi kirjoittaa. Ja aina voi ottaa myös vapauksia: laventaa vähän, karsia hieman, liioitella pikkuisen. 




Vuonna 1960 Queneau perusti yhdessä matemaatikko Francois Le Lionnais`n kanssa kokeellisen kirjallisuuden työpajan Oulipon, joka toimii ilmeisesti edelleen. 

Vaikka Tyyliharjoituksia ilmestyi reilu kymmenen vuotta ennen Oulipon perustamista, siitä on  jo selvästi luettavissa Queneaun kiinnostus paitsi kokeelliseen kirjoittamiseen, myös kielen matemaattisuuteen. Hän leikittelee numeroilla, anagrammeilla, rytmillä, onomatopoeettisuudella ja erilaisilla äänteenmuutoksilla (afereesi, apokopee, synkopee, epenteesi...) - tympääntymiseen asti. 

Myönnän, että kaikkein kokeellisimmissa kohdissa aloin harppoa, en jaksanut keskittyä. Varsinkin äänteenmuutoksilla pelleily keitti minulla yli, sillä ne eivät antaneet tarinaan mitään uutta, eivät minkäänlaista tuoretta kulmaa. Eivät tarjonneet minulle pienintäkään oivallusta - paitsi ehkä sen, että suomen kielen opinnoistani on jo niin paljon aikaa, etten muista enää juuri mitään kielitieteellisiä termejä.

Tyyliharjoituksia-teosta vaivaa ennen kaikkea epätasaisuus. Queneau väläyttelee kirjallista lahjakkuuttaan usein, mutta kompastelee heti perään omaan nokkeluuteensa. Tai sitten syy on vain minussa: lopeta se kauniin kielen ja aistivoimaisuuden etsiminen ja katso, miten hauskasti Queneau muuttaa tarinan henkilöt ruuaksi tekstissä "Gastronomisesti" tai tapahtumat sairaalatermistön loputtomaksi virraksi tekstissä "Lääketieteellisesti"!

Suomentaja Pentti Salmenrantaa ei käy kateeksi. Tyyliharjoitusten kääntäminen on ollut varmasti painajainen. Queneau työsti kirjaansa 31 vuotta, uudisti sitä painos painokselta. Kauankohan Salmenranta viilasi suomennosta?

Bloggaajat linkkaavat klassikkotekstinsä tänään Tuijatan koontipostauksen alle. Mukavia klassikkohetkiä!

________________________________
Raymond Queneau: Tyyliharjoituksia
Alk. Exercises de style (1947)
Suom. Pentti Salmenranta
Otava 1993
214 s.

4 kommenttia:

  1. Tämä on hauska teos paitsi että hauska luonnollisesti on ihan väärä sana tässä yhteydessä. Joka tapauksessa kokeellisuudella on (minulle) suuri arvo, koska se synnyttää aina jotakin odottamatonta, vaikka välillä voikin tulla vastaan epätoivon suo. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heheee, tämän kohdalla vastaan ei tullut varsinainen epätoivon suo, mutta tosiaankin jonkinlainen tympääntyminen muutamissa kohdissa. Kokeellisuus sinänsä on tietysti hienoa ja itsensä haastaminen myös lukijana on tärkeää. Joskus sitten vaan vähän laiskottaa :) Kiitos Omppu!

      Poista
  2. Voi, olen törmännyt tähän kirjoittajaopinnoissa, mutta autuaasti unohtanut koko kirjan! Kiitos muistutksesta, Maisku!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä, Elina! Kirjoittajalle tämä on oikein oiva välipala :)

      Poista