28. helmikuuta 2016

Don DeLillo: Valkoinen kohina (David Bowien suosikkikirjat -haaste)



Onkohan vielä kertaakaan blogitekstin kirjoittaminen tuntunut näin vaikealta? Luin Don DeLillon Valkoisen kohinan jo pari viikkoa sitten, mutta olen lykännyt siitä kirjoittamista päivä toisensa jälkeen. Olen väistellyt tehtävää liki samalla intensiteetillä kuin opiskeluaikoina välttelin esseiden aloittamista - noh, ainakin kotona on nyt kaapit puhtaana ja kylppärikin kiiltää. Tänään ryhdyin jo melkein istuttamaan yrttejä ja vaihtamaan multia viherkasveihin, mutta sitten päätin: nyt se blogi auki ja DeLillo sisään, jumaliste. 

Eli tässäpä istun, tiirailen epämääräisiä muistiinpanojani ja yritän palauttaa mieleeni, mistä Valkoisessa kohinassa oikein olikaan kyse.

En olisi ehkä koskaan lukenut tätä kirjaa - tai DeLilloa ylipäätään - ilman David Bowien suosikkikirjat -haastetta. Mielikuvissani DeLillo on aina ollut kuiva amerikkalaisäijä, jonka tuotokset eivät voisi olla kauempana omista mielenkiinnon kohteistani. Vähän samalla tavalla ajattelen esimerkiksi Philip Rothista, vaikka ei varmaankaan pitäisi. Mistä nämä mielikuvat oikein tulevat?

No niin, Valkoinen kohina tietysti yllätti minut täysin. Etenkin kirjan alkuosa muistutti minua John Williamsin upeasta Stonerista: myös Valkoisessa kohinassa päähenkilönä on yliopistolla työskentelevä keski-ikäinen mies, Jack Gladney, joka on varsin tyytyväinen pieneen ja vaatimattomaan elämäänsä. Hän haluaa vain tehdä työtä, nojata kolmannen vaimonsa Babetten rintoja vasten, katsella pienen poikansa hymyileviä kasvoja, tehdä ostokset läheisessä supermarketissa, nauttia syrjäisen yliopistokaupungin hiljaisuudesta. 

Yksi asia hiertää kuitenkin Jackin mieltä: kuolema. Sekä Jack että Babette pelkäävät sitä, siis todella PELKÄÄVÄT. He ajautuvat järjettömiin tekoihin yrittäessään voittaa pelkonsa - tai kuolevaisuutensa. He näkevät vaaroja joka puolella, he miettivät kuolemaa koko ajan, tappelevat siitä, kumpi heistä saa kuolla ensin. Jack käy kirjassa laajoja eksistentiaalisia keskusteluja useiden henkilöiden kanssa. Esimerkiksi yliopiston laboratoriossa työskentelevä Winnie (upea hahmo muuten!) kysyy Jackiltä näin:

"Eikö kuolema ole se raja jonka me tarvitsemme? Eikö se anna elämälle arvoa, selkeyden tunnetta? Kysy itseltäsi, olisiko mikään tekosi tässä elämässä kaunis tai merkityksellinen, jos et tietäisi että olemassaolosi on ajallinen, että sillä on raja tai päätepiste." (s. 252)

Valkoinen kohina on täynnä kysymyksiä - isoja, pieniä, älykkäitä, hölmöjä. DeLillon tapa tarkastella maailmaa on miellyttävällä tavalla vinksahtanut. Jackin ja Babetten uusperheessä käydään mehukkaita keskusteluja, joissa kyseenalaistetaan ihan kaikki. Mitä hyötyä on kehityksestä, jos emme ymmärrä sitä? Sataako ulkona, jos emme ole märkiä? Jos avaruudessa ei ole ilmaa, miten siellä voi olla kylmä? 

DeLillo ei suinkaan ole kuiva; hän on järjettömän hauska. Myönnän erehdykseni, olen siitä jopa hyvilläni. Onkohan David Bowiekin tyrskähtänyt tälle kohtaukselle yhtä rajusti kuin minä, lennättänyt aamukahvit, -mehut tai -smoothiet nenän kautta pihalle?

"Elliot Lasher heitti häntä raa`alla porkkananpalalla ja kysyi: 
- Onko nainen koskaan kuorinut hilseilevää nahkaa selästäsi muutaman rannalla vietetyn päivän jälkeen?
- Cocoa Beach, Florida, Cotsakis sanoi. - Se oli mahtavaa. Toiseksi tai kolmanneksi upein kokemus elämässäni. 
- Oliko nainen alasti? Lasher kysyi.
- Vyötäröön asti, Cotsakis sanoi.
- Kummasta päästä lukien? Lasher sanoi." (s. 82)


Kiitän Reader, why did I marry him? -blogin Omppua Bowie-haasteesta, joka antoi minulle sysäyksen tutustua DeLilloon. Luulenpa, että tulen lukemaan kirjailijalta vielä muutakin. Seuraava Bowie-haasteen opus odottelee jo sekin yöpöydällä: Julian Barnesin Flaubertin papukaija

____________________________
Don DeLillo: Valkoinen kohina
Alk. White Noise (1985)
Suom. Helene Kortekallio
Tammi 2010 (1. painos 1986)
358 s.

22. helmikuuta 2016

Elena Ferrante: Amalian rakkaus



"Oli varmaankin ollut vaikeaa löytää sellaiset tavat nauraa, puhua ja elehtiä joita aviomies sietäisi. Koskaan ei ollut varmuutta siitä mikä hyväksyttäisiin ja mikä ei. Vaara piili kaikessa. Kadulla vastaanotettu ihaileva katse. Hilpeä lausahdus. Vaistomainen myötämielisyys." (s. 105)


WSOY julkaisee tänä keväänä suomennoksen italialaisen Elena Ferranten romaanista Loistava ystäväni, joka on neliosaisen kirjasarjan ensimmäinen osa. Sarja on herättänyt ilmeisen paljon kohinaa maailmalla, ja odotan sitä itsekin suurella mielenkiinnolla. 

Alkupalaksi päätin lukea Ferranten aiemmin suomennetun pienoisromaanin Amalian rakkaus, jossa on ainakin osittain samoja teemoja kuin Loistavassa ystävässä: myös Amalian rakkaudessa naiset taistelevat tilastaan, oikeudestaan olla, oikeudestaan elää oman mielensä mukaan.

Elena Ferrante on salanimi, eikä kukaan tiedä varmasti, kuka (tai  ketkä) nimen taakse kätkeytyy. Amalian rakkautta lukiessani mietin toistuvasti, voisiko sen kirjoittaja olla mies. 

Kirja on ainakin minun tulkintani mukaan painokkaan feministinen: se kuvaa muun muassa mustasukkaisuudesta kumpuavaa parisuhdeväkivaltaa, sukupuolten valtasuhteita ja -peliä, väkevää seksuaalisuutta, naisen kehoa joka alistetaan katseen, arvostelun ja lähentelyn kohteeksi. Amalian rakkaus on järkyttävän ajankohtainen juuri nyt, kun luemme vaikkapa Kölnin ahdisteluista: myös tässä naisen ruumis on asia, jota vasten miehet painautuvat julkisilla paikoilla, jonka osia miehet kähmivät junissa ja metroissa, jonka viereen miehet hakeutuvat hämärissä alikulkutunneleissa.

Ja sitten on kaunis Amalia,  joka yrittää peittää viehättävyytensä pukeutumalla vanhoihin rääsyihin, vanuneisiin alusvaatteisiin. Hänen aviomiehensä ei siedä Amalian naurua, koska se saattaa hurmata toisen miehen. Oikeastaan aviomies ei siedä mitään, mitä Amalia tekee kodissa tai kodin ulkopuolella. Se, että Amalia on nainen, riittää todistamaan, että hän on petollinen.

Mutta onko Amalia oikeasti ollut uskoton? 

Amalia hukkuu (vai hukuttautuu? vai hukutetaan?) tyttärensä syntymäpäivänä, 63-vuotiaana. Tytär Delia matkustaa Napoliin selvittääkseen, kuka hänen äitinsä oikein oli, mitä hänelle tapahtui. Menneisyys kietoutuu nykyhetkeen, muistot nousevat pintaan, vääristyvät, oikenevat. Sormet viiltävät ihoa, painautuvat syvälle. Ihmiset kömpivät kellariin tekemään jotain luvatonta, salaista, pahaa. Kiivaus, syke, väkivalta.

Amalian rakkaus on omaperäinen teos, jonka teemat kutkuttavat, tulevat liki, pistävät vihaksi. Hieman haluan kuitenkin nillittää kerronnan lineaarisuudesta, jonkinlaisesta kouluainemaisuudesta. Olisin kaivannut enemmän aikatasoilla hyppimistä, tarinan pilkkomista, ryhtiä. Tässä oli jotain sellaista, mikä minua usein tympäisee, kun yritän lukea dekkareita: juostaan paikasta ja tilanteesta toiseen, edetään suoraviivaisesti: sitten, sitten ja sitten. 

Noh, ehkäpä tässä tapauksessa kyse on esikoisromaanin lapsuksesta. Jatketaan!

_____________________
Elena Ferrante: Amalian rakkaus
Alk. Amore molesto (1992)
Suom. Taru Nyström Abeille
Avain 2005
151 s.

20. helmikuuta 2016

E-lukupiirissä Heidi Köngäksen Hertta


Toissapäivänä eli 18.2.2016 Epos e-lukupiirimme kokoontui Tapiolan kirjastoon ruotimaan Heidi Köngäksen Herttaa. Ja ruodittavaahan tässä kirjassa riittää: on kiinnostavat ja ristiriitojen repivät henkilöhahmot, on häilyvät ihmissuhteet, on valtapeli joka tunkeutuu niin työhön kuin makuuhuoneeseenkin, on kyseenalainen faktapohja, rohkea väite, pala Suomen historiaa.

Itse luin kirjaa hitaasti, käytin siihen lähes kolme viikkoa, nautiskelin kielestä ja konstailemattomuudesta. Monen monituista kertaa mietin, että ilmaisussa on jotain samaa kuin Sirpa Kähkösellä: miellyttävä rauhallisuus, toteavuus, jopa arkisuus. 

Minulle Hertta oli kirja, joka kaipasi rinnalleen jonkun toisen teoksen: luen melko harvoin kahta saati useampaa kirjaa päällekkäin, mutta Hertan kyljessä kuljetin koko ajan mukana jotain muuta. Halusin pureskella Hertan pienissä osissa - ehkä siksi, että muuten suu olisi palanut.

Kirja kertoo Hertta Kuusisesta: kommunistista, poliitikosta, feminististä. Suomen kaikkien aikojen toisesta naisministeristä. Naisesta, jonka sisällä roihuaa rakkaus sekä aatteeseen että mieheen. 

Lukupiirissä pohdimme paljon Hertan hahmoa, hänen tekemiään ratkaisuja. Mietimme, olisiko Hertta voinut elää toisin, valita erilaisen suunnan. Minä epäilen, että ei. Hertta oli kasvatettu aatteeseen, kylvetetty siinä, kapaloitu punaiseen. Aate teki Hertasta Hertan, se oli hänen minuus. 

Ja osa Herttaa oli myös se, että hän ei kainostellut. Hän oli Alexandra Kollontain oppien mukainen "uusi nainen", joka ei häpeä seksuaalisuuttaan, joka ei kätke itseään, joka ei alistu saalistettavan osaan: 

"En ole niitä naisia, jotka esittävät joka kerta neitsyttä kiinnostuessaan jostain miehestä."

Tekisi mieli hieroa kämmeniä yhteen kärpäsen tavoin. Köngäksen rakentama Hertta on maukas hahmo, hurmaava, kapinallinen. Okei, hän rakastuu munaskuitaan myöten Yrjö Leinoon, joka on kaikilla mittapuilla varsin tympeän oloinen äijänkäppyrä. Siinä kohtaa Hertan arvostelukyky ehkä hivenen pettää ja hänen ripustautumisensa epäluotettavaan vätykseen oli ärsyttävää luettavaa, mutta silti: pidin Hertasta - siitä hahmosta, jollainen hän tässä kirjassa on. 

Hertta jättää tiskit tiskaamatta, jos menossa on kiinnostava kirja. Hän kuluttaa lähes kaikki rahansa kirjoihin, lehtiin ja tupakkaan. Hän tilaa Ekbergin kahvilassa kaakaon ja briossin, nauttii hetkestä, vapaudesta. Ja hänessä on valtava, kadehdittava elämänjano, jollainen tekisi monelle meistä hyvää maanantaiaamuna klo 6:00:

"Haluaisin kaiken heti! Aloittaa poliittisen toiminnan, heti, mennä elokuviin, heti, lukea kaikki kirjat, heti, tavata ystävät, toverit, heti. Haluaisin miehenikin, heti."


E-lukupiirin kevään viimeiseksi kirjaksi valikoitui ruotsalaisen Jonas Hassen Khemirin Kaikki se mitä en muista. Keskustelemme kirjasta FB-ryhmässä ja lopulta kasvokkain Pasilan kirjastossa to 17.3.2016. 

_______________________________
Heidi Köngäs: Hertta
Otava 2015
285 s.

9. helmikuuta 2016

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä


"Ainoa, mikä pystyi tuhoamaan isän ja minut, oli tasainen, tyyni arkielämä ilman vaihteluita." 
(s. 115)

"Huvittelun halu ja onnen kaipuu ovat ainoat selvät luonteenpiirteeni." (s. 20)

Uuulalaa, olen levoton, irti, hurja, hulvaton! Luin eilen aamulla ennen iltavuoroon menoa ranskalaisen Françoise Saganin (1935-2004) esikoisteoksen Tervetuloa, ikävä, jonka hän kirjoitti 18-vuotiaana. Klassikoksi noussut pienoisromaani oli ilmestyessään vuonna 1954 jonkinlainen sensaatio, vaikka tietysti nyt se tuntuukin varsin viattomalta. Takakansitekstissä mainitaan ujostelemattomasti kuvattu seksi, mutta kröh, missä sitä oli? Vain hipaisu iholle, syleily, raukeus joka tulee jälkeenpäin.

Tervetuloa, ikävä on silti villi kirja. Se tekee olon hieman vauhkoksi, kesyttömäksi, moraalittomaksi. Sagan heitti minut loskaisesta talvesta keskelle kuuminta Ranskan kesää: polttavalle hiekalle, sammalmättäille, purjeveneeseen, terassille johon aurinko porottaa väsymättä päivästä toiseen.

Kirjan minäkertoja on 17-vuotias Cécile, joka viettää isänsä kanssa varsin vapaamielistä ja hurvitteluntäyteistä elämää. Isä vaihtaa naista tuon tuosta, ja se tuntuu olevan Cécilelle ihan okei. Hän ihailee isänsä rentoutta, elämänjanoa, kevytkenkäisyyttä. Ikävystyminen, kurinalaisuus ja porvarillisuus ovat Cécilelle kirosanoja. Hän viettää kesän paljon mieluummin rannalla kuin opiskelemassa - hiiteen tutkinnot!

"Ymmärsin että minulla oli suuremmat taipumukset suudella auringonpaisteessa kuin suorittaa tutkintoja filosofiassa." (s.76)

Ja Cécile on valmis tekemään mitä tahansa, punomaan pirullisia juonia, jotta kukaan ei pääse pilaamaan hänen ja isänsä elämää järjestyksellä, säännöillä, järjellä.

Kepeyden alta löytyykin paino. Kysymys siitä, ketä me tarvitsemme? Mikä on oikein?

***

Tervetuloa, ikävä on ensimmäinen Saganilta lukemani teos. Häneltä on kuitenkin suomennettu paljon muutakin - tekisi kovasti mieli lukea lisää! Mitä suosittelisitte?

___________________________
Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä
Alk. Bonjour tristesse (1954)
Suom. Lea Karvonen
Gummerus 2001 (6. painos, ensimmäinen suomennos ilmestyi 1955)
131 s.

7. helmikuuta 2016

Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita




Viime viikkoina olen ehtinyt lukea lähes pelkästään töihin ja lukupiireihin liittyvää kirjallisuutta. Se on harmittanut: yöpöydälleni on noussut valehtelematta metrin korkuinen huojuva pino, johon olen kasannut kirjoja, jotka HALUAN lukea, mutta joihin en vain ole vielä ehtinyt tarttua, koska työkirjat on ollut pakko asettaa etusijalle. Siinä, että lukee kirjoja myös työkseen, on siis huonotkin puolensa.

Ja sitten toisaalta:

kaikkein ihaninta on se, kun töiden takia luettava kirja osoittautuukin aivan mahtavaksi, kaikin puolin minun kirjakseni, sellaiseksi jonka maailmassa viihdyn. Sellaiseksi, jonka kanssa käperryn perjantai-iltana oikein mielelläni sohvan nurkkaan. Hörpin eteläafrikkalaista viiniä ja vain luen.

Albanialaissyntyisen ja nykyään Italiassa asuvan Anilda Ibrahimin romaani Ajan riekaleita oli juuri sellainen kirja. Juttelemme siitä huomenna kirjastomme lukupiirissä, ja toivon (ehkä jopa uskon!) että myös piiriläiset ovat kokeneet kirjan parissa hullaannuttavia hetkiä.

Mietin pitkään, millä adjektiivilla kuvaisin Ajan riekaleita, joka kertoo tarinan Kosovon sodasta; siitä miten se, satutko olemaan albaani vai serbi, määrittää koko minuutesi, koko tulevaisuutesi. Siitä, miten sota repii ystävät erilleen, rikkoo perheet, kadottaa rakastavaiset toisiltaan. Nuorena tehty lupaus - olemme aina yhdessä - on yhtäkkiä lähes mahdoton pitää. Ihmiset muuttuvat - pakotettuina ja omasta tahdostaan. 

Kirjan teemat ovat isoja: sota, rakkaus, viha, rasismi, kuolema, syntymä. Silti kuvaisin Ajan riekaleita adjektiivilla konstailematon. Ibrahimi kertoo koskettavan tarinan, ja vain sen. Jo se, että hän nimeää luvut järjestysnumeroin (esim. kahdeskymmeneskahdeksas luku) on sympaattisen konstailematonta, jotenkin miellyttävän vanhanaikaista. Hän luottaa henkilöihinsä, siihen että heidän kokemuksiensa tallentaminen riittää. Ja riittäähän se - mitään sen kummempia jippoja tämä teos ei todellakaan kaipaa.

Ajan riekaleita on polttavan ajankohtainen teos näinä päivinä, kun jokaisella on jokin mielipide pakolaisista, maahanmuuttajista, erilaisuudesta. Erityisen hyvin mieleeni jäi kohtaus, jossa italialainen nainen Laura on rakastunut albanialaiseen mieheen ja aikoo mennä tämän kanssa naimisiin. Hän kuitenkin pelkää, miten hänen vanhempansa suhtautuvat ulkomaalaiseen vävyehdokkaaseen. Niinpä hän keksii juksata vanhempiaan: hän kertoo heille, että sulhanen on kotoisin Kongosta - ja vanhemmat saavat melkein halvauksen. Muutaman päivän päästä Laura paljastaakin totuuden: 

"Menittekö te lankaan? En minä minkään kongolaisen kanssa mene naimisiin, se oli vain vitsi - sulhaseni on albanialainen!" Silloin vanhemmat menivät suunniltaan ilosta ja juhlivat uutista viikon! (s. 239)


___________________________________________
Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita
Alk. L`amore e gli stracci del tempo (2009)
Suom. Helinä Kangas
Tammi 2013
328 s.

2. helmikuuta 2016

Afrikka-lukupiiriin valmistautumista



Ensi viikon torstaina 11.2.2016 Suomen kirjastoseuran toimistolla kokoontuu Afrikka-lukupiiri, jonka vetäjäksi lupauduin jo viime kesänä. Tapahtuma liittyy Kirjastot & kehitys -hankkeeseen, jonka toiminnassa olen ollut mukana pari vuotta ja jonka matkassa pääsin Namibiaankin syksyllä 2014. Hanke tekee tärkeää ja inspiroivaa yhteistyötä Namibian ja Tansanian kirjastojen kanssa. Kuka vain on tervetullut toimintaan mukaan - lue lisää täältä. Myös lukupiiriin on vapaa pääsy, tervetuloa!

Lukupiirin pääteoksena on nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien romaani Kotiinpalaajat. Lisälukemisina ovat nigerialais-ghanalaisen Taiye Selasin Ghana ikuisesti ja zimbabwelaisen NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet. Nämä kolme kirjailijaa ovat Suomessa jo kohtalaisen hyvin tunnettuja, mutta olen tehnyt lukupiiriläisille myös lyhyehkön listan muista nuorista afrikkalaisista tai afrikkalaistaustaisista kirjailijoista - toivottavasti se innostaa lukemaan lisää ja tutustumaan myös ei-suomennettuihin teoksiin.

Kun puhun afrikkalaisesta kirjallisuudesta, tiedän horjuvani varsin huteralla keinulaudalla. Taiye Selasi on kirjoittanut aiheesta mainiosti The Guardian -lehdessä: pääpointtina siis se, että afrikkalaisten kirjailijoiden niputtaminen yhteen on tyhmää ja lyhytnäköistä, rasististakin. Miksi lokeroisimme yhteen kaikki kirjailijat, joilla on afrikkalaiset juuret - emmehän tee niin kaikille eurooppalaisille saati valkoihoisille kirjailijoillekaan?

Lukupiirin jälkeen emme siis todellakaan tiedä, millaista on afrikkalainen kirjallisuus. Tiedämme vain jotain siitä, miten nämä kolme yksilöä - Adichie, Selasi ja Bulawayo - kirjoittavat.

Olen lukenut lukupiirikirjat niiden ilmestyttyä vuonna 2013, mutta luin ne nyt uudelleen muistia verestääkseni. Etenkin Kotiinpalaajat ja Ghana ikuisesti kestivät mainiosti toisen lukukerran: ne ovat vahvoja, monisäikeisiä teoksia, jotka eivät aukene yhdellä kertaa. Kirjoitin molemmista kirjoista aikoinaan Sylviin, tekstini löytyvät täältä ja täältä

Toisella lukukierroksella Kotiinpalaajista jäi mieleen ennen kaikkea sen moninaisuus ja yksityiskohtien taju: Adichie pyörittää laajaa henkilögalleriaa taidokkaasti ja kohdistaa katseensa viiltävästi pieniin hetkiin ja yksittäisiin repliikkeihin, jotka paljastavat jotain oleellista. Selasin teos puolestaan ihastutti etenkin kielellään, runollisuudellaan, rytmillään. Kumpikin kirja sai minut vielä nytkin vetistelemään.

Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet on epätasaisempi. Kirjan alkupuoli toimii: Bulawayo tavoittaa hienosti lapsikertojan omaperäisen äänen, jonka kautta hän kuvaa kahtiajakautunutta ja Mugaben vallan alla kärvistelevää Zimbabwea. Mukana on piristävää ivaa ja ironiaa, lapsen tarkkanäköisyyttä ja suorasukaisuutta. Kritiikkiä sataa niin kyseenalaistamattomalle uskonnolle kuin länsimaalaisille avustustyöntekijöillekin. Romaanin loppupuoli, jossa minäkertoja on "päässyt" Amerikkaan, valitettavasti hieman lössähtää, persoonallinen ote uhkaa kadota.

Yksi yhteinen nimittäjä on helppo poimia kaikista näistä kirjoista: siirtolaisuus. Ja sen mukana tuleva ulkopuolisuus, sopeutumattomuus, jatkuva oman paikan etsintä. Niin Adichie, Selasi kuin Bulawayokin miettivät rotua, ihonväriä, rasismia, epätasa-arvoa. Sitä, kuka saa muuttaa ja minne - ja millä ehdoilla. Sitä, mitä kukakin voi toisesta sanoa tai olettaa. Sitä, millaista on, kun perhe leviää ympäri maapalloa. Sitä, kun siteet katkeavat. 

Ajankohtaista tänä(kin) päivänä.




_________________________________________
Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat
Alk. Americanah (2013)
Suom. Hanna Tarkka
Otava 2013
522 s.

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti 
Alk. Ghana Must Go (2013)
Suom. Marianna Kurtto
Otava 2013
395 s.

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet
Alk. We Need New Names (2013)
Suom. Sari Karhulahti 
Gummerus 2013
292 s.