28. helmikuuta 2016

Don DeLillo: Valkoinen kohina (David Bowien suosikkikirjat -haaste)



Onkohan vielä kertaakaan blogitekstin kirjoittaminen tuntunut näin vaikealta? Luin Don DeLillon Valkoisen kohinan jo pari viikkoa sitten, mutta olen lykännyt siitä kirjoittamista päivä toisensa jälkeen. Olen väistellyt tehtävää liki samalla intensiteetillä kuin opiskeluaikoina välttelin esseiden aloittamista - noh, ainakin kotona on nyt kaapit puhtaana ja kylppärikin kiiltää. Tänään ryhdyin jo melkein istuttamaan yrttejä ja vaihtamaan multia viherkasveihin, mutta sitten päätin: nyt se blogi auki ja DeLillo sisään, jumaliste. 

Eli tässäpä istun, tiirailen epämääräisiä muistiinpanojani ja yritän palauttaa mieleeni, mistä Valkoisessa kohinassa oikein olikaan kyse.

En olisi ehkä koskaan lukenut tätä kirjaa - tai DeLilloa ylipäätään - ilman David Bowien suosikkikirjat -haastetta. Mielikuvissani DeLillo on aina ollut kuiva amerikkalaisäijä, jonka tuotokset eivät voisi olla kauempana omista mielenkiinnon kohteistani. Vähän samalla tavalla ajattelen esimerkiksi Philip Rothista, vaikka ei varmaankaan pitäisi. Mistä nämä mielikuvat oikein tulevat?

No niin, Valkoinen kohina tietysti yllätti minut täysin. Etenkin kirjan alkuosa muistutti minua John Williamsin upeasta Stonerista: myös Valkoisessa kohinassa päähenkilönä on yliopistolla työskentelevä keski-ikäinen mies, Jack Gladney, joka on varsin tyytyväinen pieneen ja vaatimattomaan elämäänsä. Hän haluaa vain tehdä työtä, nojata kolmannen vaimonsa Babetten rintoja vasten, katsella pienen poikansa hymyileviä kasvoja, tehdä ostokset läheisessä supermarketissa, nauttia syrjäisen yliopistokaupungin hiljaisuudesta. 

Yksi asia hiertää kuitenkin Jackin mieltä: kuolema. Sekä Jack että Babette pelkäävät sitä, siis todella PELKÄÄVÄT. He ajautuvat järjettömiin tekoihin yrittäessään voittaa pelkonsa - tai kuolevaisuutensa. He näkevät vaaroja joka puolella, he miettivät kuolemaa koko ajan, tappelevat siitä, kumpi heistä saa kuolla ensin. Jack käy kirjassa laajoja eksistentiaalisia keskusteluja useiden henkilöiden kanssa. Esimerkiksi yliopiston laboratoriossa työskentelevä Winnie (upea hahmo muuten!) kysyy Jackiltä näin:

"Eikö kuolema ole se raja jonka me tarvitsemme? Eikö se anna elämälle arvoa, selkeyden tunnetta? Kysy itseltäsi, olisiko mikään tekosi tässä elämässä kaunis tai merkityksellinen, jos et tietäisi että olemassaolosi on ajallinen, että sillä on raja tai päätepiste." (s. 252)

Valkoinen kohina on täynnä kysymyksiä - isoja, pieniä, älykkäitä, hölmöjä. DeLillon tapa tarkastella maailmaa on miellyttävällä tavalla vinksahtanut. Jackin ja Babetten uusperheessä käydään mehukkaita keskusteluja, joissa kyseenalaistetaan ihan kaikki. Mitä hyötyä on kehityksestä, jos emme ymmärrä sitä? Sataako ulkona, jos emme ole märkiä? Jos avaruudessa ei ole ilmaa, miten siellä voi olla kylmä? 

DeLillo ei suinkaan ole kuiva; hän on järjettömän hauska. Myönnän erehdykseni, olen siitä jopa hyvilläni. Onkohan David Bowiekin tyrskähtänyt tälle kohtaukselle yhtä rajusti kuin minä, lennättänyt aamukahvit, -mehut tai -smoothiet nenän kautta pihalle?

"Elliot Lasher heitti häntä raa`alla porkkananpalalla ja kysyi: 
- Onko nainen koskaan kuorinut hilseilevää nahkaa selästäsi muutaman rannalla vietetyn päivän jälkeen?
- Cocoa Beach, Florida, Cotsakis sanoi. - Se oli mahtavaa. Toiseksi tai kolmanneksi upein kokemus elämässäni. 
- Oliko nainen alasti? Lasher kysyi.
- Vyötäröön asti, Cotsakis sanoi.
- Kummasta päästä lukien? Lasher sanoi." (s. 82)


Kiitän Reader, why did I marry him? -blogin Omppua Bowie-haasteesta, joka antoi minulle sysäyksen tutustua DeLilloon. Luulenpa, että tulen lukemaan kirjailijalta vielä muutakin. Seuraava Bowie-haasteen opus odottelee jo sekin yöpöydällä: Julian Barnesin Flaubertin papukaija

____________________________
Don DeLillo: Valkoinen kohina
Alk. White Noise (1985)
Suom. Helene Kortekallio
Tammi 2010 (1. painos 1986)
358 s.

2 kommenttia:

  1. Onkin nyt hyvä tulla kommentoimaan, kun on juuri DeLilli-boosti päällä. Cosmopoliksen luettueani nimittäin katsoin vielä elokuvankin. Mitä enemmän DeLilloa lukee, sitä enemmän häntä tekee mieli lukea. Tämä on minun kokemukseni asiasta.

    Päinvastoin kuin sinä, en koe häntä erityisen hauskana kirjailijana. No, minä olen se tyyppi, joka katsoo kaverin kanssa tragikomediaa, niin kaveri nauraa ja minä itken - tosin en niinkään sille traagiselle puolelle kuin koomiselle. Komiikka kun on minusta usein hyvin surullista ja muutenkin tragediaa paljon vaikeampaa että joo, siinä mielessä kyllä Valkoinen kohinakin tavallaan voisi mennä samaan sarjaan. Sinä naurat, minä itken. DB:stä en tiedä. Hän teki varmaan molempia sekä vuoronperään että yhtä aikaa.

    Olen tosi iloinen puolestasi, että tykästyit DeLilloon. Hänen dialoginsa on aivan mahtavaa ja kaikki ne kysymykset, joita hänen teoksissaan on. Joskus eli aika usein, kun on alien-olo, niin DeLilloon voi luottaa. Kohta alkaa valua hunajaa näppäimistölle. :)

    Mulla on lainassa tuo Flaubertin papukaija, mutta se ei nyt ehkä kuitenkaan ihan lähiaikoina ole tulossa lukuun.

    VastaaPoista
  2. Omppu, en tietenkään tarkoita että Valkoinen kohina olisi ollut pelkästään hauska kirja. Sehän on hyvinkin vakava ja traaginen, sen harteilla on koko maailman paino. Mutta tapa, jolla DeLillo näitä asioita käsittelee, kutkuttelee myös jotain huumorinappulaa minussa. Ehkä se on mustaa huumoria, ehkä se on se, että DeLillo osaa kysyä juuri oikeat kysymykset - sellaisetkin, joita muut eivät kehtaa kysyä. Täytyy lukea lisää häntä, jotta voin muodostaa tarkemman kirjailijakuvan.

    Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi oli todella mieluisa lukukokemus pari vuotta sitten. Odotan siis Flaubertin papukaijaltakin paljon.

    Kiitos kommentistasi <3

    VastaaPoista