22. helmikuuta 2016

Elena Ferrante: Amalian rakkaus



"Oli varmaankin ollut vaikeaa löytää sellaiset tavat nauraa, puhua ja elehtiä joita aviomies sietäisi. Koskaan ei ollut varmuutta siitä mikä hyväksyttäisiin ja mikä ei. Vaara piili kaikessa. Kadulla vastaanotettu ihaileva katse. Hilpeä lausahdus. Vaistomainen myötämielisyys." (s. 105)


WSOY julkaisee tänä keväänä suomennoksen italialaisen Elena Ferranten romaanista Loistava ystäväni, joka on neliosaisen kirjasarjan ensimmäinen osa. Sarja on herättänyt ilmeisen paljon kohinaa maailmalla, ja odotan sitä itsekin suurella mielenkiinnolla. 

Alkupalaksi päätin lukea Ferranten aiemmin suomennetun pienoisromaanin Amalian rakkaus, jossa on ainakin osittain samoja teemoja kuin Loistavassa ystävässä: myös Amalian rakkaudessa naiset taistelevat tilastaan, oikeudestaan olla, oikeudestaan elää oman mielensä mukaan.

Elena Ferrante on salanimi, eikä kukaan tiedä varmasti, kuka (tai  ketkä) nimen taakse kätkeytyy. Amalian rakkautta lukiessani mietin toistuvasti, voisiko sen kirjoittaja olla mies. 

Kirja on ainakin minun tulkintani mukaan painokkaan feministinen: se kuvaa muun muassa mustasukkaisuudesta kumpuavaa parisuhdeväkivaltaa, sukupuolten valtasuhteita ja -peliä, väkevää seksuaalisuutta, naisen kehoa joka alistetaan katseen, arvostelun ja lähentelyn kohteeksi. Amalian rakkaus on järkyttävän ajankohtainen juuri nyt, kun luemme vaikkapa Kölnin ahdisteluista: myös tässä naisen ruumis on asia, jota vasten miehet painautuvat julkisilla paikoilla, jonka osia miehet kähmivät junissa ja metroissa, jonka viereen miehet hakeutuvat hämärissä alikulkutunneleissa.

Ja sitten on kaunis Amalia,  joka yrittää peittää viehättävyytensä pukeutumalla vanhoihin rääsyihin, vanuneisiin alusvaatteisiin. Hänen aviomiehensä ei siedä Amalian naurua, koska se saattaa hurmata toisen miehen. Oikeastaan aviomies ei siedä mitään, mitä Amalia tekee kodissa tai kodin ulkopuolella. Se, että Amalia on nainen, riittää todistamaan, että hän on petollinen.

Mutta onko Amalia oikeasti ollut uskoton? 

Amalia hukkuu (vai hukuttautuu? vai hukutetaan?) tyttärensä syntymäpäivänä, 63-vuotiaana. Tytär Delia matkustaa Napoliin selvittääkseen, kuka hänen äitinsä oikein oli, mitä hänelle tapahtui. Menneisyys kietoutuu nykyhetkeen, muistot nousevat pintaan, vääristyvät, oikenevat. Sormet viiltävät ihoa, painautuvat syvälle. Ihmiset kömpivät kellariin tekemään jotain luvatonta, salaista, pahaa. Kiivaus, syke, väkivalta.

Amalian rakkaus on omaperäinen teos, jonka teemat kutkuttavat, tulevat liki, pistävät vihaksi. Hieman haluan kuitenkin nillittää kerronnan lineaarisuudesta, jonkinlaisesta kouluainemaisuudesta. Olisin kaivannut enemmän aikatasoilla hyppimistä, tarinan pilkkomista, ryhtiä. Tässä oli jotain sellaista, mikä minua usein tympäisee, kun yritän lukea dekkareita: juostaan paikasta ja tilanteesta toiseen, edetään suoraviivaisesti: sitten, sitten ja sitten. 

Noh, ehkäpä tässä tapauksessa kyse on esikoisromaanin lapsuksesta. Jatketaan!

_____________________
Elena Ferrante: Amalian rakkaus
Alk. Amore molesto (1992)
Suom. Taru Nyström Abeille
Avain 2005
151 s.

2 kommenttia:

  1. Mulla on tämä myös tulossa lukuun (toivottavasti) ennen kuin Ferranten uusin tulee suomeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari, kyllä tämän jälkeen todella kovasti odotan Loistavaa ystävääni! Mystisyys ja salaperäisyys kiinnostaa :) Toivottavasti ehdit lukea tämän!

      Poista