29. maaliskuuta 2016

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet


Joskus sitä tulee miettineeksi sitä epäsuhtaa, mikä kirjoitustyön ja lukemisprosessin välillä on. Kirjailija saattaa pakertaa työnsä kanssa vuosia, kirjoittaa kaiken kolmeen kertaan, editoida, poistaa kokonaisia henkilöhahmoja, lisätä ihan loppuvaiheessa uusia, editoida taas. Lopputuloksena on hiottu pienoisromaani, jonka lukija lukee ehkä yhdeltä istumalta, kevyesti ja sujuvasti, ilman ryppyjä tai epämukavuutta. Ensin hirveä vaiva, ja sitten: mikä helppous! 

Tällaisia pohdin pitkänäperjantaina, jolloin viimeistelin edellisenä iltana aloittamani Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet -romaanin. 

En tiedä, kuinka kauan Puikkonen on teostaan kirjoittanut (hänen edellinen romaaninsa Matkamusiikkia on ilmestynyt 2013, mutta siitä ei tietenkään voi suoraan päätellä mitään), mutta oletan, ettei kirja ihan parilla istumalla ole syntynyt. 

Kyseessä on hallittu episodiromaani, jossa lukijaa kuljetetaan läpi Euroopan ja läpi vuosikymmenien. Kaikki alkaa Saksan kaivoskaupunki Aachenista vuonna 1980 ja päättyy Lontooseen vuonna 2027. 

Jokaisessa luvussa on uusi päähenkilö: hän saattaa olla edellisen luvun sivuhenkilö tai joku aivan uusi tyyppi, joka törmää matkan varrella johonkin aikaisemmista luvuista tuttuun henkilöön. Ihmisten elämät siis risteävät, ja usein varsin odottamattomilla tavoilla: he saattavat olla toistensa todellisuudessa vain pienen tovin, he voivat jakaa yhteisen automatkan tai väkivaltaisen hetken hotellihuoneessa tai heistä voi tulla työtovereita tai toistensa hoitajia. 

Mikään muu ei ole varmaa kuin se, että kaikki on epävarmaa. Kyse on sattumista, hetkittäin jopa maagisuudesta.

Puikkonen kutoo ihmisten tarinat osaksi Euroopan lähihistoriaa. Kirjan koskettavimmassa luvussa Berliinin muuri erottaa pienen tytön vuosikausiksi äidistään. Kun muuri lopulta murtuu, äiti ja tytär ovat tuntemattomat toisilleen: "Äiti ojensi kätensä ja puristi kättäni. Sade ripisi hiljaa, ajattelin että ei ole kiire, me ehdimme tutustua." 

Episodimaisuus kiehtoo minua kirjallisuudessa kovasti. Erittäin hyviä episodiromaaneja ovat esimerkiksi Jennifer Eganin Aika suuri hämäys ja Marisha Rasi-Koskisen Valheet. Puikkosen teos mahtuu näiden viereen oikein mukavasti. 

Puikkosen katse on terävä: hän luo jokaiselle henkilölleen täysin omanlaisensa äänen ja saa lukijan kiinnostumaan kaikista hahmoistaan. Tämä on tietenkin hyve, mutta varsinkin pienoisromaanissa myös ongelma: olisin halunnut tietää näistä ihmisistä paljon enemmän! 

____________________________
Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
WSOY 2016
178 s.

25. maaliskuuta 2016

Kevään lukulistalla


Pääsiäisloma ei tullut tänä vuonna tosiaankaan päivääkään liian aikaisin. Alkukevät on ollut aikamoista viipottamista niin töissä kuin vapaallakin. Kun eilen pääsin kotiin vähän ennen iltaseitsemää, lösähdin sohvannurkkaan suklaalevyn ja Emma Puikkosen varsin mainiolta vaikuttavan Eurooppalaiset unet -romaanin kanssa. 

Samanlaista touhua aion harjoittaa koko pääsiäisen - tosin jossain vaiheessa menen kyllä meren rantaan ja metsään, aloitan toivottavasti myös juoksukauden.

Viime kuukausina luettavien kirjojen pino on paisunut liki hallitsemattomaksi. Tähän saakka olen pystynyt säilyttämään kaikki lukujonossa olevat kirjat kahdessa vierekkäisessä kasassa yöpöydälläni. Joskus kasat ovat horjuneet uhkaavasti, mutta silti homma on pysynyt jotenkin hanskassa. 

Nyt olen kuitenkin ryhtynyt keräämään kirjoja myös kirjoituspöytäni viereen ja mikä vielä nolompaa: olen raivannut töissä yhden takahuoneen hyllyn omille varauksilleni. Siellä nököttää tällä hetkellä muun muassa sellaisia herkkuja kuin John Irvingin Garpin maailma (koska olen Irving-neitsyt ja se on alkanut nolottaa), Katja Kallion Säkenöivät hetket (koska kesälle on taas varattu matka Hankoon), Muriel Sparkin The Prime of Miss Jean Brodie (koska David Bowie -haaste) ja Joel Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon (koska tiedän jo etukäteen että tulen rakastamaan tätä kirjaa).

Tässä kuitenkin kaksitoista kirjaa, jotka ovat juuri nyt kaikkein korkeimmalla lukulistallani:



1. Sarah Winman: Merenneidon vuosi (2015, suom. 2016)
Tämä kiinnostaa lähinnä siksi, että kirjassa ollaan Cornwallissa, jonne olen jo jonkin aikaa halunnut matkustaa. Meri on kirjassa tärkeässä roolissa, ja minähän rakastan sellaisia kirjoja.

2. Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut (2013, suom. 2016)
Myös tässä ollaan jossain päin Britanniaa ja meren armoilla. Kirja on voittanut EU:n kirjallisuuspalkinnon.

3. Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)
No niin, täytyy kai tämäkin sivistysaukko viimeistään nyt paikata. Nälkävuosi valittiin juuri Man Booker -palkintoehdokkaaksi.

4. Julia Rochester: The House at the Edge of the World (2015)
Baileys Women`s Prize of Fiction -kirjallisuuspalkinnon pitkällä ehdokaslistalla on taas tänäkin vuonna kaikenlaista herkkua. Tämä Rochesterin kirja on yksi kiinnostavimmista.



5. W. G. Sebald: Austerlitz (2001, suom. 2002)
Austerlitz on roikkunut "pitäisi lukea" -kategoriassa jo pitkään. Nyt aion viimein selättää tämän - uskon, että tulen pitämään kovasti.

6. Terhi Rannela: Frau (2016)
Yksi kevään kiinnostavimmista kotimaisista uutuuksista!

7. Asko Sahlberg: Yhdyntä (2005)
Luin joulun alla Irinan kuolemat, ja ihastuin totaalisesti Sahlbergin kieleen. Yhdyntä on varmasti vähintään yhtä hyvä!

8. Patti Smith: M Train (2015, suom. 2015)
Itkettää jo valmiiksi. Smith on minulle kaikkein suurin.



9. David Vann: Caribou Island (2011, suom. Kylmä saari 2014)
Tämä on pyörinyt lukulistalla siitä lähtien, kun kirjan suomennos ilmestyi. Kirja kiinnostaa niin tapahtumapaikkansa (pieni saari Alaskassa) kuin aiheensakin (pitkän avioliiton ruuminavaus) takia. 

10. Dinaw Mengestu: All Our Names (2014)
Olen Mengestun fanityttö. Toivon kovasti, että häntä tajuttaisiin suomentaa pian.

11. Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa (2015)
Tämän tematiikassa on jotain, mikä kiinnostaa omankin kirjoittamisen näkökulmasta. Miten valitsimme aiemmin? Miten valitsisimme nyt? Voimmeko vielä lähteä?

12. Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta (2008, suom. 2011)
Viimeinen suomennettu Petterson, jota en ole lukenut. Rakastan tämän miehen korutonta lausetta.


Ihanaa, kun maailmassa on näin paljon hienoja ja kiinnostavia kirjoja! Ja mahdollisuus tehdä niistä listoja! Kirjastobööna on täydellisen onnellinen. Pääsiäisiä!


20. maaliskuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti


"Yhdet lähtevät ja toiset jäävät, ja kummatkin kadehtivat toistensa osaa." (s. 96)




Hidas alku, viipyilevä käynnistys. Sormenpäät, jotka hapuilevat otetta mutta lipeävät. Ensimmäiset kymmenet sivut Tommi Kinnusen Lopotissa olivat minulle vaikeita. Vaikka olen Neljäntienristeyksen lukenut (ja pitänyt!), Lopotti ei tahtonut aueta minulle. Rämmin ja liukastelin. Menin sekaisin sukupuussa. Kun puhuttiin äidistä, kysyin itseltäni aina: minkä polven äiti?

On joko niin, että minä aloitin kirjan väärällä hetkellä enkä osannut keskittyä tekstiin. Tai sitten on niin, että Lopotin alku on todella liian hidas ja arvuutteleva.

Jossain kohdin, ehkä noin sivulla 70, aloin kuitenkin päästä kelkkaan mukaan. 

Kirjassa oli kohtia, joista nautin todella. Kuusamosta kotoisin oleva Kinnunen osaa kuvata aivan erityisellä piikillä pientä suomalaista kaupunkia tai kylää - ei ole väliä onko tuo pitäjä pohjoisessa, idässä vai lännessä, yhtymäkohtia löytyy ja Kinnunen nostaa ne hienosti tikun nokkaan: toisessa kulmassa jämähtäneisyys ja ahdasmielisyys, toisessa läheisyys ja turvallisuus. 

Kävin juuri katsomassa Q-teatterissa Saara Turusen Tavallisuuden aaveen, ja sen sanoma huokuu myös Lopotista: minulla on vain yksi toive, kunpa voisimme olla vain aivan tavallisia, normaaleja.

Tällaisen ajatusmaailman keskellä elävät Neljäntienristeyksestä tutut henkilöt. Nyt linssi on tsuumattu Onnin ja Lahjan Helena-tyttäreen sekä Helenan veljenpoikaan Tuomakseen. Heissä kummassakin on jotain, mikä tekee heistä epänormaaleja, ei-tavallisia. He ovat ihmisiä, joihin toiset voivat mittailla omaa paremmuuttaan. Helena on sokea, Tuomas homo.

Helena ja Tuomas käyvät omat taistelunsa, joiden polttopisteessä on toisaalta halu kuulua joukkoon ja toisaalta halu olla vapaa - ja oma itsensä. Kummallekin ainakin osa ratkaisua on muutto Etelä-Suomeen, isoon kaupunkiin. 

Silti juuret ovat syvällä ja perhe lopulta ainoa joka jää.

Neljäntienristeyksen tavoin myös Lopotissa keskiöön nousee homoseksuaalisuus. Tuomaksen Onni-isoisä suistui tragediaan tasapainoillessaan yhteiskunnan odotusten ja oman minuutensa välillä. Tuomakselle kaikki on jo hieman helpompaa: enää ei puhuta rikoksesta, kädestä voi ottaa kiinni päivänvalossa, suhde on mahdollista rekisteröidä. 

Pohdin lukiessani jatkuvasti, onko se tympeää vai nerokasta, että Kinnunen pyörittelee homoseksuaalisuuden problematiikkaa myös tässä kirjassa. Mielestäni se on ollut helppo ja vähän epäuskottavakin ratkaisu. Ja toisaalta ymmärrän myös sen pointin: Tuomaksen homouden kautta Kinnunen pystyy hienosti tarkkailemaan yhteiskunnan muutosta. Siinä missä Onni viilteli ranteensa, Tuomas pitää itsemurhan tehneitä homoja luusereina.

Pitäisikö sanoa vielä jotain Lopotin rakenteesta? Kinnusen työskentelytapa on ymmärtääkseni sellainen, että hän kirjoittaa lukuja yksi kerrallaan ja miettii vasta myöhemmin, mihin järjestykseen ne asettelee. Fragmenteista koostuva tarina miellyttää minua oikeastaan aina, mutta Lopotin kanssa mietin useammankin kerran, että onpas kummallinen järjestys näissä luvuissa. Miksi esimerkiksi Lahja-mummon hautajaiset ovat Tuomaksen kertomana jo sivulla 224, mutta Helena koskettaa Lahja-äitinsä kylmennyttä nenää vasta sivulla 301? Siinä välissä on tapahtunut sata muuta asiaa, ja sinänsä varsin koskettava kuvaus tyttären ja äidin viimeisestä yhteisestä hetkessä jää leijumaan täysin irralleen.

Noh, lopetan nillityksen. Jos kirjassa mainitaan sujuvasti sellaiset upeat murresanat kuin kaahimalavitta ja pöyröö, en voi olla kovinkaan nihkeä. Lopotti oli kaiken kaikkiaan hieno lukukokemus.

____________________________
Tommi Kinnunen: Lopotti
WSOY 2016
364 s.

18. maaliskuuta 2016

E-lukupiirissä Jonas Hassen Khemirin Kaikki se mitä en muista



"Yhtenä päivänä erosimme eteisessäni, hän lähti kiireesti metroon ehtiäkseen töihin, minä suukotin häntä ja painoin oven kiinni. Sen jälkeen tarkkailin häntä ovisilmästä, kun hän lähti kulkemaan portaita. Halusin nähdä, millainen hän oli, kun en ollut paikalla. - - minun tuntemani versio hänestä oli vain yksi monista."

Kevään viimeinen Epos e-lukupiiri kokoontui eilen 17.3.2016 Pasilan kirjastossa. Aurinko lämmitti, asfaltti kuivui, liian paksut takit ripustettiin naulakkoon, tuolit asettuivat yksi toisensa jälkeen ympyrään. Hivenen haikeana tarjosin piiriläisille leipomiani suklaamuffineita ja kysyin, mitä he olivat pitäneet ruotsalaisen Jonas Hassen Khemirin romaanista Kaikki se mitä en muista.

Minulle tämä August-palkinnon napannut teos oli lähes napakymppi. Se koukutti, se haastoi, se ällistytti. Se laittoi pään sekaisin, se pakotti ajattelemaan, se läpsäisi poskelle heti jos harhauduin pohtimaan lukiessani ostoslistaa, pyykkipäivää tai illan jalkatreenejä. 

Kirjan kerrontatapa on saanut blogeissa sekä kritiikkiä että ihastuneita huudahduksia, ja samansuuntaisen vastaanoton se sai myös e-lukupiirissä: toisten mielestä moniääninen ja äärimmäisen nopeatempoinen kerronta oli liian sekava ja kikkaileva, toisten mielestä se juuri teki kirjasta nerokkaan ja persoonallisen. 

Khemiri antaa äänen lukuisille henkilöille, mutta siten, että heidän kertomuksensa limittyvät toisiinsa niin ajallisesti kuin aivan fyysisestikin: ripeimmillään yksi henkilö saattaa sanoa vain yhden virkkeen ja sitten näkökulma siirtyykin jo jollekin toiselle. Puhujia ei ole merkitty mitenkään, joten lukijan on oltava melko skarppina. Lopulta Khemirillä on kuitenkin kaikki langat visusti hyppysissään ja hän kuljettaa tarinaa vääjäämättömästi eteenpäin: kyllä tässä perässä pysyy, kun vain heittäytyy, kuuntelee, poimii vihjeet, antaa äänien tulla läpi.

Minulle kirjan teemoista isoimmiksi nousivat identiteetin pohdinta sekä muistamisen mysteeri. 

Samuel on kuollut auto-onnettomuudessa, ja nimettömäksi jäävä kirjailija yrittää selvittää, miten kaikki tapahtui. Millainen Samuel oli, mistä hän nautti, mitä hän vihasi ja ennen kaikkea: mitä hänelle tapahtui juuri ennen kuin hän törmäsi puuhun? Oliko se sittenkään onnettomuus?

Samuel rakentuu meille hänen lähipiirinsä kertomusten kautta. Hahmo on häilyvä, sillä jokaisella ihmisellä on Samuelista omanlaisensa kuva. He muistavat Samuelista eri asioita, näkevät hänet eri tavalla. On myös selvää, että Samuel on käyttäytynyt eri tavalla eri ihmisten seurassa - emmekö me kaikki tee niin? 

Khemiri pakottaa miettimään, mitkä ovat ne asiat, jotka meistä jäävät ihmisten mieliin. Mitä ihmiset muistavat, mitä he unohtavat? Miksi juuri se, että minä nukun aina sukat jalassa, jää jonkun mieleen, mutta se, että lempiherkkuni on emmental, unohtuu? Kukaan ei osaa kertoa minusta kokonaista tarinaa - en edes minä itse.

Vahva lukusuositus. 


___________________________________
Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista
Alk. Allt jag inte minns (2015)
Suom. Tarja Lipponen
Johnny Kniga 2016
291 s. 

12. maaliskuuta 2016

Riikka Pulkkinen: Totta


"Rakastaminen on ainoa tapa tehdä maailmasta totta." (s. 220)

Lukupiirimme maaliskuun kirjaksi haluttiin valita naistenpäivän kunniaksi joku naiskirjailijan teos. Kun yksi piiriläinen sitten ujosti ehdotti, että miten olisi jotain siltä Pulkkiselta, sydämeni sykähti: no ilman muuta! Otetaan Riikka Pulkkista!

Ehdotin romaania Totta, koska a) rakastuin siihen kuusi vuotta sitten, jolloin kirja ilmestyi, b) olin jo jonkin aikaa ajatellut, että haluaisin lukea kirjan uudelleen ja c) arvelin, että se olisi Pulkkisen teoksista paras lukupiirikirja eli herättäisi keskustelua ja tunteita, ehkä myös ihastuneita huudahduksia.

Lukupiiri kokoontuu parin päivän päästä, ja minua hieman jännittää. Kaksi piiriläistä on jo käynyt kertomassa, ettei ihan hirveästi tykännyt kirjasta. Toisen mielestä Pulkkisen kuvaileva tyyli oli puuduttavaa, toista tympäisi kirjassa mukana kulkeva sairauskertomus. 

Ihanko totta, minä mietin. Voiko olla ihmisiä, jotka eivät pidä tästä kirjasta? Sitten otin ja luin Totan (vai Tottan? miksi kirjoille annetaan nimiä, joiden taivuttaminen on s..tanasta?) uudelleen, kuusi vuotta vanhempana, ehkä jo muutamasta unelmasta luopuneena ja ehkä useammankin unelman saavuttaneena.

Ymmärsin, että kuusi vuotta sitten kirjoitin omiin muistikirjoihini juuri samalla tavalla, samanlaisia lauseita kuin Totassa on, tällaisia: "Yhtäkkiä meidän iltamme on täysi", "Maailma on yhtäkkiä laulua, höyryä ja auringonsäteitä täynnä", "Minä en välitä isän puheista, sillä minä haluan rakentaa maailmani itse". On valtava elämänjano, hetkessä eläminen - ja toisaalta malttamattomuus. Halu saada ja kokea kaikki. 

Pidän näistä lauseista kyllä yhä, ne menevät edelleen jonnekin syviin sopukoihin. Ehkä edelleen kirjoitan itsekin jotain tällaista, silloin tällöin. Mutta samaan aikaan noissa lauseissa on jo jotain vierasta: niissä on kiimaista odotusta ja tietämättömyyttä, nuoruuden hölmöyttä. Totassa mainitaan niin usein sana hellyys, että kirjaa lukiessa voisi pelata juomapeliä ("hörppy aina kun törmäät hellyyteen") ja saada kunnon kännit.

Mutta.

Totta teki minut edelleen hyvin, hyvin onnelliseksi. En osaa oikein edes sanoa, mistä se johtui, mutta Tottaa lukiessa minusta tuntui kuin elämässäni - joka on oikein kiva jo sellaisenaan - olisi ollut vielä jokin lisädraivi, jokin uusi ulottovuus. Kuulostaa hölmöltä, mutta tällainen olo minulla oli koko alkuviikon, kun kannoin kirjaa mukanani, luin junassa, lounastunnilla. 

Vaikka toisella lukukerralla Pulkkisen kielessä olikin häiritsevää toisteisuutta ja ehkä liiallista ja liioiteltuakin kauneutta, teki se minuun yhä syvän vaikutuksen. Mielestäni tämä kuusi vuotta sitten talteen noukkimani sitaatti on edelleen hieno:

"Kaikkien on uskallettava antautua tuntemattomalle, maailma on jokaiselle yhtä vieras ennen kuin siihen uskaltaa kurottaa ja siitä tulee tuttu." (s. 234)

Uskallan siis yhä suositella Tottaa lukijoille, jotka haluavat kadota viimeisteltyihin virkkeisiin, kaipaavat unelmia ja hurmiota ja lukevat mielellään perheistä, joissa kaikki on periaatteessa hyvin ja ei sitten kuitenkaan. Totta on hieno kirja salaisuuksista, vaikenemisesta, hukassa olemisesta ja perille löytämisestä.

_________________________
Riikka Pulkkinen: Totta
Otava 2010
332 s.

6. maaliskuuta 2016

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista


"Pohjanmaalla, missä kävin tapaamassa kellomestari Könniä, ei ole paikkoja mihin piiloutua, vain tyhjää lakeutta. Siksi ihmiset piiloutuvat itseensä. Ystävällisintä, mitä voit ihmiselle tehdä, on rakentaa hänelle kaupunki." (s. 195)


Jukka Viikilän esikoisromaani Akvarelleja Engelin kaupungista on synnyttänyt ihastuneita huudahduksia blogistaniassa. Esimerkiksi Katja, Sara ja Tuija ovat olleet kirjasta haltioissaan. Kaisa Reetta povaa Akvarelleista jopa Finlandia-ehdokasta. 

Minun on helppo yhtyä tähän lumoutuneeseen kuoroon, sillä Akvarelleja Engelin kaupungista on kaunis kirja paitsi kanneltaan myös sisällöltään: vähäeleinen, syvällinen, alakuloinen. Aiemmin kaksi runokokoelmaa julkaisseen Viikilän lause on puhdas; siinä ei ole mitään liikaa, ei säröjä, ei turhia koristeluja. 

Romaani koostuu saksalaisen arkkitehdin Johan Ludvig Engelin kuvitteellisista (yö)päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1816-1840, jolloin hän asui Helsingissä ja rakensi palanutta pääkaupunkia uudelleen - maalasi akvarelleja kallioiselle kankaalle. 

Engel kirjoittaa merkintöjään yöllä: ainoana vuorokauden hetkenä, jolloin hän voi oikeasti sanoa, mitä ajattelee, mitä tuntee, ketä rakastaa. Engel käy jatkuvaa painia ammatillisen kunnianhimonsa ja perheelleen antaman lupauksen välillä. Hän kokee ulkopuolisuutta maassa, jonka kieltä hän ei osaa ja jonka ihmiset tuntuvat yhtä kylmiltä kuin mereltä puskeva hyinen tuuli.

Engel on suunnitellut muun muassa Helsingin tuomiokirkon ja Kansalliskirjaston. Kirjassa käydään hienosti läpi Engelin ajatuksia näistä pääkaupunkimme maamerkeistä. Engel on esimerkiksi jääräpäisen vakuuttunut siitä, että tuomiokirkon täytyy olla valkoinen, "sellainen valkoinen, että se melkein katoaa lumisateeseen. Tai on häviämäisillään sumuun." 

Kiitos Engel: joka kerta, kun kävelen tuomiokirkon ohi, minun täytyy pysähtyä, nostaa katse ylös. Rakennus häikäisee silmiä, se on kuin satu, jotain epätodellista, humahdus.

Mahtipontisia portaita Engel ei olisi itse kirkon edustalle halunnut, vaan ne rakennettiin keisarillisella käskyllä. Engeliä ahdisti ajatus "portailla istuskelevista joutilaista". 

Anteeksi Engel: istun siellä ainakin kerran kesässä, nuolen jäätelöä, katselen ihmisiä. Eihän se voi olla niin kovin paha? Ihmiset hymyilevät siellä, sinun kiveäsi vasten.

Kansalliskirjastosta Engel kirjoittaa näin: 

"On hienoa piirtää kirjastoa, rakennusta viisauden suojaamiseksi. Kirjasto nousee kirkon länsipuolelle. Jos kirkon kautta saamme yhteyden Jumalan viiauteen, kirjasto ohjaa meidät viisaiden ihmisten puoleen." (s. 129)

Hieno mies taisi olla tämä Engel.

_________________________________
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016
215 s.

3. maaliskuuta 2016

Yllätyksistä ja kirjoittamisesta (eli Laura Restrepon Intohimon saari ja Anne Lamottin Bird by Bird)



Viime viikolla makasin taskurapujen keskellä, palmut heiluivat tuulessa, koralliriutat läpsyivät kalliota vasten. Olin saarroksissa jossain päin Tyyntä valtamerta, kalastin, yritin viljellä maata piskuisella atollilla. Kuumuus, pysähtyneisyys, pelko, epäilykset.

Todellisuudessa röhnötin toki sohvalla eteläisessä Suomessa, epämääräinen räntämyräkkä paukutti ikkunoita ja ikkunankarmeja. Luin kolumbialaisen Laura Restrepon esikoisromaania Intohimon saari (1989), jonka uusi turkulainen pienkustantamo Fabriikki Kustannus julkaisi suomeksi viime vuonna. 

Kirjoitin kirjasta arvion Sylviin, joten totean täällä blogissani vain, että olipas hieno teos! Hieman empien ja epäillen aloitettu luku-urakka kääntyi yllättäen koukuttavaksi nautinnoksi. 

Kirjan käännös on erittäin laadukas ja viimeistelty, joten jäänkin odottamaan innolla Fabriikki Kustannuksen tulevia suomennoksia: tänä keväänä ilmestyy brittiläisen Deborah Levyn Uiden kotiin (alk. Swimming home, 2011). 




Kuluneen kuukauden aikana olen lueskellut hissukseen myös Anne Lamottin teosta Bird by Bird, joka alanimekkeensä mukaisesti antaa ohjeita kirjoittamiseen ja elämään. 

Lamott on amerikkalainen kirjailija ja kirjoittamisen opettaja. Hänen omat teoksensa ovat (kuulemma, en ole itse lukenut!) pääosin omaelämäkerrallisia, ja tämä lähestymistapa nousee kyllä vahvasti esiin myös Bird by Birdissä: Lamott ohjeistaa kirjoittamaan nimenomaan omien kokemusten kautta, erityisesti hän tuntuu painottavan lapsuudenkokemuksia ja niistä ammentamista. Itseäni omaelämäkerrallinen kirjoittaminen lähinnä tympäisee (ainakin juuri nyt), joten pompin kevyesti näiden ohjeiden ohi. 

Lamottin oppaassa on silti paljon kiinnostavia pointteja ja sitä lukiessa tuli monta kertaa kiire koneelle tai muistikirjan ääreen. Itse luen kirjoitusoppaita lähinnä hakeakseni inspiraatiota, ja tässä Bird by Bird onnistui oikein hyvin.

Muutama innostava sitaatti:

"Plot grows out of character. If you focus on who the people in your story are, if you sit and write about two people you know and are getting to know better day by day, something is bound to happen." (s. 54)

"Do your three hundred words, and then go for a walk." (s. 182)

"You wouldn`t be a writer if reading hadn`t enriched your soul more than other pursuits. So write a book back to V. S. Naipaul or Margaret Atwood or Wendell Berry or whoever it is who most made you want to write, whose work you most love to read." (s. 204)

 "I think this is how we are supposed to be in the world - present and in awe." (s. 100)

Ps. Lamott mainitsee kirjassaan ohimennen Ann Beattien - ja muistuttaa minua, että häntähän minun on pitänyt jo pitkään lukea! Lukulista kasvaa...

_____________________________________________
Laura Restrepo: Intohimon saari
Alk. La Isla de la Pasíon (1989)
Suom. Laura Vesanto
Fabriikki Kustannus 2015
315 s.

Anne Lamott: Bird by Bird. Some Instructions on Writing and Life
Anchor Books 1995
238 s.