29. maaliskuuta 2016

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet


Joskus sitä tulee miettineeksi sitä epäsuhtaa, mikä kirjoitustyön ja lukemisprosessin välillä on. Kirjailija saattaa pakertaa työnsä kanssa vuosia, kirjoittaa kaiken kolmeen kertaan, editoida, poistaa kokonaisia henkilöhahmoja, lisätä ihan loppuvaiheessa uusia, editoida taas. Lopputuloksena on hiottu pienoisromaani, jonka lukija lukee ehkä yhdeltä istumalta, kevyesti ja sujuvasti, ilman ryppyjä tai epämukavuutta. Ensin hirveä vaiva, ja sitten: mikä helppous! 

Tällaisia pohdin pitkänäperjantaina, jolloin viimeistelin edellisenä iltana aloittamani Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet -romaanin. 

En tiedä, kuinka kauan Puikkonen on teostaan kirjoittanut (hänen edellinen romaaninsa Matkamusiikkia on ilmestynyt 2013, mutta siitä ei tietenkään voi suoraan päätellä mitään), mutta oletan, ettei kirja ihan parilla istumalla ole syntynyt. 

Kyseessä on hallittu episodiromaani, jossa lukijaa kuljetetaan läpi Euroopan ja läpi vuosikymmenien. Kaikki alkaa Saksan kaivoskaupunki Aachenista vuonna 1980 ja päättyy Lontooseen vuonna 2027. 

Jokaisessa luvussa on uusi päähenkilö: hän saattaa olla edellisen luvun sivuhenkilö tai joku aivan uusi tyyppi, joka törmää matkan varrella johonkin aikaisemmista luvuista tuttuun henkilöön. Ihmisten elämät siis risteävät, ja usein varsin odottamattomilla tavoilla: he saattavat olla toistensa todellisuudessa vain pienen tovin, he voivat jakaa yhteisen automatkan tai väkivaltaisen hetken hotellihuoneessa tai heistä voi tulla työtovereita tai toistensa hoitajia. 

Mikään muu ei ole varmaa kuin se, että kaikki on epävarmaa. Kyse on sattumista, hetkittäin jopa maagisuudesta.

Puikkonen kutoo ihmisten tarinat osaksi Euroopan lähihistoriaa. Kirjan koskettavimmassa luvussa Berliinin muuri erottaa pienen tytön vuosikausiksi äidistään. Kun muuri lopulta murtuu, äiti ja tytär ovat tuntemattomat toisilleen: "Äiti ojensi kätensä ja puristi kättäni. Sade ripisi hiljaa, ajattelin että ei ole kiire, me ehdimme tutustua." 

Episodimaisuus kiehtoo minua kirjallisuudessa kovasti. Erittäin hyviä episodiromaaneja ovat esimerkiksi Jennifer Eganin Aika suuri hämäys ja Marisha Rasi-Koskisen Valheet. Puikkosen teos mahtuu näiden viereen oikein mukavasti. 

Puikkosen katse on terävä: hän luo jokaiselle henkilölleen täysin omanlaisensa äänen ja saa lukijan kiinnostumaan kaikista hahmoistaan. Tämä on tietenkin hyve, mutta varsinkin pienoisromaanissa myös ongelma: olisin halunnut tietää näistä ihmisistä paljon enemmän! 

____________________________
Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
WSOY 2016
178 s.

6 kommenttia:

  1. Kiinnostavaa, kuten tiedätkin, niin minäkin. Episodeista ja rakenteista. Gattisilla oli samantapainen tekniikka. Myös Polet'n Väreilevät kaupunki on vähän tähän suuntaan. Kummastakin olen pitänyt paljon, joten pitäisiin varmasti tästäkin. Pitäisiköhän poistaa kirjastolukitus?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä Omppu, tiedän. Väreilevä kaupunki mulla onkin omassa hyllyssä, mutta en ole lukenut.

      Gattisin tyyli on vähän erilainen kuin Puikkosella: tässä kaikki tyypit eivät esimerkiksi ole minäkertojia kuten muistaakseni Gattisilla. Tässä myös henkilöiden väliset siteet jäävät mielestäni löysemmiksi. Mutta jotain samaa kyllä silti, olet oikeassa.

      Ehkä sun täytyy poistaa kirjastolukitus - tämä on tosiaan todella nopealukuinen!

      Poista
  2. Aloitat hienosti juttusi. Mietin tuota samaa romaanin ensimmäistä lukua lukiessani. Ja ajattelin myös sitä, miten ihmeessä kirjailija voi keksiä tuon kaiken, tuon maailman, joka on terävä, oivaltava, seittinä etenevä ja kytkeytyvä. Häkellyttävä romaani, hieno ja moniuloitteinen. Ihailin myös sitä, että kirja on maltettu tiivistää näin, ja silti se on mittaansa suurempi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, hienoa että sinäkin löysit tämän upean pienen aarteen! Kirja on tosiaan hienosti tiivistetty, ja sen kerronta on taidokasta. Pidän tuosta käyttämästäsi "seittinä etenevä" -ilmaisusta. Seittimäisyys miellyttää minua kovasti!

      Poista
  3. Tässä episodimaisuus on suorastaan virtuoosimaista, niin hienosti tarinat pitävät otteessaan. Pidin paljon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, olen täsmälleen samaa mieltä! Puikkonen on todella taitava kirjailija. Siitä on jo yli puoli vuotta kun luin tämän, mutta edelleen tunnelma ja myös tietyt yksittäiset tapahtumat ja henkilöt ovat vahvasti mielessäni. Ainesta Finlandia-voittajaksi!

      Poista