20. maaliskuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti


"Yhdet lähtevät ja toiset jäävät, ja kummatkin kadehtivat toistensa osaa." (s. 96)




Hidas alku, viipyilevä käynnistys. Sormenpäät, jotka hapuilevat otetta mutta lipeävät. Ensimmäiset kymmenet sivut Tommi Kinnusen Lopotissa olivat minulle vaikeita. Vaikka olen Neljäntienristeyksen lukenut (ja pitänyt!), Lopotti ei tahtonut aueta minulle. Rämmin ja liukastelin. Menin sekaisin sukupuussa. Kun puhuttiin äidistä, kysyin itseltäni aina: minkä polven äiti?

On joko niin, että minä aloitin kirjan väärällä hetkellä enkä osannut keskittyä tekstiin. Tai sitten on niin, että Lopotin alku on todella liian hidas ja arvuutteleva.

Jossain kohdin, ehkä noin sivulla 70, aloin kuitenkin päästä kelkkaan mukaan. 

Kirjassa oli kohtia, joista nautin todella. Kuusamosta kotoisin oleva Kinnunen osaa kuvata aivan erityisellä piikillä pientä suomalaista kaupunkia tai kylää - ei ole väliä onko tuo pitäjä pohjoisessa, idässä vai lännessä, yhtymäkohtia löytyy ja Kinnunen nostaa ne hienosti tikun nokkaan: toisessa kulmassa jämähtäneisyys ja ahdasmielisyys, toisessa läheisyys ja turvallisuus. 

Kävin juuri katsomassa Q-teatterissa Saara Turusen Tavallisuuden aaveen, ja sen sanoma huokuu myös Lopotista: minulla on vain yksi toive, kunpa voisimme olla vain aivan tavallisia, normaaleja.

Tällaisen ajatusmaailman keskellä elävät Neljäntienristeyksestä tutut henkilöt. Nyt linssi on tsuumattu Onnin ja Lahjan Helena-tyttäreen sekä Helenan veljenpoikaan Tuomakseen. Heissä kummassakin on jotain, mikä tekee heistä epänormaaleja, ei-tavallisia. He ovat ihmisiä, joihin toiset voivat mittailla omaa paremmuuttaan. Helena on sokea, Tuomas homo.

Helena ja Tuomas käyvät omat taistelunsa, joiden polttopisteessä on toisaalta halu kuulua joukkoon ja toisaalta halu olla vapaa - ja oma itsensä. Kummallekin ainakin osa ratkaisua on muutto Etelä-Suomeen, isoon kaupunkiin. 

Silti juuret ovat syvällä ja perhe lopulta ainoa joka jää.

Neljäntienristeyksen tavoin myös Lopotissa keskiöön nousee homoseksuaalisuus. Tuomaksen Onni-isoisä suistui tragediaan tasapainoillessaan yhteiskunnan odotusten ja oman minuutensa välillä. Tuomakselle kaikki on jo hieman helpompaa: enää ei puhuta rikoksesta, kädestä voi ottaa kiinni päivänvalossa, suhde on mahdollista rekisteröidä. 

Pohdin lukiessani jatkuvasti, onko se tympeää vai nerokasta, että Kinnunen pyörittelee homoseksuaalisuuden problematiikkaa myös tässä kirjassa. Mielestäni se on ollut helppo ja vähän epäuskottavakin ratkaisu. Ja toisaalta ymmärrän myös sen pointin: Tuomaksen homouden kautta Kinnunen pystyy hienosti tarkkailemaan yhteiskunnan muutosta. Siinä missä Onni viilteli ranteensa, Tuomas pitää itsemurhan tehneitä homoja luusereina.

Pitäisikö sanoa vielä jotain Lopotin rakenteesta? Kinnusen työskentelytapa on ymmärtääkseni sellainen, että hän kirjoittaa lukuja yksi kerrallaan ja miettii vasta myöhemmin, mihin järjestykseen ne asettelee. Fragmenteista koostuva tarina miellyttää minua oikeastaan aina, mutta Lopotin kanssa mietin useammankin kerran, että onpas kummallinen järjestys näissä luvuissa. Miksi esimerkiksi Lahja-mummon hautajaiset ovat Tuomaksen kertomana jo sivulla 224, mutta Helena koskettaa Lahja-äitinsä kylmennyttä nenää vasta sivulla 301? Siinä välissä on tapahtunut sata muuta asiaa, ja sinänsä varsin koskettava kuvaus tyttären ja äidin viimeisestä yhteisestä hetkessä jää leijumaan täysin irralleen.

Noh, lopetan nillityksen. Jos kirjassa mainitaan sujuvasti sellaiset upeat murresanat kuin kaahimalavitta ja pöyröö, en voi olla kovinkaan nihkeä. Lopotti oli kaiken kaikkiaan hieno lukukokemus.

____________________________
Tommi Kinnunen: Lopotti
WSOY 2016
364 s.

6 kommenttia:

  1. Heh, minäkin olen miettinyt, että miksi Kinnunen on tarttunut homotematiikkaan tässäkin kirjassa. Noin muutoin minussa herätti suurta hämmästystä kappaleiden otsikot. Hyvä, kun toit esiin tuo hautajaisjutun. Panin sen merkille, mutta en blogatessa löytänyt kohtaa (lue: olin liian laiska etsimään enemmälti). Hieno teos em. huolimatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, en minäkään niitä otsikoita ymmärtänyt. Yritin löytää niistä jotain samaa tematiikkaa kuin ko. luvussa, mutta luovutin kun en löytänyt ja jätin otsikot lopulta omaan arvoonsa. Kummallinen idea.

      Ja hautajaisjuttu oli tosiaan myös outo. Pari muutakin lukua olisin ehkä järjestellyt eri tavalla. Vähän sellainen leikkaa-liimaa-olo tuli paikoin. Mutta kyllä, nautittava teos kaikesta huolimatta. Kiitos kommentistasi!

      Poista
  2. Mitä kauemmin näiden Kinnusen kirjojen lukemisesta on kulunut, sitä enemmän pidän Neljäntienristeyksestä ja vähemmän tästä Lopotista.

    Lopotissa toimi Helenan osuus, mutta minusta Tuomas kalusi liian pitkälle sen, mikä oli Onnin hienous sarjan ensimmäisessä osassa. Ihan kuin siitä Onnin homoudesta ei olisi saatu ensimmäisessä kertoa tarpeeksi, se jotenkin ylipilkottiin tässä toisessa osassa Tuomaksen kohdalla. Mutta kuitenkin, tuo pointtisi yhtymäkohdista ja yhteiskunnanmuutoksista oli toki mielenkiintoinen sinäänsä, ja se tosiaan vaatii toistuvan homoseksuaalisuuden käsittelyn näissä teoksissa.

    Mutta niin, kritiikistä huolimatta kuitenkin edelleen voin sanoa pitäneeni Lopotista, oli siinä paljon kaunista. Jotenkin hieman vain huolestuttaa kun olen käsittänyt näitä osia tulevan lisääkin, että lässähtääkö se sitten lopulta niin kuin jo tämän kanssa pelkäsin, vai riittääkö pureskeltavaa oikeasti vielä kolmanteen osaan? Mielenkiinnolla sitä odottelen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laura, kyllä minäkin taisin Neljäntienristeyksestä enemmän pitää. Täytyy myöntää, että en ole lainkaan varma, tulenko lukemaan enää tämän "sarjan" seuraavaa osaa - minäkin olen ymmärtänyt, että sellainen on tulossa.

      Kuka tässä perheessä on sellainen, kenestä vielä haluaisin lukea lisää? En tiedä, ei ehkä kukaan.

      Kiitos kommentistasi.

      Poista
  3. Minulle taas taisi käydä niin, että tykästyin enemmän Lopottiin kuin Neljäntienristeykseen. Neljäntienristeys oli tosi hyvä, mutta jostain syystä jäi vähän etäiseksi, kun taas Lopotti tuli lähemmäs. Vaan makuasioitahan nämä aina.

    Minusta homoseksuaalisuudessa ja etenkin yhteiskunnassa tapahtuneissa muutoksissa on paljon pureskeltavaa, joten miksipä sitä ei riittäisi useampaan kirjaan. Mielestäni sille ei tarvitse olla sen suurempia perusteluja kuin heteroudellekaan. Minusta vähemmistöjen esiin nostaminen on tarpeellista niin kauan, että siitä alkaa tulla normi. Sitten kun kirjassa olevaan homouteen ei enää kiinnitä huomiota, ollaan saavutettu jotain. Heh, tai näin minä ajattelen. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katri, lähinnä tässä homotematiikassa minua mietitytti se, että miksi Kinnunen oli jälleen nostanut päähenkilön homouden niin tikunnokkaan. Siitä oli tehty Tuomaksen tärkein ominaisuus ja kaikki muu - kuten vaikkapa hänen uransa - oli sille alisteisia. Minä olisin niin kovasti halunnut tietää, mitä kaikkea muuta Tuomas oli kuin homo.

      Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta -kirjassa on henkilöhahmo Tuovi, joka on transsukupuolinen, mutta tätä ei mitenkään sen kummemmin korosteta. Se on vain yksi Tuovin ominaisuus muiden joukossa. Tämä oli hirveän virkistävää.

      Toki ymmärrän myös, että homoudessa ja siinä, miten siihen yhä Suomessakin suhtaudutaan, on varmasti vielä paljon problematisoitavaakin - ja siksi tietysti Kinnusen ratkaisu perustelee itsensä. Toivon kuitenkin, että seuraavassa kirjassa olisi jo joku muu tematiikka, ja mahdollisilla homoseksuaaleilla henkilöhahmoilla olisi joku muu ominaisuus, joka nousisi sinne tikunnokkaan :)

      Kiitos kommentistasi!

      Poista