25. huhtikuuta 2016

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha

Tiedättekö, mikä välillä harmittaa lukijaa? No, ainakin se, jos sattuu lukemaan eittämättä hienon ja tärkeän kirjan jotenkin epäsopivalla hetkellä, väärään aikaan, kykenemättä keskittymään juuri siihen käsissä olevaan tarinaan.

Näin taisi käydä minulle Nadifa Mohamedin toisen - ja ensimmäisen suomennetun - romaanin kanssa. 

Aloitin Kadotettujen hedelmätarhan heti Juha Itkosen Palatkaa perhoset -kirjan perään (blogaus tulossa toivottavasti pian) ja se oli ehkä virhe. Itkosen romaani jäi kytemään mieleeni, ja se olisi vaatinut ainakin muutaman päivän pureskelun ja sulattelun. Olin kuitenkin ahne, torjuin orastavan lukujumin ja kahlasin Mohamedin teoksen ähkyissäni läpi.

Nyt tajuan lukeneeni upean kirjan, mutta samaan aikaan olen varma, että olen missannut siitä jonkun oleellisen tason. 

Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleeni vahva feministinen vire: Mohamed kuvaa Somalian sisällissodan alkua vuonna 1987 kolmen eri-ikäisen naisen kautta. Hän ottaa kantaa naisten asemaan paitsi Somaliassa sinänsä, myös sodassa maasta tai maanosasta riippumatta. Hän tarjoaa naisille erilaisia rooleja, mutta näyttää samaan aikaan noiden roolien rajat. 

Ehkä kiinnostavimmaksi hahmoksi nousee kolmikymppinen Filsan, joka on isänsä painostamana kouluttautunut sotilaaksi, mutta joka joutuu koko ajan perustelemaan omaa osaamistaan miehisessä maailmassa. Monille mieskollegoille Filsan on sotilaspuvusta huolimatta vain lääpittävä pimppi-ihminen. Sotilasuran takia Filsan on myös luopunut muista unelmista: hän ei ole koskaan ollut rakastunut, hän ei ole koskaan edes suudellut. Perhe on ollut hänelle aina saavuttamattomissa.

Mohamedin tapa kirjoittaa on raaka ja fyysinen. Tapahtumat ovat karuja, mutta epäilemättä tosia. Mari A:n kirjablogissa sanallistetaan juuri se, mitä itsekin kirjaa lukiessani mietin: Kauheudet, joita kukaan ei haluaisi kokea, tapahtuivat kirjan henkilöhahmoille. Ne tapahtuivat myös oikeille ihmisille. 

Yksi värisyttävimmistä kohtauksista tapahtuu kirjan loppupuolella: Auto pysähtyy tienreunaan, mies saattaa pienen tyttärensä läheiseen pensaikkoon, tyttö pissaa. Alkaa kranaattisade, isä pelästyy ja juoksee autoon, tyttö kiskoo hädissään alushousujaan ylös, ei ehdi autoon turvaan. Auto kaasuttaa pois. Filsan pudottaa kiikarit pystymättä uskomaan, että isä jätti juuri lapsensa kuolemaan.

Tällaisista asioista Mohamed kertoo, koska niistä täytyy kertoa. Kirjan lukemisesta ei tule hyvä olo, mutta silti suosittelen sitä ihan jokaiselle. Viimeistään lopussa tarjolla on puhdistava itku.

_________________________________
Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha
Alk. The Orchard of Lost Souls (2013)
Suom. Heli Naski
Atena 2014
283 s.

20. huhtikuuta 2016

Dinaw Mengestu: All Our Names


"I went to Addis Ababa, and then took buses to Kenya and Uganda. I was no one when I arrived in Kampala; it was exactly what I wanted." (s. 179)

Olen lukenut nyt kaikki Dinaw Mengestun romaanit: The Beautiful Things That Heaven Bears (2007), How to Read the Air (2010) ja All Our Names (2014). Vaikka viimeisin teos jäikin laimeimmaksi lukukokemukseksi, olen edelleen varsin vaikuttunut Mengestun kirjallisesta lahjakkuudesta. Hän kuvaa ihmisten välisiä suhteita äärimmäisen tarkkanäköisesti; hän poimii esiin ennakkoluulot, pelon, itsekkyyden, rasismin; hän katsoo henkilöitään lämpimästi ja kriittisesti, kaivaa menneisyydestä selityksiä nykyisyydelle, identiteeteille. 

Mengestun kolmea romaania voisi kutsua siirtolaistrilogiaksi. Jokaisessa kirjassa on uudet henkilöt, omanlaisensa tarinat ja kohtalot, mutta kaikissa tutkitaan Afrikasta Amerikkaan suuntautuvaa siirtolaisuutta tai pakolaisuutta. Samaan aikaan teokset ovat kuitenkin hyvin amerikkalaisia - niiden päähenkilöt nyt vaan sattuvat olemaan maahanmuuttajia ensimmäisessä tai toisessa polvessa. 

All Our Names risteilee ovelasti Ugandan pääkaupungista Kampalasta pieneen Laurelin kaupunkiin Yhdysvaltojen Keskilännessä. Kertojaääniä on kaksi: etiopialainen mies, joka on karannut Kampalaan haaveenaan opiskella kirjallisuutta yliopistossa ja amerikkalainen nainen, joka asuu yhä äitinsä kanssa ja työskentelee sosiaalialalla. Kerrontatyylistä tulee etäisesti mieleen Jonas Hassen Khemirin Kaikki se mitä en muista, sillä myös tässä teoksessa yksi päähenkilöistä jää ilman ääntä: hänestä piirretään kuvaa vain toisten puheiden kautta. 

Mengestu rakentaa tarinansa koukuttavasti ja noin puolessa välissä kirjaa lukijaa vedetään nenästä ihan kunnolla. Jossain kohtaa aloin jo epäillä, että All Our Names onkin hyytävä jännäri eikä niinkään yhteiskunnallista kaunokirjallisuutta - sen verran salaperäiseksi touhu välillä muuttuu. Lopulta Mengestun viimeisin romaani osoittautuu kuitenkin edeltäjiensä tavoin hienoksi tutkielmaksi identiteeteistä - niistä nimistä, joita meille annetaan ja jotka me itse otamme. 

Kapinan ja lopulta sodan keskellä kärvistelevään Ugandaan sijoittuvat osuudet jäivät minulle hieman etäisiksi. Karut kuvat ruumiiden täyttämistä kuorma-autoista ja luodin lävistämistä kalloista liukuivat ohi, eivät tarttuneet kiinni. En tiedä, johtuiko tämä Mengestun toteavasta, jopa lakonisesta tavasta kuvata sotaa vai oliko minulla lukijana vain halu soljua näiden tapahtumien läpi ilman haavoja ja ruhjeita. 

Amerikkalainen naiskertoja Helen tuli sen sijaan hyvinkin lähelle. Helenin kautta Mengestu tarkastelee hienosti esimerkiksi sitä, miten pienessä konservatiivisessa kylässä suhtaudutaan valkoisen naisen ja mustan miehen suhteeseen. Myös varsin turvallista ja "pientä" elämää eläneen Helenin koukuttuminen mieheen, joka on tullut toiselta puolelta maapalloa ja kokenut järisyttäviä asioita, on kuvattu uskottavasti. Helenille suhde on seikkailu; hän nauttii siitä, että mies on täynnä salaisuuksia. 

"I knew his life was full of secrets, starting with the visa that had brought him here, and it was natural to assume that his sudden disappearance was another secret I`d probably never have access to. I didn`t have to think anything grand to find that secrecy appealing. In a life of smalltown wonders, a man with a passport that had been stamped several times was already extraordinary, and Isaac, for those measures, was remarkable. The more mystery I could attach to him, the more exceptional he became." (s. 71)


____________________________
Dinaw Mengestu: All Our Names
Sceptre 2014
256 s.

10. huhtikuuta 2016

Nyljettyjä ajatuksia Juha Hurmeen kirjoista

"Jos  minulla olisi tuommoinen ämyri, niin huutaisin ihmisille, että ihmiset, lukekaa kirjoja! Lukekaa ulkona, lukekaa sisällä, lukekaa ulkoa, lukekaa sisältä, surussa lukekaa ja ilossa, surussa lohduksi ja ilossa tasoitukseksi. Lukekaa kotona, matkalla, pitkittäin ja poikittain." (Nyljetyt ajatukset s. 61) 


Olen kuluneen kuukauden aikana lukenut lähes koko Juha Hurmeen romaanituotannon eli Puupään (2009), Hullun (2012) ja Nyljetyt ajatukset (2014). Esikoisromaani Volvo Amazon (2007) on jäänyt ainakin toistaiseksi pläräilyasteelle.

Mitä olen oppinut ja havainnut? Katsotaanpa.


KUKA? 
Juha Hurme on kulttuurin monitoimimies, joka on ohjannut yli 40 teatteriesitystä, käsikirjoittanut lähemmäs parikymmentä näytelmää ja näytellyt itsekin silloin tällöin. Hän on toiminut mm. Ylioppilasteatterin taiteellisena vastaavana ja Teatteri Telakan johtajana sekä luennoinut eri tahoilla estetiikasta ja taiteesta. Viimeisen kymmenen vuoden aikana häneltä on ilmestynyt myös neljä romaania, jotka kaikki käsittelevät ainakin jollain tavoin teatteria - ja siinä sivussa elämää. Hurme on luontoihminen, patikoija, klassikoiden rakastaja, feministi, humoristi.


MITÄ?
Hurmeen romaaneissa on paljon yhteneviä teemoja, mutta ei kuitenkaan puuduttavuuteen asti. Jokainen teos on omanlaisensa, kiinnostava ja omaperäinen. 

Hurme kirjoittaa taiteesta, hän sekoittaa sumeilematta ns. korkeaa ja matalaa kulttuuria. Hän tekee jännittäviä assosiaatioita: Nyljetyissä ajatuksissa hän yhdistää sujuvasti Immanuel Kantin estetiikan ja Syd Barrettin traagisuuden tai Bob Dylanin lyriikan ja Samuli Parosen kielen. 

Hurme pohtii taiteen luonnetta, merkitystä ja tehtävää. Esimerkiksi näin: "Hyvä taide ärsyttää ja pysäyttää, vie voimia, valvotuttaa ja väsyttää" (Nyljetyt ajatukset s. 51) tai näin: "Kauneutta ei voida todistaa. Siitä seuraa loputon keskustelu. Taide on väittelyä kauneudesta. Jokainen kirja on väite, uusi ehdotus: kirjallisuus on tällaista." (Nyljetyt ajatukset s. 188). 

Hurme kirjoittaa niin kirjallisuudesta, musiikista kuin teatteristakin. Volvo Amazon ja Puupää sijoittuvat tiukimmin teatterimaailmaan ja sen lainalaisuuksiin, mutta esimerkiksi Hullussa juuri teatterin tekeminen parantaa mielisairaalaan joutuneen minäkertojan. 


MITEN?
Hurme on hauska, hänen lauseensa on vetävä ja yllättävä, ronski ja älykäs. Hurmeen mukaan "viisas nauru" on tärkeää niin taiteessa kuin elämässäkin. Ihminen oppii ja tajuaa huumorin kautta, ehkä myös itselleen nauramisen kautta. Ihmisenä oleminen on traagista ja hulvatonta. Nyljetyissä todetaan jopa näin: "Missä ei ole hauskaa, siellä ei ole voimaa. Hauskuuden puuttuminen on huonon teatterin paljastavin tuntomerkki." (s. 279). 

Hurme on sanonut olevansa valistaja ja kyllä: hänen kirjansa ovat valistavia. Ne opettavat, mikä on ihmiselle hyväksi ja mikä ei: "Kannattaa viljellä maata, vaikka pientä takapihan palstaa. Kannattaa tehdä ruokaa alusta loppuun oikeista aineista, jopa joskus niistä itse viljellyistä, parvekkeella kypsyneistä. Kannattaa kävellä metsässä, kannattaa poimia marjat ja sienet, kannattaa yöpyä metsässä, katsella pimeää, kuunnella ja hengittää" (Puupää s. 210-211). 

Ja ne opettavat myös, mikä on maapallolle hyväksi ja mikä ei: "Luonnon monimuotoisuus on romahtanut viimeisten 40 vuoden aikana 30 prosenttia, kun olemme jyystäneet metsistä puupeltoja, niityistä golfbaanoja, soutuveneistä vesiskoottereita, turvesoista savupommeja ja ideaalisista puistoista Ideaparkkeja!" (Nyljetyt ajatukset s. 124) 

Hurme valistaa ihmisiä elämään paremmin, järkevämmin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita tylsyyttä. Onnellisuus löytyy yksinkertaisista, usein ilmaisistakin asioista: luonnosta, liikkumisesta, puhtaasta ruoasta, hyvistä keskusteluista - ja tietenkin: taiteesta.

Hurmeen romaanit ovat myös tietokirjoja. Hän nostaa esiin valtavan joukon taiteilijoita, kertoo heidän elämäntarinoitaan, analysoi heidän teoksiaan. Esimerkiksi Hullussa hän luo perehtyneen katsauksen Algot Untolan (salanimiltään mm. Maiju Lassila ja Irmari Rantamala) elämään, Puupäässä on puolestaan pitkä essee amerikkalaisesta Spirit-rockbändistä. Nyljetyt ajatukset on täynnä vastaavia kertomuksia, hyvää kamaa ovat esimerkiksi Aleksis Kiveä (eli tuttavallisemmin Stenaa) ja Bob Dylania käsittelevät analyysit.    

Hurme kirjoittaa muiden taiteilijoiden tuotoksista hurmaantuneesti, valtavalla innolla, aidosti ihaillen. Tämä on Hurmeen teoksissa mielestäni erityisen oleellista: vaikka esimerkiksi Hullussa liikutaankin aiheen tasolla aika synkissä vesissä, taide on jotain, mikä tuo elämään valoa, iloa ja uskoa. 

Hurme onnistuu juuri valtavan innostuneisuutensa kautta herättämään lukijan mielenkiinnon: kun Hurme oikein hehkuttaa, lukija on jo painelemassa antikvariaattiin tai tekemässä varauksia kirjastoon. Itse olen Hurmeen innoittamana hankkinut luettavakseni muun muassa nämä teokset: 



MIKSI?
Muistutukseksi lukemisen tärkeydestä, sivistyksen merkityksestä, humanismin vaatimuksesta. Hurmeen mukaan ihmiskunnan isot ongelmat, kuten ilmastonmuutos, rasismi ja sodat johtuvat ihmisten typeryydestä, henkisestä laiskuudesta ja ennakkoluuloista. Samaa mieltä on Nyljettyjen Köpi, samaa mieltä olen minä. 

Tärkeintä on kyseenalaistaminen, epäileminen, vastakarvaisuus. Tiesittekö muuten, että tietää-sanan kantasana on tie? Ja siten: "Aito tietäminen on omatoimista vaellusta, suunnistusta, samoilua, jatkuvaa matkantekoa uusiin, tuntemattomiinkin määränpäihin." (Nyljetyt ajatukset s. 151)

Hurme kirjoittaa myös elämänviisauksien jakamiseksi. Koska olisihan se sääli, jos esimerkiksi tämä totuus jäisi sanomatta:  "Oli järkevää nousta ylös ajoissa, jotta sitten saattoi vetkutella kiireettä lähdön kanssa." (Nyljetyt ajatukset s. 159)


KENELLE?
Vakaville, humoristeille. Haasteista pitäville, kepeyttä kaipaaville. Vihreille, kokoomuslaisille, persuille, vasemmistolaisille. Kulttuurin suurkuluttajille, niille joiden mielestä nykytaide on täyttä paskaa. Luontoa rakastaville, neljän seinän sisällä kököttäville. Hiihtäjille, soutajille, juoksijoille, keihäänheittäjille. Kasvissyöjille, lihansyöjille. Luomua ostaville, eineksiä suuhunsa lappaaville. Kirjoittajille, lukijoille, näyttelijöille, poliitikoille. Ajatteleville ja perässä laahaaville. Itsekkäille, empaattisille. Nuuksiossa nukkuville, mereen pulahtaville. Älyköille, hulluille, puupäille. Sinulle, minulle, kaikille.


MISSÄ? 
Luonnossa, mielisairaalassa, teatterin kulisseissa. Lukemispaikoiksi sopivat erityisen hyvin saaret, soutuveneet, teltat ja makuupussit, teatterin lämpiöt, sairaaloiden odotushuoneet, eduskuntatalon käytävät, oma sänky ja toisen ihmisen syli.


KEITÄ?
Hurme rakastaa klassikoita, jo hieman unohduksiin painuneita taiteilijoita. Hän kirjoittaa erityisen usein muun muassa Samuli Parosesta, Volter Kilvestä, Gunnar Björlingistä, Maiju Lassilasta, Josef Julius Wecksellistä ja Pentti Haanpäästä. Kansainvälisistä suuruuksista palstatilaa saavat esimerkiksi William Shakespeare, Walt Whitman ja Ambroce Bierce. Naiset jäävät kirjoissa paitsioon niin henkilöhahmoina kuin puheenaiheinakin. Nyljetyissä soutajakaverukset Aimo ja Köpi sanailevat näin: 

- Me emme ole puhuneet tällä retkellä juurikaan naisista. Pelkistä miehistä vain. Miestaiteesta. Mistä vitusta se johtuu?
-Se johtuu meidän iästämme ja sukupuolestamme, joka on vääristänyt vinkkelin. Se on traaginen tosiasia, jota on turha tässä meidän kesken salailla. (s. 401)

Niin herttaisia kuin Aimo ja Köpi ovatkin, minä haluaisin kyllä lukea seuraavaksi kirjan Tuijan ja Marjatan souturetkestä. Mistä he juttelisivat? 



Juha Hurme on haastateltavanani Pukinmäen kirjastossa 12.4.2016 klo 18.

5. huhtikuuta 2016

Päivän sitaatti

Move. Love. Eat. Laugh. Rest. These are not things you have to do when you can’t be writing; they’re as essential as the writing itself. At its core, great writing comes from a balls-in approach to the things that make your life worth living, so if you’re neglecting them, guess what? You’ll sit down to write and have nothing to say. 


- Elizabeth Percer Literary Hubissa


2. huhtikuuta 2016

Sarah Winman: Merenneidon vuosi

Olen miettinyt jo jonkin aikaa reissua Cornwalliin, Lounais-Englannin rannikolle. Tyrskyävä meri, silmänkantamattomiin jatkuvat nummet, brittiläinen rentous, kalliojyrkänteet, vanhat pubit. Tuo kaikki uppoaa minuun - anteeksi kulunut metaforani - kuin kuuma veitsi voihin. 

Siksi kahmaisinkin englantilaisen Sarah Winmanin toisen romaanin kainalooni heti sen ilmestyttyä. Merenneidon vuosi sijoittuu pääosin Cornwalliin, ihan meren rannalle, jopa mereen. Kirjassa luonto ja ihminen sekoittuvat, rajat maan ja veden välillä haalistuvat. 

Eletään vuotta 1947, toinen maailmansota häilyy vielä ihmisten hartioilla, muistoissa, painajaisissa. 90-vuotias Marvellous Ways asuu vankkureissaan joenpoukamassa - on asunut siellä melkein aina. Hän kaipaa kaikkea ja ei mitään, muistaa vielä vanhat rakkautensa, vaikka moni muu asia tuppaakin unohtumaan. 

Yhtenä päivänä Marvellousin poukamaan ajautuu sodan ja rakkauden musertama nuorimies Francis Drake, ja näiden kahden yksinäisen ihmisen välille muodostuu syvä side, odottamaton ystävyys.

Winmanin kirja tuo mieleeni Susan Fletcherin Tummanhopeisen meren ja Emma Hooperin Etta & Otto & Russell & James -romaanin. Myös Fletcherin kirjassa tuoksuu meri ja suolaiset tyrskyt, myös siinä rantaan ajautuu nuori mies, joka on rakkaudessa eksynyt. Marvellousissa on puolestaan jotain hyvin samaa kuin Hooperin Etta-hahmossa: he ovat molemmat vanhoja naisia, he molemmat kirjoittavat itselleen muistilappuja, jotta muistaisivat keitä he ovat, he molemmat miettivät vanhoja rakkauksiaan ja sitä, miten elämä meni.

Valitettavasti Merenneidon vuosi ei kuitenkaan ollut minulle niin huima lukukokemus kuin Tummanhopeinen meri. Se ei saanut minua nauramaan ja liikuttumaan niin kuin Etta & Otto & Russell & James sai. 

Winman on tunkenut kirjaansa aivan liikaa siirappia, laventelia, taikapölyä - pyhimyksistä nyt puhumattakaan. Kirjan hempeys ja maagisuus oli minulle liikaa, eikä Cornwallkaan tuoksunut kirjassa niin vahvana kuin olisin toivonut. Marvellous on loistava hahmo, mutta mielestäni Winman ei ottanut hänestä läheskään kaikkea irti: olisin halunnut lukea paljon enemmän Marvellousin seksipuheita, vanhan naisen riettaita viisauksia. Olisin halunnut nähdä Marvellousin vielä useammin maalaamassa huulensa punaisiksi niin kuin Vivien Leigh.

Kunpa tuonenmarjaviinaa olisi juotu vieläkin enemmän. Kunpa se olisi irrottanut henkilöiden kielenkannat, pessyt pois enimmät siirapit. Ja kunpa kirjan loppu ei olisi ollut niin totaalisen bläääh.

_______________________________
Sarah Winman: Merenneidon vuosi
Alk. The Year of Marvellous Ways (2015)
Suom. Aleksi Milonoff
Tammi 2016
314 s.