20. huhtikuuta 2016

Dinaw Mengestu: All Our Names


"I went to Addis Ababa, and then took buses to Kenya and Uganda. I was no one when I arrived in Kampala; it was exactly what I wanted." (s. 179)

Olen lukenut nyt kaikki Dinaw Mengestun romaanit: The Beautiful Things That Heaven Bears (2007), How to Read the Air (2010) ja All Our Names (2014). Vaikka viimeisin teos jäikin laimeimmaksi lukukokemukseksi, olen edelleen varsin vaikuttunut Mengestun kirjallisesta lahjakkuudesta. Hän kuvaa ihmisten välisiä suhteita äärimmäisen tarkkanäköisesti; hän poimii esiin ennakkoluulot, pelon, itsekkyyden, rasismin; hän katsoo henkilöitään lämpimästi ja kriittisesti, kaivaa menneisyydestä selityksiä nykyisyydelle, identiteeteille. 

Mengestun kolmea romaania voisi kutsua siirtolaistrilogiaksi. Jokaisessa kirjassa on uudet henkilöt, omanlaisensa tarinat ja kohtalot, mutta kaikissa tutkitaan Afrikasta Amerikkaan suuntautuvaa siirtolaisuutta tai pakolaisuutta. Samaan aikaan teokset ovat kuitenkin hyvin amerikkalaisia - niiden päähenkilöt nyt vaan sattuvat olemaan maahanmuuttajia ensimmäisessä tai toisessa polvessa. 

All Our Names risteilee ovelasti Ugandan pääkaupungista Kampalasta pieneen Laurelin kaupunkiin Yhdysvaltojen Keskilännessä. Kertojaääniä on kaksi: etiopialainen mies, joka on karannut Kampalaan haaveenaan opiskella kirjallisuutta yliopistossa ja amerikkalainen nainen, joka asuu yhä äitinsä kanssa ja työskentelee sosiaalialalla. Kerrontatyylistä tulee etäisesti mieleen Jonas Hassen Khemirin Kaikki se mitä en muista, sillä myös tässä teoksessa yksi päähenkilöistä jää ilman ääntä: hänestä piirretään kuvaa vain toisten puheiden kautta. 

Mengestu rakentaa tarinansa koukuttavasti ja noin puolessa välissä kirjaa lukijaa vedetään nenästä ihan kunnolla. Jossain kohtaa aloin jo epäillä, että All Our Names onkin hyytävä jännäri eikä niinkään yhteiskunnallista kaunokirjallisuutta - sen verran salaperäiseksi touhu välillä muuttuu. Lopulta Mengestun viimeisin romaani osoittautuu kuitenkin edeltäjiensä tavoin hienoksi tutkielmaksi identiteeteistä - niistä nimistä, joita meille annetaan ja jotka me itse otamme. 

Kapinan ja lopulta sodan keskellä kärvistelevään Ugandaan sijoittuvat osuudet jäivät minulle hieman etäisiksi. Karut kuvat ruumiiden täyttämistä kuorma-autoista ja luodin lävistämistä kalloista liukuivat ohi, eivät tarttuneet kiinni. En tiedä, johtuiko tämä Mengestun toteavasta, jopa lakonisesta tavasta kuvata sotaa vai oliko minulla lukijana vain halu soljua näiden tapahtumien läpi ilman haavoja ja ruhjeita. 

Amerikkalainen naiskertoja Helen tuli sen sijaan hyvinkin lähelle. Helenin kautta Mengestu tarkastelee hienosti esimerkiksi sitä, miten pienessä konservatiivisessa kylässä suhtaudutaan valkoisen naisen ja mustan miehen suhteeseen. Myös varsin turvallista ja "pientä" elämää eläneen Helenin koukuttuminen mieheen, joka on tullut toiselta puolelta maapalloa ja kokenut järisyttäviä asioita, on kuvattu uskottavasti. Helenille suhde on seikkailu; hän nauttii siitä, että mies on täynnä salaisuuksia. 

"I knew his life was full of secrets, starting with the visa that had brought him here, and it was natural to assume that his sudden disappearance was another secret I`d probably never have access to. I didn`t have to think anything grand to find that secrecy appealing. In a life of smalltown wonders, a man with a passport that had been stamped several times was already extraordinary, and Isaac, for those measures, was remarkable. The more mystery I could attach to him, the more exceptional he became." (s. 71)


____________________________
Dinaw Mengestu: All Our Names
Sceptre 2014
256 s.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti