25. huhtikuuta 2016

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha

Tiedättekö, mikä välillä harmittaa lukijaa? No, ainakin se, jos sattuu lukemaan eittämättä hienon ja tärkeän kirjan jotenkin epäsopivalla hetkellä, väärään aikaan, kykenemättä keskittymään juuri siihen käsissä olevaan tarinaan.

Näin taisi käydä minulle Nadifa Mohamedin toisen - ja ensimmäisen suomennetun - romaanin kanssa. 

Aloitin Kadotettujen hedelmätarhan heti Juha Itkosen Palatkaa perhoset -kirjan perään (blogaus tulossa toivottavasti pian) ja se oli ehkä virhe. Itkosen romaani jäi kytemään mieleeni, ja se olisi vaatinut ainakin muutaman päivän pureskelun ja sulattelun. Olin kuitenkin ahne, torjuin orastavan lukujumin ja kahlasin Mohamedin teoksen ähkyissäni läpi.

Nyt tajuan lukeneeni upean kirjan, mutta samaan aikaan olen varma, että olen missannut siitä jonkun oleellisen tason. 

Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleeni vahva feministinen vire: Mohamed kuvaa Somalian sisällissodan alkua vuonna 1987 kolmen eri-ikäisen naisen kautta. Hän ottaa kantaa naisten asemaan paitsi Somaliassa sinänsä, myös sodassa maasta tai maanosasta riippumatta. Hän tarjoaa naisille erilaisia rooleja, mutta näyttää samaan aikaan noiden roolien rajat. 

Ehkä kiinnostavimmaksi hahmoksi nousee kolmikymppinen Filsan, joka on isänsä painostamana kouluttautunut sotilaaksi, mutta joka joutuu koko ajan perustelemaan omaa osaamistaan miehisessä maailmassa. Monille mieskollegoille Filsan on sotilaspuvusta huolimatta vain lääpittävä pimppi-ihminen. Sotilasuran takia Filsan on myös luopunut muista unelmista: hän ei ole koskaan ollut rakastunut, hän ei ole koskaan edes suudellut. Perhe on ollut hänelle aina saavuttamattomissa.

Mohamedin tapa kirjoittaa on raaka ja fyysinen. Tapahtumat ovat karuja, mutta epäilemättä tosia. Mari A:n kirjablogissa sanallistetaan juuri se, mitä itsekin kirjaa lukiessani mietin: Kauheudet, joita kukaan ei haluaisi kokea, tapahtuivat kirjan henkilöhahmoille. Ne tapahtuivat myös oikeille ihmisille. 

Yksi värisyttävimmistä kohtauksista tapahtuu kirjan loppupuolella: Auto pysähtyy tienreunaan, mies saattaa pienen tyttärensä läheiseen pensaikkoon, tyttö pissaa. Alkaa kranaattisade, isä pelästyy ja juoksee autoon, tyttö kiskoo hädissään alushousujaan ylös, ei ehdi autoon turvaan. Auto kaasuttaa pois. Filsan pudottaa kiikarit pystymättä uskomaan, että isä jätti juuri lapsensa kuolemaan.

Tällaisista asioista Mohamed kertoo, koska niistä täytyy kertoa. Kirjan lukemisesta ei tule hyvä olo, mutta silti suosittelen sitä ihan jokaiselle. Viimeistään lopussa tarjolla on puhdistava itku.

_________________________________
Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha
Alk. The Orchard of Lost Souls (2013)
Suom. Heli Naski
Atena 2014
283 s.

2 kommenttia:

  1. Voi että, tämän kirjan lukemisesta on aikaa, muistan kyllä osittain vielä. Hieno teos, ja kertakaikkisen kaunis kansi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmittaa tosiaan, että luin tämän jotenkin kummallisessa tilassa, enkä ihan täysin pystynyt uppoamaan kirjaan sisään. Mutta kuten sanottu, tiedostan lukeneeni silti hienon kirjan - ja totta, kansi on todella kaunis.

      Poista