30. toukokuuta 2016

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut



Suomalaisia lukijoita hellitään nyt kyllä hienoilla käännöksillä. Tänä keväänä erityisen suuren vaikutuksen minuun ovat tehneet ainakin Jonas Hassen Khemirin Kaikki se mitä en muista ja Deborah Levyn Uiden kotiin. Ja nyt sitten tämä: Evie Wyldin Kaikki laulavat linnut

Mistä aloittaisin? On vaikea aloittaa mistään, sillä haluaisin sanoa niin paljon ja toisaalta haluaisin sanoa vain, että lue ite! 

Australialais-brittiläinen Wyld (s. 1980) on mestarillinen tunnelman luoja. Hän koukuttaa lukijansa salaisuuksilla, joista ensin vain vihjataan ja joita sitten hiljalleen keritään auki. Luku luvulta tiedän enemmän Jakesta - naisesta, joka asuu koiransa (jonka nimi on Koira) kanssa hiljaisella saarella jossain päin Britannian rannikkoa.

Wyld kertoo tarinaa kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä ja menneisyydessä. Erityisen kiinnostava ratkaisu on se, että menneisyyteen sijoittuvat luvut kulkevat takaperin eli luku luvulta olemme aina hivenen kauempana nykyhetkestä. Lisäksi nykyhetki on kerrottu imperfektissä ja mennyt preesensissä. 

Saattaa kuulostaa sekavalta, mutta ei: Wyld kuljettaa tarinaa - ja lukijaa! - taidokkaasti. En eksynyt matkalla kertaakaan.

Kaikki laulavat linnut on täynnä upeita lauseita ja kielikuvia. Vaikka näin: "Kärpäset juovat silmänurkistani" tai näin: "Sisimpäni meni kallelleen ja muutti suuntaa kuin kalaparvi". Wyldin kieli on kaunista, mutta myös rosoista ja karheaa. Kaikkein herkkäsieluisimmille en tätä kirjaa suosittelisi, sillä Wyld ei suinkaan kainostele kirjoittaessaan esimerkiksi kuolevista eläimistä tai prostituutioon ajautuneiden naisten kokemuksista. 

Karuuden vastapainoksi Wyld on kuitenkin myös hulvaton, hauska ja äärimmäisen terävä. En tiedä miksi, mutta minua nauratti kovasti esimerkiksi se, että kirjassa naisen nimi on Jake ja miehen nimi Clare. Wyld leikittelee muutenkin sukupuolirooleilla ja kuvaa perin taidokkaasti sitä, miten saarella yksin asuvaan nuoreen naiseen suhtaudutaan. 

Jake on liki täydellinen romaanihahmo: ristiriitainen, kaikkia ennakkoluuloja rikkova. Kun Jake "hymyilee niin että hampaat näkyvät", tiedän olevani hänen puolellaan.

Wyld pyörittää muuten kirjakauppaa Lontoossa, täällä näin. Toivottavasti hän ehtii siinä sivussa edelleen myös kirjoittaa!

Ps. Kyllä, se Harper Leen kirja on melkein samanniminen kuin tämä: Kaikki taivaan linnut. Älkää sekoittako pienen bloggaajan päätä! 


__________________________
Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
Alk. All the Birds, Singing (2013)
Suom. Sari Karhulahti
Tammi 2016
285 s.

23. toukokuuta 2016

Blogin uusi ilme ja yksi venäläinen klassikkonovelli

Viime viikolla kirjoitin blogiini 100. postauksen. Sen kunniaksi (ja kevään hullaannuttamana!) päätin antaa blogilleni hieman uutta ilmettä. Värimaailma muuttui enemmän itseni näköiseksi - olen ostanut viime aikoina paljon keltaisia vaatteita - ja pientä viilausta tein myös fontteihin ja kuviin. Kirjoitin lisäksi pienen esittelytekstin itsestäni. 

Miltä näyttää?


***



Viikonloppuna lukaisin lounaspöydässä Nikolai Gogolin (1809-1852) novellin Nenä upeana kuvitettuna painoksena. Tässä on oiva opus kaikille niille, jotka harmittelevat, etteivät ikinä ehdi lukea mitään: kirjan lukemiseen menee alle tunti ja sitten voikin rehvakkaasti ilmoittaa, että on lukenut venäläisen klassikon.

Nenähän on aivan hulvaton, absurdi tarina kollegioasessori Kovalevista, joka herää yhtenä päivänä ja huomaa peiliin katsoessaan, että hänellä on "nenän paikalla aivan sileä kohta!" Nenä on tosiaan ottanut ja lähtenyt: se viipottaa kaupungilla kultaisessa virkatakissaan, säämiskähousuissaan valtioneuvokselle kuuluvassa töyhtöhatussaan.

Mitä ihmettä on tapahtunut? Ja miten Kovalev kehtaa enää koskaan tehdä tuttavuutta naisväen kanssa, kun hänellä ei ole ollenkaan nenää?

Gogol piirtää Kovalevista huvittavan nousukasmaisen hahmon ja tulee kommentoineeksi siinä samalla koko venäläistä virkakoneistoa. Hulvattomaksi tarina menee viimeistään lehtitoimituksessa, jonne Kovalev painelee julkaistakseen ilmoituksen karanneesta nenästä.

Erityisesti nautin Nenässä sen kertojanäänestä, joka välillä nousee esiin ja kommentoi tapahtumia. Novellin lopussa kertoja ihmettelee, miten kukaan edes viitsii kirjoittaa jotain näin outoa ja kummallista. 

____________________
Nikolai Gogol: Nenä
Alk. Nos (1836)
Suom. Esa Adrian
Kuv. Aleksander Lindeberg
WSOY 2007
61 s.

19. toukokuuta 2016

Patti Smith: M Train - Elämäni tiekartta




Olen ollut kuluneen viikon lomalla ja myös pienellä reissulla saaristossa. Pakkasin kolmen päivän matkalle kevyesti ja kirjojenkin kohdalla päätin panostaa määrän sijasta laatuun: mukanani oli ainoastaan Patti Smithin muistelma- ja fiilistelyteos M Train.

Ja kyllä. M Train riitti kolmeksi päiväksi oikein hyvin.

Ei siksi, että se olisi erityisen paksu. Ei siksi, että se olisi erityisen vaikeaselkoinen tai tönkkökielinen. Eikä todellakaan siksi, että se olisi tylsä tai tympeä.

Vaan siksi, että M Train on kirja, jonka kanssa ei halua kiirehtiä. Jonka kanssa haluaa hilpaista kahvilaan, valita mukavan nurkkapöydän ja tilata kahvin sekä palan kakkua (tai tummaa paahtoleipää oliiviöljyn kera). Ja sitten vain JUTELLA. Vaihtaa ajatuksia kaikessa rauhassa. 

Sillä siltä minusta tosiaan tuntui, kun luin M Trainia: minä tässä juttelen ja muistelen elämää YHDESSÄ Patti Smithin kanssa. Ja voitte kuvitella, miten hieno tunne se on ihmiselle, joka voi sanoa tätä nykyä aidosti fanittavansa (siis fanittavansa - en puhu nyt mistään tykkäämisestä, kunnioituksesta tai arkailevasta ihailusta) vain yhtä julkisuuden henkilöä ja se henkilö sattuu olemaan Patti Smith.

Olen kosketettu.

Tunnen Smithiä kohtaan epämääräistä sielunsisaruutta: miten hän puhuu kirjoista, miten hän kirjoittaa ajatuksiaan lautasliinoihin, miten hän välttelee mieluusti suuria väkijoukkoja ja kaipaa yksinoloa, miten hän hahmottaa elämäänsä listojen avulla (parhaat kirjat, pakattavat tavarat, tehtävät työt...).

On toki myös asioita, joille pyörittelen päätäni. Kuten se, että Smith tuntuu hukkaavan aina kaikki tavaransa - myös ne kaikkein tärkeimmät ja rakkaimmat, tai ehkä erityisesti juuri ne. Tai se, miten hän kerää pieniä (matka)muistoja kaikkialta, pistää oman hiustupponsakin talteen. Mietin KonMaria ja nauran.

Ja sitten tulee se kohta, jolloin itken: Patti Smith kirjoittaa Sylvia Plathista. Hän kertoo käyneensä runoilijan haudalla Heptonstallissa kerran, toisen, kolmannenkin. Hän kuvailee askeliaan haudalle ja minä tunnen nuo askeleet jalkapohjissani, koko kehossani. Olen ollut samassa paikassa. Sylvia, Patti ja minä.

Minä Plathin haudalla v. 2009

Saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta kaikkein sykähdyttävintä M Trainissa on mielestäni sen arkisuus: se, että Smithin kaltainen tähti näkee merkityksen niissä kaikkein yksinkertaisimmissa asioissa: kissojen ruokinnassa, rikosetsiväsarjoissa (etenkin Jälkiä jättämättä!), lähikahvilassa, vanhassa huonosti istuvassa takissa, kahvissa, oman kodin (epä)järjestyksessä. Ja tietenkin rakkaissa ihmisissä, vielä elävissä ja jo pois lähteneissä. 

Vaikka Smith toteaakin olevansa luontainen optimisti, aviomies Fredin kuolema vuonna 1994 on asia, joka kulkee hänen mukanaan ja luo melankolian auran M Traininkin ylle.


***

Patti Smith kertoo kirjoittavansa paitsi lautasliinoille, myös Moleskinelle. Tämän tiedon innoittamana ostin tänään elämäni ensimmäisen Moleskinen. Huulipunan ostoon innoitti puolestaan Anaïs Nin, jonka päiväkirjoista koottua Henry ja June -teosta luen parhaillaan. Mutta ei siitä vielä sen enempää.




______________________________
Patti Smith: M Train - Elämäni tiekartta
Alk. M Train (2015)
Suom. Antti Nylén
Siltala 2015
259 s.

17. toukokuuta 2016

Antti Ritvanen: Miten muistat minut

"Aurinko paistaa ruokapöydälle, valaisee vihkoni. On keskipäivä. Tehdä tämä kokoelma valmiiksi. Kirjoittaessa en voi kuolla, enkä kuole. Kirjoittaessani: Minä elän." (s. 113)


Kansi on ruma, mutta tarina kiehtova. Tekstiä on liikaa, mutta se soljuu taidokkaasti. Ryyppäämisestä ja sekoilusta tulee lievä yliannostus, mutta kirjailijuuden kuvaus imaisee mukaansa.

Tässä ensimmäisenä mieleen tulleita mietteitä Antti Ritvasen (s. 1976) hiljattain ilmestyneestä esikoisromaanista Miten muistat minut. Luin kirjan jo kolmisen viikkoa sitten - hyvin pian Juha Itkosen Palatkaa perhosten jälkeen, ja nyt huomaan, että nämä kaksi kirjaa menevät päässäni sekaisin.

Molemmissa päähenkilönä on aikuinen mies, joka on hiljattain eronnut ja joka ikävöi toiselle mantereelle jäänyttä pientä poikaansa. Molemmissa soitellaan Skype-puheluita Suomen ja Amerikan välillä. Molemmissa taiteilijaelämän kuvaus on keskiössä ja musiikista puhutaan paljon. Ritvanen käyttää Itkosen tapaan kuvitteellisia lehtitekstejä ja -haastatteluja osana henkilökuvausta.

Ritvasen kerronta on kuitenkin Itkosta vauhdikkaampaa ja roisimpaa, välillä aika hauskaakin. Tarina itsessään on vanha tuttu: äidin ja pojan suhde - ja kaikki se, mikä siinä meni pieleen. Jesse on aikuinen mies, mutta yhä jopa oidipaalisesti kiinni äidissään. Äiti on kirjailija ja ihminen, joka laittaa työn - ja sen vaatiman vapauden - kaiken muun edelle.

Tai ainakin Jesse kokee asian näin. 

Onneksi Ritvanen antaa äänen myös äidille, Marjatta Aallolle. Hän piirtää hienon henkilökuvan itsensä kanssa kamppailevasta naisesta, joka haluaa kirjoittaa, haluaa menestyä, haluaa olla hyvä äiti pojalleen ja haluaa rakastaa. Viimeiseksi mainittu koituu lopulta hänen tuhokseen.

Miten muistat minut olisi toiminut vielä paremmin, jos sitä olisi vähän tiivistetty. Nyt (känni)sekoilua oli pikkuisen liikaa, ja loppuosan nauhuriepisodi tuntui väkisin väännetyltä: kirjaan ympätty "murhamysteeri" oli mielestäni täysin turha, sillä tärkeintä ei ole se, miten Marjatta kuoli vaan se, miten hän eli.

Ritvanen on joka tapauksessa perin kiinnostava esikoiskirjailija: hänen lauseensa on vahva, hän hallitsee monenlaiset rakenteet eikä arastele käyttää niitä, hänen dialoginsa on paikoin yhtä napakkaa, kovaa ja iskevää kuin lehmien askel laitumella pitkän, kahlehditun talven jälkeen. 

__________________________
Antti Ritvanen: Miten muistat minut
Otava 2016
463 s.

15. toukokuuta 2016

Helsinki Lit 2016 - karismaa ja inspiroivia keskusteluja kirjoittamisesta


Olen kertakaikkisen onnellinen, että Suomeen on jalkautunut Helsinki Litin kaltainen intiimi kirjallisuustapahtuma. Olin tänäkin vuonna mukana molempina päivinä ja nautin suunnattomasti kaikista keskusteluista. Ja vaikka toiset keskustelut osuivatkin syvemmälle kuin toiset, ihan jokaisesta sain irti jotain - jonkin uuden ajatuksen, näkökulman, lämmön.


Karisma. 

Sitä mietin viikonlopun aikana monesti. Esimerkiksi silloin, kun itsevarmuutta henkivä Masha Gessen kertoi ryhtyneensä kirjoittamaan non-fictionia siksi, että saisi tekosyyn lähestyä ihmisiä - hän oli kuulemma nuorempana niin ujo, ettei uskaltanut tutustua kiinnostaviin ihmisiin kuin toimittajan tai tietokirjailijan roolin takaa. 

Tai silloin, kun Tore Renberg hauskutti ihmisiä näyttämällä yleisölle, miten kaavamaisesti hänen vanha bändikaverinsa Karl-Ove Knausgård soittaa rumpuja ja vakavoitui sitten pohtimaan kirjoittamisen pakkoa: sitä, kun kirjoittaminen on ainut asia, mitä haluaa tehdä. 

Tai silloin - ehkä erityisesti juuri silloin - kun Sadie Jones asteli lavalle ja kietoi yleisön pikkurillinsä ympärille lumoavalla olemuksellaan ja äänellään, sillä miten hän huomioi keskustelukumppaninsa Juha Itkosen, teki haastattelusta aidon keskustelun: Itkonen oli varautunut kysymysliuskan kanssa, mutta sitä ei lopulta juuri tarvittu, sillä puhe soljui näiden kahden lempikirjailijani välillä vaivattomasti ja hurmaten. 

Sadie Jones ja Juha Itkonen

Jonesin ja Itkosen aiheeksi oli etukäteen ilmoitettu "Populaarikulttuuri kulissina kaunokirjallisuudessa", mutta siitä he eivät tainneet lopulta sanoa sanaakaan. Näin kävi lähes kaikkien keskustelijoiden kohdalla: oli annettu aihe mikä tahansa, loppujen lopuksi kaikki puhuivat kirjoittamisesta sinänsä: sen ihanuudesta ja kamaluudesta, pakosta ja tuskasta. 

Jones totesi, että hänen elämänsä on jo sinällään hienoa, mutta vasta kirjoittaminen tuo siihen merkityksen. Katri Lipson ja Tommi Kinnunen kertoivat eläytyvänsä henkilöhahmoihinsa niin vahvasti, että näppäimistön päällä on itketty monta kertaa sydän karrella. 

Sekä Hannu Väisäsen ja kuvataiteilija Hanna Saarikosken että Mark Levengoodin ja Rosa Liksomin keskusteluissa nousi esiin ulkopuolisuuden tunne sekä tarve lähteä muualle, pois Suomesta. Väisänen arvioi, ettei hänestä olisi tullut kirjailijaa, ellei hän olisi muuttanut aikoinaan Pariisiin. Levengood ja Liksom puolestaan arvelivat, että ihmisestä ei voi tulla (ainakaan hyvää) kirjailijaa, ellei hän ole jollain tavalla ulkopuolinen, tarkkailija - vieraassa maassa ja kulttuurissa ulkopuolisuuden rooli on lähes väistämätön, ja juuri siksi Levengood kannustikin kirjoittajia matkustelemaan, muuttamaan välillä muualle.

Litin väriläiskät: Mark Levengood ja Rosa Liksom

Mitä muuta tämän vuoden Helsinki Litistä jäi mieleen? Ainakin Liksomin häpeilemätön, tarttuva nauru. Gessenin toive, että venäläiset homoseksuaalit saisivat jatkossa helpommin turvapaikan Suomesta, Renbergin lausahdus "If this Dostojevski dude can do it, so can I". Levengoodin huimat standup-koomikon kyvyt ("Suomi on muuttunut joka kerta, kun tulen tänne. Yhtäkkiä Tom of Finlandista on tullut uusi Muumi"). Lipsonin ja Kinnusen pohdinta siitä, olisiko kirjoittaminen yhtä hauskaa, jos sitä tekisi päätyönään. Jonas Hassen Khemerin tarina omasta nuoresta itsestään, joka kirjoitti päiväkirjaa kirjastossa, mutta häpesi myöntää sitä. Hannu Väisäsen spontaani ranskankielinen lauluesitys. Äärimmäisen sympaattisen Helen Mcdonaldin ilmeikäs esiintyminen ja ääneenluku sekä aito harmistus, kun hänen ja Sirpa Kähkösen keskusteluaika oli loppumassa.

Kiitos Helsinki Lit. Sait minut ajattelemaan, tuntemaan ja inspiroitumaan. Ensi vuonna taas!


12. toukokuuta 2016

Helsinki Lit huomenna - luettavana Tore Renbergin Huomenna nähdään


Kaikkien aikojen toinen Helsinki Lit -kirjallisuusfestari pärähtää käyntiin huomenna eli pe 13.5.2016. Tässähän alkaa jo ihan täpinöittää! Viime vuoden Litistä jäi mahtavat fiilikset - kirjoitin niistä silloin Sylviin - ja olen varma, että tänä vuonna mennään vielä kovemmilla kierroksilla.

Helsinki Litin kirjailijakattaus on hieno, ja odotan lähes kaikkia ohjelmanumeroita innolla. Mutta ehkä kaikkein eniten odotan silti Jonas Hassen Khemirin ja Riikka Pulkkisen keskustelua aiheesta "Kenen suulla kirjailijan on lupa puhua?" (pe klo 19.55) sekä Sadie Jonesin ja Juha Itkosen keskustelua aiheesta "Populaarikulttuuri kulissina kaunokirjallisuudessa" (la klo 12.30). Upeaa on päästä kuulemaan myös Hannu Väisästä, Sara Stridsbergiä ja Helen Macdonaldia.

Kuluneella viikolla olen lukenut norjalaisen Tore Renbergin vastikään suomennetun tiiliskiviromaanin Huomenna nähdään - kuinkas muuten kuin Helsinki Litin innoittamana: Renberg nousee festarilavalle perjantaina klo 18 yhdessä Litin ohjelmajohtajan, kirjailija Philip Teirin kanssa. Heidän keskustelunsa on otsikoitu "Kirjailijat pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan romahduksen partaalla" - varsin sopivaa, sillä Huomenna nähdään tarkastelee nimenomaan Norjan hyvinvointiyhteiskunnan nykytilaa ja erityisesti sitä, miten käy ihmisille, jotka syystä tai toisesta tipahtavat tukiverkkojen ulkopuolelle.

Kirjassa äänen saavat muun muassa peliongelmainen perheenisä sekä hänen teini-ikäiset tyttärensä, joista toinen maalaa silmänsä mustiksi ja toinen tuntee olevansa kotonaan vain telinevoimistelusalissa. Tapahtumia tarkastellaan myös esimerkiksi uskovaisen Sandra-tytön näkökulmasta, joka ihastuu sokeasti poikaan, jonka huhutaan tappaneen vanhempansa. 

Lopulta kaikki kiertyy kuitenkin Stavangerin kaupungissa sähläävän piskuisen rikollisjengin ympärille, jolta lähtee homma "vähän" lapasesta - tai no, ehkä se homma lähti lapasesta jo siinä vaiheessa kun jengin ytimen muodostavien sisarusten Jan Ingen ja Cecilien isä jätti lapset varhaisteineinä yksin taloon ja lähti itse Amerikkaan.

Minun on vaikea sanoa, pidinkö Renbergin kirjasta vaiko en. Sen kieli on rankkaa ja ronskia (tai ainakin mukarankkaa ja -ronskia), siinä nussitaan ja tapellaan ja kiroillaan vähän liiankin kanssa. Henkilöhahmot kokevat kovia, mutta jäävät silti jotenkin etäisiksi: myötätunto ei herää. Naisiin kohdistuva katse on raivostuttava. 

Toisaalta Huomenna nähdään veti kyllä mukaansa ja liimasi tiukasti nojatuoliin: Renbergin kerrontatyyli on intensiivinen ja kiinnostava. En ihan hirveästi lue tämän tyyppisiä kirjoja, mutta jossain määrin mieleeni tulivat mm. Ryan Gattisin Vihan kadut ja Jonas T. Bengtsonin Submarino (jonka senkin luin muuten viime vuonna Litin innoittamana!).

Vielä Huomenna nähdään -kirjan kannesta: minua nolotti kaivaa kirja esiin junassa tai muualla ihmisten nähden. Kannen kuva on kuin kännipäissään väkerretty tatska: siisti ehkä yhden pienen hetken, sen jälkeen vain nolo ja lapsellinen. Junassa halusin huutaa ei tämä kirja ole sellainen kuin luulette! Tämä on oikeasti kohtalaisen tasokas kaunokirjallinen teos! Samaan hengenvetoon mietin, mitä hemmettiä tarkoittaa "kirjallinen romaani", jollaiseksi takakanteen painettu sitaatti Kirkus Reviewsin arviosta tätä kirjaa kuvailee.

_______________________________
Tore Renberg: Huomenna nähdään
Alk. Vi ses i morgen (2013)
Suom. Outi Menna
Like 2016
653 s.

9. toukokuuta 2016

Deborah Levy: Uiden kotiin



Sellainen tyyppi kuin Deborah Levy ei ollut vielä hetki sitten millään tavalla osa minun henkilökohtaista universumiani. Olin saattanut kuulla nimen ohimennen jossain - ehkä vuonna 2012, jolloin hänen kirjansa Swimming Home nousi Booker-palkintoehdokkaaksi - mutta sen enempää en tästä brittiläisestä näytelmäkirjailijasta, runoilijasta ja kirjailijasta tiennyt.

Kuluneella viikolla kaikki muuttui. Luin vastikään suomennetun pienoisromaanin Uiden kotiin ja olen jokseenkin haltioissani. 

Levy aiheuttaa minussa vahvoja Monika Fagerholm -viboja. Ja tämä on vain ja ainoastaan kehu. Fagerholm-hurmiostani voi lukea vaikkapa täältä

Levy on pienoisromaanissaan toki paljon niukkasanaisempi kuin Fagerholm omissa kohtalaisen paksuissa romaaneissaan. Levy ei juurikaan rönsyä ja hänen ilmaisunsa on tiivistä ja harkittua, mutta silti tietyt asiat luovat Uiden kotiin -kirjaan samanlaisen tunnelman kuin esimerkiksi Fagerholmin Lola ylösalaisin -teoksessa.

Heti ensimmäiseltä sivulta alkaen Levy rakentaa salamyhkäisyyden auraa miljöönsä ja henkilöidensä ylle. Etenkin hänen nuoressa naishahmossaan Kitty Finchissä on hurmaavaa mystisyyttä ja myös jotain uhkaavaa, epämääräistä. Levy leikkii Fagerholmin tavoin nuorten naisten seksuaalisuudella; sillä, miten se voi laittaa jopa koko kylän sekaisin. Levy käyttää myös toistoa tehokeinona hieman samalla tapaa kuin Fagerholm.

Uiden kotiin on juoneton kirja. Tai jos siinä joku juoni onkin, se on täysin alisteinen kielelle, tunnelmalle ja järisyttävän verevälle henkilökuvaukselle. Pieneen kirjaan mahtuu yllättävän monta ihmistä ja muutamalla lauseella Levy onnistuu tekemään jokaisesta henkilöstä verevän: lukija tietää heti, millaisesta tyypistä on kyse.

Vangitsevan lukukokemuksen kruunasi kirjan tapahtumapaikka: Ranskan Nizza. Olen juossut aamulenkin sillä samalla rantatiellä, missä Isabel kävelee hieman tuskissaan. Olen astellut sisään Hotelli Negrescon marmorisisäänkäynnistä ja kuikuillut samoja aristokraattien muotokuvia kuin Kitty ja Joekin. Ja olen loikoillut Matisse-museon ruohikolla Lauran ja Isabelin tapaan - vain viini uupui. Uiden kotiin oli siis myös mukava trippi muutaman vuoden takaiseen kesälomareissuuni.


Nyt haluan kiivaasti tietää Levystä lisää. Kirjastosta onkin jo varauksessa novellikokoelma Black Vodka ja romaani Hot Milk.

Uiden kotiin -kirjasta on ehtinyt jo kirjoittaa ainakin Tuija

______________________
Deborah Levy: Uiden kotiin
Alk. Swimming Home (2011)
Suom. Laura Vesanto
Fabriikki Kustannus 2016
144 s.

5. toukokuuta 2016

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Luin helmikuussa italialaisen Elena Ferranten pienoisromaanin Amalian rakkaus odotellessani suomennosta ns. Napoli-sarjan ensimmäisestä osasta. Noh, nyt on odotukset odoteltu ja Loistava ystäväni kahlattu läpi. Tai ei kahlattu, pikemminkin syöksytty, sukellettu.

Sillä kyllä minä näiden tyttöjen - Elenan ja Lilan - elämään aika sujuvasti solahdin. 

Elena on kirjan minäkertoja: hän alkaa muistella lapsuuttaan väkivallan, köyhyyden ja rikosten kyllästämässä napolilaiskylässä, kun hänen lapsuudenystävänsä Lila katoaa. Elena piirtää väkevän kuvan koko naapurustosta (kirjassa on hengästyttävä määrä henkilöitä!), mutta ennen kaikkea hänen ja Lilan ystävyydestä.

Loistava ystäväni ei ole kielellisesti tai rakenteellisesti mitenkään ihmeellinen, oikeastaan jopa vähän tylsä ja puiseva. Minulle, joka rakastan kielellä leikkimistä ja esimerkiksi erilaisilla aikatasoilla hyppimistä, Loistava ystäväni tuntui liiankin "perinteiseltä" romaanilta.

Psykologisesti Ferranten huippusuositun ja -kohkatun tetralogian aloitusosa on kuitenkin hirveän kiinnostava ja tarkka. En muista, että olisin koskaan lukenut näin mahtavaa ja rehellistä kuvausta nuorten tyttöjen ystävyydestä - tai aikuisten naisten, sillä uskon, että monet Ferranten tekemät huomiot ja hankauskohdat eivät suinkaan katoa ihmisten vanhetessa - ja arvelen, että myös kirjasarjan jatko-osissa ne yhä säilyvät.

Elenan ja Lilan ääneenlausumaton kilpailuasetelma saa etenkin Elenan ponnistelemaan entistä ahkerammin. Hän haluaa menestyä koulussa yhtä hyvin kuin Lila, hän haluaa lukea enemmän kirjoja kuin Lila, hän haluaa myös poikaystävän (mielellään aikuisen ja komean) samaan aikaan kuin Lila. Elena haluaa näyttäytyä Lilan edessä aina parhaimmillaan, sillä hänelle Lila on loistava ystävä, rohkea, älykäs ja peloton. Toisaalta myös Lila taitaa ajatella Elenasta aivan samoin - Elenan on ehkä vain vaikeampi ymmärtää, että joku voisi ihailla häntä.

Ferrante pohtii kirjassaan paljon sitä, millainen nuoren tytön tai naisen pitää olla ja sitä, mikä heille oli ylipäätään mahdollista 1950-luvun Italiassa. Pidän siitä, miten hän tasapainoilee fyysisen ja henkisen kauneuden asteikoilla. Hän antaa tyttöjen tuskastella vartaloaan, joka on aina liian paljon sitä ja liian vähän tätä, mutta samalla korostaa tyttöjen lukeneisuutta ja älykkyyttä, ja muistuttaa opettaja Olivieron suulla, millainen kauneus on lopulta kestävämpää:

"Kauneus, joka Cerullolla [Lilan oikea nimi] oli päässään pienestä pitäen, ei ole löytänyt purkautumistietä, vaan se on päätynyt kaikki kasvoihin, rintoihin, reisiin ja perseeseen, paikkoihin joissa se katoaa nopeasti, ja pian on kuin hänellä ei olisi koko kauneutta koskaan ollutkaan." (s. 301)

Elena saa mahdollisuuden jatkaa koulua kansakoulun jälkeen, mutta Lila joutuu jäämään kotiin. Tämä muodostaa uusia kuhmuja ystävyyteen ja kirjan loppu vihjaa, että Elena on opintojensa myötä hiljalleen kasvamassa erilleen kaikesta vanhasta; kotikylästään ja kouluttamattomista ikätovereistaan. 

Miten käy Elenan ja Lilan ystävyyden? Pääseekö myös Lila tetralogian seuraavissa osissa ääneen vai kertooko tarinaa yhä Elena? Voimmeko luottaa kaikkeen, mitä hän sanoo?

Kaikki neljä osaa ovat jo ilmestyneet englanniksi. Noinkohan tässä jaksaa odottaa suomennoksia?

______________________________
Elena Ferrante: Loistava ystäväni
Alk. L`amica geniale 2011
Suom. Helinä Kangas
362 s.
WSOY 2016


1. toukokuuta 2016

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

"Eivät unelmat ole minun ongelmani. Unelmiini olen tottunut, niiden kanssa osaan elää. Oikeasti pelottavaa on vain unelmien katoaminen." (s. 337)


Sanon heti alkuun: minä tykkään isoista tunteista, tykkään siitä että tuskassa ja ikävässä märehditään, tykkään siitä että rakkaus pakahduttaa ja unelmat vetävät polvet loukkuun, että ilo tursuaa kaikista raoista ja pettymys samoin. Erityisesti tykkään tällaisista jutuista kirjallisuudessa, sillä missä me saamme olla vereslihalla jos emme kirjallisuudessa, taiteessa. Missä? 

Jos minun pitäisi valita, luenko loppuelämäni vakavia, synkkiä ja syvälle meneviä kirjoja vai hauskoja ja humoristisia pläjäyksiä, valitsisin kepeästi ensimmäisen. Huumori (erityisesti musta sellainen, tai ironia, sekin) on kivaa, tärkeääkin, mutta ei välttämätöntä hyvälle kirjalle.

No niin - tämä alkupuhe saattaa viitata keskusteluun, jota on käyty Juha Itkosen Palatkaa perhoset -kirjan ympärillä, tai sitten se saattaa olla viittaamatta yhtään mihinkään. Kunhan kerroin, millaisista kirjoista tykkään. 

Tykkäsin myös Palatkaa perhosista. Olin ajatellut, että lukisin ensin muistin virkistämiseksi Itkosen läpimurtoteoksen Anna minun rakastaa enemmän vuodelta 2005 (jolle Palatkaa perhoset on siis jatkoa), mutta en sitten malttanutkaan. Kun sain Palatkaa perhoset käsiini, sivut vain alkoivat kääntyä; hurjina, hengästyttävinä. Pian olin taas kiinni Antti Salokosken ja Suvi Vaahteran elämässä, yhtäkkiä muistinkin, millaisia he olivat olleet kymmenen vuotta sitten. Tunnistin heidät yhä.

Ja mietin: onko 10 vuotta pitkä vai lyhyt aika? Miten paljon ihminen siinä ajassa muuttuu? Asiat ympärillä muuttuvat, ihmiset ympärillä saattavat vaihtua, mutta ehkä minä olen silti jotenkin sama. Luulen olevani.

Kuuntelen Maija Vilkkumaan uutta levyä Aja! ja etenkin biisiä Lissu ja mä. Olen ehkä ennenkin havahtunut samaan ajatukseen, mutta nyt tajuan sen vielä selvemmin: Itkonen ja Vilkkumaa puhuvat samaa kieltä, samoista asioista. Elämän kulumisesta, elämän tarkoituksesta, unelmista, siitä kun toinen lähtee ja toinen jää, siitä kun toinen uskaltaa ja toinen ei. Ajatuksesta, että jossain muualla voisi olla paremmin, jos vain... jos vain. Ja ulkopuolisuus, tunne että on yksin ihmistenkin keskellä - ja ehkä erityisesti juuri siellä. 

Palatkaa perhosissa Antti viettää iltaa vaimonsa Elisan työpaikan juhlissa ja tajuaa, miten erilainen hän itse on kuin nämä hyvinvoivat, menestyvät bisnesmiehet ja -naiset, jotka eivät lue kirjoja, tai jos lukevat niin taatusti vain "järkeviä kirjoja, bisnesoppaita, sotahistoriaa, suurmiesten elämäkertoja". Hän tajuaa, että hänen vaimonsa maailma on täysin erilainen kuin hänen omansa: 

"Kaikki oli hyvin. Kaikki oikeasti oli. Ei mitään syytä alkaa taas hajottaa kaikkea, ei mitään muuta kuin tämä yksi. Epämääräinen tunne, pelkkä kuvitelma, ääneen lausumaton syytös - taustahuminaa jossain aivojen sisäisesssä avaruudessa. Hän ei ymmärrä minua. Ei näe. Ei sellaisena kuin olen, ei tule koskaan näkemään, hänen kanssaan olen yksinäinen loppuelämäni." (s. 170)

Espoolaisuus näyttäytyy Palatkaa perhosissa porvarillisen, tylsän, viimeisen päälle suunnitellun ja kiillotetun elämän perikuvana. Espoolaisena olen huvittunut, ja silti tunnistan Itkosen ajatuksen. Ymmärrän täysin, mitä hän tarkoittaa. Ymmärrän, mikä Anttia espoolaisuudessa - tai siinä mielikuvassa, mitä Espoo tässä romaanissa edustaa - ahdistaa. Minä katson ikkunasta ulos, näen ihmiset kantamassa kauppakasseja, työntämässä lastenvaunuja, kiskomassa kultaistanoutajaa - ja ymmärrän hyvin.

Palatkaa perhoset on rakennettaan myöten uskollinen edeltäjälleen. Myös tässä kertojina ovat Antti Salokoski ja Suvin eli rocktähti Summer Maplen äiti Leena Vaahtera - vain aivan lopussa äänen saa myös Suvi. Myös tässä luvut alkavat lehtiteksteillä, joiden kohteena on Summer Maple. Olisiko Itkonen voinut revitellä vähän enemmän, lyödä rakenteen rikki? Ehkä, miksikäs ei.

Ja sitten toisaalta. Palatkaa perhosissa on ihmisiä, jotka eivät opi, jotka toistavat virheitään, jotka lyövät päätään seinään, rakastuvat aina uudestaan siihen tyyppiin, keneen ei enää koskaan pitäisi. Kirjan kanteenkin on poimittu sitaatti "Siinä minä olin ja kaipasin ja rakastin samoja asioita kuin aina ennenkin." 

Ehkä on niin, että lopulta vanha tapa onkin paras. Meitä ihmisiä lähinnä.

Palatkaa perhosista on kirjoittanut hienosti muun muassa Helmi K. Sivulauseita-blogissa.

_________________________
Juha Itkonen: Palatkaa perhoset
Otava 2016
415 s.