17. toukokuuta 2016

Antti Ritvanen: Miten muistat minut

"Aurinko paistaa ruokapöydälle, valaisee vihkoni. On keskipäivä. Tehdä tämä kokoelma valmiiksi. Kirjoittaessa en voi kuolla, enkä kuole. Kirjoittaessani: Minä elän." (s. 113)


Kansi on ruma, mutta tarina kiehtova. Tekstiä on liikaa, mutta se soljuu taidokkaasti. Ryyppäämisestä ja sekoilusta tulee lievä yliannostus, mutta kirjailijuuden kuvaus imaisee mukaansa.

Tässä ensimmäisenä mieleen tulleita mietteitä Antti Ritvasen (s. 1976) hiljattain ilmestyneestä esikoisromaanista Miten muistat minut. Luin kirjan jo kolmisen viikkoa sitten - hyvin pian Juha Itkosen Palatkaa perhosten jälkeen, ja nyt huomaan, että nämä kaksi kirjaa menevät päässäni sekaisin.

Molemmissa päähenkilönä on aikuinen mies, joka on hiljattain eronnut ja joka ikävöi toiselle mantereelle jäänyttä pientä poikaansa. Molemmissa soitellaan Skype-puheluita Suomen ja Amerikan välillä. Molemmissa taiteilijaelämän kuvaus on keskiössä ja musiikista puhutaan paljon. Ritvanen käyttää Itkosen tapaan kuvitteellisia lehtitekstejä ja -haastatteluja osana henkilökuvausta.

Ritvasen kerronta on kuitenkin Itkosta vauhdikkaampaa ja roisimpaa, välillä aika hauskaakin. Tarina itsessään on vanha tuttu: äidin ja pojan suhde - ja kaikki se, mikä siinä meni pieleen. Jesse on aikuinen mies, mutta yhä jopa oidipaalisesti kiinni äidissään. Äiti on kirjailija ja ihminen, joka laittaa työn - ja sen vaatiman vapauden - kaiken muun edelle.

Tai ainakin Jesse kokee asian näin. 

Onneksi Ritvanen antaa äänen myös äidille, Marjatta Aallolle. Hän piirtää hienon henkilökuvan itsensä kanssa kamppailevasta naisesta, joka haluaa kirjoittaa, haluaa menestyä, haluaa olla hyvä äiti pojalleen ja haluaa rakastaa. Viimeiseksi mainittu koituu lopulta hänen tuhokseen.

Miten muistat minut olisi toiminut vielä paremmin, jos sitä olisi vähän tiivistetty. Nyt (känni)sekoilua oli pikkuisen liikaa, ja loppuosan nauhuriepisodi tuntui väkisin väännetyltä: kirjaan ympätty "murhamysteeri" oli mielestäni täysin turha, sillä tärkeintä ei ole se, miten Marjatta kuoli vaan se, miten hän eli.

Ritvanen on joka tapauksessa perin kiinnostava esikoiskirjailija: hänen lauseensa on vahva, hän hallitsee monenlaiset rakenteet eikä arastele käyttää niitä, hänen dialoginsa on paikoin yhtä napakkaa, kovaa ja iskevää kuin lehmien askel laitumella pitkän, kahlehditun talven jälkeen. 

__________________________
Antti Ritvanen: Miten muistat minut
Otava 2016
463 s.

8 kommenttia:

  1. Minulla on kesken Itkosen Palatkaa perhoset eli minun ei kannata sekoittaa ajatuksia ja lukea näitä peräkkäin. Eli luen hieman myöhemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulla, minun päässäni nämä kaksi kirjaa tosiaan menivät osittain sekaisin, vaikka lopulta ovatkin hyvin erityylisiä. Jään odottelemaan analyysiäsi kumpaisestakin kirjasta :)

      Poista
  2. "... hänen dialoginsa on paikoin yhtä napakkaa, kovaa ja iskevää kuin lehmien askel laitumella pitkän, kahlehditun talven jälkeen." MAISKU! Nyt en pysty ajattelemaan tätä kirjaa ilman että ajattelen lehmien napakoista askeleita :) :) :)

    PS. minusta taas tuo kansi on hyvin mieleenpainuva, jotenkin 50-lukulainen

    Tosin kirjan nimi nostaa allergiaa, kun taas on kyse muistamisesta. Onko nyt joku muistamisbuumi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D En itse päässyt katsomaan, kun Viikin lehmät rymistelivät kesälaitumelle reilu viikko sitten, mutta näin siitä kuvia ja ne porautuivat syvälle sieluuni.

      Minua tämän kirjan kansi ei miellytä yhtään, ei sen värimaailma eikä oikein itse kuvakaan. Mutta makuasioita jne.

      Totta, muistamisesta kirjoitetaan nyt paljon ja se nostetaan ihan kirjan nimeenkin asti. Mutta itseäni kyllä tämä muistamistematiikka kovasti kiinnostaa; se, miten eri tavoin voimme samankin tilanteen muistaa (tai tulkita - siitäkinhän on muistamisessa usein kyse).

      Kiitos Omppu!

      Poista
  3. Minä pidän kirjan kannesta! En ole tätä siis lukenut, enkä tiedä luenko, mutta kansi kiehtoo :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katri, jännää! Toisen roska on toisen aarre jne. :) Vaikka kansi ei mua miellyttänytkään, sisältö jäi selvästi plussan puolelle. Lupaava esikoiskirjailija!

      Poista
  4. No oletpas samoilla linjoilla kanssani Ritvasen kirjasta! Löysät pois, ois: avot! Vaan kyllähän kerronta kuitenkin veti niin, että halusin selvittää, miten asiat ratkeavat. Ja mielenkiintoista oli fiktion upotus fiktiossa. Kiitos napakasta postauksestasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tuija! Joo, ei kyllä tainnut sellainen ajatus mieleen tulla, että olisi kirjan kesken jättänyt. Se on se toimiva repalerakenne ;) Hieno kertojalupaus on tämä Ritvanen.

      Poista