1. toukokuuta 2016

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

"Eivät unelmat ole minun ongelmani. Unelmiini olen tottunut, niiden kanssa osaan elää. Oikeasti pelottavaa on vain unelmien katoaminen." (s. 337)


Sanon heti alkuun: minä tykkään isoista tunteista, tykkään siitä että tuskassa ja ikävässä märehditään, tykkään siitä että rakkaus pakahduttaa ja unelmat vetävät polvet loukkuun, että ilo tursuaa kaikista raoista ja pettymys samoin. Erityisesti tykkään tällaisista jutuista kirjallisuudessa, sillä missä me saamme olla vereslihalla jos emme kirjallisuudessa, taiteessa. Missä? 

Jos minun pitäisi valita, luenko loppuelämäni vakavia, synkkiä ja syvälle meneviä kirjoja vai hauskoja ja humoristisia pläjäyksiä, valitsisin kepeästi ensimmäisen. Huumori (erityisesti musta sellainen, tai ironia, sekin) on kivaa, tärkeääkin, mutta ei välttämätöntä hyvälle kirjalle.

No niin - tämä alkupuhe saattaa viitata keskusteluun, jota on käyty Juha Itkosen Palatkaa perhoset -kirjan ympärillä, tai sitten se saattaa olla viittaamatta yhtään mihinkään. Kunhan kerroin, millaisista kirjoista tykkään. 

Tykkäsin myös Palatkaa perhosista. Olin ajatellut, että lukisin ensin muistin virkistämiseksi Itkosen läpimurtoteoksen Anna minun rakastaa enemmän vuodelta 2005 (jolle Palatkaa perhoset on siis jatkoa), mutta en sitten malttanutkaan. Kun sain Palatkaa perhoset käsiini, sivut vain alkoivat kääntyä; hurjina, hengästyttävinä. Pian olin taas kiinni Antti Salokosken ja Suvi Vaahteran elämässä, yhtäkkiä muistinkin, millaisia he olivat olleet kymmenen vuotta sitten. Tunnistin heidät yhä.

Ja mietin: onko 10 vuotta pitkä vai lyhyt aika? Miten paljon ihminen siinä ajassa muuttuu? Asiat ympärillä muuttuvat, ihmiset ympärillä saattavat vaihtua, mutta ehkä minä olen silti jotenkin sama. Luulen olevani.

Kuuntelen Maija Vilkkumaan uutta levyä Aja! ja etenkin biisiä Lissu ja mä. Olen ehkä ennenkin havahtunut samaan ajatukseen, mutta nyt tajuan sen vielä selvemmin: Itkonen ja Vilkkumaa puhuvat samaa kieltä, samoista asioista. Elämän kulumisesta, elämän tarkoituksesta, unelmista, siitä kun toinen lähtee ja toinen jää, siitä kun toinen uskaltaa ja toinen ei. Ajatuksesta, että jossain muualla voisi olla paremmin, jos vain... jos vain. Ja ulkopuolisuus, tunne että on yksin ihmistenkin keskellä - ja ehkä erityisesti juuri siellä. 

Palatkaa perhosissa Antti viettää iltaa vaimonsa Elisan työpaikan juhlissa ja tajuaa, miten erilainen hän itse on kuin nämä hyvinvoivat, menestyvät bisnesmiehet ja -naiset, jotka eivät lue kirjoja, tai jos lukevat niin taatusti vain "järkeviä kirjoja, bisnesoppaita, sotahistoriaa, suurmiesten elämäkertoja". Hän tajuaa, että hänen vaimonsa maailma on täysin erilainen kuin hänen omansa: 

"Kaikki oli hyvin. Kaikki oikeasti oli. Ei mitään syytä alkaa taas hajottaa kaikkea, ei mitään muuta kuin tämä yksi. Epämääräinen tunne, pelkkä kuvitelma, ääneen lausumaton syytös - taustahuminaa jossain aivojen sisäisesssä avaruudessa. Hän ei ymmärrä minua. Ei näe. Ei sellaisena kuin olen, ei tule koskaan näkemään, hänen kanssaan olen yksinäinen loppuelämäni." (s. 170)

Espoolaisuus näyttäytyy Palatkaa perhosissa porvarillisen, tylsän, viimeisen päälle suunnitellun ja kiillotetun elämän perikuvana. Espoolaisena olen huvittunut, ja silti tunnistan Itkosen ajatuksen. Ymmärrän täysin, mitä hän tarkoittaa. Ymmärrän, mikä Anttia espoolaisuudessa - tai siinä mielikuvassa, mitä Espoo tässä romaanissa edustaa - ahdistaa. Minä katson ikkunasta ulos, näen ihmiset kantamassa kauppakasseja, työntämässä lastenvaunuja, kiskomassa kultaistanoutajaa - ja ymmärrän hyvin.

Palatkaa perhoset on rakennettaan myöten uskollinen edeltäjälleen. Myös tässä kertojina ovat Antti Salokoski ja Suvin eli rocktähti Summer Maplen äiti Leena Vaahtera - vain aivan lopussa äänen saa myös Suvi. Myös tässä luvut alkavat lehtiteksteillä, joiden kohteena on Summer Maple. Olisiko Itkonen voinut revitellä vähän enemmän, lyödä rakenteen rikki? Ehkä, miksikäs ei.

Ja sitten toisaalta. Palatkaa perhosissa on ihmisiä, jotka eivät opi, jotka toistavat virheitään, jotka lyövät päätään seinään, rakastuvat aina uudestaan siihen tyyppiin, keneen ei enää koskaan pitäisi. Kirjan kanteenkin on poimittu sitaatti "Siinä minä olin ja kaipasin ja rakastin samoja asioita kuin aina ennenkin." 

Ehkä on niin, että lopulta vanha tapa onkin paras. Meitä ihmisiä lähinnä.

Palatkaa perhosista on kirjoittanut hienosti muun muassa Helmi K. Sivulauseita-blogissa.

_________________________
Juha Itkonen: Palatkaa perhoset
Otava 2016
415 s.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti