24. kesäkuuta 2016

Leeni Peltonen: Valvomo


"Nukkuminen ei ole meillä kalenterissa. Pitäisikö sen olla?" (s.131)
"Yö on päivän peli. Tee päivästä niin hyvä kuin mahdollista." (s. 234)


En muista, milloin olisin viimeksi lukenut jotain kirjaa näin intohimoisesti. Aloitin Leeni Peltosen Valvomon eilen lounaalla ja jatkoin sen lukemista koko illan. Tänä aamuna oli onni, ettei Helsingin Sanomia tipahtanut postiluukusta lainkaan: pystyin viimeistelemään Valvomon aamupalapöydässä. 

Luin Peltosen kertomusta omasta unettomuudestaan kuin trilleriä, sillä samaistuin niin moniin hänen havaintoihinsa, kokemuksiinsa, ajatuksiinsa. Olen itse ollut enemmän tai vähemmän huonouninen ainakin opiskelija-ajoista lähtien. Yhdessä elämänvaiheessa vähäunisuus muuttui vakavaksi unettomuudeksi, joka on ollut yksi elämäni kovimmista - ja myös opettavaisimmista - koettelemuksista. Sen myötä opin todella arvostamaan unta, opin laittamaan unen oikeastaan kaiken muun edelle, sillä ymmärsin tämän: jos nukun huonosti, mikään mukaan ei suju hyvin. Kuten Peltonenkin toteaa: "Uni vaikuttaa kaikkeen ja kaikki vaikuttaa uneen."

Kotiliesi-lehden päätoimittajana työskennellyt Peltonen yhdistää kirjassaan tutkimustiedon ja uniasiantuntijoiden kommentit saumattomasti omaan arkeensa. Lukija seuraa jännityksellä, miten Peltosen kamppailu unettomuuden kanssa etenee ja samalla lukija oppii kuin huomaamattaan paljon unesta ja siitä, miksi se joskus saattaa kadota. 

Peltonen saa lopulta ihan virallisen diagnoosin: hän kärsii toiminnallisesta unettomuudesta, joka on yleisin unettomuuden laji. Sen oireita ovat nukahtamisvaikeudet ja heräily pitkin yötä. Toiminnallisen unettomuuden taustalla on usein stressi tai jokin suuri elämänmuutos. Se iskee erityisen herkästi tunnollisiin, säntillisiin ja luoviin ihmisiin. Ja varsin tyypillistä on kierre: uneton pelkää, ettei saa seuraavanakaan yönä unta ja juuri tämä pelko aiheuttaa sen, ettei uni todellakaan tule.

Valvomo on ennen kaikkea lohtukirja jokaiselle unettomalle tai vähäuniselle. Se muistuttaa, ettei uneton ole yksin, vaikka öisin sängyssä siltä tuntuukin. 

Tutkimusten mukaan univaikeuksista kärsii ajoittain jopa 40 % suomalaisista aikuisista. Pitkittyneen unettomuushäiriön kourissa kamppailee tälläkin hetkellä noin 350 000 työikäistä suomalaista. Silti unettomuuteen ei ole tarjolla riittävästi Käypä hoito -suosituksen mukaista hoitoa eli lääkkeetöntä unihuoltoa. Pillereitä lykätään unettomien kurkkuun aivan liikaa ja aivan liian heppoisin perustein.

Peltonenkin kysyy, onko hyvä uni rahakysymys. Hän itse pulitti hoidoista, tutkimuksista ja esimerkiksi mindfulness-kurssista yhteensä lähemmäs 2 000 euroa. 

Hiljalleen Peltonen oppi itselleen armollisemmaksi: "Täydellisyyttä en enää tavoitellut, en edes nukkumisessa - se oli tärkein läksy, jonka opin." Vähäuninen on todennäköisesti vähäuninen loppuelämänsä, mutta sen kanssa oppii elämään, kunhan on itselleen lempeä eikä stressaannu heti yhden huonosti nukutun yön jälkeen. Seuraava yö voi olla taas vähän parempi. 

Suosittelen Valvomoa kaikille, jotka kamppailevat unen kanssa. Ja myös kaikille, jotka nukahtavat joka ilta kepeästi ja posottavat syvässä unessa aamuun asti. Kun tieto unettomuudesta lisääntyy, ehkäpä sellaiset lausahdukset kuin "noo, menet tänään vaan aikaisin nukkumaan ja laitat silmät kiinni, niin kyllä se uni sieltä tulee" loppuvat. 

Kiitos kirjasta, Leeni Peltonen. 

_________________________________________
Leeni Peltonen: Valvomo - kuinka uneton oppi nukkumaan
Otava 2016
240 s.

21. kesäkuuta 2016

Elizabeth Strout: My Name is Lucy Barton



Kiinnostuin amerikkalaisen Elizabeth Stroutin uusimmasta romaanista My Name is Lucy Barton kahdesta syystä:

1) kirja ylsi Baileys Women`s Prize for Fiction 2016 -palkinnon pitkälistalle

2) katsoin Stroutin Olive Kitteridge -romaaniin perustuvan samannimisen HBO:n minisarjan viime vuonna, ja se oli todella loistava


My Name is Lucy Barton on ihana pieni kirja. Ei ehkä järisyttävä, mutta sellainen, jonka lukee enemmän kuin mielellään, jonka seurassa viihtyy, jonka kanssa tuntee olonsa jotenkin kevyeksi. 

Kirjan minäkertoja on Lucy Barton - nyt jo keski-ikäinen, kohtalaisen menestynyt kirjailija, joka palaa muistoissaan siihen hetkeen, kun hän makaa kolmikymppisenä sairaalassa ja hänen äitinsä tulee tapaamaan häntä monen vuoden hiljaiselon jälkeen. 

Kirja rakentuu pienistä tarinoista, joita Lucyn äiti kertoo sairasvuoteen äärellä. Se rakentuu myös Lucyn omista muistoista, omista pohdinnoista. Yksittäisistä hetkistä ja tapahtumista, jotka hiljalleen tekevät Lucystä sen naisen, joka hän nyt on.

Valtaosa luvuista on lyhyitä, jotkut jopa hieman irrallisia. Keskiössä on kuitenkin äiti-tytär-suhde, sanomatta jääneet sanat ja lauseet, epätäydellisyys.

Hetkittäin minäkertoja kommentoi kirjoittamistaan: hän antaa ymmärtää, että juuri tämä mitä minä nyt luen, on se kirja jota hän parhaillaan kirjoittaa. Kirjan rakenne on näennäisen yksinkertainen, mutta tarkemmin katsottuna varsin jännä ja kiinnostava. Tasoja on monia, vaikka samaan aikaan koko teksti tuntuu lähes tajunnanvirralta.

Huomaan nyt, että kirja kasvaa isommaksi, mitä enemmän sitä mietin. 

Odotin, että kirjassa olisi ollut vielä enemmän pohdintaa kirjoittamisesta ja oman tien tai tyylin etsimisestä. Lucyn kirjoittamisen opettaja sanoi kuitenkin jotain sellaista, mikä jäi mieleeni. Se liittyi siihen, miten jokaisella meistä on oma yksi tarinamme, jota kirjoitamme uudelleen ja uudelleen, monilla eri tavoilla. 

Lisäksi mieleeni jäi kehotus, että tyhjälle paperille pitäisi astua aina ilman tuomitsemista. Tulkitsin tämän niin, että henkilöhahmoja ei kannata määritellä etukäteen tietynlaisiksi - esimerkiksi pahoiksi tai hyviksi - vaan katsoa heitä rauhassa ja antaa tarinan kertoa, millaisia he ovat.

Niin, ja unohdin sanoa, että My Name is Lucy Barton sijoittuu New Yorkiin. Kaupunki sykkii taustalla elävänä, joskin sen kuvaus on hyvin hienovaraista. En kerro, miten kirja päättyy, mutta siteeraan silti sen viimeistä virkettä: "All life amazes me"

Hyvä elämänasenne kirjoittajalle. Ja meille kaikille.

PS. Yle Teema esittää Olive Kitteridgen tällä viikolla (ma-to klo 21). Löytyy myös Areenasta, lämmin suositus.

_____________________________
Elizabeth Strout: My Name is Lucy Barton
Viking 2016
193 s. 

18. kesäkuuta 2016

Kesän lukulistalla (ja miten kävi kevään suunnitelmien)

Maaliskuussa julkaisin blogissani listan kahdestatoista kirjasta, jotka olin suunnitellut lukevani kevään aikana. Nyt kevät on mennyt ja kesä tullut. 

Miten kävi lukulistalleni?

Luin kirjoista neljä: Sarah Winmanin Merenneidon vuosi, Evie Wyldin Kaikki laulavat linnut, Patti Smithin M Train ja Dinaw Mengestun All Our Names

Näistä Wyldin ja Smithin kirjat olivat loistavia, Winmanin kirja puolestaan pettymys. Mengestu pysyi yhtenä suosikkikirjailijoistani myös tämän lukukokemuksen jälkeen.

Muut lukulistalla olleet kirjat jäivät siis lukematta. En tiedä miksi - tuli vaan kaikkea muuta kiinnostavaa eteen. Niinhän elämässä usein käy. Kevään lukulistalta koen silti edelleen syvää vetoa etenkin W. G. Sebaldin Austerlitziin, Asko Sahlbergin Yhdyntään ja Per Pettersonin Kirottuun ajan katoavaan virtaan

One day, one day...

Vaikka tulimme nyt todenneeksi, etteivät lukusuunnitelmat useinkaan pidä, aion silti tehdä niitä jatkossakin. Tykkään herkutella ajatuksilla kaikista niistä upeista kirjoista, jotka voisin lukea. Siksipä tarjoilen tähän listan kirjoista, jotka haluaisin lukea tämän kesän aikana.

We will see, how everything goes....

Kesän 2016 lukulistalla



Tiiliskivet
1. Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä
2. Hanya Yanagihara: A Little Life
3. John Irving: Garpin maailma



Tämä hetki
4. Elizabeth Strout: My Name is Lucy Barton
5. Katja Kallio: Säkenöivät hetket
6. Julian Barnes: Flaubertin papukaija



Klassikot
7. August Strindberg: Hullun puolustuspuhe
8. Tove Jansson: Reilua peliä
9. Henrik Ibsen: Nukkekoti
10. Anton Tsehov: Kolme sisarta
11.George Orwell: Vuonna 1984
12. Truman Capote: Kylmäverisesti


Kesäilta, hyvä kirja, parveke, gin tonic rosmariinilla - Let us chill! Ihanaa kesää!


14. kesäkuuta 2016

Pertti Lassila: Armain aika


"Jos voisi elää toisen elämän, sen osaisi paremmin. Lapsi oppii itsestään puhumaan, mutta miten sitä tulee niin taitamattomaksi, kun aika kuluu, ettei löydä sanoja, löytää vain niiden kuoren, ja itsekin on kuori tyhjän päällä, Anni sanoi." (s. 17)

Yllä oleva sitaatti kertoo jo aika paljon Pertti Lassilan toisesta romaanista Armain aika. Kirjassa vellotaan muistoissa, harmitellaan mennyttä, surraan sitä miksi ollaan tultu, tyydytään onnettomaan oloon eikä oikein osata katsoa tulevaisuuteenkaan. Kirjan maailmankatsomus on - kauniisti sanottuna - hyvin surumielinen. Vähän vähemmmän kauniisti sitä voisi kutsua myös katkeroituneeksi, pessimistiseksi, luovuttaneeksi. 

Teos sijoittuu sotien jälkeiseen aikaan, ja tätä vasten tietysti ymmärrän alakuloisuuden. Sota on vienyt naiselta kaksikin miestä ja pojalta isän. Isoäiti on puolestaan lähtenyt syövän mukana. Jokin kirjan tunnelmassa oli silti väärin, se ei tuntunut minusta hyvältä. 

Armain aika oli Finlandia-ehdokkaana viime vuonna. Kummastelen raadin lausumaa, jonka mukaan Lassilan pienoisromaani kertoo ihmisissä elävästä toiveikkuudesta, sillä itse löysin kirjasta paljon enemmän toivottomuutta. Kimmo-pojassa on ehkä nähtävissä jonkinlainen toivon symboli: hän on vielä lapsi, hän aistii elämää vielä avoimin mielin, uskaltaa katsoa kohti ja olla utelias. Kenties Kimmolla tulee olemaan hyvä elämä, parempi kuin aiemmilla sukupolvilla - siinä on se pieni toivo. 

Lähtökohtaisesti pidän kuvailevasta tekstistä. Nautin miljöökuvauksista ja viipyilevästä tunnelmasta. En ole lukijana kiirehtivä, enkä kaipaa kirjoihini valtavaa actionia tai hurjia juonenkäänteitä. Arkisuus ja päivän pienien puhteiden kuvaileminen miellyttää minua kovasti. Esimerkiksi Per Pettersonin Hevosvarkaat oli minulle aivan mieletön lukukokemus juuri sen vuoksi, miten hienosti arki siinä rakentuu ja sulautuu luonnon rytmiin. 

Lassilan teksti on hyvin kuvailevaa ja viipyilevää: käveleskellään rantakivillä, piipahdetaan saunarakennuksessa, vuollaan veneitä, kiinnitetään kaarna purjeeksi, kalastetaan, ruokitaan siipirikkoista lokkia, istutaan nuotiolla, jutellaan niitä näitä, vetäydytään petiin, aloitetaan uusi päivä - monella tapaa aivan samanlainen kuin eilinenkin. Minun pitäisi kaiken järjen mukaan tykätä tästä, mutta en vain tykkää. 

Minua häiritsee kertoja, joka on poukkoileva. Välillä hän on joku ulkopuolinen, joka tarkkailee huvilan asukkaita, kutsuu heitä vain "pojaksi" tai "mieheksi" tai "äidiksi" ja sitten kohta puhutteleekin heitä nimeltä, tunteekin heidät. Ja yhtäkkiä: kerronta muuttuu minämuotoiseksi, ollaan henkilöiden päänsisällä, muistoissa. 

Ja lauseet, ne ovat kyllä varmasti kauniita, tarkasti mietittyjä, mutta eivät millään tavalla minua varten.

Kirjan kiinnostavin hahmo on Kerttu: naimaton ikänainen, joka seilaa maailman meriä, laittaa sapuskoja hienoissa laivoissa, ei halua miestä vaivoikseen. Kerttu tarjoilee myös kirjan hienoimman ajatuksen - pohdinnan siitä, mistä ihminen lopulta koostuu:

"Ei ihminen ole vain sitä, minkä muistaa. En minä voi olla pelkkä sattumuksien säiliö, koska ei oikea ihminen voi sellainen olla. Yhtä paljon olen sitä, minkä olen unohtanut, kuin sitä, minkä muistan." 
(s. 66)


Monissa muissa blogeissa Lassilan kirjasta on tykätty selvästi enemmän:

____________________________
Pertti Lassila: Armain aika
Teos 2015
148 s.

11. kesäkuuta 2016

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa


"Minä näin kasvosi silloin juhlissa", vaaleasilmäinen sanoi. "Sinä et pystyisi lopettamaan vaikka haluaisit. Minä olen nähnyt sen ilmeen monta kertaa. Sinua ei ole luotu arkeen ja onnellisuuteen. Kaikkia meitä ei vain ole tarkoitettu selviytymään perunoiden keittämisestä ja kirjopyykistä." 
(s. 227)


Leena Parkkisen kolmas romaani Säädyllinen ainesosa kuljetti minut takaisin kesään kolme vuotta sitten. Kesään, jonka asuin Töölössä, putkiremonttia paossa. Pieni alkovellinen yksiö kuumeni ruokaa laitettaessa, katupöly tarttui kiinni ikkunaruutuun, kopisevien korkojen ääni kantautui rappukäytävästä sisään, seinät olivat pelkkää paperia. Minulla oli lyhyt polkka ja työpaikka Seurasaaren toisella puolella. Siihen kesään oli mukava palata.

Parkkinen sijoittaa valtaosan kirjastaan 50-luvun Töölöön. Nuori aviopari muuttaa miehen töiden perässä Helsinkiin ja asettuu pieneen kerrostaloasuntoon Töölön sydämessä - meren rantaan on matkaa vain kaksisataa metriä. Saara on jättänyt opintonsa kesken Turussa ja nyt hän yrittää sopeutua kotiäidin rooliin. Juhani paiskii töitä ja olettaa, että kotona häntä odottaa lämmin ruoka ja iloinen vaimo. 

Saarassa sykkii kuitenkin halu. Halu kokea enemmän, halu tuntea enemmän. Halu olla vapaa ja mennä, seikkailla. 

Kun Saara tutustuu yläkerrassa asuvaan salaperäiseen Elisabethiin, hän antaa halulleen periksi. Vääjäämättä, rajusti, seurauksista välittämättä.

Töölön lisäksi kirjassa ollaan sodanjälkeisessä Turussa ja Tukholmassa. Tarinaan upotetuissa Elisabethin kirjeissä kerrotaan vielä muistoja Sveitsistä ja Pariisistakin. Tekisi mieli sanoa, että Parkkisen teos on hieno eurooppalainen romaani: se kuljettaa lukijaa sujuvasti eri kaupunkeihin ja menneisiin vuosiin. Se piirtää ihmiset vereviksi ja kokonaisiksi juuri tuossa ajassa. 

Ja kun nyt puhun ihmisistä, puhun erityisesti tai ehkä jopa yksinomaan naisista. Sillä Säädyllinen ainesosa on kirja hurjista, upeista naisista. Miehet jäävät statisteiksi: lukijan silmä ei tartu heihin, eivätkä kirjan naisetkaan pidemmän päälle heistä perusta. Tämän kirjan maailmaa pyörittävät naiset: kotirouvat, opiskelijatytöt, keittäjät, vakoojat, kustantamojen senttarit. 

Minä luinkin Säädyllistä ainesosaa ennen kaikkea emansipaationa: naisten itsenäisyyden ja rohkeuden kuvauksena. Parkkinen pyörittää sekä Saarasta että Elisabethista kiinnostavat ja moniulotteiset hahmot. Tylsän tuntuisella kotiäidillä onkin räiskyvä historiansa; paljon kokeneella maailmannaisella onkin omat epävarmuutensa, ulkopuolisuuden tunteensa.

Romaanin alussa keskiössä on kieli. Parkkinen puristaa ulos kauniita, hiottuja lauseita ja herättää miljöönsä eloon hikilappuineen, raitatapetteineen, vohvelikankaineen. Puolivälin tienoilla juonivetoisuus lisääntyy ja mukaan tulee jännityselementtejä. Tässä minun mielenkiintoni hetkellisesti notkahti: minulle olisi riittänyt Elisabethin ja Saaran suhteen kuvaus sellaisenaan, ilman vakoojatouhuja ja muita röpöjä.

Säädyllinen ainesosa on joka tapauksessa sykähdyttävä romaani. Parkkisen esikoinen Sinun jälkeesi, Max (ilm. 2009) on yksi suosikeistani, ja Säädyllinen ainesosa kiilaa tiukasti sen kylkeen.

____________________________
Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Teos 2016
335 s.

10. kesäkuuta 2016

Kyökkipsykologiaa: Yöpöytähaaste


Kulttuuritekoja-blogin Iina haastoi minut kuvaamaan yöpöytäni. On väitetty, että yöpöydällä olevat kirjat kertovat jotain oleellista ihmisestä ja hänen kiinnostuksen kohteistaan. 

Omat pinoni paljastavat ainakin sen, että oletan aivan liikoja lukutahdistani ja siitä ajasta, joka minulla oikeasti on käytettävissä lukemiseen. Kirjastoböönan varsin yleinen tauti, luulen.

Mitä muuta yöpöytäni teidän mielestänne paljastaa?

Kiitos hauskasta haasteesta Iina. Minä haluaisin nähdä Katrin yöpöydän, lähdetkö mukaan?

7. kesäkuuta 2016

Haaste: Blogger Recognition Award


Ulla haastoi minut turinoimaan hieman bloggaamisesta. Kiitän palkintohaasteesta! 

Ohjeet palkinnonsaajalle:
1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen.
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille.
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi.



Okei, katsotaanpas.

Miten aloitin bloggaamisen

Kymmenisen vuotta sitten minulla oli blogi, jonka nimi taisi olla Maiskun blogi tai jotain muuta yhtä innovatiivista. Kirjoitin siihen niitä näitä, lähinnä omia kuulumisiani ja tekemisiäni. Purin graduahdistusta ja ehkä silloin tällöin kirjoitin jotain lukemistani kirjoistakin. Blogia seurasivat lähinnä ystäväni - taisin sulkea blogin siinä vaiheessa, kun tajusin, että se on tosiaan ihan kaikkien nähtävissä.

Sen jälkeen olen pitänyt salaista runoblogia, johon kirjoitin proosarunoa sydänverellä. Se on yhä olemassa, mutta päivittynyt viimeksi vuonna 2011. Linkkiä en tähän laita :D 

Muutama vuosi sitten käynnistelin ensimmäisen kerran kirjablogia. Opiskelin tuolloin kehitysmaatutkimusta ja rajasin blogin teeman erilaisiin kehityskysymyksiin. Kirjoitin pitkiä analyyttisia postauksia muun muassa Annu Kekäläisen Leiristä, Dambisa Moyon Dead Aidista ja Juha Suorannan Piilottajan päiväkirjasta. Blogin pitäminen oli motivoivaa, mutta myös stressaavaa. Blogi alkoi nopeasti määrittää lukemistani: en enää löytänyt tarpeeksi aikaa muulle kirjallisuudelle, koska kaiken luettavan piti liittyä jotenkin blogini teemaan.

Niinpä vuoden 2015 alussa aloitin tämän nykyisen kirjablogini, joka on minulle ennen kaikkea lukupäiväkirja: alusta, johon voin merkitä muistiin lukemisiani rennosti ja ilman stressiä. Blogi on myös oiva apuväline työssäni, jossa vedän mm. lukupiiriä, annan kirjavinkkejä ja teen lukuvalmennuksia. Ilman blogia minun olisi todella hankala muistaa, mitä olen viime aikoina tullut lukeneeksi.


Ohjeita aloitteleville bloggaajille

Koen itsekin olevani vielä aloitteleva bloggaaja, joka oppii koko ajan uutta ja ihastelee kokeneempien bloggaajien sivuja, tekstejä, osaamista, fiilistä. 

Tämä haaste on kiertänyt jo aika monessa kirjablogissa ja useampi bloggaaja on nostanut esiin omana itsenä olemisen. Sitä minäkin painottaisin: kirjoita siten kuin sinusta tuntuu, älä pohdi (ainakaan liikaa) mitä muut sinusta ajattelevat. Älä yritä olla jotain mitä et ole. Aitous ja rehellisyys on kiinnostavaa, pliisu hymistely ei.

Bloggaamisessa kannattaa olla myös kärsivällinen. Sitä kannattaa tehdä ennen kaikkea itselleen: siksi, että se on oma intohimo. Jos bloggaat vain siksi, että haluat heti hirveästi kävijöitä, näkyvyyttä, ilmaista kamaa ja kutsuja cocktail-tilaisuuksiin, joissa voit keikistellä pikkumustassa, et todennäköisesti jaksa blogata niin pitkään, että kaikkea tuota alkaisi sataa päällesi. 

Mieti myös, mitä oikeasti haluat sanoa koko maailman kuullen. Sinulla on vastuu kirjoituksistasi. Haluatko lytätä kotimaisen esikoiskirjailijan teoksen täysin vai yrittää poimia kirjasta edes jotain hyvää? Ja niin, sydänverellä kirjoitetut proosarunot kannattaa ehkä piilottaa salanimen taakse :)


Tämä haaste on varmaan kiertänyt jo lähes kaikilla, mutta sidon siteen silmilleni ja haastan nämä blogit:


6. kesäkuuta 2016

Miranda July: Avokämmen




Miranda Julyn (s. 1974) esikoisromaani The First Bad Man julkaistiin alkuvuodesta 2015, ja tuolloin muun muassa Lena Dunham ylisti kirjaa näkyvästi. Dunham ja July ovat ilmeisen hyviä kavereita, mutta silti Dunhamin kommentit herättivät uinuvan mielenkiintoni. Lainasin The First Bad Manin kirjastosta ja makuuttelin tuota tyylikästä mustakantista opusta pitkään yöpöydälläni. Luinkin muutaman sivun, mutta jätin sitten kesken. 

Nyt The First Bad Man on suomennettu. Avokämmenen kannet hehkuvat iloisissa pastelleissa, ja sivuliepeeseen on painettu sitaatti Dunhamilta: "Koskaan aiemmin romaani ei ole puhutellut näin syvästi seksuaalisuuttani, hengellisyyttäni, salaista itseäni. Tiedän, etten ole yksin."

Minua Avokämmen ei puhutellut ihan yhtä syvästi, mutta vietin sen parissa kyllä hulvattomia hetkiä. Julyn kirja on persoonallinen ja hassu. Kyllä: hassu. Kirjan absurdius, rivous ja ronskius on hupaisaa ja äärettömän vapauttavaa. 

Kirjan päähenkilö on 43-vuotias Cheryl, joka asuu yksin ja haaveilee suhteesta parikymmentä vuotta vanhemman Phillipin kanssa. Phillipin naismaku on kuitenkin sellainen, että Cherylin best before -päiväys on jo aikoja sitten umpeutunut. 

Onneksi (?) Cheryl saa muuta ajateltavaa, kun hänen pomonsa parikymppinen tytär Clee muuttaa Cherylin luokse. Siitä alkaa vuoristorata, jossa tunteet heittelevät inhosta intohimoon ja vartalot tarttuvat toisiinsa vihaisina, hämillään, rakastuneina. Hulvattomuus kääntyy hetkittäin traagisuudeksi: July pohtii taidokkaasti yksinäisyyden tunteita sekä halua kuulua johonkin ja saada jotakin omaa. 

Julyn kielessä on jotain gavaldamaista: tekstin soljuva rytmi, dialogipainotteisuus, tarinankuljetuksen rentous. Henkilöhahmojen absurdi luonnostelu toi mieleeni puolestaan Meri Kuusiston esikoisromaanin Amerikkalainen

Pistän tähän itselleni ylös, että täytyykin muistaa katsoa Julyn käsikirjoittama ja ohjaama leffa Me and You and Everyone We Know. Novellikokoelmakin tältä superkiinnostavalta tyypiltä on tullut: No One Belongs Here More Than You. Enpä tiedä, ehkä joskus luen senkin. Ainakin aion seurata, mitä July seuraavaksi tekee.


Muissa blogeissa: Ihminen välissä, Rakkaudesta kirjoihin, Ullan luetut kirjat

_____________________________
Miranda July: Avokämmen
Alk. The First Bad Man (2015)
Suom. Hilkka Pekkanen
Siltala 2016
344 s.