21. kesäkuuta 2016

Elizabeth Strout: My Name is Lucy Barton



Kiinnostuin amerikkalaisen Elizabeth Stroutin uusimmasta romaanista My Name is Lucy Barton kahdesta syystä:

1) kirja ylsi Baileys Women`s Prize for Fiction 2016 -palkinnon pitkälistalle

2) katsoin Stroutin Olive Kitteridge -romaaniin perustuvan samannimisen HBO:n minisarjan viime vuonna, ja se oli todella loistava


My Name is Lucy Barton on ihana pieni kirja. Ei ehkä järisyttävä, mutta sellainen, jonka lukee enemmän kuin mielellään, jonka seurassa viihtyy, jonka kanssa tuntee olonsa jotenkin kevyeksi. 

Kirjan minäkertoja on Lucy Barton - nyt jo keski-ikäinen, kohtalaisen menestynyt kirjailija, joka palaa muistoissaan siihen hetkeen, kun hän makaa kolmikymppisenä sairaalassa ja hänen äitinsä tulee tapaamaan häntä monen vuoden hiljaiselon jälkeen. 

Kirja rakentuu pienistä tarinoista, joita Lucyn äiti kertoo sairasvuoteen äärellä. Se rakentuu myös Lucyn omista muistoista, omista pohdinnoista. Yksittäisistä hetkistä ja tapahtumista, jotka hiljalleen tekevät Lucystä sen naisen, joka hän nyt on.

Valtaosa luvuista on lyhyitä, jotkut jopa hieman irrallisia. Keskiössä on kuitenkin äiti-tytär-suhde, sanomatta jääneet sanat ja lauseet, epätäydellisyys.

Hetkittäin minäkertoja kommentoi kirjoittamistaan: hän antaa ymmärtää, että juuri tämä mitä minä nyt luen, on se kirja jota hän parhaillaan kirjoittaa. Kirjan rakenne on näennäisen yksinkertainen, mutta tarkemmin katsottuna varsin jännä ja kiinnostava. Tasoja on monia, vaikka samaan aikaan koko teksti tuntuu lähes tajunnanvirralta.

Huomaan nyt, että kirja kasvaa isommaksi, mitä enemmän sitä mietin. 

Odotin, että kirjassa olisi ollut vielä enemmän pohdintaa kirjoittamisesta ja oman tien tai tyylin etsimisestä. Lucyn kirjoittamisen opettaja sanoi kuitenkin jotain sellaista, mikä jäi mieleeni. Se liittyi siihen, miten jokaisella meistä on oma yksi tarinamme, jota kirjoitamme uudelleen ja uudelleen, monilla eri tavoilla. 

Lisäksi mieleeni jäi kehotus, että tyhjälle paperille pitäisi astua aina ilman tuomitsemista. Tulkitsin tämän niin, että henkilöhahmoja ei kannata määritellä etukäteen tietynlaisiksi - esimerkiksi pahoiksi tai hyviksi - vaan katsoa heitä rauhassa ja antaa tarinan kertoa, millaisia he ovat.

Niin, ja unohdin sanoa, että My Name is Lucy Barton sijoittuu New Yorkiin. Kaupunki sykkii taustalla elävänä, joskin sen kuvaus on hyvin hienovaraista. En kerro, miten kirja päättyy, mutta siteeraan silti sen viimeistä virkettä: "All life amazes me"

Hyvä elämänasenne kirjoittajalle. Ja meille kaikille.

PS. Yle Teema esittää Olive Kitteridgen tällä viikolla (ma-to klo 21). Löytyy myös Areenasta, lämmin suositus.

_____________________________
Elizabeth Strout: My Name is Lucy Barton
Viking 2016
193 s. 

5 kommenttia:

  1. Uskon tähän: "jokaisella meistä on oma yksi tarinamme, jota kirjoitamme uudelleen ja uudelleen, monilla eri tavoilla". Sitä ehkä voi sanoa myös traumaksi (ainakin useimpien kohdalla).

    Luulen, että mulla on tämä kirja. Pitää tarkistaa asia. Aloitin muuten nyt sitä Uiden kotiin. Vaikuttaa oikein viehättävältä tapaukselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. PS. Tuo viimeinen lause. Sehän on toisinto yhdestä lempparisitaatistani: Minulle maailma oli alusta alkaen loputtoman suuri ja käsittämätön (suunnilleen noin Jung sanoo kirjassaan Unia, ajatuksia, muistikuvia)

      Poista
    2. Omppu, kyllä. Trauma, päähänpinttymä, kohtalo. Jokin, mikä pitää otteessaan. Uskon siihen itsekin, ja sitä kohti menen.

      Kiva, että aloitit Uiden kotiin - toivottavasti pidät! Sen maailma tuli itselle jotenkin tosi liki.

      Ja Jung! Lainasin tuon kirjan sun Siekkis-tekstisi jälkeen (se sitaatti yksinäisyydestä - niin hieno ja totta!), mutta en tiedä tulenko lukemaan. Ehkä selailen hyvien sitaattien toivossa :)

      Kiitos komment(e)istasi.

      Poista
  2. Oi, kiva lukea lukea bloggauksia Baileysin ehdokaskirjoista, siellä oli monta kiinnostavaa joukossa, tämä mukaan lukien. Tämä vaikuttaakin varsin viehättävältä kirjalta, täytyy laittaa varaukseen kirjastosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laura, lista oli tosiaan todella kiinnostava tänäkin vuonna! Jossain vaiheessa lukuun tulee tod. näk. ainakin Julia Rochesterin The House at the Edge of the World ja Cynthia Bondin Ruby. Ja tietty A Little Life, sen aloitan ihan näillä näppäimillä!

      Tämä Stroutin kirjakin oli vallan mainio - kuten tuossa bloggauksessa kirjoitinkin, kirja kasvoi jälkeenpäin ehkä vähän suuremmaksikin kuin miltä se lukuhetkellä tuntui.

      Poista