14. kesäkuuta 2016

Pertti Lassila: Armain aika


"Jos voisi elää toisen elämän, sen osaisi paremmin. Lapsi oppii itsestään puhumaan, mutta miten sitä tulee niin taitamattomaksi, kun aika kuluu, ettei löydä sanoja, löytää vain niiden kuoren, ja itsekin on kuori tyhjän päällä, Anni sanoi." (s. 17)

Yllä oleva sitaatti kertoo jo aika paljon Pertti Lassilan toisesta romaanista Armain aika. Kirjassa vellotaan muistoissa, harmitellaan mennyttä, surraan sitä miksi ollaan tultu, tyydytään onnettomaan oloon eikä oikein osata katsoa tulevaisuuteenkaan. Kirjan maailmankatsomus on - kauniisti sanottuna - hyvin surumielinen. Vähän vähemmmän kauniisti sitä voisi kutsua myös katkeroituneeksi, pessimistiseksi, luovuttaneeksi. 

Teos sijoittuu sotien jälkeiseen aikaan, ja tätä vasten tietysti ymmärrän alakuloisuuden. Sota on vienyt naiselta kaksikin miestä ja pojalta isän. Isoäiti on puolestaan lähtenyt syövän mukana. Jokin kirjan tunnelmassa oli silti väärin, se ei tuntunut minusta hyvältä. 

Armain aika oli Finlandia-ehdokkaana viime vuonna. Kummastelen raadin lausumaa, jonka mukaan Lassilan pienoisromaani kertoo ihmisissä elävästä toiveikkuudesta, sillä itse löysin kirjasta paljon enemmän toivottomuutta. Kimmo-pojassa on ehkä nähtävissä jonkinlainen toivon symboli: hän on vielä lapsi, hän aistii elämää vielä avoimin mielin, uskaltaa katsoa kohti ja olla utelias. Kenties Kimmolla tulee olemaan hyvä elämä, parempi kuin aiemmilla sukupolvilla - siinä on se pieni toivo. 

Lähtökohtaisesti pidän kuvailevasta tekstistä. Nautin miljöökuvauksista ja viipyilevästä tunnelmasta. En ole lukijana kiirehtivä, enkä kaipaa kirjoihini valtavaa actionia tai hurjia juonenkäänteitä. Arkisuus ja päivän pienien puhteiden kuvaileminen miellyttää minua kovasti. Esimerkiksi Per Pettersonin Hevosvarkaat oli minulle aivan mieletön lukukokemus juuri sen vuoksi, miten hienosti arki siinä rakentuu ja sulautuu luonnon rytmiin. 

Lassilan teksti on hyvin kuvailevaa ja viipyilevää: käveleskellään rantakivillä, piipahdetaan saunarakennuksessa, vuollaan veneitä, kiinnitetään kaarna purjeeksi, kalastetaan, ruokitaan siipirikkoista lokkia, istutaan nuotiolla, jutellaan niitä näitä, vetäydytään petiin, aloitetaan uusi päivä - monella tapaa aivan samanlainen kuin eilinenkin. Minun pitäisi kaiken järjen mukaan tykätä tästä, mutta en vain tykkää. 

Minua häiritsee kertoja, joka on poukkoileva. Välillä hän on joku ulkopuolinen, joka tarkkailee huvilan asukkaita, kutsuu heitä vain "pojaksi" tai "mieheksi" tai "äidiksi" ja sitten kohta puhutteleekin heitä nimeltä, tunteekin heidät. Ja yhtäkkiä: kerronta muuttuu minämuotoiseksi, ollaan henkilöiden päänsisällä, muistoissa. 

Ja lauseet, ne ovat kyllä varmasti kauniita, tarkasti mietittyjä, mutta eivät millään tavalla minua varten.

Kirjan kiinnostavin hahmo on Kerttu: naimaton ikänainen, joka seilaa maailman meriä, laittaa sapuskoja hienoissa laivoissa, ei halua miestä vaivoikseen. Kerttu tarjoilee myös kirjan hienoimman ajatuksen - pohdinnan siitä, mistä ihminen lopulta koostuu:

"Ei ihminen ole vain sitä, minkä muistaa. En minä voi olla pelkkä sattumuksien säiliö, koska ei oikea ihminen voi sellainen olla. Yhtä paljon olen sitä, minkä olen unohtanut, kuin sitä, minkä muistan." 
(s. 66)


Monissa muissa blogeissa Lassilan kirjasta on tykätty selvästi enemmän:

____________________________
Pertti Lassila: Armain aika
Teos 2015
148 s.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti