31. heinäkuuta 2016

Klassikkohaaste, osa 3. Margaret Atwood: Orjattaresi




Klassikkohaaste on täällä taas! 

Haasteen kolmatta kierrosta emännöi 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogi. 

Itse ilmoittauduin mukaan haasteeseen hyvissä ajoin, ja valitsin luettavakseni Margaret Atwoodin vuonna 1985 ilmestyneen Orjattaresi-romaanin. Vaikka kirja ei ole iältään edes minun ikäiseni, se on ainakin omassa päässäni muotoutunut jo aidoksi (feministiseksi) dystopiaklassikoksi. 

Laitoin sanan feministinen sulkumerkkeihin, sillä odotin kirjalta vieläkin rajumpaa tai selvärajaisempaa feminismiä kuin mitä lopulta sain. Ylipäätään teos oli ehkä hillitympi kuin oletin. Sen kerronta ei missään vaiheessa "räjähtänyt", vaan pikemminkin myöntyi ja taipui - ja juuri sillä tavalla se onnistui herättämään minussa kauhun ja vihan.

***

Orjattaresi sijoittuu kuvitteelliseen Gileadin valtioon, joka on mitä ilmeisemmin ollut aiemmin Yhdysvallat. Vanhatestamentilliset fundamentalistit ovat ottaneet vallan, sotakoneet pauhaavat ja valloittavat uusia alueita. Vääräuskoiset ja toisinajattelijat tapetaan ja heidän ruumiinsa ripustetaan näkyville muistutukseksi kaikille muille: Näin käy jos et tottele.

Vapaus ja sen riisto ovat kirjan painavinta tematiikkaa. Atwood näyttää, millainen on yhteiskunta, jossa ihmisellä ei saa olla enää omaa tahtoa, omia suunnitelmia, omia ajatuksia, omia haluja. Jossa esimerkiksi seksuaalisuutta kontrolloidaan niin rajusti, että ainoa hyväksytty syy harrastaa seksiä on lisääntyminen. Atwood ei alleviivaa eikä korosta, vaan ainoastaan näyttää: tällainen se on, mitä pidät?

Lukija tietysti miettii, miten tällainen yhteiskunta voi edes syntyä? Miksi ihmiset suostuvat siihen? Miten se voi olla mahdollista? Voisiko se olla mahdollista? Voimme ajatella natsismia, ehkä Pohjois-Koreaa, Saudi-Arabiaa, Yhdysvaltojen kiihkokristittyjä. Atwoodin kirjaa kuvataan utopiaksi, mutta kuinka utopiaa se lopulta on?

"Te olette tottuneet siihen, että kaikki on aivan tavallista ja jokapäiväistä, sanoi Lydia-täti. Tämä ei kenties juuri nyt näytä teistä sellaiselta, mutta kyllä se pian alkaa näyttää. Sitten se on ihan tavallista." (s. 51)


***

Orjattaret, martat, vaimot, säästövaimot, tädit, maan alle piilotetut prostituoidut - tällaisia rooleja on tarjolla naisille Gileadissa.

Ympäristökatastrofi on lähes tuhonnut ihmisten hedelmällisyyden, joten nuoret synnytysiässä olevat naiset ovat äärettömän arvokkaita - ja samaan aikaan juuri he ovat niitä, joiden elämää kontrolloidaan kaikkein rajuiten. He ovat orjattaria: naisia, joilla ei ole omaa nimeä. Naisia, jotka kulkevat komentajalta komentajalle. Naisia, joiden ruumiin toimintoja tarkkaillaan  ja mitataan äärimmäisen kiivaasti. Naisia, jotka ovat vain ja ainoastaan kaksijalkaisia kohtuja. Naisia, jotka pelastuvat lastensynnytysten kautta.

Minäkertojana toimii yksi tällainen orjatar, 33-vuotias Frediläinen. Hän on saanut nimensä sen komentajan mukaan, joka panee häntä tällä hetkellä.

Kerrontatapa tekee kirjasta hyvin yksityisen, intiimin ja rajatun. Oikeastaan läpi kirjan minulla oli tunne, etten tiedä tarpeeksi. Etten ymmärrä, mitä tuossa maailmassa oikein tapahtuu; miksi ja miten. Tämä on epäilemättä ollut Atwoodin tarkoituskin. Hän paljastaa lukijalle vain sen, mitä tuo yksi orjatar tietää, näkee tai kuulee - eikä se ole paljoa, sillä puhuminen, lukeminen ja kirjoittaminen on häneltä kielletty ja hän joutuu kulkemaan kaikkialla silmälappujen kanssa.

"Olemme oppineet näkemään maailman nopein ahdistunein hengenvedoin." (s. 46)


Photo by Chris Boland / www.chrisboland.com


Hedelmättömyydestä kärsivässä Gileadissa abortti on tietysti täysin kielletty toimenpide, kirosana, rajusti rangaistava teko. Luin Orjattaresia samaan aikaan, kun Puolan tiukentuvat aborttilait olivat jälleen uutisissa (esim. tämä HS:n juttu). En voi kieltää, etteivätkö vilunväreet olisi kulkeneet niskavilloistani kantapäihin saakka. 

Orjattaresi onkin äärimmäisen ajankohtainen kirja - ehkä jopa ajankohtaisempi nyt kuin ilmestyessään 80-luvulla. Siksi esitänkin vienon toiveen kustantamon suuntaan: kirjasta kaivattaisiin kipeästi uutta painosta. Edellinen painos on vuodelta 1998, ja esimerkiksi Helmet-kirjastossa sen harvat kappaleet ovat jatkuvasti lainassa ja varausjonoa on usein. 

***

Yhteenvetona: Orjattaresi on äärimmäisen psykologinen teos, joka tutkii enemmänkin ihmisten välisiä suhteita, pieniä eleitä ja ilmeitä, epäluuloja ja luottamusta kuin kaiken yllä pörräävää isoa valtakoneistoa. Se ottaa kantaa, mutta tekee sen hillitysti, lukijaansa luottaen. Ehkä jopa ironiaa hyödyntäen se kysyy, miten tyhmä - ja itsekäs - voi ihmiseläin ollakaan. 

"Parempi ei koskaan ole parempi kaikille, hän [komentaja] sanoo. - joillekuille se on aina pahempaa." (s. 274)


***

Bloggaajat linkkaavat klassikkopostauksensa tänään 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogissa olevan koontipostauksen alle. Nauttikaahan klassikoista!


Ps. Aiemmat klassikkohaastepostaukseni löytyvät täältä: 
Virginia Woolfin Mrs. Dalloway
Raymond Queneaun Tyyliharjoituksia

__________________________________________
Margaret Atwood: Orjattaresi
Alk. The Handmale`s Tale (1985)
Suom. Matti Kannosto
Tammi 1998 (ensimmäinen suomennos v. 1986 Kirjayhtymä Oy:n julkaisemana)
396 s.

23. heinäkuuta 2016

Naistenviikolla Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla



Rosa on kääntänyt selkänsä. Hän katsoo merta, painaa simpukkaa korvaansa vasten. Hän kuuntelee simpukan sisältä meren kohinaa.
"Aika hölmöä oikeastaan, Bella, kuunnella nyt simpukkaa kun edessä on kokonainen meri."
"Me ollaan rauhatonta porukkaa, Bella."
"Joskus on pakko vaan lähteä. Mennä minne nenä näyttää." (s. 33)


Isabella keltaisissa bikineissään, Rosa valkoisissa tai nimensä mukaisesti roosissa. Kuumat 60-luvun alun kesät, venyvät päivät kesäparatiisissa, silmänkantamattomiin avautuva meri, kalliot ja hyppytorni, josta saa vain tikkuja jalkapohjiinsa. Tuulahdus Amerikasta: boatingasuja, soft drinkkejä, coolbageja, waterskiingia ja garden partyja. Sellainen uusi ajatus kuin koti kassiin ja maailmalle.

Monika Fagerholmin esikoisromaani Ihanat naiset rannalla on villi, hurja, älykäs ja ja ja mitä muuta? Mieletön, häpeilemätön, rohkea, raju. Siitä huokuu kirjoittamisen vimma, sen kieli hengästyttää ja upottaa: se pureskelee lukijansa pieniksi paloiksi ja nielaisee tämän sitten tyytyväisenä röyhtäisten. 

Ihanat naiset rannalla on oivallinen opus juuri naistenviikolle, sillä se pöyhii tosissaan sukupuolirooleja - odotuksia ja vaateita, joita erityisesti naisille asetetaan. 

Kirjan ihanat naiset Isabella (tai Bella vaan, koska Isabella on niin pitkä) ja Rosa ovat kotiäitejä, coctailrouvia. He ovat naisia 60-luvulla, aikana juuri ennen suurta feminismin aaltoa. 

He eivät ehkä osaa kyseenalaistaa omaa asemaansa, mutta unelmoida he osaavat. He tietävät kyllä, milloin alkaa ahdistaa. Milloin rauhattomuus iskee. Milloin pelkkä rannalla löhöily ja garden partyjen emännöiminen ei enää riitäkään. Milloin on pakko vaan lähteä

Se, miten lähteminen onnistuu, onkin sitten aivan eri asia. Rosa puhuu unelmistaan jatkuvasti. Juuri Rosa on se, joka sanoo esimerkiksi näin: "Meidän on luotava oma elämämme, Bella. Aloitettava alusta, aivan yksinkertaisesti." 

Puheen tasolla kaikki onkin niin yksinkertaista, mutta teot - ne ovatkin jotain muuta. 

Vaikka etenkin kirjan alussa Rosa näyttäytyy vahvana maailmannaisena, joka on käynyt Amerikassa asti, lopulta juuri hän onkin se, joka musertuu unelmiensa ja todellisuuden ristipaineessa. Hän on se, joka jää häntäheikin miehensä Gabben luo ("Gabriel, onko meidän avioliitollamme mitään tarkoitusta?") ja löytää lohdun pullosta. 

Bella taasen - tuo nainen, joka kuuntelee jazzia miehensä mieliksi ja tuhlaa kauniin kesäpäivän lakanapyykkiin (Rosa: "herranjestas kuinka ahkeria te olette, ei hän vaan jaksaisi jynssätä lakanoita tuolla tavoin keskellä kauneinta kesää.") - onkin se, joka lähtee. Hän ei enää pelkästään leiki poislähtemisleikkiä, hän lähtee oikeasti. Jättää miehensä ja noin 10-vuotiaan Thomas-poikansa, menee jonnekin, lukija ei saa edes tietää, minne kaikkialle. 

Fagerholmin romaani rikkoo äitimyyttiä. Se antaa naiselle oikeutuksen tehdä rajujakin ratkaisuja. Se ei rakenna Bellasta hirviötä eikä "huonoa äitiä". Näyttäisi siltä, että Thomas nousee jaloilleen ja löytää onnen, vaikka joutuikin äitinsä hylkäämäksi.

Luin Ihania naisia rannalla ennen kaikkea Bellan ja Rosan tarinana, mutta sitä voi lukea myös nuoren pojan eli Thomaksen kasvukertomuksena. Myös Rosan tytär Renée nousee varsinkin kirjan loppupuolella tärkeään rooliin, jopa päähenkilöksi. Miksi - sitä en ihan ymmärtänyt. 

Kaikki kirjan henkilöt on rakennettu taidokkaasti ja sellaisen katseen läpi, joka huomaa kaiken eikä salaa mitään. Nautin aivan erityisesti rantanaapurustossa asuvan Maj Johanssonin hahmosta, joka paheksuu kaikkea uudenaikaista hömpötystä ja pitää perinteistä kiinni kynsin hampain. Fagerholm tarkastelee Majta lempeän ivallisesti.

Kuten blogini lukijat varmasti jo tietävätkin, minä rakastan sitä, miten Fagerholm käyttää kieltä ja leikkii rakenteilla ja aikatasoilla. Kaikki ne elementit, jotka tekevät Fagerholmin myöhemmistä romaaneista niin mielettömiä, ovat esillä jo tässä hänen reilu 20 vuotta sitten ilmestyneessä esikoisromaanissaan. 

Kirjan painostava tunnelma jää iholle - enkä varmasti pysty enää syömään viiliä koskaan miettimättä Bellaa ja Thomasta, sitä miten viili valuu lusikasta lautaselle pitkänä, ilmeikkäänä vanana.

Ja millaisiin lyriikoihin kirja päättyy. Jotenkin näin: Let the children lose it, let the children use it, let the children boogie. Voih, David.


__________________________________
Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
Alk. Underbara kvinnor vid vatten (1994)
Suom. Arja Tuomari
Otava 1994
334 s.

19. heinäkuuta 2016

Naistenviikolla Tove Janssonin Reilua peliä

Naistenviikolla kirjablogit täyttyvät NAISteksteistä. Tuijata-blogi emännöi haastetta, joka kannustaa bloggaajia kirjoittamaan naisnäkökulmaisia postauksia. Tuijan blogista voit lukea lisää, mitä kaikkea tämä voi tarkoittaa.

Itse luen oikeastaan kaikkea kirjallisuutta naisnäkökulmasta. Olen erityisen herkkä huomioimaan niitä asemia, rooleja ja kuvia, joita kirjallisuus(kin) naisille asettaa. Luen tekstin väleistä helposti niin feministisiä kuin naista alentaviakin vihjeitä. Tämä saattaa johtua siitä, että opinnoissani tein paljon sukupuolirooleihin liittyvää diskurssianalyysiä - tai sitten se johtuu vain siitä, että ylipäätään havainnoin (ja kyseenalaistan) näitä asioita herkästi.

Tarkoituksenani on osallistua Naistenviikko-haasteeseen kahdella kirjalla. Molemmat kirjat ovat naisten kirjoittamia ja molemmissa tarkastellaan naisten välisiä suhteita. Toinen kirjoista on lempeä, toinen hieman synkempi, ehkä jopa raju. Toisessa sukupuolta ei korosteta, toisessa sitä esitetään varsin näkyvästi. 



Ensin se lempeämpi


Tove Janssonin myöhäistuotantoon kuuluva Reilua peliä on näkökulmasta riippuen novellikokoelma tai pienoisromaani. Se sisältää 17 tarinaa tai tunnelmapalaa, joissa kaksi jo elämänsä ehtoopuolella olevaa naista keskustelevat, matkustelevat, tekevät taidetta, katsovat filmejä, juovat bourbonia, yöpyvät saarella, ihastelevat ukkosta, tukevat toisiaan ja aina välillä myös sanailevat, riitelevät, mököttävätkin.

Molemmat naiset ovat taiteilijoita, joiden luovuus rönsyää yli lajirajojen. Mari on kirjailija, joka tekee myös kuvitustöitä ja Jonna taidegraafikko, joka on äärimmäisen viehättynyt valokuvaamisesta ja elokuvista.

Reilua peliä on totta kai helppo nähdä autofiktiona, sillä niin vahvasti Marin ja Jonnan elämä muistuttaa Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän elämää. Minulla on yöpöydällä odottamassa Toven ja Tuulikin yhteistyössä tekemä kirja Haru, eräs saari, josta löytyy varmasti samoja tunnelmia kuin Reilua peliä -kirjan saarikohtauksista.

Reilua peliä on ennen kaikkea hieno kirja taiteilijuudesta - siitä, miten tärkeä osa työn tekeminen on naistaiteilijalle. Toki miehellekin, mutta haluan nyt nostaa esiin juuri tuon naiseuden, sillä minusta se on tässä olennaista. Mari ja Jonna tukevat toistensa työtä, he toimivat toistensa kriitikkoina ja kannustajina. He tsemppaavat toisiaan yhä parempiin suorituksiin, uusiin näkökulmiin. Heidän välillään ei ole kilpailua - tai jos on, se on tervettä, työtä kehittävää. En voi olla ajattelematta muutamia muita tunnettuja taiteilijapariskuntia, joissa valtapeli ja mustasukkaisuus on rajua, joissa miehen ego kutistaa naisen luovuuden pieniksi epätoivoisiksi virroiksi.

Marille ja Jonnalle taiteen tekeminen on täysin kyseenalaistamatonta, itsestään selvää. Ilman sitä he eivät olisi elossa. Tai ainakaan he eivät olisi omia itsejään. Tuula Karjalaisen kirjoittaman Tove Jansson -elämäkerran alaotsikkona on Tee työtä ja rakasta. Tämä sanapari sopii täydellisesti myös Marin ja Jonnan elämänfilosofiaksi.

Janssonin tapa kuvata parisuhdetta on hienovarainen, ja yksittäiset arkisetkin hetket kertovat paljon. Lesbous on lähes viitteenomaista: vain kerran Jonna ja Mari asettuvat vierekkäin samaan sänkyyn. Jansson ei halua hätkähdyttää, hän haluaa lumota, tehdä lukijalle lämpöisen olon.

Kokonaisuutena Reilua peliä on mielestäni hieman hajanainen, jopa kevyt. Sen parasta antia ovatkin pienet yksittäiset tilannekuvat ja elämänviisaudet, ei niinkään hiottu kokonaisuus tai viimeistelty rakenne.

"Loppujen lopuksi on kysymys vain tästä: että ei väsy, ei koskaan heittäydy välinpitämättömäksi, innottomaksi, hukkaa kallisarvoista uteliaisuuttaan - silloinhan sallisi itsensä kuolla. Näin yksinkertaista se on, eikö olekin?" (s. 95-96)

Kirjan viimeinen novelli on viimeistään täydellinen ylistyslaulu pitkälle, hyvälle parisuhteelle. Kun rakkautta ja luottamusta on yllin kyllin, myös tilan antaminen toiselle on helppoa. Kirjan viimeinen virke on yksi kauneimpia lukemiani lopetuksia. Voisin kirjoittaa sen tähän, mutta en tee niin. Jätän se vain väreilemään jonnekin tuonne, rintalastan alle, korvanipukkoihin, niskan juureen.

______________________________
Tove Jansson: Reilua peliä
Alk. Rent spel (1989)
Suom. Kyllikki Härkäpää
WSOY 1990
139 s.

14. heinäkuuta 2016

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä


"Seuraavat pienet tytöt jäävät kolmen jälkeen..." 
Madeleine seisoo selkä naulakkoa vasten ja odottaa. Jos hänestä tulee taas verta, mitä hän sanoo mamanille? (s. 274)


Kanadalaisen Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä kuuluu kesän lukulistani tiiliskiviin. Kun aloitin kirjan lukemisen, ajattelin pitää sitä ns. kotikirjana ja kuljettaa työmatkoilla jotain pienempää ja laukkuun sopivampaa kirjaa. 

Mutta: Linnuntietä oli ensisivuiltaan lähtien niin intensiivinen, ettei sitä todellakaan malttanut jättää kotiin eikä sen tarinaa halunnut sekoittaa muilla tarinoilla. Yhtäkkiä liki 900-sivuisen opuksen kantaminen edestakaisin ei tuntunutkaan yhtään liian työläältä. 

Blogosfäärissä kovasti suitsutusta saanut teos on koukuttava, taidokas ja ennen kaikkea: kutisuttava. Se saa ihon kihisemään ja aivot suhisemaan. Tekee mieli potkia ja lyödä, silittää ja halata. On pakko miettiä, mitä tarkoittaa hyvyys, mitä pahuus. Ja mitä kaikkea ihminen tekeekään pelkästä velvollisuudesta tai siksi, että kuvittelee valheen tai vaikenemisen satuttavan vähemmän kuin totuus.

Linnuntietä on kirja hyväksikäytöstä, ystävyydestä, avioliitosta, lasten ja vanhempien mutkikkaista suhteista, kylmästä sodasta, uskollisuudesta, lapsuudesta ja kasvamisesta, sisaruudesta, syyllisyydestä, naisen roolista 1960-luvun Kanadassa, mielen murtumisesta, salaisuuksista, epäonnisista kohtaloista, pelinappuloista, lentämisestä. 

Tämän tarkemmin en osaa enkä edes halua yrittää sanoa, mistä kaikesta tässä pieneen kanadalaiseen varuskuntakaupunkiin sijoittuvassa romaanissa on kyse. Se on valtavan laaja paketti, jota voi lukea historiallisena romaanina, psykologisena trillerinä, kasvukertomuksena, dekkarina tai perhekuvauksena. 

Kieli on voimakasta ja villiä, dialogit ovat niin eläviä, että minusta tuntui kuin olisin ollut mukana McCarthyjen puutarhajuhlissa, tekemässä verivalaa metsässä Madeleinen ja Colleenin kanssa, istumassa pulpetissa ja odottamassa milloin opettaja March sanoo minun nimeni.

Luin Linnuntietä samaan aikaan, kun ryhdyin katsomaan Netflixistä Rectify-sarjaa. Kirjan ja sarjan tarinat limittyvät mielessäni, sillä molemmissa tapahtuu raiskaus ja murha ja molemmissa syytön teinipoika tuomitaan. Vaikka Linnuntiessä tämä oikeudenkäynti- ja tuomitsemisprosessi on vain yksi tarinapolku muiden joukossa, juuri se oli ilmeisesti jonkinlainen lähtölaukaus koko kirjalle: MacDonaldin teos on saanut inspiraatiota kanadalaisen Stephen Truscottin tapauksesta, jossa 15-vuotias poika tuomittiin - ilmeisesti syyttä - luokkatoverinsa raiskauksesta ja murhasta vuonna 1959.

Kirjan loppupuolella MacDonald hyppää ajassa parikymmentä vuotta eteenpäin ja näyttää päähenkilö Madeleinen aikuisena. Pureutumatta näihin tapahtumiin sen tarkemmin haluan vain todeta, että lukisin MacDonaldilta todella mielelläni lisää tällaista nuorten, kiivaiden, intohimoisten ja lahjakkaiden aikuisten kuvausta. Mieleeni tuli vahvasti Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta

Ja vielä: kirjan loppuratkaisu lyö ällikällä. Itket viimeistään nyt.

_____________________________________
Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä
Alk. The Way The Crow Flies (2003)
Suom. Kaijamari Sivill
Tammi 2004
851 s.

7. heinäkuuta 2016

10+1 tärppiä syksyn 2016 uutuuksiin

On harmaata, sade paiskautuu vaakatasossa ikkunaa vasten ja lämpömittari kipuaa vain vaivoin yli kymmenen asteen. Tämä päivä on selvästi kuin tehty syksyyn kurkistamiseen! 

Tässäpä siis listaus niistä syksyn uutuuskirjoista, joita odotan erityisen paljon. Minun kirjasyksyni 2016 on selvästi suomalaisten (ja norjalaisten) naisten - sehän sopii!


Princess Street Gardens, Edinburgh, juhannus 2015. Elokuussa 2016 pääsen tänne takaisin.

10 romaania


1. Helmi Kekkonen: Vieraat (Siltala)
Kekkonen on kirjailija, jonka kirjat haluan lukea heti. Vaikka edellinen Suojaton-romaani ei aivan täysillä iskenytkään, odotan tätä uutukaista vesi kielellä. Luvassa on helteistä Helsinkiä, risteäviä ihmiskohtaloita, viiniä, ajan väistämätöntä kulumista. Sivumääriä jälleen vain pienoisromaanin verran, sekin tuntuu hyvältä.


2. Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma (Otava)
Pulkkisesta voisin todeta samoin kuin Kekkosesta: haluan lukea häntä heti. Pulkkinen on taidokas tunnelmien luoja ja tunteiden kerijä. Perhe- ja ihmissuhteet ovat keskiössä myös tässä Berliiniin sijoittuvassa uutukaisessa. Kirjan teatterimaailma houkuttelee.


3. Hannele Mikaela Taivassalo: In transit (Teos)
Taivassalo on persoonallinen kirjailija, jonka tekemisiä olen seurannut sivusilmällä jo pitkään. In transit kuulostaa sellaiselta kirjalta, joka saattaa lopullisesti sukeltaa sydämeeni. Kustantamon esittelytekstistä: "In transit kertoo ihmisistä liikkeessä, siirtymisistä, kauttakuluista. Siitä, millaista on olla aina muukalainen, mutta myös siitä, millaista on tuntea kuuluvansa kaikkialle. Ennen kaikkea se on kertomus himosta ja rohkeudesta antautua halun johdattelemaksi." Ah! 


4. Linn Ullman: Rauhattomat (Like)
En ole lukenut norjalaiselta Ullmanilta vielä muuta kuin romaanin Aarteemme kallis, mutta se olikin sitten melkoinen pölkky päähän. Upea, synkkä, villi. Uusi romaani Rauhattomat kertoo lapsesta, joka haluaisi olla jo aikuinen ja aikuisista, jotka olisivat mieluummin yhä lapsia. Ullman vierailee muuten lokakuussa Helsingin kirjamessuilla!


5. Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi (Tammi)
Hakkaraisen edellinen romaani Purkaus oli mieletön lukukokemus, ja siksi odotan Kristallispalatsia jännityksellä. Kustantamon esittelytekstissä kirjaa kuvataan älykkääksi high life -romaaniksi. Luvassa on taidetta, valokuvausta, bloggausta. Pintaa ja syvyyttä, identiteettejä. 


6. Maja Lunde: Mehiläisten historia (Tammi)
Olen katsonut parikin dokumenttia mehiläisten katoamisesta. Aihe on kiehtova ja pelottava. Norjalaisen Lunden romaani kurkottaa vuoteen 2098 - aikaan, jolloin maailmassa ei ole enää mehiläisiä. Jo kirjan kansi on niin kaunis, että tämä 500-sivuinen tiiliskivi on pakko lukea.


7. Anna Kortelainen: Siemen (Tammi)
Olen erityisen viehättynyt Anna Kortelaisen tavasta kirjoittaa taidehistoriasta ja tutkimuksen tekemisestä. Hänen Virginie!-kirjansa oli sanalla sanoen ihana. Siemenessä ihmiskohtalot risteävät (miksi minua aina kiehtoo niin kovasti juuri tuo: risteäminen?) nykyhetken ja kesän 1942 Viipurissa.


8. Hanna Weselius: Alma! (WSOY)
Hanna Weseliuksen Alma! on yksi syksyn kiinnostavimmista esikoisromaaneista. Kustantamo kuvaa teosta rihmastomaiseksi, ja jo se saa minut hereille. Weselius pohtii Kirjan vuosi 2015 -kirjoituskilpailun voittaneessa romaanissaan mm. taidetta ja naisen arvon mittareita.


9. Tiina Lifländer: Kolme syytä elää (Atena)
Ja tässä toinen kiinnostava esikoinen. Lifländerin romaanin teemat eivät ehkä ole kaikkein omaperäisimpiä, mutta ne ovat pysyviä, aina kutkuttavia ja pohdituttavia: valinnat ja niiden vaikutus elämään, muistot, menneisyyden haavat, anteeksiantaminen, yksin jääminen. Kaksi naista ja yksi mies.


10. Klas Östergren: Twist (Siltala)
No jos nyt yksi mieskin mahtuisi listalle... Ruotsalaisen Östergrenin romaani kuulostaa kertakaikkisen kiehtovalta ja hurjalta tapaukselta. Sellaiselta, mitä ei kannata jättää väliin. Ollaan 60-luvun Tukholmassa ja 80-luvun Berliinissä. On poika ja tyttö, on elämä joka sujahtaa niin kovin nopeasti ohi. Kustantamon esittelytekstistä voi poimia vaikkapa sellaisia sanoja  ja termejä kuin hyväksikäyttö, petos, vapaus, poliittiset ja taloudelliset voimalinjat, yhteiskunnallinen fresko.


+1 runoteos


 Anne Sexton: Elä tai kuole (Savukeidas)
Viimeinkin Anne Sextonia (1928-1974) suomennetaan! Kun aikoinaan tutustuin Sylvia Plathiin, törmäsin usein myös Sextonin nimeen ja kiinnostukseni heräsi. Sextonin teoksia on kuitenkin ollut varsin hankala saada käsiin, ja siksi Savukeidas ansaitsisikin kulttuuritekopalkinnon siitä, että se julkaisee syksyllä suomennoksen Sextonin Pulitzerinkin voittaneesta Live or Die -kokoelmasta. Upeaa!


***

Mieletön kirjasyksy tulossa, mutta en silti tämän enempää vielä sinne kurkottele. Kesä on tässä ja nyt, niin lyhyt ja arvaamaton. Otan siitä kiinni ja annan sen viedä. Tänä iltana käperryn vielä hetkeksi nojatuoliin ja uppoudun yhteen kesäkirjaani: Ann-Marie MacDonaldin huikeaan Linnuntietä-romaaniin.


1. heinäkuuta 2016

Katja Kallio: Säkenöivät hetket



Hangon kesä, ranta, kasino ja keksit. Ehkä juoksua kallioilla, varmasti kuohuvaa terassilla. Semmoisia juttuja on luvassa viikonloppuna! 

Olen virittäytynyt tunnelmaan lukemalla Katja Kallion viimeisimmän romaanin Säkenöivät hetket, joka sijoittuu Hankoon ja jossa pitsihuvilat, Tulliniemen ranta ja laivojen valloittama Itäsatama sykkivät tunnistettavina. Kirja sijoittuu vuosiin 1914 ja 1935-36, joten paljon kadonnuttakin se kätkee sisäänsä. 

Muistan jossain kuulleeni määritelmän, jonka mukaan Katja Kallio kirjoittaa chick litiä. Varmasti jotkut hänen varhaisemmista kirjoistaan solahtavatkin tuon määreen alle (ainakin Sooloilua, ehkä myös Kuutamolla), mutta Säkenöivät hetket on kyllä jotain aivan muuta.

Vakavaa, hienovaraista, tarkkaa, syvää.

On Inga, on Elly, on Beata. He ovat naisia kolmessa sukupolvessa. Heillä kaikilla on omat salaisuutensa, häpeänsä, himonsa - jotain kiellettyä; jotain sellaista, mikä tuntuu kuin väkisin tunkeutuvan heidän jokaisen elämään. Joku voisi sanoa, että se on virhe. Joku toinen voisi sanoa, että se on heikkous. 

Minä sanon, että se on jano. 

Kirjan alkupuolella, jossa katse on erityisesti Ingassa, kerronta laahaa hieman. Olen kirjoittanut muistilapulleni isoin kirjaimin: mihin tarina on oikein menossa? mitä Kallion yrittää sanoa? Vasta kun päästään sadan sivun paremmalle puolelle ja katse käännetään Ellyyn, palaset loksahtelevat paikoilleen ja Kallio asettelee tarjottimelle kaiken sen, mitä hän ihmisistä tietää, miten hän heitä lukee ja katselee. 

Mieleeni pulpahteli muistumia muun muassa Elena Ferranten Loistavasta ystävästäni, sillä myös Kallio näpyttelee tyylikkäästi niitä samoja siimoja, joita tyttöjen - sisarusten, ystävien - välillä kulkee. Kilpailua, mustasukkaisuutta, ihailua, uskollisuutta. 

Ja hyveellinen, se se on kuulkaa kaikkein hienoin adjektiivi, jonka tyttö voi itseensä 30-luvulla liittää. Hämmennys siitä, miten pienestä voi tytön ja koko perheen kunnia mennä, on hienovireisesti ja vähän ironisestikin kuvattu.

Säkevöivät hetket on kirja murentuvista haaveista, hiilloksena palavasta toivosta, itsensä kadottamisesta ja löytämisestä, valinnoista jotka määräävät koko elämän suunnan. Ja myös: niistä muutamista hetkistä, jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen ja upean. Säkenöivänkin.

"Ja yhtäkkiä, aivan varoittamatta, hänen sisuksiaan pyyhkäisi sellainen hyvän olon aalto, jollainen syntyi vain hiekkarannalla, merestä ja helteestä ja kuumuudessa loimottavista männynoksista, ja aurinkovoiteen tuoksusta ja kauniista lauluista ja tupakan tuoksusta, ja joka oli yksi ihmiselämän kaikkein onnellisimmista tunteista." (s. 198)

Hyvän olon aaltoja viikonloppuun!

_______________________________
Katja Kallio: Säkenöivät hetket
Otava 2013
413 s.