23. heinäkuuta 2016

Naistenviikolla Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla



Rosa on kääntänyt selkänsä. Hän katsoo merta, painaa simpukkaa korvaansa vasten. Hän kuuntelee simpukan sisältä meren kohinaa.
"Aika hölmöä oikeastaan, Bella, kuunnella nyt simpukkaa kun edessä on kokonainen meri."
"Me ollaan rauhatonta porukkaa, Bella."
"Joskus on pakko vaan lähteä. Mennä minne nenä näyttää." (s. 33)


Isabella keltaisissa bikineissään, Rosa valkoisissa tai nimensä mukaisesti roosissa. Kuumat 60-luvun alun kesät, venyvät päivät kesäparatiisissa, silmänkantamattomiin avautuva meri, kalliot ja hyppytorni, josta saa vain tikkuja jalkapohjiinsa. Tuulahdus Amerikasta: boatingasuja, soft drinkkejä, coolbageja, waterskiingia ja garden partyja. Sellainen uusi ajatus kuin koti kassiin ja maailmalle.

Monika Fagerholmin esikoisromaani Ihanat naiset rannalla on villi, hurja, älykäs ja ja ja mitä muuta? Mieletön, häpeilemätön, rohkea, raju. Siitä huokuu kirjoittamisen vimma, sen kieli hengästyttää ja upottaa: se pureskelee lukijansa pieniksi paloiksi ja nielaisee tämän sitten tyytyväisenä röyhtäisten. 

Ihanat naiset rannalla on oivallinen opus juuri naistenviikolle, sillä se pöyhii tosissaan sukupuolirooleja - odotuksia ja vaateita, joita erityisesti naisille asetetaan. 

Kirjan ihanat naiset Isabella (tai Bella vaan, koska Isabella on niin pitkä) ja Rosa ovat kotiäitejä, coctailrouvia. He ovat naisia 60-luvulla, aikana juuri ennen suurta feminismin aaltoa. 

He eivät ehkä osaa kyseenalaistaa omaa asemaansa, mutta unelmoida he osaavat. He tietävät kyllä, milloin alkaa ahdistaa. Milloin rauhattomuus iskee. Milloin pelkkä rannalla löhöily ja garden partyjen emännöiminen ei enää riitäkään. Milloin on pakko vaan lähteä

Se, miten lähteminen onnistuu, onkin sitten aivan eri asia. Rosa puhuu unelmistaan jatkuvasti. Juuri Rosa on se, joka sanoo esimerkiksi näin: "Meidän on luotava oma elämämme, Bella. Aloitettava alusta, aivan yksinkertaisesti." 

Puheen tasolla kaikki onkin niin yksinkertaista, mutta teot - ne ovatkin jotain muuta. 

Vaikka etenkin kirjan alussa Rosa näyttäytyy vahvana maailmannaisena, joka on käynyt Amerikassa asti, lopulta juuri hän onkin se, joka musertuu unelmiensa ja todellisuuden ristipaineessa. Hän on se, joka jää häntäheikin miehensä Gabben luo ("Gabriel, onko meidän avioliitollamme mitään tarkoitusta?") ja löytää lohdun pullosta. 

Bella taasen - tuo nainen, joka kuuntelee jazzia miehensä mieliksi ja tuhlaa kauniin kesäpäivän lakanapyykkiin (Rosa: "herranjestas kuinka ahkeria te olette, ei hän vaan jaksaisi jynssätä lakanoita tuolla tavoin keskellä kauneinta kesää.") - onkin se, joka lähtee. Hän ei enää pelkästään leiki poislähtemisleikkiä, hän lähtee oikeasti. Jättää miehensä ja noin 10-vuotiaan Thomas-poikansa, menee jonnekin, lukija ei saa edes tietää, minne kaikkialle. 

Fagerholmin romaani rikkoo äitimyyttiä. Se antaa naiselle oikeutuksen tehdä rajujakin ratkaisuja. Se ei rakenna Bellasta hirviötä eikä "huonoa äitiä". Näyttäisi siltä, että Thomas nousee jaloilleen ja löytää onnen, vaikka joutuikin äitinsä hylkäämäksi.

Luin Ihania naisia rannalla ennen kaikkea Bellan ja Rosan tarinana, mutta sitä voi lukea myös nuoren pojan eli Thomaksen kasvukertomuksena. Myös Rosan tytär Renée nousee varsinkin kirjan loppupuolella tärkeään rooliin, jopa päähenkilöksi. Miksi - sitä en ihan ymmärtänyt. 

Kaikki kirjan henkilöt on rakennettu taidokkaasti ja sellaisen katseen läpi, joka huomaa kaiken eikä salaa mitään. Nautin aivan erityisesti rantanaapurustossa asuvan Maj Johanssonin hahmosta, joka paheksuu kaikkea uudenaikaista hömpötystä ja pitää perinteistä kiinni kynsin hampain. Fagerholm tarkastelee Majta lempeän ivallisesti.

Kuten blogini lukijat varmasti jo tietävätkin, minä rakastan sitä, miten Fagerholm käyttää kieltä ja leikkii rakenteilla ja aikatasoilla. Kaikki ne elementit, jotka tekevät Fagerholmin myöhemmistä romaaneista niin mielettömiä, ovat esillä jo tässä hänen reilu 20 vuotta sitten ilmestyneessä esikoisromaanissaan. 

Kirjan painostava tunnelma jää iholle - enkä varmasti pysty enää syömään viiliä koskaan miettimättä Bellaa ja Thomasta, sitä miten viili valuu lusikasta lautaselle pitkänä, ilmeikkäänä vanana.

Ja millaisiin lyriikoihin kirja päättyy. Jotenkin näin: Let the children lose it, let the children use it, let the children boogie. Voih, David.


__________________________________
Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
Alk. Underbara kvinnor vid vatten (1994)
Suom. Arja Tuomari
Otava 1994
334 s.

4 kommenttia:

  1. Tämä on aivan ihana kirja, luin joskus jouluna ennen blogin perustamista ja uppouduin tunnelmaan täysin. Pitäisikin tarttua Fagerholmiin uudestaan. Mitä suosittelisit seuraavaksi? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sirri, eikös olekin! Niin mieletön lataus ja vimma, olen aivan ihastuksissani.

      Mä olen tykännyt hirveästi kaikista muista Fagerholmin kirjoista paitsi Diivasta. Se jäi mulla kesken, en saanut kielestä enkä tarinasta kiinni. Pitäisi ehkä yrittää vielä uudestaan tosin.

      Amerikkalainen tyttö ja Säihkenäyttämö kannattaa ehkä lukea perätysten tässä järjestyksessä. Ovat periaatteessa "sarja", vaikka myös itsenäisinä teoksina toimivat. Lola ylösalaisin on mieletön, mulle ehkä tärkein Fagerholmin kirjoista.

      Suosittelen lukemaan kaikki :)

      Poista
  2. Ihanaa! Voin allekirjoittaa joka sanan. Mulle jäi tästä erittäin vahvana mieleen myös se löydetty viesti: "Lähdimme Kööpenhaminaan maailmaa katsomaan!" Eiköhän oteta siitä johtoajatus seuraavien matkasuunnitelmien pohjalle :) Boatingasut kassiin ja merta kohti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Wuhuuuu ja Hiii-o-hoi! Olen varsin viehättynyt ehdottamastasi johtoajatuksesta :)

      Poista