19. heinäkuuta 2016

Naistenviikolla Tove Janssonin Reilua peliä

Naistenviikolla kirjablogit täyttyvät NAISteksteistä. Tuijata-blogi emännöi haastetta, joka kannustaa bloggaajia kirjoittamaan naisnäkökulmaisia postauksia. Tuijan blogista voit lukea lisää, mitä kaikkea tämä voi tarkoittaa.

Itse luen oikeastaan kaikkea kirjallisuutta naisnäkökulmasta. Olen erityisen herkkä huomioimaan niitä asemia, rooleja ja kuvia, joita kirjallisuus(kin) naisille asettaa. Luen tekstin väleistä helposti niin feministisiä kuin naista alentaviakin vihjeitä. Tämä saattaa johtua siitä, että opinnoissani tein paljon sukupuolirooleihin liittyvää diskurssianalyysiä - tai sitten se johtuu vain siitä, että ylipäätään havainnoin (ja kyseenalaistan) näitä asioita herkästi.

Tarkoituksenani on osallistua Naistenviikko-haasteeseen kahdella kirjalla. Molemmat kirjat ovat naisten kirjoittamia ja molemmissa tarkastellaan naisten välisiä suhteita. Toinen kirjoista on lempeä, toinen hieman synkempi, ehkä jopa raju. Toisessa sukupuolta ei korosteta, toisessa sitä esitetään varsin näkyvästi. 



Ensin se lempeämpi


Tove Janssonin myöhäistuotantoon kuuluva Reilua peliä on näkökulmasta riippuen novellikokoelma tai pienoisromaani. Se sisältää 17 tarinaa tai tunnelmapalaa, joissa kaksi jo elämänsä ehtoopuolella olevaa naista keskustelevat, matkustelevat, tekevät taidetta, katsovat filmejä, juovat bourbonia, yöpyvät saarella, ihastelevat ukkosta, tukevat toisiaan ja aina välillä myös sanailevat, riitelevät, mököttävätkin.

Molemmat naiset ovat taiteilijoita, joiden luovuus rönsyää yli lajirajojen. Mari on kirjailija, joka tekee myös kuvitustöitä ja Jonna taidegraafikko, joka on äärimmäisen viehättynyt valokuvaamisesta ja elokuvista.

Reilua peliä on totta kai helppo nähdä autofiktiona, sillä niin vahvasti Marin ja Jonnan elämä muistuttaa Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän elämää. Minulla on yöpöydällä odottamassa Toven ja Tuulikin yhteistyössä tekemä kirja Haru, eräs saari, josta löytyy varmasti samoja tunnelmia kuin Reilua peliä -kirjan saarikohtauksista.

Reilua peliä on ennen kaikkea hieno kirja taiteilijuudesta - siitä, miten tärkeä osa työn tekeminen on naistaiteilijalle. Toki miehellekin, mutta haluan nyt nostaa esiin juuri tuon naiseuden, sillä minusta se on tässä olennaista. Mari ja Jonna tukevat toistensa työtä, he toimivat toistensa kriitikkoina ja kannustajina. He tsemppaavat toisiaan yhä parempiin suorituksiin, uusiin näkökulmiin. Heidän välillään ei ole kilpailua - tai jos on, se on tervettä, työtä kehittävää. En voi olla ajattelematta muutamia muita tunnettuja taiteilijapariskuntia, joissa valtapeli ja mustasukkaisuus on rajua, joissa miehen ego kutistaa naisen luovuuden pieniksi epätoivoisiksi virroiksi.

Marille ja Jonnalle taiteen tekeminen on täysin kyseenalaistamatonta, itsestään selvää. Ilman sitä he eivät olisi elossa. Tai ainakaan he eivät olisi omia itsejään. Tuula Karjalaisen kirjoittaman Tove Jansson -elämäkerran alaotsikkona on Tee työtä ja rakasta. Tämä sanapari sopii täydellisesti myös Marin ja Jonnan elämänfilosofiaksi.

Janssonin tapa kuvata parisuhdetta on hienovarainen, ja yksittäiset arkisetkin hetket kertovat paljon. Lesbous on lähes viitteenomaista: vain kerran Jonna ja Mari asettuvat vierekkäin samaan sänkyyn. Jansson ei halua hätkähdyttää, hän haluaa lumota, tehdä lukijalle lämpöisen olon.

Kokonaisuutena Reilua peliä on mielestäni hieman hajanainen, jopa kevyt. Sen parasta antia ovatkin pienet yksittäiset tilannekuvat ja elämänviisaudet, ei niinkään hiottu kokonaisuus tai viimeistelty rakenne.

"Loppujen lopuksi on kysymys vain tästä: että ei väsy, ei koskaan heittäydy välinpitämättömäksi, innottomaksi, hukkaa kallisarvoista uteliaisuuttaan - silloinhan sallisi itsensä kuolla. Näin yksinkertaista se on, eikö olekin?" (s. 95-96)

Kirjan viimeinen novelli on viimeistään täydellinen ylistyslaulu pitkälle, hyvälle parisuhteelle. Kun rakkautta ja luottamusta on yllin kyllin, myös tilan antaminen toiselle on helppoa. Kirjan viimeinen virke on yksi kauneimpia lukemiani lopetuksia. Voisin kirjoittaa sen tähän, mutta en tee niin. Jätän se vain väreilemään jonnekin tuonne, rintalastan alle, korvanipukkoihin, niskan juureen.

______________________________
Tove Jansson: Reilua peliä
Alk. Rent spel (1989)
Suom. Kyllikki Härkäpää
WSOY 1990
139 s.

4 kommenttia:

  1. Luin tämän Tove Janssonin juhlavuonna ja ihastuin Marin ja Jonnan hahmoihin ja heidän arkeensa ja sopivasti kipinöivään suhteeseensa. Pitkän parisuhteen puolesta tämä puhuu omaan, tovemaisen humoristiseen tapaan. Lämmin kirja.

    Luin juuri Aale Tynnin elämäkerran ja vertaan Marin ja Jonnan taiteilija-parisuhdetta nyt Aale Tynnin ja Martti Haavion suhteeseen. Samaa lämpöä, kipinää ja kunnioitusta on molemmissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, hienosti sanottu tuo "sopivasti kipinöivä suhde". Sellainenhan se tosiaan on: kyllä pitkäkin parisuhde voi - ja pitääkin - kipinöidä.

      Tynnin ja Haavion suhde onkin mulle vähän vieraampi. Käyn lukemassa tekstisi!

      Poista
  2. Ihastelen Janssonin novellistiikkaa ja Reilua peliä -teosta, joka on modernin episodimainen. Tunnelmanrakentajana Jansson on velho. Ja Karjalaisen elämäkerta on laatuteos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, olet oikeassa. Tunnelmat ja episodit ovat Janssonilla hallussa. Pitäisi paneutua näin aikuisiällä uusiksi myös muumeihin, en ole niitä lapsuuden jälkeen lukenut. Nyt nekin avautuisivat varmasti uudesta kulmasta.

      Kiitos kommentistasi ja myös naistenviikon emäntänä toimimisesta!

      Poista